Toveria odotellessani kävin Luvajärvestä vielä toisenkin kerran
Kiimasjärvessä. Retkeilin silloin "Kaitain" kautta, kapeata
metsäjärvireittiä, joka kulki selkävesien kanssa rinnan ja oikaisi
melkoisesti. Sitä kesäkelillä harvoin käytettiin, luvajärveläiset vain
kävivät siellä syksyllä kalassa, vetäen kannaksien poikki veneensä ja
nuottansa. Seurana oli kerallani Jaakko niminen Kuhmon mies, joka oli
passitta asunut Luvajärvellä kolmisenkymmentä vuotta, niinkuin näillä
rajamailla lienee silloin tällöin tapana. Hänen kerrottiin muuttaneen
rajan taa pakoon häijyä akkaansa, ja koska Jaakko tuntui olevan
hiljainen ja siivo mies, niin saattoi sen hänestä uskoakin. Matkasimme
uudella veneelläni, joka oli juuri valmistunut. Se oli karjalaisen
miehen tekemä, mutta rakennettu samaan malliin kuin Oulujoen jokiveneet.
Nyt sain nähdä kappaleen oikeata salotaivalta. Luvajärvi soudettiin
viimeiseen perukkaan saakka ja siitä kapeata salmea Kaitain järviin,
joitten luonnon jo nimestä kuulee. Jäkäläisten, harvaa männikköä
kasvavain hiekkatörmäin välitse sousimme Kaitain päähän, mutta
siellä tie aivan sanan mukaan nousi pystyyn. Vene oli vedettävä noin
puolen kilometriä leveän kannaksen poikki. Taipaleella oli telat,
jotka osottivat sitä ennenkin kuljetun. Vene ei ollut kovin raskas,
mutta mäki oli pitkä ja korkea, ja puhaltaa täytyi toisenkin kerran.
Kun olimme vihdoin mäen päälle päässeet, niin hämmästyin alamäkeä,
melkeinpä kuilua, jonka partaalle olimme tulleet. Se oli niin jyrkkä,
että vene täytyi laskea köydellä. Köyden toinen pää kierrettiin
männyn ympäri varaksi, ettei vene päässyt ryöstämään. Niin kuuluivat
kalamiehetkin tekevän laskiessaan siitä alas nuottiaan, ja mäntyjen
varsissa olikin paljon köysien syömiä uurteita. Kerran oli muutamalta
mieheltä, tiesi Jaakko, vene päässyt ryöstämään, ja se oli mäen alle
tultuaan "kuikkana sukeltanut" järveen ja noussut upoksista vasta
toisella rannalla. Järvi tosin oli kapea, mutta lienee juttu kuitenkin
ollut enemmän kuvaava kuin tosi. Toisenkin taipaleen poikki oli vene
vedettävä, mutta se oli tasaista maata. Tultiin sitten kapealle joelle,
joka alussa oli niin vähävetinen ja väärä, että venettä ei mitenkään
tahtonut saada sen mutkien kautta pujotelluksi. Mutta tarpeellinen
kulkutie näkyi olevan sekin, koska oli kirveellä raivattu pois oksia ja
liekoja, jotka tuhka tiheään sulkivat tien. Silloin tällöin kuuluivat
kiimasjärveläiset sitä pitkin kuljettavan nuottiansa. Kalaretkillä
ei yleensä katsota vaivain suuruutta. Vähitellen joki siksi leveni,
että sitä saattoi missä sauvoa, missä soutaa pitkin hiljalleen lipuvaa
ruskeankirkasta vettä. Rannat kasvoivat täällä noron pohjalla missä
pilviä piirtävää korpikuusikkoa, missä komeata hongikkoa taikka ihanaa
koivikkoa. Kussa oli niitty, siinä joki heitteli senkin seitsemät
mutkat, ikäänkuin viipyäkseen niin kauan kuin suinkin kukkaisten
törmäin välissä, ennenkuin uudelleen sukelsi korpeen. Kolusimme jälleen
pieniä koskia, jotka riipivät pahasti uuden veneen pohjan, hiivimme
lenkokuusien alitse, jotka toisin paikoin olivat kasvaneet aivan joen
yli. Lukemattomia olivat ne lie'ot ja pohjakivet, joille puutuimme.
Ehkä tähyilivät sivusta kontiot outoja kulkijoita, jotka niitten
asuinmaiden yksinäisyyttä häiritsimme.
Vihdoin aukeni salo ja näimme metsistyneen pellon -- olimme
Ontropanniemen ulkosaroilla, ja pian siitä avautui Kiimasjärven kyläkin.
Tällä kertaa majailin järven pohjoisrannalla Ryysän talossa, jota
mainittiin sillä puolella varakkaimmaksi. Ryysä oli toimen ja tarmon
mies, kookas, harteva, harsopartainen ja tavattoman vilkas. Hänen
vertaistaan suun pieksijää tuskin olin Vienan Karjalassakaan tavannut.
Niin nerokkaasti hän käytti kieltään, että maanmiestensä todistuksen
mukaan mestaroi sekä virkamiehet että muut herrat, joitten kanssa
tuli tekemisiin paljaalla puhelahjallaan. Enkä kauaakaan ollut
talossa, ennenkuin sain sen itsekin kokea. Ryysä antoi verrattoman
kuvauksen laiskoista ja tuhlailevista tukkipäälliköistä ja heidän
lautankuljetuksestaan, viivytyksistään ja keinotteluistaan, miten
voisivat parhaiten kartuttaa tulojaan. Tuota pikaa sain omassakin
nahassani tuntea hänen ivansa terävyyden, kun satuin hänelle
huomauttamaan, että minulla Arkangelin kuvernöörin matkakirjan nojalla
oli oikeus saada kievarikyyti -- "kyytiprokunaa" vastaan tietysti
-- joka kylästä. Ryysäpä ivasi paperini merkityksen niin joutavaksi
täällä, parikymmentä penikulmaa lähimmistä virkamiehistä, ja antoi
niin vakuuttavan kuvauksen siitä, miten kävisi, jos rupeisin niihin
vetoamaan, että kyllä ymmärsin, että minun ainakin Ryysän kaltaisten
miesten keralla oli paras pitää ne taskussani ja tulla toimeen mielin
kielin. Mutta vaikka hän, ja aivan julkisesti, talonväen kuullen,
saattoikin minut ja paperini naurun alaisiksi, niin oli hän kuitenkin
ystävällinen ja vieraanvarainen isäntä, eikä minulta hänen talossaan
mitään puuttunut. Taloaan hän hallitsi kuin patriarkka. Hänen käteensä
juoksivat kaikki langat, hän piti takanaan kaikkia avaimia, vieläpä
itse aukoi ovetkin. Mutta asukkaat näyttivät hyvin viihtyvän hänen
valtansa alla.
Mutta jos hän oli minut maalannut, niin tuli minunkin vuoroni kostaa.
Ryysä tietysti halveksi kokonaan niitä vanhoja loruja, joita kokoilin
ja häneltäkin kysyin, ja ehkä juuri tämä ammattini oli syynä siihen,
että hänen mielestään olin pilkalle sovelias tyhjäntoimittaja.
Mutta kun hän tässäkin asiassa alkoi minuun kohdistaa ivaansa,
niin en heittänytkään sitä sillensä, vaan ryhdyin juurta jaksain
selittämään, missä arvossa noita vanhoja loruja pidettiin suuressa
maailmassa. Matkassani oli Kalevala ja sitä aloin hänelle lukea, ja
koko talonväelle. Selitin heille, että kaikki se, mitä nyt luin näin
suureksi kirjaksi koottuna, oli heidän isäinsä säilyttämää perintöä,
perintöä, joka olisi vanhan polven kanssa hautaan vaipunut, ellei sitä
olisi ajoissa talteen saatu. Se mitä isät olivat taitaneet, mutta jonka
nykyinen polvi oli joutavana unohtanut, se näin painettuna palasi
heille takaisin kiertoteitä. Ryysä näytti tajuavan tarkoitukseni,
enkä myös erehtynyt luullessani, että nämä kansan sydämestä lähteneet
runot vielä herättäisivät vastakaikua juuri tässä samassa rahvaassa,
varsinkin kun saatoin ne heille lukea täydellisempinä muodoltaan ja
ajatuksenjuoksultaan ehompina, kuin heidän isänsäkään olivat niitä
kuulleet ja tainneet.
Vähän ajan kuluttua olivatkin varsinkin Ryysä itse ja hänen kookas,
harteva vanhempi poikansa niin kiintyneet runoja kuulemaan, että he
unohtivat kaiken muun. Istuimme suuren samovaaran ääressä, jota Ryysä
itse karjalaisten isäntäin tapaan hoiti taidolla ja auliudella, mutta
tsajua hän nyt valoi hajamielisesti. Naiset, milloin piika, milloin
arvokas hyväntahtoinen emäntä, tulivat tuon tuostakin häntä hiasta
nyhtimään, sillä Ryysä oli unohtaa sekä talousasiat että kauppansakin.
Mutta hyvin lyhyet olivat ne vastaukset, mitä hän nyt ennätti antaa,
ja kun olisi ollut mentävä varastoaittaan, niin työnsi hän, arvatenkin
vasten tapojaan, suuren avaimen eukkonsa käteen ja syventyi paikalla
kuuntelemaan. Ja milloin tämmöinen häiriö sattui, paikalla vaadittiin
minua keskeyttämään hetkeksi lukuni, jottei ainoakaan säe menisi
hukkaan. Suurella mielenkiinnolla ja rohkaisevilla välihuudahduksilla
kuunneltiin Kullervo runon alkua, nuorukaisen voimasta ja urotöistä,
ja ääneen toistivat vuoron Ryysä, vuoron hänen poikansa sattuvimpia
säkeitä. Mutta runon loppu heistä meni surkeutensa kautta harhaan,
vaikkeivät voineetkaan estää silmäänsä vettymästä. Vilkkaasti he
niinikään älysivät kauneuden Väinämöisen kanteleensoitossa ja säestivät
kaiken aikaa huudahduksillaan ja huomautuksillaan runoa, sitä myöden
kuin luin. Mutta suurimman nautinnon heille tuotti Vipusen runo ja
Väinämöisen toimet virsikkään vatsassa. Sekös nauratti heitä makeasti,
kutkutti ihka sydänaloja. Tuon tuostakin puhkesi kuuluviin uhotteleva
huudahdus tai pidätetty mielihyvän naurahdus, minun lukiessani, kuinka
uros rakensi pajansa virsikkään vatsaan ja lietsoi niin että sydet
lensivät jättiläisen kurkkuun, ja kuinka jättiläinen siitä sydäntyi
noitumaan. Kun olin tämän pitkän runon loppuun päässyt, niin nousi
Ryysä intoisena ja valoi koko seuralle uudet tsajut, istui sitten
ja vaati, että se oli... luettava uudestaan. Ja minä luin sen
vilpittömällä mielihyvällä, sillä en itsekään ollut huomannut runoa
niin mahtavaksi ja mehukkaaksi, kuin tämän kiihkon säestämänä.
Ja melkeinpä luulen, että Ryysä ja hänen poikansa sen oppivat sillä
kuulemisella ja perästä päin lauloivat sitä monestikin talvi-iltain
iloksi, niin kumma on tällä rahvaalla yhä vielä runomuisti. Hyvinä
ystävinä erosimme. Mutta en kuitenkaan ollut vakuutettu siitä, että
Ryysä sittenkään piti runonkerääjää kovinkaan tarpeellisena henkilönä.
Kovalla myötämyrskyllä palasimme Jaakon kera Luvajärveen. Kiimasjärvi
kuohui korkeissa aalloissa, mutta tyhjällä veneellä meillä ei ollut
hätää, vielä kohotimme koivunkin kokkaan, antamaan parempaa vauhtia.
Mutta vastatuulella tämä järvi, jonka matalat rannat eivät suo suojaa,
tekee paljon kiusaa kulkijoille. Saattajani edellisellä retkellä
näyttivät autiota saarta, johon "Suomen paroni" (rajan takanakin
tunnettu metsänhoitaja Wrede) oli uhannut panna maihin erään samassa
veneessä kulkevan karjalaisen pomon, joka oli pitänyt itseään liian
hyvänä auttaakseen naisia soutamaan kovaa vastatuulta. Otsansa hiessä
oli rikkaan miehen sitten täytynyt kiskoa loppumatka.
Matkalla näimme nyt kosolta villihanhia ja kaksi uljasta lumivalkeata
joutsenta, jotka ylenivät kauniiseen lentoon meidän lähestyessämme.
Myötäinen tuuli kuljetteli meitä aina Luvajärven kylänrantaan saakka.
Siellä olivat venerannassa vastassa toverini ja Varahvontta... mikä
jälleennäkemisen ilo! Paljon oli karttunut kerrottavaa. Kokoonnuttiin
miehissä Kuismasen Jaakon pirttiin tarinoimaan. Samovaaraa hoiti nyt
Varahvontta, pilkkoi sokerit, pyyhki tokanat, puoleksi kuin isäntä,
puoleksi palvelija, valoi jokaiselle, niin kauan kuin näki lasin
kumoamatta, ja vielä senkin jälkeen "tinkitokanan", niinkuin maassa oli
tapa.
He olivat tulleet Vuokkiniemen tietä, enimmäkseen kahden kesken, koska
tie oli selvä, eikä kannettavia ollut varsin paljoa. Erinomaisempia
seikkailuja ei ollut matkalla sattunut. Varahvontta vain oli
Vuokkiniemen ja Kostamuksen välillä saanut juosta erään taipaleen
kolmeen kertaan, kuten hän yhä harmitellen, vaikka nauraenkin
myönsi. Hän oli unohtanut lepopaikalle pienen padan, joka heillä oli
matkassaan, ja huomannut tämän vasta kun olivat astuneet kolmisen
virstaa edelleen. Kun ei Varahvontan mieleenkään juolahtanut, että
niin arvokas kapine taipaleelle jätettäisiin, niin sai Kusti istua
odottamaan, kunnes hän ennätti käydä padan. Heidän vastaansa oli
neljännestuntia ennen tullut kolme neitoa, jotka olivat kävelleet
Vuokkiniemeen päin, ja Varahvontta pelkäsi, että nämä huomaisivat
padan ja veisivät sen mennessään. Siitäkös hänelle kiire. Paita ja
housut päällä, avopäin, avojaloin hän juoksi, juoksi minkä pääsi ja
saikin tytöt kiinni, mutta juoksi yhtä painoa vielä heidän ohitseenkin.
"Mitä sie musikka juokset?" olivat tytöt ihmeissään kysyneet,
seuraansa pyritellen, mutta Varahvontta ei ennättänyt muuta kuin ohi
ponnistaessaan huutaa: "eklistä päivää" ja mennä vilkkasi taakseenkaan
katsomatta. Ja sitten hän sanoi harmitelleensa, kuinka pata, ikäänkuin
häntä hämätäkseen, näkyi jo virstan päähän polkua pitkin, puussa
killuen vyöhihnasta. Mutta hän pelasti sen, ennenkuin kukaan muu sattui
ohi kulkemaan, ja monet puurot sillä vielä keitettiin.
Ukko oli muutoin pulskistunut melko lailla ja oli kaikin puolin
tyytyväinen. Sitä vain huokaili välistä, että kunhan tätä kestäisi
aina.