Vesistö, jonka varrella Luvajärven kylä on, erottaa toisistaan
Arkangelin eli Vienan ja Aunuksen läänit. Raja kulkee vesistöä niin
tarkkaan, että samat kylätkin sen kautta jakautuvat kahteen lääniin.
Luvajärvestä, jossa lienee kolmisenkymmentä savua, kuuluu suurin osa
Aunukseen, mutta järven pohjoispuolella on muutamia taloja, jotka ovat
Arkangelin läänin vanhanaikaisempain hallinto-olojen alaisia. Sama
on asianlaita Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa, jotka ovat, edellinen
kolmen, jälkimäinen neljän penikulman päässä alempana saman vesistön
kahden puolen. Ulkonaisista merkeistä ei tosin huomaa, että kyläin
keskitse kulkee lääninraja, yhtä vaatimattomia ja harmaita ovat talot
kummallakin puolella, ja samanlaatuista on väestö. Mutta Kuittijärvien
puolen asukkaista se eroo jonkun verran sekä pehmeämmän kielensä, että
ehkä luonteensakin puolesta.
Asuin Luvajärvessä Kuismasen Jaakon talossa, joka oli kylän parhaita.
Jaakko oli harvinaisen toimelias mies. Hän oli liikkunut laajalti
kaupoilla ja arvatenkin koonnut omaisuuttakin. Hänen kauppaintoansa
kuvaa, että hän paikalla möi minulle veneen, jota parhaillaan
rakennettiin, vaikka hän oli sen itseään varten teettänyt. Ei
kysymystäkään, kun vain hinnoista sovitaan, se on Karjalassa
jotenkin yleistä, melkeinpä mistä tahansa. Hänessä oli koko joukon
maailmanmiestä, mutta samalla reippautta ja minun käsittääkseni
rehellisyyttä, jonka vuoksi talossa viihdyin. Jaakon emäntä, joka oli
Miinoasta, oli uljaimpia ja kauneimpia vaimoja, mitä Karjalassa näin.
Heillä oli kaksi lasta, joista toinen oli viiden kuuden vuotias poika,
kyttyräselkä ja heikko, mutta mainion älykäs niin pieneksi pojaksi.
Poikasen elävä mieli tuli somasti näkyviin eräänkin kerran meidän
aikuisten tyhjentäessä suurta samovaaraa ja pureskellessa "kolatshuja",
pieniä veteen leivottuja rinkelejä. Kestit olivat sillä kertaa
minun puolestani, ja kiitollisena talonväki kokoontui pöydän ääreen
tarinoimaan ja valamaani tsajua nauttimaan. Mutta pikku Jaakko oli
jätetty etuhuoneeseen oven taa, josta kuulimme hänen ruikuttavan jotain
kummaa säveltä. Vanhemmat hetken päästä nauraen sanoivat hänen "eäneen
itkevän" omaa, tilaisuutta varten sepittämäänsä itkuvirttä, joka kävi
jotenkin tähän suuntaan:
"Kyllä teidän on siellä hyvä olla lämpöisen samovaaran ääressä,
höyryävä 'toaju njokan iettä', minä täällä ikävissäni istun, 'peä
kibiä ta maha tyhjä'." Ja niinkuin kaikki itkijät, niin hänkin ladulle
päästyään alkoi todenperään itkeä, kunnes pääsi kesteihin osamieheksi.
Luvajärven kalmisto, joka on saarella, nuoressa männikössä, on
herättänyt huomiota omituisten koristettujen hautaristiensä
vuoksi. Tuskin missään muualla näillä seuduilla on säilynyt niin
paljon omituista vanhaa puukoristemallia. Oikeastaan eivät nämä
hautapatsaat kuitenkaan ole ristejä, sillä ne puuttuvat poikkipuuta.
Varsi on veistetty ja kaivettu täyteen koristuksia, poikittain ja
pitkittäin, ja yläpäässä on pieni sievästi vuoltu katto, samanlainen
kuin vanhanmallisissa karjalaisissa rakennuksissa. En ole missään
muualla Vienan Karjalassa tavannut niin runsaasti näitä koristettuja
hautapatsaita kuin Luvajärven kalmistossa, en edes merimaassa, jossa
sama malli muutoin näyttää olevan yleisempi kuin sisämaassa. Luvajärven
lähikylissä niitä ei ole kuin nimeksi ja nekin vähät ovat paljon
kömpelömmin tehtyjä. Kostamuksen kalmistossa näin vain yhden samaan
laatuun koristetun patsaan, joka jo oli maahan kaatunut, Miinossa
niinikään vain moniaan, Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa en muistaakseni
ainoatakaan. Akonlahden kalmistossa, joka muutoin on kylläkin
vanhanaikuinen, niitä ei ollut ensinkään. Kieretin hautausmaalla sitä
vastoin oli runsaasti saman mallisia hautapatsaita, vaikka ne olivat
huonommin tehtyjä. Meren rannikolta siis näyttää tuo koristemalli
kulkeneen sisämaahan. Taiteilijat L. Sparre ja E. Wikström olivat
paria vuotta aikaisemmin tekemällään matkalla löytäneet nämä ristit ja
heiltä sain minä niistä tiedon. Useita kreivi Sparre oli piirtänytkin,
minä nyt valokuvasin ne, koska valokuva on tieteellisiin tarkoituksiin
halutumpi.
Luvajärvestä käsin tein matkan Kiimasjärveen ja Nokeukseen ja sitten
vielä toisen matkan Kiimasjärveen. Venereittejä on kaksi, toinen pitkin
mutkittelevaa päävesistöä, selkiä, salmia, virtoja ja koskia, toinen
aivan kaitoja metsäjärviä, joita on rivissä rinnan päävesistön kanssa.
Edellisellä reitillä kuljetaan noin penikulman verta Luvajärveä ja sen
jälkeen saman verran kierteleviä välivesiä. Kiimasjärveen pudottaa
kolme koskea, Luva, Kovera ja Vonka, joista molemmat jälkimmäiset ovat
siksi jyrkät, että painot ovat veneestä purettavat ja kannettavat
maisin. Vesistön rannat ovat syvintä saloa. Asumuksia ei ainakaan
silloin ollut koko matkalla. Ainoastaan autiot kalapirtit kutupaikoilla
taikka männyn kylkeen kiinnitetyt sotkanmunituspesät muistuttivat
sitä, että ihminen joskus liikkui näillä seuduin. Vongan alta alkaa
pitkä, vaikka kaidanlainen Kiimasjärvi, sekin alkupäästä erämaan
luontoista, kunnes jo monen virstan päästä alkaa vasemmalta rannalta
näkyä melkoinen valkoinen rakennus. Joka ei tiedä, mikä se on, katselee
sitä hämmästellen, sillä harvinaisia ovat näillä mailla niin upeat
rakennukset ja maali. Se oli tietääkseni ainoa kansakoulu, mitä silloin
oli koko Arkangelin läänissä karjalaisella alueella, ja sekin oli
yksityisen varoilla rakennettu. Muuan rikas pietarilainen kauppias,
Minin nimeltään, oli testamentissaan määrännyt monta kymmentätuhatta
ruplaa kansakoulun rakentamiseksi ja opettajan palkkaamiseksi
kotikyläänsä Kiimasjärveen. Opetuskieli oli venäjä ja opettajat
venäläisiä, mutta siitä huolimatta oli koulussa runsaasti oppilaita,
niitä sanottiin tulevan kymmenien penikulmien päästä. Koulussa
opetettiin muitten oppiaineitten ohella käsitöitäkin, ainakin suutarin
ammattia, joka tässä käsityöläisistä köyhässä maassa olikin varsin
tarpeen.
Sama Minin muisti muullakin tavalla kotikyläänsä. Ervasti mainitsee
matkakertomuksessaan, että Mininin lahjoittamilla varoilla v. 1879
par'aikaa kaivettiin kanavaa Kiimasjärven päästä Nokeuksen ensimmäisen
rajun kosken sivu. Sen kautta oli aikomus keväisin vähentää vettä
Kiimasjärvestä, jossa kevättulva nousee hyvin korkealle. Paljon rahoja
oli kulutettu tähän työhön, niin kerrottiin, mutta kesken se oli
sittenkin jäänyt. Pahat kielet huhuilivat, että monenkin pohatan näissä
kylissä oli vaurastumisestaan kiittäminen osallisuuttaan tämän työn
johdosta.
Esimerkkinä Mininin mahdista mainittiin muun muassa, että hän oli
esiintynyt Suomen oikeudessa lakki päässä, ja kun tuomari oli häntä
siitä nuhdellut, oli hän kysynyt, mitä se maksaa, ja vastauksen
kuultuaan lyönyt viisikymmentä markkaa pöytään.
Kiimasjärven etelärannalla, siis Aunuksen puolella, herätti huomiota
toinenkin rakennusrivi, joka oli yhtä kookas, vaikka alkoi hoidon
puutteessa rappeutua. Se oli talo, mutta karjalaiseksi taloksi
harvinaisen suurisuuntaiseksi rakennettu. Siinä oli asunut pohatta,
jota muisteltiin erinomaisesta vieraanvaraisuudestaan ja monista
suurista yrityksistään. Paitsi rakennuksiin oli Ontropanniemen vanha
isäntä käyttänyt suuret summat maanraivaukseen.
Hän oli kynnättänyt peltoja, kaivattanut ojia, perkannut niittyjä.
Hän oli käyttänyt kaupalla kokoomansa varat toisin kuin sen puolen
varakkaat isännät yleensä, jotka eivät sanottavia varoja uhranneet
maanviljelykseen, etupäässä arvatenkin siitä syystä, ettei maa ollut
yksityisomaisuutta. Mutta ei Ontropanniemen esimerkki kehottanutkaan
seuraamaan, sillä kun hän oli päänsä kallistanut, niin antoi nuori
polvi raivattujen maitten uudelleen metsittyä. Kuvaavana esimerkkinä
vanhuksen rikkaudesta kerrottiin, että hänellä oli ollut mahdottoman
suuri nuotta ja muutkin kalanpyydykset mitä parasta, siikaverkot
puhtaasta silkistä. Ukon kuoltua oli talo joutunut huonoihin käsiin,
riita ja ynseys tuntuivat siellä asuvan, ja kaikki hyvät laitokset
olivat saaneet rappeutua.
Nokeuksessa, joka on Kiimasjärven ja Nuokkijärven välisellä
kannaksella, en malttanut kauaa viipyä suoraan sanoen ikävän vuoksi.
Outo tuuli tuntui puhaltavan vastaan, kuta kauemmaksi siihen suuntaan
kulki. En juuri saata kehua sitä kohteluakaan, joka tuli osakseni
Nokeuksessa. Tuskin olin sinne saapunut, ennenkuin akkunasta kuulin ohi
kiirehtivien akkojen hokevan toisilleen, että "rahanjakaja" oli tullut
kylään, ja siitä alkoi rasittava kerjääminen, jota en parhaammallakaan
tahdolla olisi voinut tyydyttää. Blomstedt kertoo, että olivat
Nokeuksessa aikoneet ryöstää hänen ja hänen toverinsa ja että siitä
oli kylällä julkisesti keskusteltu. Ikäviä kokemuksia oli toisilla
matkustajilla ollut alempana Nuokkijärvenkin kylissä. Suomen puolella
kerrottiin totena asiana, että eräässä sikäläisessä kylässä oli aiottu
väkisin ottaa rahat englantilaiselta Rogers pashalta, hänen palatessaan
Tshirkkakemiltä onkiretkeltään. Rogersilla oli suomalainen tervavene,
joka taivallettiin Maanselän poikki, ja suomalaiset saattajat.
Kellovaarassa, Tshirkkakemin varressa, olivat väkisin tahtoneet tutkia
erään matkustajan passin ja ehkä muutakin. Onko tähän ynseyteen syynä
se, että Karjalan miehet ovat meidän puolella niin usein laukkunsa
menettäneet, sitä en osaa sanoa. Sama kohtalo on tullut Vuokkiniemenkin
ja Uhtuen miesten osaksi, mutta en huomannut, että he olisivat
tahtoneet sitä kostaa asiaan osattomille matkustajille. Ehkä ovat
ne olleet vain pelotuksia, sillä en ole kuullut, että olisi todella
ryöstöjä tapahtunut, aina ovat uhkauksiin jääneet.
Nämä kylät ovat kuitenkin ennen olleet hyviä runopaikkoja, varsinkin
Nokeus, jonka laulajat ovat Kalevalan aineistoon antaneet monta
oivallista lisää. Useimmat laulajoista olivat kuitenkin jo kuolleet. Jo
niissä luetteloissa, joita olimme mukaamme saaneet entisten kerääjäin
tiedusteluista, oli useimman nimen edessä risti. Ja mistä tuo risti
puuttui, siihen sain nyt minä sen piirtää. Haikealla mielellä sen
tein, sillä monestakin henkilöstä sanottiin luettelossa, että häntä
oli mainittu hyväksi runon taitajaksi, mutta ettei kukaan ollut häntä
laulattanut. Semmoinen oli varsinkin Nokeuksen kiitetty laulaja
Harkkonen Lari; hän vei laulunsa mukanaan hautaan. Tarkkaan tuntuivat
runot kadonneen näistä kylistä, eivätkä niitä viitsineet ruveta
semmoiset vanhukset tapailemaankaan, jotka ehkä olivat ennen osanneet
ja nuorempina "kirjaankin laulaneet". Loitsuja lienee osattu, mutta
niitä ei tahdottu laulaa. Tämäkin viittasi siihen, että kaosta päin
puhalsi uusi tuuli, syksyn tuuli, jonka henkäys oli runouden surma.
En ollut vielä aivan kauaa kulkenut, mutta aloin jo ikävöidä toveriani,
jonka välipuheen mukaan piti saapua Luvajärveen joku viikko myöhemmin.
En oikein tiennyt, mitä eteeni ottaa, kun en runoja saanut. Semmoista,
mikä olisi sopinut valokuvattavaksi, oli täällä paljon vähemmän kuin
olin odottanut. Kerjääjiä kävi alinomaa, puute kun oli suuri. Asuntoa
ja yösijaa ei tosin kielletty, mutta ei sitä aina hyvällä mielellä
annettukaan. Rahvas pysyi omituisen epäilevällä kannalla, ja se ajan
pitkään painosti mieltä.
Ehkä oli siihen vierastamiseen, jota tällä puolella henki vastaan,
osaksi syynä eräs omituinen uskonsuunta, josta Kuittijärven kylissä
olimme kuulleet. Täällä etelän puolessa, ja varsinkin Akonlahdessa
ja muissa Kiitehen kylissä, kuului olevan uusi lahko, joka ympäröi
itsensä hämäryydellä ja sen vuoksi oli antanut aihetta kaikenlaisiin,
luultavasti aiheettomiin rosvojuttuihin. Näitten "uusimman uskon
molijain" sanottiin elävän metsissä, maakuopissa, joihin heille salaa
kannettiin kylistä ruokaa. Muuan Latvajärven mies, joka oli näitten
"villiuskoisten" päälle kannellut Pietariin saakka, oli väittänyt
heillä olevan aseitakin. Hän oli ilmoittanut heidät "nihilistoiksi",
jotka olivat hylänneet kaiken esivallan. Ensimmäinen siemen tuolle
liikkeelle oli muka tullut Sungusta, Äänisjärven rannalta --
Pohjois-Karjalan vanhasta kauppapaikasta -- ja siitä alusta oli usko
versonut. Kuinka paljon näissä jutuissa oli perää, sen perille en
koskaan päässyt, enkä totta puhuen yrittänytkään, sillä mitäpä syytä
minulla oli udella asioita, joiden tunnetuiksi tuleminen ehkä olisi
saattanut toisia vaaraan. Minun asiani oli etsiä paljon vanhempaa
uskoa, ja noidan salatun tiedon ilmi saamisessa olisin ehkä osottanut
vähempää arkatuntoisuutta. Mutta paljon kuljin täällä sekä kylissä
että sydänmailla, enkä koskaan tavannut semmoisia metsän erakoita,
jotka olisivat antaneet aihetta noihin kertomuksiin. Jonkinlaista eri
uskonlahkoa niillä seuduin kuitenkin saattoi olla. Poliisiviranomaiset
olivat korkeamman käskyn mukaisesti koettaneet ottaa siitä selvää,
mutta nähtävästi huonolla menestyksellä, sillä en kuullut, että ketään
olisi tyrmään saatu. Sanottiin heillä olleen salakammioita ja käytäviä,
joihin pakenivat. Pari miestä oli saatu kiinni, niin kerrottiin, mutta
niistä oli toinen päässyt karkuun ja toinen oli Kostamuksessa salaa
vapautettu kruununpalvehjain kynsistä. Heiltä oli muka saatu koko
joukko harhaoppisia kirjoja, "enemmän kuin oli koko Uhtuen kirkossa",
kuten Uhtuen pappi oli päivitellyt. Sanottiin näitten "uusimman uskon
molijain" salaavan kuolleensa ja hautaavan ne metsiin. Nimitettiin
muuan isäntä, jolta vaimo oli kuollut, mutta jolta uusi vihkimys oli
kielletty, koska hän ei edellisen kuolemaa ilmoittanut. Mutta uuden
vaimon keralla hän eli siitä huolimatta.