Luvajärvestä kuljetaan Miinoaan tavallisesti maisin, matkaa on
puolenkolmatta penikulmaa. Polkua sanotaan hyväksi, vaikka maisemia
tavallista vuorisemmiksi. Sen kautta koko alavesistö Kemijoen
Paanajärveä myöten matkaa Suomeen kaupparetkilleen. Ennen vanhaan
kuljettiin kuitenkin vesitietä, noustiin Luvajärvestä Kivijokea myöden
Kiitehen selkään ja sieltä lampia myöden ja niiden välisiä kannaksia
taivaltaen Maanselän poikki, kunnes joet alkoivat meidän puolella vetää
myötämaahan. Nykyisin on tämä reitti kuitenkin melkein käyttämätön,
koska se monien koskien ja taivallusten vuoksi on ylen vaivalloinen.
Mutta koska meillä nyt oli oma vene ja halusin tutustua tuohon vanhaan
jokireittiin, niin päätimme kulkea vesitse, vaikka arvasimme matkan
käyvän kylläkin vaikeaksi.
Oli kaunis kesäiltapäivä, kun läksimme Luvajärvestä. Meitä oli samassa
seurassa kaksikin venettä, sillä Kuismanen Jaakko oli päättänyt lähteä
Suomen puolelta jauhoja hakemaan. Samalla sopi hänen poiketa Miinoaan,
josta vaimo oli kotoisin.
Järvi oli tuota pikaa päähän kuljettu ja sitten soudettiin Kivijokeen.
Se oli alkumatkasta noin seitsemän virstaa tyyntä ihanaa suvantoa,
rannoilla uhkuvat taajat metsät, luonnonniityt, joelle lenkoilevat
kuuset ja koivut, mustia suvantohautoja ja vesiluotoja, jotka
ilta-auringon valossa kellertävinä kuultivat hiljalleen pyöriskelevän
veden alta. Kauaksi ei tarvitse täällä kulkea kyliltä, ennenkuin
syvin luonnonrauha vallitsee ympärillä, ja nyt varsinkin oli niin
hiljaista, että puhekin kajahteli vaarain välisessä jokilaaksossa,
ja lukemattomien, auringonpaisteessa säehtivien sääskiparvien kiminä
viritti joella omituista erämaan sointua. Joki heitteli mahtavia
mutkia, niin että useinkin saimme soutaa kaarta virstan verran,
päästäksemme vain lyhyen matkan eteenpäin. Mutta laakson pohja
onkin alaosastaan tavallista lihavampaa lietemaata, jossa joen on
ollut helppo kaivaa vaikka mihin suuntaan ja leipoa joka puolelle
palteita, joilla ruoho näytti viihtyvän erinomaisesti. Täällä
karussa pohjolassa on moinen jokilaakso, kun se lihavaksi rupeaa,
oikea luonnon yrttitarha. Tulvillaan se pitää tasaiset niittyrannat
metsästä puhtaina, perkkaa ne sammalista. Jokivarressa olivatkin
luvajärveläisten parhaat niityt. Siellä täällä oli koivikoita ja
pensaita ihanissa ryhmissä. Vähän taaempana kulki joen kanssa rinnan
jyrkät hiekkaharjut ja heti niitten takaa alkoivat nuo karut kankaat ja
korvet, jotka ovat Karjalan luonnon valtasävy.
Noustuamme ensimmäisen lyhyen kosken katselimme yöpaikkaa, sillä päivä
alkoi laskea metsän taa ja levon aika tulla. Kuismanen Jaakko johti
meidät eräsaunalleen, joka oli kaidan nurmen takana, kankaan laidassa.
Se oli niin matala, ettei siinä voinut seisoa, mutta polvillaan saattoi
liikkua. Permantona oli paljas nummi, jonka päälle oli levitetty
vahvanlainen kerros hienointa, kuivinta saraheinää. Ovinurkassa oli
pienoinen kiuas, joka oli vahvasti noennut seinät ja laipion, muuta
sisustusta ei ollut mitään. Pienuudestaan huolimatta tämä kiuas
väsyneelle, kastuneelle erämiehelle tekee arvaamattomia palveluksia ja
mielellään sen apuun luottaa heinäväkikin helteisen päivän raadettuaan.
Kun saunalle saavutaan, niin pilkotaan ensi työksi puut. Niitä on
tavallisesti helppo kokoon saada, sillä saunat mikäli mahdollista
rakennetaan kuivalle paikalle, kankaan laitaan. Aina on joku
tervaskanto lähiseudussa, ja siitä pilkotut puut väleen syttyvät
sateellakin ja tekevät paljon savua, joka on melkein yhtä tärkeätä kuin
lämmitys. Savu karkoittaa pirtistä sääsket, mäkärät ja polttajaiset,
nuo Lapin rajain kesäiset maanvaivat.
Kun pirtti on savua täynnä, niin tukitaan kaikki aukot visusti, kunnes
levolle ennätetään. Savu vähitellen poistuu rakoloista, mutta saunaan
ei pääse uusia itikoita.
Syöminen ja muut leirihommat tapahtuvat saunan edustalla taivasalla,
jossa oli joka tarvetta varten laitoksensa. Keittämistä varten oli
liesi vartaineen ja patsaineen, ja siihen teimme mekin tulemme ja
patamme kiikutimme. Olipa meillä upea emäntä matkassa ja hän laittoi
väleen ruuat. Sattui olemaan vielä edelliseltä vuodelta valmiiksi
pilkotuita puitakin. Kun puuro oli kiehunut, niin se nostettiin
veistetyistä puunpuolikkaista kyhätylle, ristikkojalkaiselle pöydälle
ja istuttiin vankoille veistetyille penkeille. Pöydänkin alla oli
tulisija, jossa sakeana sääskiaikana pidettiin valkeata, sillä
aikaa kuin syötiin. Ja valkea meidänkin tietysti piti sinne saada,
vaikk'ei se juuri olisikaan ollut sillä kertaa tarpeellista. Savun
keskellä rupesimme sitten ruualle. Varahvontta kerskui, että heillä
Venehjärvessä oli heinäaikana vielä paljon paksummalta sääskiä kuin
täällä. Niittäjät muka kulkivat palava taulankappale suussa, koska
olisivat muutoin läkähtyneet itikkain paljoudesta.
Luvajärvessä taas käytetään apuna sääskihattua, "kukkelia", joka ennen
lienee ollut yleisempikin. Nämä sääskihatut ovat vähän sen kaltaisia
kuin keskiaikaiset narrinmyssyt, ja leikkaus viittaakin siihen, että ne
mahtavat olla hyvin vanhoja vaatekappaleita. Etupuoli on umpinainen,
ainoastaan sen verran aukkoa on, että suu, silmät ja nenä ja vähän
poskia on paljaana. Sivuilla hattu valuu vähän olkapäittenkin yli ja
edessä ja takana on pitkät kulmat, joista se kiinnitetään vyöhön; siitä
se asuu tiiviimmin ruumista myöden, eivätkä itikat pääse vaatteen
alatse sisään tunkeutumaan. Hattu on neulottu karkeasta palttinasta ja
suojelee jotenkin hyvin; mutta semmoisista paikoista, jotka ovat ihossa
kiinni, sääski pistää kärsänsä läpi, kun on saanut aikansa kuituja
selitellä. Kuittijärven seuduilla emme tätä vaatekappaletta enää
tavanneet, mutta siitä pohjoiseen, Kiestingin puolessa, se on yleinen,
samoin kuin Luvajärvessä, Miinoassa ja Akonlahdessakin.
Jaakon emäntä latoi pöydälle eväitään, maitoa tuohisessa kannellisessa
tölkissä, "tuijassussa", leipää, voita ja monenlaisia piirakkaita,
joita oli samana päivänä leivottu matkaa varten. Keitimme vielä lopuksi
pienessä padassamme tsajuakin ja joimme sitä puulusikoilla, kun ei
ollut kuppeja matkassa.
Oikeastaan olisi saunassa pitänyt lopuksi kylpeäkin, jotta kaikki
olisi täytetty. Niin karjalaiset tekevät varsinkin syysmyöhään
kalaretkillään, mutta kun sauna oli ylen pieni ja olisi löylystä yöksi
kostunut, niin tyydyimme siihen, mitä olimme kuulleet.
Muitten lähdettyä levolle astuskelin vielä kotvasen kuivaa kangasta,
jolla ei kuulunut hiiskaustakaan, joku koski vain kohisi etäisyydessä.
Nauttien näin erämaan sanomattomasta yksinäisyydestä, jossa omain
askelten risauskin tuntui häiritsevältä säpsähdin äkkiä savua,
joka nousi edestäpäin kankaan notkelmasta. Mieleeni välähti se
ajatus, että ehkä olin sattunut noitten salaperäisten metsäerakkojen
tulille. Lähestyin savua varovasti sykkivällä sydämellä, sillä näin
yksinäisyydessä johtuivat äkkiä mieleeni ne monet osasta kamalatkin
jutut, joita oli heistä puhuttu; mutta sitten se ei ollutkaan muuta
kuin usvaa, jota pieni lampi huokui illan jäähtyessä.
Pirtissä nukuttiin jo sikeää unta minun siihen kämpiessäni. Kiukaan
puoleisessa nurkassa lepäsi Kuismanen Jaakko vaimonsa keralla, joka oli
kiertänyt käsivartensa miehensä vartalon ympäri, sitten Varahvontta
ja äärimmäisenä toverini. Vielä oli jäänyt lattiaa sen verran, että
minäkin saatoin oikaista itseni, mutta ei juuri enempääkään. Lämmintä
oli riittävästi, vaikka ulkona maa peittyi härmään, ja hyvin nukuimme.
Pelkäsin kuitenkin vähän käärmeitä, joitten sanotaan mielellään
asuskelevan näissä pirteissä kuivan heinän seassa, enkä suinkaan ollut
ainoa, joka niitä ajattelin. Varahvontta kammosi sekä käärmeitä että
varsinkin "tshitshiliuskoja" vielä paljon enemmän, ja tämä sen vuoksi
olikin ainoa kerta, jonka saimme hänet pirtissä nukkumaan. Muutoin
hän sydänmaalle yöpyessään mieluummin nukkui veneessä, vaikka siten
kärsikin kovasti vilua.
Seuraavan päivän taival oli vaikeimpia, mitä olen milloinkaan veneellä
kulkenut, mutta samalla hauskimpiakin. Koskia oli niin taajassa,
että kun olimme suurella vaivalla päässeet yhden niskaan, näkyi jo
toisen alusta edessäpäin. Jaakko vaimoineen selvisi mainiosti, sillä
molemmat olivat reippaita ja taitavia sauvomaan. Kusti ja minä sitä
vastoin käytimme hyvin kömpelösti sauvointa, ja Varahvontta oli
koskilla ensimmäistä kertaa. Meidän täytyi sen vuoksi nostaa vene
rantoja pitkin, köydellä vetäen. Kaksi miestä maalla veti, kolmas
veneessä hoiti keulaa. Varahvontalle oli tämä kovaa työtä. Vetoköyden
kuljettaminen ryteikkörannoilla, louhikoitten poikki, poukamia
kierrellen, on täyttä työtä nuoremmallekin. Mutta parastaan hän kyllä
koetti, juoksi ja hikoili kuin henkensä edestä, oli milloin mahallaan
kivikolla, milloin päällään koskessa ja päivitteli kaiken aikaa
itsekseen: "A voi voi! a voi voi!" Mutta siltä hän oli alati valmis
nauramaan, milloin vain huomiomme kääntyi hänen kompastuksiinsa.
Kosket olivat ylempänä tavattoman louhisia ja vetäminen alkoi käydä yhä
vaikeammaksi. Vettä oli siksi vähän, että tavan takaa, täytyi kaalata
ulos enolle, ennenkuin saatiin vene uimaan karipaikkain ohi. Kuta
ylemmäksi noustiin, sitä karkeammaksi kävi luonto, kankaat loppuivat
ja rosoisia vuoria alkoi näkyä kahden puolen. Niityt olivat jo aikoja
sitten kadonneet; kalliot repaleisine kuusineen ja känttyrämäntyineen
lähestyivät aivan virran rantaan. Eräs paikka oli "Ruotshinpolvi"
nimeltään. Toiseen paikkaan kerrotaan "ruotshien" ryöstöretkillään
upottaneen kirkonkellon, jonka olivat Vienanmeren rannalta ryöstäneet,
saamatta sitä kuitenkaan kauemmaksi kulkemaan.
Kun olimme puolivälissä, niin tuli eteemme koski, joka oli muita
ihmeellisempi. Vesi ryöppyi alas leveitä kallioportaita -- melkein kuin
Nikolain kirkon portaita, vaikk'ei juuri niin korkealta. Siitä oli
vene vedettävä sivu maisin. Kosken laitaa kulkikin vanha nostoreitti,
jota varmaan moni sotivenekin oli aikoinaan kulkenut; mutta nyt olivat
taipaleella telat jo aivan lahonneet.
Vielä Taivalkoskeakin merkillisempi oli Laippa. Joki aherteli laajassa
halkeamassa, joka on syntynyt kallioitten kukistuessa kummallekin
puolelle, ja tähän halkeamaan oli jäänyt suuria, huoneen korkuisia
ja usein hyvin säännöllisiä kallionlohkareita, ikäänkuin olisivat
jätit taikka hiidet tahoilleet täällä rakennusaineitaan. Koski, joka
oli leveänlainen, laski portain. Vedenalaisia kallionnikamia kulki
kynnyksinä joen poikki, ja niitten päällitse vesi könkäinä kaatui aina
jonkun jalan verran. Mutta nikamien välillä oli niin syviä hiljaisia
hautoja, ettei pisinkään sauvoin niissä pohjannut. Näitä pikkuputouksia
oli kymmeniä. Niitten kohdalla olisi ollut helppo kaalata kosken
poikki, mutta kahden puolen oli syvät haudat. Ylen vaikeata oli nostaa
venettä painoineen tuommoisen nikaman päälle, ja olimme totisesti
kesken uupua. Mutta koski olikin monta virstaa pitkä. Toiselta puolen
se kuitenkin paasineen, karuine vuorineen ja kohisevine portaineen oli
niin satumainen tuttavuus, että ihailu melkein voitti väsymyksen, ja
sitä vain harmittelin, että olimme päättäneet päästä yöksi Kiiteelle.
Se jäi kiireessä valokuvaamattakin, kun jo alkoi olla myöhä. Laippaa
kiitettiin saannin aikana niin hyväksi onkikoskeksi, että "siitä sai
vaikka kauhalla pistää", varsinkin harjusta.
Kun Laippa vihdoin sai noustuksi, oli enää jäljellä vain kaksi koskea,
Karjalainen ja Lusma, mutta niistä oli edellinen kovin kivakka, vaikka
lyhyt. Nopeaan siinä syöksyi vesi kapeassa louhisessa uomassaan
ja aallot nousivat vihaisiksi. Jaakon avulla saimme kuitenkin
veneemme nostetuksi ilman vahinkoa. Kuismanen Jaakko muutoin oli
uskaliaimpia koskenlaskijoita. Hän kertoi kuormaveneellä laskeneensa
Tshirkkakeminkin vaaralliset ja tuntemattomat kosket "silmänäön
jälkeen" vain. Tottuneet laskijat osaavat veden juoksua tarkaten
väistää kivet ja löytää reitin. Kerran oli kuitenkin Jaakollekin
sattunut vahinko.
Hän oli toisen yhtä hurjan kanssa laskenut erästä Lieksan koskea.
Koski oli ollut hyvin äkäinen ja liepeessä ollut äkkipunallus, s.o.
käännöspaikka, jota ei huomattukaan, ja siinä sanoi Jaakko laskeneensa
veneensä kerrassaan kuivalle kankaalle.
Suurimmat Kivijoen koskista ovat ylhäältä alaskäsin luetellen:
Lusma, Karjalainen, Laippa, Lohikoski, Koivukoski, Valkeinen, Väärä,
kolme Hevonperää, Venehkontsha, Taivalkoski, Korpikoski, Hiykiet,
Sorokkakoski, Louhikoski, kaksi Nilosta, Teronji ja Siikakoski.
Taipaleella oli lähempänä Kiidettä pari kehnoa mökkiä. Se oli Lusman
kylä, runopaikkana mainittu. Mutta niin viheliäisiä olivat nuo mökit,
ja kuuleman mukaan muunkin olennan puolesta rähjäisiä, ettemme
voineet niihin yöpyä, vaikka ilta jo alkoi käydä myöhäiseksi. Lopulta
aukeni eteemme hartaasti odotettu Kiitehen selkä; ja saimme vienon
myötäisenkin soutua auttelemaan. Se on melkoisen portaan päällä, sen
tiesimme nyt. Jo Luvajärvi on ylävesiä, mutta kolmekymmentä koskea
vielä Luvajärveäkin korkeammalla on "Kiijeh". Se on melkein Maanselän
tasalla; eivät ainakaan Maanselän matalammat kohdat sanottavasti kohoo
sen pintaa korkeammalle. Muutoin se on miellyttävämpi järvi kuin moni
muu Karjalan vesi, ehkä osaksi siitäkin syystä, että se on niin rajan
kainalossa. Raja seurailee sen länsirannalla olevia kankaita ja soita
eikä tarvitse monta kilometriä astua, ennenkuin ollaan Suomessa, ja
aivan lyhyet taipaleet erottavat Kiiteen Lentiiran ja Kuhmon vesien
lähteistä.
Illan hämärtäessä olimme lähellä Ristiniemen yksinäistä taloa, johon
Jaakon kehotuksesta piti yöksi poikettaman. Mutta ennenkuin siihen
saakka päästiin, tuli vielä eräs koettelemuksen hetki. Tähystelimme
joka mutkan, eikö mistään nousisi talon savua, ja näimmekin Kuismasen
Jaakon vihdoin laskevan maihin. Mutta he vetivät veneen mielestäni
suotta korkealle kuivalle maalle, ja kohta huomasimmekkin heidän
vetävän sitä niittyä pitkin -- uuden taipaleen poikki. Ei auttanut
muuta kuin tehdä samoin, vaikka raskaalla mielellä, sillä olimme uupua
väsymyksestä. Iloksemme huomasimme sitten, että talo olikin aivan
tämän kannaksen kainalossa toisella puolella. Mutta kuullessani, että
taival oli oikaissut vain puolen virstaa, kivahti kiukku mieleen.
Jaakko naisensa keralla oli sen vetänyt vain uhmalla, taikka olivat he
tahtoneet siten päästä ennen meitä taloon tuloamme ilmoittamaan. Teki
mieleni kysyä, aikoiko hän kuormallakin palatessaan taivaltaa tämän
niemen poikki.
Jaakko olikin ennättänyt puhutella talon väen totuttuun tapaan
ja kertoa, keitä toiset tulijat olivat, ja niin hyvän miehen
suosittelemina otettiin meidät hyvin vastaan. Talon vanhassa avarassa
pirtissä olivat koolla isännät ja emännät ja keskustelu sujui
mielenkiintoisena, kuten ainakin karjalaisten kohdatessa toisensa.
Vieno tyttönen liekutteli kehdossa lasta ja hyräili sitä uneen herkällä
sävelellä:
"Tuuti tuuti kaksin lapsin,
Tule Jeesus kolmanneksi,
Moarie neitsyt neljänneksi,
Iso viisas viienneksi,
Emo kulta kuuenneksi, --
Sepän Simana seitsemänneksi..."
Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa vereksin voimin. Soudettuamme
vain muutaman virstan Kiiteen selkää olimme sen päässä ja tulimme
kaitaiselle lyhyelle joelle, jota nousimme Miinoan järveen. Miinoan
järvi ei ole aivan laaja ja lisäksi niemekäs. Se oli tyynenä ja niin
lähellä rajaa vaaroineen ja metsineen kaunis. Ahtaamman näköpiirin
vuoksi sulivat kaikki, rannat, selät ja etäämmät maat ehyeksi
maisemakuvaksi.
Niemen takaa löytyi Miinoan kylä. Siellä erosimme Kuismasesta Jaakosta,
joka yhdessä parin Miinoan venekunnan kanssa lähti matkaa jatkamaan
Kuhmon kirkolle. Lähetimme heidän kerallaan kirjeitä ja jäimme Savinan
taloon odottamaan heidän paluutaan. Suoraan sanoen teki mieli itsekin
lähteä mukaan.
Toverini ryhtyi heti runoja tiedustelemaan, ja saikin hän niitä
moniaan, vaikka vanhemmat kerääjät epäilemättä ovat saaneet Miinoasta
paljon runsaamminkin. Minä vietin aikaani valokuvauskoneineni ja lähdin
sitten uistinta soutamaan. Mutta kun saalista ei kuulunut, niin heitin
ja poikkesin katsomaan miinoalaisten nuotan vetoa.
"Jumal apuh roatajille!" tervehdin, niinkuin maan tapa käskee työn
tekijää tervehtimään.
"Hyv' ois apu", he vastasivat.
Mutta kun kiittelin saaliin runsautta, niin kuului niin tyytymätöntä
mutinaa ja sain niin karsaita katseita, että ikävystyneenä läksin pois,
ihmetellen itsekseni moista nyreyttä. Kun kerroin asian toverilleni ja
Varahvontalle, niin puhkesivat molemmat nauruun, sillä he tiesivät,
mitä minä en tiennyt, ettei nimittäin saa mainita toisen kalansaaliin
runsautta, sillä siitä rikkoutuu kalaonni. En sen jälkeen toiste
samalla tavalla erehtynyt. Kun kalamiehiä tapasin, niin ihmettelin
vain, miten he näin kalavesien huononnuttua viitsivät nuottaansakaan
kastaa, ja silloin lähti keskustelu alkuun toisella tavalla.