Ja niin oli tartuttava matkasauvaan ja lähdettävä maita laajemmaltakin
kulkemaan, vaikkapa ero hauskasta Jyvöälahdesta olikin ikävä. Toverini
jäi sinne edelleen sanakirjatöineen; mutta hänen piti myöhemmin saapua,
samoille seuduille, joille minä lähdin, sillä sanakirjaa oli eri
murrealoilla vertailtava.
Rinnan Kuittijärvien kanssa on viittä kuutta penikulmaa etelämpänä
toinen vesistö, jonka lähteet ovat Kuhmon ja Lentiiran kohdalla
Maanselän lampiloissa. Lähinnä Suomen rajaa ja samalla ylinnä on
melkoinen Kiitehen selkä eli Kivijärvi, joksi se on kartoilla merkitty.
Siitä laskee Kivijoki Luvajärveen, josta vesi edelleen virtain ja
välivesien kautta kulkee Kiimasjärveen ja Nokeuksen virran kautta
aavaan Nuokkijärveen. Tästä järvestä juoksee kaksi rinnakkaisjokea
Tshirkkakemiin, jonka päävesi kuitenkin tulee etelämpää, Rukajärvestä
ja Repolasta. Yhtyneet vedet laskevat pohjoista kohti vähäiseen
Jyskyjärveen, jossa ne tapaavat Kuittijärvien vedet. Näin syntyy
Vienan Kemijoki, joka ei sen koommin saa mainittavia lisiä.
Tätä etelämpää vesistöä pitkin kulkee Nuokkijärven päähän saakka
Arkangelin ja Aunuksen välinen raja. Kiitehen rannalla ovat Akonlahti
ja Munankilaksi, Miinoan järven rannalla Miinoa, pienempiä kyliä
mainitsematta. Alempana ovat Luvajärven, Kiimasjärven ja Nokeuksen
kylät, Nuokkijärven rannalla Peäkönniemi ja Piismalaksi, Tshirkkakemin
varressa Tshirkkakemi ja vähäinen Kellovaara. Kaikista näistä kylistä
on runoja saatu, toisista enemmän, toisista vähemmän. Molempien
reittien välisellä ylängölläkin on siellä täällä poikkivesistöjen
varrella kyliä, joista mainittavimmat ovat Kenttijärvi ja Kostamus.
Mutta enimmäkseen on ylänkö laajaa erämaata.
Tuolle etelämmälle runoalueelle piti nyt matkani. Vuokkiniemen kautta
olisi ollut paremmat matkat, niin sanottiin, mutta minä valitsin
vaivalloisemman ja vähemmän kuljetun oikotien, koska toivoin sen
varrella olevista kylistä saavani runoja ja tapaavani alkuperäisempiä
oloja.
Saattajiksi lähtivät ensimäiselle taipaleelle Seni ja Okahvi.
Vapaaehtoisesti he tarjoutuivat. Heillä oli vähän muutakin asiaa,
sillä Alijärvestä, jonne he minua kaimasivat, odotti ainakin toinen
pikapuoleen kosijoita, ja näin oli hyvä tilaisuus käydä taloa
katsomassa. Verevä Okahvi sousi ja hienopiirteinen Seni huopasi,
minun täytyi jouten loikua teljolla, sillä ei sallittu minun tarttua
airoihin. Kevätaamu oli herttainen ja iloisesti vene sujui välivesiä,
salmia ja vähäisiä selkiä. Rattoisaa on olla keväällä ensi kerran
vesillä, ja varsinkin täällä Karjalassa, jossa kelirikon aikana ei
pääse mihinkään ja maataipaleet ainakin ovat vaivalloiset ja kolkot.
Korkean Jyväniemen takaa siintivät hetken aikaa Yli-Kuittijärven ylävät
rannat, mutta katosivat pian saarien sekaan.
Seitsemän virstaa soudettuamme näitä kapeita välivesiä tulimme
Kyperäiselle, jonka Seni viilletti. Siinä ei ollutkaan muuta kuin
kelpo nielu, aallokkoa tuskin ensinkään. Liepeessä poikkesimme maihin
tervehtimään tuttuja jyvöälahtelaisia, joiden tiesimme tulleen sinne
kevätpyydyksilleen. Vaskikattiloineen, konttineen, eväineen he istuivat
viidakossa pienoisen kalapirtin edessä paraillaan murkinoimassa. Verkot
oli ripustettu kankaan reunaan pienen valkean ympärille savustumaan.
Rannassakin oli pajukossa koko rysätarha, joka imi kitkerää savua
pihisevistä tervaskannoista. Päätin sen taiaksi, mutta pyydyksien
isäntä vältellen selitti savustavansa vain sen vuoksi, etteivät langat
limaantuisi. Niin muutoin tehdään täällä kaikkialla ja voihan siinä
olla rinnan sekä taikaa että tarvetta.
Haastettiin kovasti minua viipymään kalastuspaikalla muutaman päivän,
ja hauskaa se olisi ollutkin, sillä koski on niitä somimpia lohikoskia
ja kevätilma oli hehkeimmillään. Vasta puhjennut lehti huokui pihkaista
tuoksuaan, nuoret poimuisat lehdet olivat kuin hienoin nypläharso, joka
oli viidakoihin heitetty. Lehto oli kuin lukemattomissa vihannissa
helmilöissä, ja joka hetki kostui ja paisui sen kesäinen verho.
Hätäpikaa vain kiskasin koskesta parin kilon painoisen, terhakan
lohenpoikasen eli kuujan.
Vielä paljon parempi lohikoski olisi Kyperäinen, ellei sitä alempana
Enonsuussa olisi pilattu. Enonsuun mahtava isäntä oli nimittäin talonsa
kohdalta kokonaan sulkenut joen vankalla lohipadolla, eivätkä pyynnöt
eivätkä uhkaukset saaneet häntä sitä avaamaan. Siten jäivät Alijärvi,
Jyvöälahti ja kaikki Yli-Kuittijärven kylät lohetta. Alijärven kylästä,
joka oli noin viiden virstan päässä Enonsuusta syrjävesistön rannalla,
oli monianna kevännä käyty useat kerrat leikkaamassa pois enonsuulaisen
pyydykset, mutta pohatalla oli aina varalla toiset, ja hänen kerrotaan
sitten tavalla tai toisella sovittaneen leikkaajat. Siten hän oli monet
ajat ottanut kaikki kalat, mitä vain yritti nousta Keski-Kuittijärvestä
ylöspäin. Ylävesien kylät olivat vihdoin pyytäneet viranomaisten apua
yksinvaltiasta vastaan, ja samana kesänä pato vihdoin purettiinkin.
Kyperäisen alapuolella on lyhyen suvannon takana raju Jolmonen. Se on
niin väärä, että kiertää melkein takaisin itseensä, ja aallot ovat
kovat. Mutta kapean kannaksen poikki oli kosken niskasta liepeeseen
kaivettu pieni pudas myllyn paikaksi, ja siitä oli näin tulvavedellä
mukava laskea vene. Koski kiertää kaaressa virstan verran, mutta
pudasta tuskin oli enempää kuin kivenheitto. Jolmosen liepeessä on pari
myllyä, joilta ei ainakaan voima puutu. Lyhyen suvannon päässä oli
sitten poikkipuolin Alijärvi. Joki jatkaa edelleen järven päitse, mutta
meidän matkamme poikkesi järveä myöden oikealle kädelle. Ainoastaan
vilaukselta näin Enonsuun mainitun talon, joka oli jo varsin lähellä,
ja lähellä siis Keski-Kuittijärven rantakin. Se oli kahdenkertainen ja
maalattu, kuin mikäkin Laukko niemellään.
Alijärven yläpäässä on samanniminen pienehkö kylä. Sieltä olivat
edelliset runonkerääjät Lönnrotista pitäen koonneet runoja, ja niitä
laulettiin siellä yhä vieläkin. Saattajaini "kostitalossa" otettiin
minut hyvin vastaan, mutta paras laulaja, Vasselei, asui järven takana.
Hänen veljeään oli Genetz laulattanut, ja vertauksen vuoksi oli hyvä
saada Vasseleinkin runot kirjoitetuksi.
Vasselei oli jo lähes satavuotias ja sokea, mutta yhä rattoisa.
Muistokin oli vielä jotenkin hyvä. Hurstipaita ja hurstihousut yllään
hän asian kuultuaan kömpi alas uunilta ja oli paikalla valmis runoja
laulamaan. Olihan se ansio, jota niin vanhan miehen muulla tavalla
enää oli vaikea saada. Mutta runojen laadusta emme tahtoneet sopia.
Mieluummin kuin kalevaisia runoja hän olisi laulanut omatekoisia
laulujaan.
"Etkö sie njiistä, kun vieraat miehet ta naiset yhteh mänöy, njiitä
mie osaan äijän." Niitä hän oli useita itsekin tehnyt ja niitä
muistellessaan hän kävi vallan leikkisäksi, kaiveli harmaata, vaikka
yhä vielä terhakkaa tukkaansa ja sanoi naisten Suomen puolella häneen
aina mielistyneen, kun olivat tukkaa tunnustelleet ja siitä huomanneet
hänet ylen luonnokkaaksi mieheksi. Jonkun niistä hän minulle lauloikin
ja se oli sangen sukkela, eikä ensinkään rivoluontoinen, niinkuin
moiset laulut meidän puolellamme tahtovat olla. Kadun, etten sitä
muistoon kirjoittanut, mutta minun mieleni niin kokonaan täytti vanhan
runon harrastus.
... "Vaan njiitä ammuisia lauluja -- en velj mie njiitä enämpi maha."
Hän lausui sen pettymyksellä ja veitikkamainen välähtely katosi
silmistä. Mutta miten ollakaan, hän alkoi kuitenkin tapailla yhtä ja
toista runonpäätä, ja hänelle kävi samoin kuin niin monelle muullekin.
Kun ukko oli runon ladulle lähtenyt, niin kiihtyi mieli, ja ikäänkuin
inspiraation valtaamana hän alkoi muistaa ja osata, niin että minulla
oli täysi työ rinnalla pysyä. Ja hänen runonsa olivat täysipätöisiä
vanhoja säkeitä, vaikka aukkoja olikin paljon. Hän lauloi "kanteleen
synnystä", "maailman luomisesta", "Sammon taonnasta" ja "Kullervon ilon
pidännästä saaren impien keralla". Ja hän lauloi runonsa nuotilla, joka
oli niin omituisen kevyt, vilkas ja hohteinen, etten ollut mielestäni
toista niin kaunista kuullut. Säveltä hän laulaessaan muunteli ja
toisinteli niin monella tavalla, vaihteli äänilajeja, ettei se
koskaan käynyt yksitoikkoiseksi. Välistä hän lauloi pidemmän jakson
säkeitä siten, että sävel kulumistaan kului yhä yksinkertaisemmaksi,
ikäänkuin kertomusta kiirehtien, keinui lopuksi vain kahden
nuotin välillä, kunnes ajatuksen lepokohdan lähestyessä viimeiset
säkeet laulettiin täydellisellä sävelellä ja lisäksi koristettiin
ihmeellisillä helähtävillä sävelkirjauksilla, joita minun korvani
oli mahdoton kiinnittää, vaikka elävästi oivalsin niiden kauneuden.
Siten käsiteltynä eepillisen runon itsessään yksinkertainen sävel sai
eloisuutta ja rikkautta ja tuntui alati nuorelta.