Oltuani yötä Alijärvessä varustauduin seuraavana aamuna anivarhain
matkaan, mutta tavarain asetteleminen konttiloihin ja kyllin suurien
konttien etsiminen vei niin runsaasti aikaa, että päivä jo alkoi olla
puolessa ennenkuin päästiin parinkymmenen virstan taipaleelle -- sen
verran sanottiin olevan matkaa Kenttijärven kylään. Kun kotona olevat
miehet olivat tukkijoella, niin sain saattajiksi paljaita naisia,
joitten asia Karjalassa matkustajien saattaminen enimmäkseen onkin.
Taakat painoivat pari kolme leiviskää -- valokuvaustarpeita oli mukana
suuri määrä -- ja hyvin minua epäillytti, jaksaisivatko he ne perille
kantaa.
Soudettuamme pari virstaa järveä ja virstan verran leveähköä
Kenttijokea, poikkesimme aivan kapealle pikkusuvannolle, jonka tumman
pinnan yli koivut ja kuuset kaartuivat lähes umpinaiseksi katoksi.
Muutamassa polvekkeessa nousimme maihin ja läksimme astumaan seitsemän
virstan maataivalta. Astuimme korpia ja kankaan liepeitä ja aina
välillä veteliä soitakin, jotka vielä hyllyivät kevätvettä. Mutta
suotta olin epäillyt kantajain huonoutta, he astuivat niin ripeään,
etten perässä pysynyt, vaan pian kuulin heidän huhuilevan hyvän matkaa
edessäpäin kankaalla. Itsellänikin oli pari leiviskää selässä, ja siinä
oli minulla täysi työ, niin mies kuin olinkin. Tuon tuostakin täytyi
hikisenä ja pakottavin ohimoin istahtaa hongan tyvelle puhaltamaan.
Työlästä oli varsinkin vetelillä soilla, joita tällä taipaleella oli
paljon. Polun kohdalla oli rinnakkain pari lahonnutta telaa, mutta
ne lohkeilivat jalan alla tavan takaa ja enemmän kuin yhden kerran
luiskahdin polviani myöden liejuun. Nuo seitsemän virstaa astuttuamme
tulimme Luomajärvelle, jonka rannalla on samanniminen pieni kylä.
Soudettiin järven yli veneellä, joka ei ollut paljon seulaa parempi.
Tuskin ennätettiin vettä luoda, sitä myöden kuin sitä tulvi sisään,
mutta toiselta rannalta saimme paremman veneen. Sousimme sillä järven
päähän, ja vielä kappaleen matkaa Kienttijoen suvantoakin kosken alle,
jossa Kenttijärvestä matkaavat tukit olivat vastassa. Joki oli niitä
niin täynnään, että jälleen jatkoimme matkaa maisin.
Tukkiliike oli silloin Vienan Karjalassa vasta alulla. Kenttijoesta
kulkivat muistaakseni ensimmäiset pölkyt. Niin koskemattomia olivat
tämän laajan ylämaan metsät. Uittajat olivat puoleksi Aunuksesta ja
Äänisestä tuotuja ummikkovenäläisiä. Karjalaiset kun enimmäkseen olivat
kaupoilla, ei heitä joelle riittänyt, ja lisäksi he olivat tähän työhön
vielä tottumattomia. Jätkäin leiri valkean ääressä maata lojotti miehiä
kymmenittäin puuropatainsa ympärillä. Meillä oli heille asiaakin.
Tytöille oli nimittäin annettu mukaan pullo "puhuttua vettä" vietäväksi
eräälle Alijärven nuorukaiselle, joka oli loukannut jalkansa tukkien
välissä. Kun joella ei ollut velhoa, niin olivat eukot Alijärvessä
luettaneet parannussanat veteen, ja tämän voiteen me nyt toimitimme
perille kaikella kunnialla.
Matka nousi kaiken aikaa, yhtämittaista kohinaa kuulimme kankaalle
Kenttijoen koskista. Tulimme sitten illan suussa melkoisen järven
rannalle. Vaikeitten maitten, korpien, soitten ja kivikoitten jälkeen
on puhdasrantainen tyyni ylämaan järvi viehättävä katsella. Se vaan,
oli poikkipuolin matkan edessä, eikä ollut venettä. Kenttijärven kylä
oli melkein näkymättömissä pohjoisrannalla. Maan tapa on semmoinen,
että matkustaja tekee savun järven rannalle, jonka nähtyään kyläläiset
tulevat "ehättämään" hänet järven poikki. Harvoin ehättämistä Vienan
Karjalassa laiminlyödään, jos vain savu huomataan, taikka huuto
kuullaan. Sattui kuitenkin niin hyvin, että tukkipäällikkö kulki
joelta omalla veneellään kylään, ja hänen mukanaan pääsimme järven
poikki. Savulla olisimme muutoin saaneet virua tuntikauden, sillä
järvi on noin viittä virstaa leveä. Ehättämistä pidetään Karjalassa
suorastaan velvollisuutena, mutta ehätettävät tulee osata oikealle
paikalle savua laatimaan, muutoin saattaa käydä niinkuin eräälle
Karjalan miehelle, joka Kenttijärvessä yhtyi seuraamme. Soutaessamme
järven poikki kuulimme iltatyynellä etäistä huutoa ja keksimme jonkun
ajan tähyiltyämme pienen savun, joka oli noin kolme virstaa syrjässä
oikeasta ehätyspaikasta. Sinne ei kylästä arvannut kukaan lähteä,
olivat luulleet muiksi savuiksi. Onneksi sattui lähimaille kalamiehiä,
jotka pelastivat ukon tulensa ääressä huhuilemasta.
Tämä mies, Ortjo nimeltään, oli muutoin oikea harvinaisuus.
Hän palasi kiertoretkeltä pohjoisen puolesta, jossa oli ollut
kelloja korjailemassa. Selässään hänellä oli oikea museo mitä
eriskummallisimpia vanhoja puukelloja, joihin ukko oli suuresti
kiintynyt. Niissä olivat rattaatkin puusta. Hän oli ainoa kelloseppä,
mitä rajan takana tapasimme.
Kenttijärven kylä on asuttu laajanlaiselle järven niemelle, jota
kolmella puolella vesi kiertää. Varojensa puolesta se on hyvin köyhää,
viljelykset ovat heikot, mutta tukkiliikkeen kautta oli rahvas sinä
talvena saanut siksi ansiota, että oli jotakuinkin tullut toimeen.
Runonkerääjiä oli syrjäisessä Kenttijärvessä ennen käynyt ainoastaan
Borenius, joka sieltä löysikin sangen hyvän laulajan, Riikoisen
Simanan. Hänen runotaidostaan oli minun nyt hankittava lisätietoja.
Tapasinkin hänet kotonaan ja kirjoitin häneltä ja hänen sukulaisiltaan
seuraavan päivän kuluessa koko joukon runoja, jotka olivat jääneet
ennen keräämättä. Ostin niinikään koruompeluita, joita on melkein
vain vanhanaikaisissa naisten paidoissa, "rätsinöissä". Näitten
vaatekappalten olat ja kaulus olivat ennen vanhaan taidokkaina
ompeluksilla kirjaillut; nykyään "muiskarätsinät" olivat vanhanaikaiset
ja loppuun kuluneet. Vain köyhimmällä rahvaalla tapasi jonkun, koska
rikkaitten tapana oli jaella kuolemantapauksien sattuessa vainajien
huonompia vaatekappaleita kylän köyhille ja nämä muodista tulleet
paidat varsinkin olivat siihen soveliaita. Toiset vanhat eukot
niitä kuitenkin säilyttelivät kuolemansa varalle, tullakseen niine
haudatuiksi.
Kenttijärvessä olivat kortteeritaloni molemmat emännät kotoisin
Suomesta, vieläpä Sydän-Savosta. Karjalaiset miehet usein naivat
suomalaisia emäntiä, jotka rajan taa tultuaan enimmäkseen muuttavat
uskontoaan. Mutta kun Vienan Karjalan tytöillä sitä vastoin ei ole
mahdollisuutta saada suomalaisia miehiä, niin kärsivät he näiden
naimiskauppain kautta vahinkoa. Vahinko on tuntuva varsinkin tässä
maassa, jossa avioliittoon joutuminen on melkeinpä naisen kunnia-asia.
Heitä on siitä sääliminen, sillä paljon uskollisemmin kuin miehet he
säilyttävät Karjalan vanhaa tapaa ja ammoista siveyttä. Väsymättä he
raatavat maatakin, pitäen siten tätäkin elinkeinoa voimassa, miesten
kierrellessä kaupoilla ja vain kesäksi palatessa kotia olemaan apuna
viljan korjuussa.
Kenttijärvestä jatkoin matkaa Kostamukseen vesitse. Se oli yhä samaa
jokea, jota olin edellisenäkin päivänä kulkenut, vaikka se tästä
eteenkäsin väheni. Vettä siinä kuitenkin oli vielä aivan kyllälti
ja toiset kosket olivat niin kivakoita, että nousu oli kylläkin
vaivalloista. Kolmen peninkulman matkalla oli lähes parikymmentä
koskea. Välillä oli useita järviäkin, joita ei ole mihinkään karttoihin
merkitty. Suurin näistä oli Koivajärvi, joka oli penikulmaa pitkä ja
varsin laaja. Hämmästyin melko lailla, kun se odottamatta eteemme
avautui, sillä Imbergin kartalla ei ollut sillä paikalla järvestä
merkkiäkään. Ortjo vanhoine kelloineen oli käyttänyt tilaisuutta
päästäkseen samassa kyydissä, ja pienoinen vene oli siitä niin syvässä
painossa, että hädin tuskin pääsimme selän poikki. Minusta aina tuntui
siltä, kuin näillä Vienan Karjalan järvillä laine nousisi tavallista
jyrkemmäksi ja herkemmin. Veneessämme oli vain pari tuumaa laidan varaa
ja Koivajärvellä siihen loiskasi aalto toisensa jälkeen.
Koko tämä laaja erämaa, jonka poikki nyt matkustin, näyttää olevan
Maanselän haara, joka jatkuu rajalta kymmenisen penikulmaa itää kohti,
päättyen siinä, missä Kemijoen latvahaarat yhtyvät Jyskyjärveen.
Kummallekin puolelle laskevat joet tältä ylängöltä, ja koskien suuri
luku viittaa siihen, että se keskeltä on koko joukon korkeammalla
molempia suuria vesistösyvänteitä. Suurin Kenttijoen koskista oli
Vuosus, Koivajärven ja Kenttijärven välillä. Se oli virstan mittainen
ja kaikki tavarat oli kannettava sen sivu maitse. Niin kiivaat olivat
aallot, korvat väkivaltaiset, että olivat tyhjänkin veneen viedä
käsistämme.
Koivajärven rannalla olisi syrjässä matkastamme ollut monias talo,
jossa Genetz oli aikanaan laulattanut "Krikku-Markke" nimistä miestä.
Nyt oli laulaja jo kuollut, ja kun ei kylästä enää mainittu saatavan
muuta kuin rommia, niin sai se jäädä käymättä.
Matkan varressa oli siellä täällä autioita kalasaunoja ja
nuottatalaita, moni rakennettu aivan veden päälle, jotta siihen
saattoi sisään soutaa. Toiset oli rakennettu niin piiloon, ettei
niitä huomannut muuta kuin osottamalla. Näillä kalapirteillä, jotka
ovat penikulmain päässä kylistä, viipyvät kalamiehet viikkokausia
yhteen mittaan; kylistä vain silloin tällöin käydään eväitä tuomassa
ja saalista noutamassa. Tämäkin kalastus on niin vanhanaikaista, että
ajatus itsestään kulkee erämaitten varhaisimpiin pyyntiaikoihin saakka.
Se on siitä pitäen säilynyt melkein semmoisenaan. Vaikka karjalainen
muualla jo voi olla hyvinkin muuttunut, niin eläessään viikkokausia
melko joukolla veneineen ja pyydyksineen etäisellä eräsaunallaan hän
yhä on luonnonelinkeinojen ammoista aikaa.
Kuljimme pitkän mutkailevan suvannon, jonka molemmin puolin oli
alavia kolkkoja soita, ja saavuimme useille kaitaisille järville,
joita erottivat toisistaan lyhyet kosket. Ensimmäinen niistä oli
Juurikkajärvi, jonka autiot petäjikkörannat näyttivät niin ehjiltä,
ikäänkuin ne olisivat sinään seisoneet luomisen päivästä saakka. Ei
ainoatakaan asumusta ollut sen rannalla, paitsi joku ainoa erämiesten
piilopirtti. Se oli ihailtava eheässä alkuperäisyydessään. Tuntui
siltä, kuin olisi Väinämön kannel viimeksi kajahdellut näillä
rannoilla. Semmoinen luonto siirtää ajatuksen niin äkkiä muinaisuuteen,
että viimeiset kaiut tuntuvat vastikään sammuneen, kaikki ympärilläsi
sen nähneen ja vielä hyvin muistavan.
Mutta seuraavien järvien rannoilla näkyi jo uudisasutustakin, joka
osoitti viljelyksen täälläkin leviävän, vaikka hitaasti. Koskista
muistan varsinkin Kalliokosken, jonka oikealla rannalla sileä
pystykallio muodosti soman portinpatsaan. Ortjo koneenrakentajana
ihaili kovasti tätä koskea, se kun hänen mielestään oli niin oivallinen
tehtaanpaikaksi; minua se komeine kuusikkorantoineen miellytti
somuutensa vuoksi, ja kauan lieneekin kauneus sen ainoa ansio. Kun
kerran se aika koittaa, että Vienan Karjalankin vesivoimat kelpaavat
teollisuuden palvelukseen, niin ei niitä ensi hädässä tarvitse lähteä
niin etäältä etsimään. Toinen mainittava koski oli Väärä. Vesi
juoksi hyvin kiivaasti ja koski oli niin kapea, että vene uhkasi sen
paisuttaa ja siitä itsekin täyttyä. Siinäkin olivat tavarat maisin
kannettavat. Omituisen kamalan jutun saattomies kertoi erään järven
poikki soudettaissa. Joku vuosi takaperin oli muuan mies lähtenyt
viimeisillä kevätjäillä hiihtämään järven poikki. Mutta jää oli
pettänyt suksimiehenkin, ja kun sukset olivat jalkoihin sidotut, ei
hän pudottuaan mitenkään saanut jalkojansa jään päälle. Siinä oli mies
kauan taistellut henkensä edestä, hänen huutoaan oli kuultu puolen
penikulman päähän, mutta ihmiset eivät käsittäneet lähteä, tai eivät
joutuneet apuun, ennenkuin onnettoman voimat loppuivat ja hän vaipui
hyiseen hautaan.
Vihdoin olimme vesimäkien päällä ja Kostamuksen järvi avautui eteemme.
Vaikkeivät suuremmatkaan selät tällä järvellä ole paria kilometriä
laajemmat, on se kuitenkin tuulella vaarallinen. Kummastuttavan nopeaan
sillä aallot kohosivat tuulen viritessä. Sanottiin joskus olevan
tyhjälläkin veneellä vaarallista sille lähteä. Sen vuoksi oli ottaminen
toinen vene avuksi, vaikka karjalaiset seuralaiseni kyllä olisivat
suostuneet niinkin matkaa jatkamaan.
Hämärsi jo illaksi, kun pääsimme tuulen päälliselle rannalle, ja
ruskoja vastaan näimme korkean kuusikon. Se kohosi yksinään kuin
mahtava pensas tummalla maalla. Harmaita taloja oli sen ympärillä,
niitä tuskin maasta erotti. Siinä oli Kostamuksen kylä ja tuo kuusikko
oli sen kalmisto.
Sinne kääntyivät seuraavana aamuna ensimmäiseksi askeleeni, sillä niin
juhlallista kalmakuusikkoa en ollut ennen nähnyt. Ne olivat vanhoja
puita ja kohonneet tavattoman korkeiksi. Toisia oli tuulen voimasta
tai vanhuuttaan sortunut ja saanut paikoilleen jäädä, sillä vanha
tapa säätää, ettei kalmistossa saa teräaseella puuhun koskea; siellä
saa kaikki kasvaa ja kaatua, niinkuin luonto hyväksi näkee. Puita oli
kaatunut hautainkin päälle, mikä millekin suunnalle, eikä pyhässä
lehdossa oltu mitään tehty niitten poistamiseksi. Ne saivat kuivua ja
lahota, kunnes luhistuivat maan pintaan. Toiset olivat jo niin vahvassa
sammalessa, että niitä tuskin maasta erotti. Mutta siitä huolimatta
oli pilviä pitävä kuusikko niin tuuhea, että valo oli iltahämäryyttä,
ennenkuin se maahan ennätti.
Hautoja oli puitten alla taajassa; jokaisen päällä hirsistä
rakennettu katos, "kropnitsa", ja tämän päässä katettu risti. Toiset
kropnitsat olivat jo satain vuosien vanhoja ja ylt'yleensä vahvan
sammalen peitossa, toisten ääressä vielä näkyi vereksiä hiiliä ja
astiankappaleita -- vanhan uhritavan muisto, vaikka siihen nykyään
liittyy kirkkosuitsutuksen polttaminen. En ole milloinkaan käynyt
hautausmaalla, joka vaatimattomuudessaan olisi jättänyt mieleen niin
syvän hartauden tunteen. Kappaleen aarnioluontoa oli ihminen pyhittänyt
viimeiseksi asuinpaikakseen.
Oli siellä myös eräs kaamea vieras muisto, kömpelösti tehty
kivinen risti, sekin jo sammaltunut. Siihen liittyi vanha tarina.
"Varassussotain" aikana olivat suomalaiset, niin kerrottiin, eräänä
pyhänä salaa hyökänneet kylään ja polttaneet kirkon ja kaiken rahvaan,
joka siinä oli, ja näiden uhrien muistoksi oli tuo risti. Salmen
toisella puolella oli nuori väki ollut kisaamassa, ja se oli hukuttanut
itsensä lampeen.
Miitrein varakkaassa talossa minua pidettiin hyvänä sen päivän, jonka
Kostamuksessa vietin. Lähdin sitten jatkamaan matkaa "kevarikyydillä",
sillä olin nyt Vuokkiniemestä tulevan valtatien eli "jaaman" varressa.
Sitä piti päästä hevosella puoleen ja toiseen, ei kuitenkaan rattailla,
mutta reellä tai ratsain. Soissa oli portaat, jo'issa sillat.
Meikäläisten käsitysten mukaan se ei ollut karjatietä parempi, mutta
Vienan Karjalan tieksi se oli hyvä. Sain ainakin tavarani hevosella
kulkemaan, vaikka itse mieluummin astuinkin jalan.
Mutta kova sydän pitääkin olla sillä, joka moisella tiellä istuu
reessä. Surkeata oli tavaroitakin vedättää sulassa maassa. Hevonen
oli heikko ja kiskoi vaivalloisesti kymmenen leiviskän painoista
kuormaansa, anturat kiljuivat sulassa maassa, niin että korvia vihloi.
Olisi edes hiljan satanut, olisi keli ollut vähän liukkaampi, sanoi
ajomies. Sääli tuli Suomesta tuotua hevosta, joka alakuloisena veti,
korvat lupossa ja huuli lerpallaan.
Mutta matkalla tapasimme toisen kuorman, joka oli miltei säälittävämpi.
Lyhyenläntä, vaikka tanakka mies istui kankaalla kaatuneen puun
rungolla, vieressään puun tyvellä säkki, joka oli melkein yhtä korkea
kuin hän itsekin. Näyttipä siltä, kun he olisivat taipaleella olleet
hyvin vakavassa keskustelussa ja säkki olisi väittelyssä vienyt
voiton. Se oli Kostamuksen metsänvartija, joka oli käynyt Kontokin
kruununmakasiinista siemenohria. Kun ei ollut hevosta, niin täytyi
itse kantaa säkki, ja se lienee painanut kuuden leiviskän vaiheille.
Se mies oli niitä ainoita karjalaisia, jotka eivät taipaleella olleet
halukkaita vilkkaaseen sananvaihtoon. Semmoisista vaivoista leipä
saa arvoa. Mutta niin on Vienan Karjalassa asian laita, että älköön
ruokaa toivokokaan se, joka ei jaksa kantaa säkkiä taipaleen poikki.
Enimmäkseen se tuodaan vielä paljon etempääkin, Maanselän takaa Suomen
pitäjistä, joista kaiketi voi velaksikin saada. Ken on heikompi, sen on
vieminen oma nälkäinen säkkinsä rajan taa.
Päivä kului jotenkin tarkkaan, ennenkuin oltiin Kontokissa, ja monta
kertaa puhalsi hevosparka välillä, ja moni terävä kivi kiskasi reen
jalaksesta nokkansa täyteen puunpärsää. Montakohan semmoista matkaa
yksi reki tehnee?
Samaa tietä oli Lönnrot aikanaan kulkenut. Seitsemännellä retkellään
hän tämän kautta kulki Vuokkiniemestä Luvajärveen ja viipyi
Kostamuksessa useita päiviä runoja kirjoittaen. Ensimmäisellä pitkällä
taipaleella hänelle sattui seuraava seikkailu:
"Tällaiseen lypsäjäseurueeseen yhdyin lähtiessäni kylästä
(Vuokkiniemestä) 40 virstan päässä olevaan Kostamukseen. Lehmien
lypsinpaikalle kyllä oli seuraa, mutta sieltä oli kulkeminen vallan
yksin yön selkään. Vähää ennen puoliyötä saavuin puolitiehen, missä
oli kesäksi sauna heinäväkeä varten. Olin väsynyt, mutta lapsellisesti
pelkäsin siihen panna maata, kun ajattelin, että joku olisi voinut
arvata minun siihen jääneen ja mahdollisesti olisi seurannut minua ja
ryöstänyt. Kuljin siis edelleen, poikkesin metsään ja koetin nukkua
sammalille. Mahdotonta hyttysten vuoksi. Niitä oli niin kosolta, että
kaikki ympärillä oli aivan mustana ja että joka henkäyksellä oli saada
niitä suunsa täyteen. Alotin taas vaellukseni ja kuljin noin kymmenen
virstaa eteenpäin, jolloin väsyksissä ja unisena koetin taas nukkua.
Leikkasin oksia ison kasan, paneuduin pitkäkseni, peitin itseni oksilla
mikäli voin, sidoin huivin päähäni ja luulin nyt olevani turvassa
hyttysiltä. Kaikki turhaa. Nytkin ne pääsivät kimppuuni, vaikka
kuinkakin usein olisin koettanut parannella linnaani. Täällä kaipasin
ensi kerran Kajaaniin kesäksi jättämääni tupakkapiippua. Tuli tosin
olisi auttanut, mutta en tahtonut sitä virittää, kun siitä minut olisi
huomattu. Koko matka kävi enimmästi kaskettujen maiden, lehtimetsien
halki, siitä tuo suunnaton hyttysten paljous. Monta vertaa kernaammin
olisin ollut mitä kovimmassa talvipakkasessa, sillä näin tukalaa ei
ollut koko talvena Lapissa paljaalla lumella maatessani."
Kontokki on tämän ylämaan pitäjän keskusta. Siihen kuului ennen
Akonlahtikin. Kylä on hajallaan melkoisen järvensä rannoilla. Tavallaan
vielä omituisempi kuin Kostamuksen oli Kontokin kalmisto, sillä siinä
olivat puut pystyyn kuivaneet. Tikka loksutteli, tuuli äännähteli,
irtautuva kaarna häälyi ja lahouttaan katkeilleet oksat kurottelivat
ilmaan naavatukkoja.
Kontokkiin päättyi jaama, tavarat oli pantava kontteihin ja
jommoisellakin joukolla lähdettiin seuraavana päivänä Luvajärven
tielle. Mutta hyvin hitaasti lyheni tämäkin taival. Eräs saattajista
oli ottanut selkäänsä kahdenkertaisen kuorman, enemmän ansaitakseen,
ja vaikka hän oli vankka ja tottunut kantamaan, niin pahasti hän
oli lapautunut, ennenkuin oltiin Luvajärvellä. Matkaa oli runsaasti
puolentoista penikulmaa. Jokien poikki oli astuttava vain notkuvia
puita pitkin. Välillä yllätti äkillinen myrsky. Metsät pauhasivat,
niinkuin olisimme olleet keskellä palavaa koskea, ukonpilvi ärjyen
kiidätti ylitsemme, loiskauttaen lyhyen rankkasateen, honka sortui
lähellämme ryskeellä, mutta äkkiä ilma taas katosi, vanhoilla
ahorinteillä nuori lehti tuoksui ja kimalteli auringonpaisteessa, ja
jylhäin korpien ja kankaitten piirittämänä kukkui käki ensi kertaa
ahoviitain maireassa vihannuudessa.
Maat alkoivat aleta, joku myötäjokikin lyöttäytyi yhteen matkaan, ja
vihdoin näimme ylämaan syrjältä laajan laakson, joka oli poikittain
edessäpäin. Sen pohjalla olivat eteläisen vesistön joet ja järvet.
Selkämme takana oli tasainen korkea maa. Edessämme oleva syvänne oli
alamaan lahti, joka ylävien maiden välitse ulottuu aina Maanselälle
saakka.