Miinoassa herahti mieleen kutsumaton tunne, koti-ikävä. Raja oli niin
lähellä, mahdotonta oli olla sitä muistamatta. Ne metsät joitten latvat
näkyivät järven takaa, olivat jo Suomen puolella.
Olimme viime aikoina jo tuon tuostakin muistelleet omaa maata, niin
kauan poissa oltuamme. Retkillä oli hauskojen vaikutuksien ohella saatu
kokea ikäviäkin. Olot olivat jo melkoisesti muuttuneet ensimmäisten
runonkerääjien ajoilta, runot olivat ränstyneet, vieraita vaikutuksia
lähestyi joka puolelta, vanha alkuperäisyys oli löyhtymässä. Ja se
varsinkin vaivutti mieltä, että täällä muukalaisia kohtaan vallitsi
ystävällisyydessäkin jonkinlainen vierominen, vanha epäluulo, muisto
entisiltä vainoajoilta, niin ettei vaeltaja mielestään ollut koskaan
varmalla pohjalla. Eivät täällä, kun astuimme vieraisiin pirtteihin,
emännät rientäneet vastaamme hyväntahtoinen hymy huulillaan, kuten
omalla puolella. Vierastellen katsottiin tulijoihin ja tuskin aina
vastattiin tervehdykseemmekään.
Kotilämpö henki nyt liian läheltä vastaani. En malttanut olla käymättä
omalla puolella, vaikkapa vain pikimmältään.
Salaisella ilolla olin katsellut, kuinka savut, kohotessaan suoraan
tyveneen ilmaan, korkeammalla kaatuivat -- Suomea kohti. Se oli tuossa
aivan lähellä... sinne kaatuivat kaikki ajatuksenikin. Mietiskelevän
kesäpäivän tyyneys, luonnon hiljaisuus, antoi niille häiritsemättömän
vallan. Kankailta ja havumetsistä, jotka olivat niin kauan rajoittaneet
näköpiiriämme, ne liitivät kotimaan lehtoihin, marja-ahoille ja
sinettyviin etäisyyksiin.
Sinne ei ollut kuin soutu järven poikki ja pari virstaa kangasta.
Kun alkoi puitten välistä häämöittää toinen järvi, oli siinä samalla
poikkipuolin edessäni rajakin, puhtaaksi hakattu sarka, joka jakoi
mäkiä, soita ja lampia, seuraten vain omaa varmaa suuntaansa. Mutta
sen yli en astunut, ennenkuin olin hetkisen nauttinut sen tunteen
suloudesta, että saatoin vaikka millä hetkellä sen tehdä. Keikailin
kuin lapsi äitinsä edessä, ennenkuin syliin heittäytyy.
Siinä oli keskellä aukeamaa Miinoan kivikin, tuo kuulu, jota olin
luullut suureksi kallioksi, vuoreksi. Se ei ollut edes sen kokoinen
kuin ne paadet, joita sanotaan jättiläisten ennen nakelleen, tavallinen
pyöreä kulkukivi vain, johon oli piirretty moniaita rajamerkkejä.
Kiveltä astuin talvitien pohjaa Maanselänjärven rantaan. Se lepäsi
peilityynenä kumpuavain kankaitten keskellä ja kuvasti kalvoonsa
petäjärintamia ja kivikkorantoja. Näiltä rannoilta, harvan kaislan
kahinasta, alkaa pieni puro. Erämaitten kautta se on uurtanut tiensä
mereen. Sitä nyt seurasi ajatukseni. Mieleni hetteistä herahti sen
toveriksi kaipauksen puro ja samoin kuin tuo toinen, sekin muistoja
keräten paisui, kuta edemmä ehti... kohti etelän maita.
Suomi oli täältä katsoen muuttunut suureksi ja rikkaaksi maaksi. Se oli
täältä nähden tuo suuri suvi, josta kaikki kansa puhuu näillä pohjan
kulmilla, viljelyksen ja varallisuuden koti. Olin yksinäisyyteeni
kuulevinani etäistä kohinaa sen vilkkaasta elämästä, näin mielessäni
sen laajat viljelykset, aaltoilevat laihot, rehottavat laaksot,
auteret ja savut, jotka kohosivat kaskista ja kydöistä, ilmaisten
siemenen voittokulkua ja korpien lämpenemistä. Kaihoten siirtyi ajatus
kesähuveihin ja vesillä kajahtelevaan soittoon ja keveihin kesäpukuihin
vihannassa luonnossa.
Siellä olisi ehkä perältäkin pitänyt olla minunkin, nuoruudessa ja
elämässä. Miksi vaeltelin täällä yksinäisenä ja ikävissäni, miks'en
ollut siellä, syventämässä suhteita, rakentamassa liittoja? Kuuma
muisto kesäiltain lemmentunteista valui rintaani. Siellä ilo... täällä
Lapin raukat rajat. Näihin tiettömiin erämaihin sieltä ei kantanut
ainoakaan ääni. Täällä, täällä oli kaikki hiljaista, järven ja metsän
kuulakas kirkkaus autiutta, kaskisavukin mykistynyt... Ei noussut edes
tupasavua Maanselän Paavon töllistä, joka oli tuolla järven takana
ensimäisenä Suomen puolella. Vaikka olisin voinut kohota korkealle
ilmaan, en olisi kuitenkaan nähnyt muuta kuin rannattoman havumetsän
ja jonkun yksinäisen järven sillä suunnalla, kunne vedet painuivat.
Siellä, suuressa suvessa, oli puolet Karjalaakin kaupoilla....
Kiersin Maanselän järven, käydäkseni edes vähän syvemmällä Suomen
puolella. Halusin nähdä ensimmäisen suomalaisen asumuksen. Sieltä
löytyi, kankaan kannakselta, kahden järven väliltä, Maanselän Paavon
tölli.
Mutta pirtissä ei ollut ketään. Ei ollut kotona ainoatakaan ihmistä,
näkyivät olevan ulkotöillä kaikki. Koko talo oli autiona. Pieni kello
vain kilahteli pientarelta, vähäisen lammaslauman siellä liikkuessa.
Kuinka iloisena olin jo matkan päästä nähnyt nämä tuttavalliset
talonpaikat -- kuinka vakava oli synnyinmaan ensimmäinen kädenanto:
harmaat seinät, vanhuuttaan kirjavat vihertyneet akkunat, lahonnut,
tuohikatto ja porraspäässä ensimmäisenä talouskaluna pettuhuhmar.
Paikka näytti jo vanhalta, mutta siitä huolimatta olivat mullat
vielä kepeät ja rukiinolki hentoa Paavon vainiolla. Ja senkin ehkä
veisi halla. Mutta kuitenkin oli tässä kaikki niin kotoista, tuttua,
luotettavaa, että se mieltä viihdytti. Pihasta ja sen nurmikosta
katseeni vaelsi pitkin kartanoa, etsi aitat, tallit ja navetat, kaikki
oli kuin omassa maassa. Mielihyvällä se kiintyi nuoriin koivuihin,
jotka Paavo oli jättänyt raivatulle etelärinteelle pihapuiksi ja
tuuheiksi tupsukoiksi latvannut. Tuntui siltä, kuin olisin kauan
kulkenut pehmeätä suota ja päässyt hetkeksi kallionkielekkeelle
levähtämään. Kaipasin vain Paavoa itseäänkin, olisin tahtonut kotvasen
kuulla hänen harvaa, mutta luotettavaa puhettaan.
Loikoilin pihassa lyhyellä nurmella, odotellen karjalaisia palaaviksi
jauhomatkaltaan. Kun heitä ei kuulunut, vaelsin verkalleen takaisin
rajalle. Istuin sitten Maanselänjärven rannassa odottamassa, ihaillen
sen nimeä, asemaa ja karua kauneutta. Tuntui siltä, kuin olisi tuo
lyhyt viivähdys omalla puolella rohkaissut mieltäni. Kaipaus oli
saanut vaatimansa hetken, jälleen heräsivät harrastukset. Karjalani
varjopuolet himmenivät, sen viehätykset nousivat, vanhan runon
viettelys verestyi. Äsken olisin niin halusta painunut etelään vetten
keralla, niin vastahakoisesti olin kääntynyt takaisin. Nyt aloin taas
mielenkiinnolla ajatella niitä pitkiä mutkia, jotka vielä olivat
edessämme, ennenkuin matka toden teolla kääntyisi kotia kohti...
Vihdoin kuului ääniä järven takaa ja näkyi vene, joka laskeutui
törmältä rantaan. Siinä he vihdoinkin palasivat jauhomatkaltaan!
Kun yksi vene oli saatu miehissä vedetyksi taipaleen poikki
Maanselänjärveen, palattiin toisia noutamaan ja kannettiin sitten
raskaat jauhosäkit ja ladottiin ne uudelleen veneihin. Kun oli saatu
kaikki taipaleen poikki, työnnettiin veneet rannasta ja monet airot
rikkoivat järveltä pinnan.
Minulta ne rikkoivat hiljaiset mielialat.
Veneitten uidessa rantaan kääntyi niistä puoleeni parrakkaita kasvoja,
jotka viehkeällä hymyllä vastasivat tervehdykseeni. Maalle astui pitkiä
joustavia miehiä, joitten vartalo oli kuin hiihdossa saanut hieman
etukumaran ryhtinsä. Miehillä yllään mekot, jotka oli vyötäisiltä
nuoralla sidottu, naisten puku veripunaista, joka sopuisasti liittyi
kasvojen ja kaulan ruskettuneeseen ihoon. Pian olimme pakinoissa ja
vilkkaasti he kertoivat seikkailuistaan koskilla.
Kuinka vanhanaikaiselta ja omituiselta tämä ryhmä näytti! Se oli
vetäissyt veneensä telaiselle taipaleelle, huokuvalle suopursulle,
karulle kanervalle, juuriaan levittelevän kaatuneen hongan kupeelle.
Aarnioluontoa ja aarniokansaa! Sitä ikäänkuin painoi syvemmälle
mieleeni ilta-aurinkokin, joka päiväkauden kierreltyään epämääräisen
sinervän pilvikatteen takana juuri oli reunan ennättänyt ja sieltä
loi vahvan valon tähän ryhmään. Puna loisti ja vihanta kilvan hehkui,
ruskeat kasvot elivät ja häiritty ranta välkkyi kivikolla.
Palasin polkua metsän poikki Miinoan järvelle, mutta jauhojen tuojain
täytyi kiertäen kulkea soiden ja kangaskannasten poikki lammesta
lampeen, ennenkuin he sinne pääsivät. Kuulin kävellessäni heidän
mekastuksensa yhä loittonevan, kunnes huudot jäivät mäkien ja metsäin
taa.
Kun jälleen saavuin Miinoan järven rantaan, seisahduin hetkeksi sitä
ihailemaan. Se oli tyynenä kuin uni ja huojumatta kuvastuivat siihen
otsavat hongat. Järven takana torkkui törmällä harmaa kylä vihantain
peltotilkkujensa keskellä.
Uinuva maisema oli kuin kuva siitä maasta, joka tästä alkoi. Sekin
nukkuu yhä vuosisatain unta, naava ja sammakon kasvanut sen muinoiseen
suuruuteen. Mutta se lepää kuin vaaleata kesäyötä, jossa kuultaa
kaikuja niin kaukaa aikain takaa, yhä soinnuttaen herkän korvan.
Kuunnellessani, katsellessani tätä ehdotonta hiljaisuutta tuskin olisin
hämmästynyt, vaikka tuolta niemen takaa olisi äkkiä ilmestynyt Väinön
sotipursi, toinen laita täynnään miestä aseellista, toinen neitoa
korukirjaista...
Mutta jo puhkaisevat eräästä kohdasta äänet rannan sankan metsän
ja vähän päästä solahtaa palaajain ensimmäinen vene järvelle.
Viimeinen taipale on voitettu ja rannat kertoilevat palaajain vilkasta
pakinaa. Heihin yhdyn minäkin, ja niinkuin ennen muinoin sotaretkiltä
palattaissa, niin laskemme kylän rantaan, veneet täynnänsä eloa ja
tavaraa. Mutta helppojen vaivain takana ei ole se vilja nytkään ollut.
Kuhmon kirkolle on vesitse kuusi penikulmaa, väli on täynnään koskia ja
latvajoissa on vettä niin niukalti, että sitä kuormaveneelle monessakin
koskipahasessa oli vain voiteeksi kivisellä pohjalla. Ennen, kun
kaskeaminen oli luvallista, sanottiin täällä kasvatetun viljaa niin
runsaasti, että sitä piti katosta aittaan kaataa, kun ovesta ei enää
sopinut. Mutta nyt kasvoi kaskilla jo vankka metsä, uusia ei ollut lupa
kaataa, ja huono olisi toimeentulo vähäisistä pelloista ollut, ellei
Suomesta olisi tullut vaivalla hankittu apu.