Vienan Karjalan kylissä ja taipaleilla tulee tuon tuostakin
ajatelleeksi, että siellä kulkee klassillisella pohjalla. Tuosta
syrjäisestä ja etäisestä maasta, jossa niin harvassa valottaa
kylänaukeama, josta Suomi ennen tuskin mitään tiesi, sieltä nouti
Lönnrot Kalevalan syntysanat. Sieltä hän sai eepoksen puitteet ja
juonet, sieltä suuren osan sen sisällyksestäkin. Siellä suoritti
pääosan omasta runonkeräyksestään.
Tähän innon, toiveitten, ihailevan rakkauden työhön sen vuoksi mieli
tuon tuostakin palaa Vienan Karjalan poluilla, ne muistot yhä antavat
paikoille väriä, saavat vaeltajan katselemaan montakin lahonnutta
mökkiä samalla ihastuksella kuin etelän maissa jaloja vanhoja
marmoreita.
Vaeltaessamme yhdessä näissä seuduin aiomme sen vuoksi muistella,
missä entiset runonkerääjät ovat liikkuneet, sillä suuren työn
muistot lämmittävät mieltä ja saavat myötätunnolla ja mielenkiinnolla
katselemaan paikkoja, joissa emme aina muutoin huomaisikaan
mielenkiinnon aihetta. Palauttakaamme sen vuoksi ensinnä muistoon
pääpiirteet koko siitä runonkeruusta, joka Vienan Karjalan puolella on
tapahtunut.
Topelius vanhempi, runoilijan isä, oli ensimmäinen, joka keksi Vienan
Karjalan runsaat runoaarteet ja alkoi niitä kerätä. Eräät karjalaiset
laukkumiehet, jotka hän oli sattumalta tavannut, osasivat monin
verroin ehjempiä ja täydellisempiä eepillisiä runoja, kuin hän oli
sitä ennen omalla puolella tavannut. Tautivuoteen sitomana hän ei
päässyt rajan taa matkustamaan, mutta hän kutsui laukkumiehiä käymään
luonaan Lapuan Joensuussa ja sai siten niin runsaasti runoja, että jo
aikaisemmin heränneet harrastukset vanhain kansanlaulujen keräämiseksi
saivat mahtavan sysäyksen ja alkoivat kutoa yhä rohkeampia toiveita.
Julkaisemansa kokoelman viimeisessä osassa Topelius sen vuoksi sanookin:
"Yksi ainoa maanpaikka, sekin Suomen piirin ulkopuolella, tai muutama
pitäjäs Arkangelin läänissä, erinomattain nimitettävä Vuokkiniemen
pitäjäs, säilyttää vielä vanhat tavat ja vanhan urosväen jutut
vilpitönnä ja puhtaana. Siellä veisaa vielä Väinämöisen ääni, siellä
soipi vielä Kantele ja Sampo, ja sieltä olen myös parhaat runoni kyllä
monella huolella toimittanut. Ehkä lisäyksiä olisi sieltä toivossa
odotettavia, täytyy kuitenkin työni päättää. Jos ikää Jumala suopi,
mahtanevat nämät ja muut lisäykset edespäin ilmaantua."
Tieto, että jumaluustaruisia runoja vielä oli niin runsaasti Maanselän
takana, sai suomenkielten tutkijan Sjögrenin sinne lähtemään. Sjögren
oli ensimmäinen, joka sitä varten kävi itse Vienan Karjalassa. Hän
laulatti muun muassa Vuonnisen parasta laulajaa, Ontrei Malista, jo
v. 1825, kahdeksan vuotta aikaisemmin kuin Lönnrot. Mutta Sjögren ei
kokoelmiaan julkaissut, eikä niistä sen vuoksi Kalevala hyötynyt.
Kirkkoherra Fellman, joka keväällä v. 1829 matkusti Vienan Karjalan
kautta seurakuntaansa Suomen Lappiin, kirjoitti Vuokkiniemen
kirkonkylässä muistoon joitakuita runoja eräältä Venehjärven mieheltä.
Runoalue oli siis melkein koskematon, kun Lönnrot alkoi työnsä. Lönnrot
oli alkanut keräyksensä Suomen Karjalassa jo ylioppilaana ja oli
siellä jo laajalti liikkunut, ennenkuin hän pääsi Vienan puolelle.
Verraten vähän hän oli saanut varsinaisia eepillisiä runoja. Mutta
juuri ne viehättivät häntä enimmän, ja päästäkseen lähemmä pohjoista
runoaluetta hän pyrki ja pääsi Kajaaniin piirilääkäriksi. Milloin
aika myöden antoi, hän sieltä pistäysi rajan taa, kiersi milloin
lyhemmältä, milloin laajemmalta ja toi joka matkalta runsaat saaliit.
Vuokkiniemessä ja Uhtuessa hän tapasi parhaat laulajat, sieltä sai
johdon runoelman yhteen kutomiseksi; sinne hän yhä uudelleen palasi
kokoelmiaan täydentämään.
Lönnrot kävi Vienan Karjalassa ensi kerran v. 1832. Se oli hänen kolmas
runonkeruumatkansa. Nurmeksen kautta kulkien hän saapui Koivasjärvelle
rajan taa ja kulki Repolan, Roukkulan ja Miinoan kautta Akonlahteen
Kiitehen rannalle, mutta ei joutunut sillä kerralla pohjoisemmaksi,
vaan palasi Lentiiran ja Kuhmon kautta Kajaaniin. Neljäs matka,
tapahtui v. 1833. Se oli, huomauttaa A.R. Niemi, Kalevalan kokoonpanolle
tärkein, vaikka saalis ehkä olikin myöhemmillä matkoilla runsaampi.
Tällä kertaa Lönnrot kulki Kiannan Hyryn kautta Kivijärveen,
ensimmäiseen rajantakaiseen kylään sillä kulmalla, ja kävi Vuonnisessa,
jossa hän laulatti kylän parhaita laulajoita. Vuonnisesta hän
Vuokkiniemen, Tsenaniemen, Kivijärven, Akonlahden ja Kuhmon kautta
palasi Kajaaniin.
Viides matka tapahtui kevätkeleillä v. 1834. Se kävi Kiannalta
sydänmaitten kautta Lonkkaan ja sieltä edelleen Vuonniseen,
Jyvöälahteen ja Uhtueen. Kotimatka tapahtui taas Vuokkiniemen, Tsenan
ja Kivijärven kautta, mutta Kivijärvestä hän poikkesi Latvajärveen,
tavaten silloin pohjoisen runoalueen parhaan laulajan, Arhipan. Lopulla
samaa vuotta Lönnrot näyttää käyneen Repolassa, mutta siitä matkasta ei
ole tietoja.
Kuudennella keruumatkallaan Lönnrot samoili yhä laajemmalta. Hän kulki
huhtikuussa v. 1835 Kuhmon kautta Repolaan, sieltä Rukajärveen, pitkin
Tshirkkakemiä Jyskyjärveen, sieltä edelleen Uhtueen, Jyvöälahteen,
Vuokkiniemeen ja vihdoin Kiannan kautta Kajaaniin. Elokuun lopussa hän
samana vuonna näyttää käyneen Lapukassa, mutta tästäkään matkasta emme
muuta tiedä, kuin että hän sen eräässä kirjeessä mainitsee.
Näin oli Lönnrot kiertänyt Vienan Karjalan kaikki parhaat runopaikat.
Myöhemmin hän ulotti retkensä vielä laajemmalle, mutta kuta kauemmaksi
hän Kuittijärvien piiristä poistui, sitä niukemmiksi ja huonommiksi
kävivät runot.
Seitsemäs matka oli laajin kaikista, vaikkei saaliiltaan runsain.
Yhdessä ylioppilas Cajanin kanssa Lönnrot syksyllä v. 1836 kulki
Kiannalta rajan poikki Lonkkaan ja Vuonniseen ja vaelsi sieltä edelleen
kyliä myöden Uhtueen, jossa viivyttiin enemmän aikaa. Edellisillä
matkoillaan Lönnrot oli kulkenut enimmäkseen omilla varoillaan, nyt
hänellä oli melkoinen apuraha ja vapautta piirilääkärinvirasta.
Runonkeruun ohella oli matkan tarkoitus kielellisten ainesten
kokoaminen. Niinpä Lönnrot nyt saattoi olla matkoilla kokonaista kaksi
vuotta. Cajan palasi Uhtuesta kotiin, Lönnrot vaelsi yksin edelleen,
kävi Uhtuen pohjoispuolella olevat yksinäiset salokylät, samosi
edelleen Tuoppajärven rannoille, vietti jonkun ajan Kuusamossa ja
retkeili sitten Pääjärven kautta Kierettiin. Runoja ei ollut paljoakaan
karttunut sen jälkeen, kuin hän Uhtuelta oli lähtenyt, matkavaivoja
sitä enemmän. Kieretistä matka jatkui Koudan ja Kannanlahden kautta ja
Imandrajärveä myöden Kuolaan, jossa Lönnrot viipyi kuukauden, tutkien
lapin kieltä. Suomen Lapin kautta hän sitten palasi Kajaaniin. Jonkun
ajan levättyään hän lähti matkaa jatkamaan, kulki jälleen Vuokkiniemeen
ja sieltä parempia runopaikkoja myöden etelään päin Repolaan ja Suomen
Karjalaan.
Siihen päättyi Lönnrotin runonkeräys. Vanhan Kalevalan hän oli jo
viidennen matkansa jälkeen saanut valmiiksi pääasiallisesti tältä
pohjoiselta runoalueelta keräämiänsä runoja käyttäen. Myöhemmillä
matkoilla saadut runot ja ne erinomaisen runsaat ja Kalevalaa
monipuolisesti täydentävät kokoelmat, joita myöhemmät kerääjät,
varsinkin Europaeus, toivat mukanaan eteläisiltä runomailta, tulivat
käytetyiksi vasta Uuteen Kalevalaan toistakymmentä vuotta myöhemmin.
Lönnrotin työtä jatkoi Vienan Karjalassa ensinnä M.A. Castrén, jonka
mielestä edellinen keräys kuitenkin oli ollut siksi täydellinen, että
hän enemmän kiinnitti huomionsa loitsuihin ja mytologisiin seikkoihin,
jotka voisivat Kalevalaa valaista. Castrén matkusti Repolan kautta
Miinoaan ja viipyi sitten jonkun aikaa Akonlahdessa. Akonlahdesta hän
tuli Vuokkiniemeen, laulatti muun muassa Arhippaa, kävi Vuonnisessa,
Jyvöälahdessa ja Uhtuessa ja sieltä retkeili edelleen Tuoppajärven ja
Pääjärven kautta Kuusamoon. Matka tapahtui v. 1839.
Tämän jälkeen matkusteli pohjoisella runoalueella Europaeus, joka
silloin oli nuori ylioppilas. Vielä niukemmin varustettuna kuin
Lönnrot hän talvella v. 1845 retkeili Kajaanista Kuhmon kautta
Roukkulaan, sieltä Muujärven, Tiiksijärven, Suurjärven, Kiimasjärven
ja Luvajärven kautta Akonlahteen, kierrellen kaikki Akonlahden
läheisyydessä olevat kylät. Akonlahdesta hän jatkoi matkaa Kontokin,
Kenttijärven, Kostamuksen ja Pirttilahden kautta Vuokkiniemeen,
poiketen sitten Suomen puolelle. Kiannalta hän jälleen palasi rajan
taa Vuonniseen, kulki edelleen Pirttilahden, Enonsuun ja Luusalmen
kautta Ala-Kuittijärven Luostesaareen, jossa Petri niminen tietäjä
eli. Yritettyään turhaan saada tältä runoja hän tuli Uhtueen, kulki
sieltä Röhön ja Ohdan kautta Pistojärveen, edelleen Tuhkalan ja
Kananaisen kautta Kokkosalmeen, Sohjenansuuhun, Kiestinkiin ja
Saareen, sitten Kiisjoen, Suolapohjan ja Kurjen kautta Paanajärveen,
Kemijoen rannoille, ja palasi Suopassalmen, Jyskyjärven, Piismalahden,
Kiimasjärven ja Miinoan kautta Suomen puolelle. Jyskyjärvestä häntä
käytettiin kruunun kyydillä Vienan Kemissä. Käytyään Kajaanissa
Lönnrotia tapaamassa Europaeus lähti eteläiselle runoalueelle, poiketen
ensinnä Repolan kyliin ja jatkaen sieltä matkaa Ilomantsiin.
Europaeuksen jälkeen saivat Vienan Karjalan runomaat olla
neljännesvuosisataa kenenkään kerääjän käymättä. Vasta kun aljettiin
vuosisadan jälkipuoliskolla valmistaa Kalevalan toisinnoitten
julkaisemista, huomattiin tarpeelliseksi jatkaa keräystä, koska
kokoelmat siihen tarkoitukseen olivat kylläkin puutteelliset. Uuden
keräystyön suunnitteli ja johti maisteri A.A. Borenius (Lähteenkorva),
joka sitä varten teki Vienan Karjalaan kaksikin laajaa matkaa, toisella
matkalla mukanaan A. Berner ja A. Genetz. Varsinkin toinen matka oli
laaja ja tulokset runsaat. Se osotti, ettei runosuoni ollut vielä
aivan ehtynyt. Retkellä kulkivat osanottajat enimmäkseen eri kyliä
myöden, yhtyen aina silloin tällöin. Paitsi Kiitehen vesistön asutuksia
ja Repolan puolta kierrettiin varsinaiset runoalueet Kuittijärvien
piirissä ristiin rastiin, tutkittiin Kemijoen varsi, etsittiin
pohjoiset seudut Tuoppajärveä ja Pääjärveä myöden. Tuskinpa jätettiin
ainoatakaan kylää käymättä, mistä vähänkin voitiin toivoa saalista, ja
toisissa kylissä käytiin kahteen kertaan. Keräystyö oli järjestetty
tieteellistä toisintojulkaisua silmällä pitäen ja oli siis kaikin
puolin perusteellinen. Matkalla otettiin selkoa sekä silloisista
että aikaisemmista runonlaulajista ja heidän elämänvaiheistaan ja
sukujuurestaan. Sen kautta muun muassa selveni, että suuri osa juuri
niistä suvuista, jotka ovat runoja laulaneet, on Suomen puolelta
muuttaneita.
Mutta ei mikään keräystyö voi olla niin täydellinen, etteikö aina
jäisi parsimisen sijaa. Niinpä ovat vielä myöhemmätkin kerääjät
tuoneet laajoihin kokoelmiin arvokkaita lisiä. Viimeinen kerääjä,
jonka kokoomia runoja on Vienan Karjalan toisinnoihin painettu, oli
tanskalainen Ohrt, joka v. 1906 kävi Akonlahdessa.
Runonkerääjää ei siis tuolla rajan takana kovinkaan oudostella,
ja laulujen laulamista kohtuullista palkkiota vastaan pidetään
luonnollisena asiana, missä eivät uskonnolliset epäilykset saa
asianomaista kieltämään tietojaan. Loitsijat useinkin pitävät lukunsa
salassa ammattisyistä, peläten niiden ehkä menettävän voimansa, jos ne
vieraille ilmaistaan.
Lönnrotin matkakertomuksista ja päiväkirjaotteista henkii vastaan se
toiverikas tunne, jonka elähyttämänä hän näki niin monet vaivat, kärsi
puutteet, poimi kansan povelta runokukkasia, joiden kauneudesta ja
olemassa olostakin muulla maailmalla oli niin vähän aavistusta. Se
tunne aina täytti hänen mielensä, kun hän rajan poikki astui Vienan
puolelle. Se, yhdessä sydämellisen myötätunnon kanssa tätä hyljättyä
kansaa kohtaan, kohottaa hänen matkakuvauksiensa koruttoman tyylin niin
kaunopuheliaaksi. Sama tunne se elähytti seuraaviakin runonkerääjiä,
kun he Maanselän poikki painautuivat tuonne aikaisimpain muistojen,
pätöisimpäin ihanteitten maahan. Karun Europaeuksenkin vaivannäköjä se
hallitsi. Muistakaamme vain hänen seikkailunsa, kun hän ensi kerran
kulki rajan poikki -- se onkin ainoa, josta hän itse monella sanalla
kertoo. Matka tapahtui syystalvella. Europaeus ei raahtinut ottaa
opasta viimeisestä Kuhmon talosta, koska hinta hänen mielestään oli
liian kallis, vaan läksi yksin yön selkään tuntemattomalle taipaleelle:
"Tietä kysyttyäni sanottiin sen kulkevan 8 lammin ylitse, joiden kautta
joki tulee Kivikiekistä, ja tien aina kulkevan sen oikian puolitse.
Vielä sanottiin re'en jäljet olevan pitkin tietä."
"Jo ensimäiselle lammille tultuani sain nähdä, että jäät olivat ylen
vaikiat kulettavat, sillä lunta ei niillä ollut rahtuakaan, mutta vettä
kyllältä, ja sen tähden niin liukkaat, että lapikoillani työn tuskin
väen väkisin pääsin eteenpäin. Hiihtää piti ylen varusasti ja yhtä
jalkaa eteenpäin työntäessä livistyi toinen jo puolen vertaa takaperin.
Siinäkin tahtoi kellauttaa monessa paikoin. Kulku oli siis ylen hidas
jäällä ja vielä kuin enimmissä paikoin niitä reen jälkiäkään ei enään
tuntunut, niin oli ylen vaikea löytää tien suuta toiselta puolelta.
Jos sen jonkun lammin päästä löysikin, niin oli yhtä vaikea pitää
sitä, sillä maalla ei ollut paljon tiestä eikä jälestäkään sanottavaa.
Muutamista kannaksista menin mielihavilla yli puiden merkkiä myöten.
Toisilla kannaksilla pidin joen sivua."
"Yhdellä kannaksella näin ukkosen särkemän suuren hongan. Latva oli
sylen päästä murtunut poikki, ja pudonnut pystyyn hongan tyvelle. Muu
osa hongasta oli revennyt kolmeen osaan juurihin asti jo lohkareita
oli sinkunut laajalta ympärille; loitimmaisia oli 45 askeleen päässä
hongasta. Palanutta paikkaa ei näkynyt yhtään."
"Kuin enimmiten en päässyt oikialla kunnolla kulkemaan, niin
tuli päivästä, joka täällä pohjaispuolella lyhenee enemmin kuin
eteläpuolella Suomenmaata, jo ennen taloon päästyäni loppu. Kuuta
ei ollut, ja pilvinen taivas ja lumeton maa tekivät syksy-yön pian
pilkkopimeäksi. Vielä tuli lampi, jota kulin enimmiten rantaa myöten,
etten menisi sivuitse joen suusta. Siihen päästyäni upposin pulahdin
puolen sylen syvältä sisään, jota en osannut varoakaan, kuin jää ei
yhtään ääntänyt, ennen kuin lohkesi, johon jäällä oleva vesi kyllä oli
syynä. Siitä pulakasta päästyäni astuin lötsötin korpia, varvikkoa,
hakolikkoa, ja milloin mitäkin, joissa umpipimiässä ei juuri juoksemaan
päässyt. Puututtuani muutamaan pajupehkoon, luulinkin jo tulleeni
vanhan Vipusen parran alle. Jopa oli sen päiväinen mutkikas matkakin
pian samanlainen, kuin koska itse vanha Väinämöinen
"Läksi saamahan sanoja,
Ongelmoita ottamahan,
Vatsasta vanhan Kalevan,
Suusta Antero Vipusen."
Hänkin:
"Toki läksi, ei totellut,
Astu päivän helkytteli
Naisten neulojen neniä,
Astu toisen torkutteli
Miesten miekan tutkaimia,
Kolmannenki keikutteli
Uron tapparan teriä."
"Ja kuin jalkani missä upohtui lähteen silmään taikka muuhun
avopaikkaan, niin juohtui mieleeni, että Väinämöinenki kukaties samalla
lailla
"Torkahti jalansa toisen,
Vaapahti vasempensa,
Suuhun Antero Vipusen,
Mahtipontisen povehen."
"Aholle päästyäni rupesin tulta pyytämään vanhoilla raapustimillani,
joita onneksi oli jäänyt laukkuhuni kesämatkasta. Onnestuikin monen
turhan koetuksen perästä ja vanha tervaskanto lekkosi pian aholla.
Siinä muutin osaksi kuivat vaatteet päälleni ja kuivaelin märkiä.
Rupesin ma'ata ja makasin niin lystisti kuin parahimmalla vuoteella.
Päivän vaietessa läksin siitä, ja tulin virstan verran käytyäni taloon."
Samat tunteet ja toiveet ovat yhä uudelleen syttyneet jokaisen
runonkerääjän mieleen hänen Maanselän poikki astuessaan Kalevalan
maahan.