Kun Jyvöälahdesta läksin ensimäiselle keruumatkalleni, olivat
talvitiellä, joka akkunasta katsoen kulki viistoon lahden poikki,
viitat jo alkaneet pahasti kallistella. Kun toiselta retkeltä palasin,
makasivat ne jo kaikki kumossa, mikä millekin puolelle kaatuneena, ja
jää oli muuttunut mustelman karvaiseksi. Lahden perässä oli ranta jo
sulana, ja sula eteni joka päivä pitkin maanrajaa yhä lähemmäksi meidän
taloamme. Niinpä katkesivat tiet selille, mutta selät itse riutuivat
vielä paljon kauemmin. Teiden näin katkettua täytyi minunkin viettää
yksillä paikoilla pari viikkoa, pari kaunista kevätviikkoa. Mutta
ne olivat hauskoja aikoja, tutustuimme moneen puoleen karjalaisten
elämästä, saimme yhä enemmän tuttavia, emmekä oikeastaan tunteneet
muuta kuin tupakan puutetta. Sitä ei Jyvöälahdessa ollut, vaan meidän
täytyi lopulta totutella mahorkkaan, kunnes liikkeet jälleen alkoivat.
Maisin ei Uhtueen eikä Vuokkiniemeen ollut mitään liikettä, eikä ketään
haluttanut yrittääkään sinne päästä.
Sattui paraiksi pääsiäinen menoineen ja monenlaisine ruokineen.
Äijäpäivää, s.o. varsinaista pääsiäispäivää, vastassa olevana yönä ei
nukuttu ensinkään, "molittiin" (rukoiltiin) kaiken yötä ja aamulla
syötiin ensimmäinen ateria heti auringon noustessa. Niin oli tapa.
Silloin nimittäin loppui seitsemän viikkoa kestänyt paasto, ja lehmän
antimet, rasvat ja lihat pääsivät pöydälle. Niitä piti päästä niin
varhain kuin suinkin maistamaan. Samalla käy luvalliseksi kaikenlainen
iloisuus, niin että pääsiäisaika on kaikin puolin hauskuuden aikaa.
Syömään nousimme mekin, emme niin muun vuoksi, kuin maan tapaa
noudattaaksemme ja ollaksemme samassa juhlatuulessa kuin kaikki
muutkin. On tapana, että pääsiäisenä annetaan kaikenlaisia lahjoja, ja
meille olivat emäntä tyttärineen laittaneet nenäliinan kummallekin.
Lahja ei ollut suuren suuri, mutta se ilahutti meitä. Samalla kun
liharuoka käyvät myös kaikenlaiset maalliset huvit luvallisiksi,
silloin kisataan, kihlotaan ja vietetään häitä, vaikka pojista onkin
puute, ne kun ovat vielä enimmäkseen "Ruotshissa" kaupoilla.
Heräsimme Äijäpäivän aamuna soinnukkaaseen kellojen soittoon, joka
kuului lahden perästä pienestä tsässyönästä (rukoushuoneesta),
jommoinen on useimmassa karjalaisessa kylässä, vaikkei pappia olekaan
muuta kuin pitäjän kirkonkylässä. Kellojen ääni oli pitkistä ajoista
kuultuna suloista ja virittävää, se herätti mielessä valoisaa
hartautta, samoin kuin loistavat kirkkaat päivätkin. Koko piina-ajan
ja katumusajan ne olivat pysyneet mykkinä. Nyt niitä soiteltiin
kokonainen viikko aikaisesta aamusta myöhään iltaan, ja jokaisella
oli lupa käydä "svonjimassa", s.o. soittamassa; se oli pyhä toimitus,
sanaton rukous, jota muut äänettömässä hartaudessa kuuntelivat. Ja
kävivätkin soittelemassa koko kylänväki, nuoret ja vanhat ja varsinkin
lapset, milloin ei aikuisempia soittajia ollut, ja kellot olivat
äänessä kaiket päivät ja joka päivä oli aamusta iltaan kuin juhlapäivä.
Tsässyönän tapuliin noustiin kapeita pimeitä pystyportaita. Sieltä
ylhäältä näki paraiksi yli molempien männikköä kasvavain kalmistojen,
yli kylän ja lahdelle. Pieni tapuli oli usein täynnään väkeä, se
täyttyi jo kymmenestä, ja ne, jotka eivät mahtuneet ylös, pistivät
päänsä lattiassa olevasta porrasaukosta. Siinä vuoron takaa soittaa
liruteltlin kolmea kelloa ja ylentyneellä mielellä kuunneltiin niitten
heläjämistä.
Äijäpäivän iltapäivällä alkoivat kisat. Tanssittiin avaroissa
porstuoissa, aitoissa, missä milloinkin sopi. Tytöt vaihtoivat uusia
pukuja päälleen niin usein kuin kunkin varat sallivat, ja vaatteista
loistivat nyt kaikki punaisimmatkin värit, joita ei paaston aikana
mielellään suvaittu. Hyvin tavalliseksi alkaa käydä naisillakin Suomen
puolen kuosi, vaikka värit ovat rohkeammat. Se on muoti.
Kisat ovat enimmäkseen venäläisiä ja niitä säestetään omituisilla
kimakoilla pajatuksilla, jotka ovat olevinaan venäjänkieltä, vaikka
tuskin venäläinenkään niitten venättä enää ymmärtäisi. Rohkeita
liikkeitä ei suvaita, vaan tulee kisaajain liikkua niin säädyllisin
ja tasaisin askelin kuin suinkin, laahaten jalkojansa pitkin siltaa.
Tyttöjen tulee pysyä totisina, jos he naureskelevat tai puhelevat
liikoja, niin tulee siitä heille häpeä. Pojilla, "purlakoilla",
on enemmän vapautta sekä liikkeissä että muussakin käytöksessä.
Toverilleni ja minulle olivat Seni ja Okahvi opettaneet katrillin, me
taas heille jenkkaa. Yhdyimme siis katrilliin muitten mukana, mutta
sekaannuimme niin monesti, että häpeätä välttääksemme pian erosimme
kisasta, vaikka pojat moneen kertaan haastoivat ja kaikki lupasivat
hyväntahtoisesti suoda erehdyksemme anteeksi.
Piirakkaitten syönnissä, kisoissa ja kyläilemisessä kuluivat
pääsiäispäivät, arkina alkoi jälleen työ. Toverini Varahvontan keralla
syventyi suureen sanakirjaansa, minä kirjoitellessani puhtaaksi runoja
kuuntelin puolella korvalla heidän selostuksiaan toisesta huoneesta,
kysymyksiä ja vastauksia. Vakaasti siellä työskenneltiin. Varahvontta
vääntelihe tuolillaan istui vuoron takaa toisella ja toisella
puolella, keikkui, vakaantui jälleen hetkeksi alalleen, kävi uudelleen
levottomaksi, ja tuolin joka tavalla istuttuaan vierähti... pitkäkseen
lattialle. Siinä kun rupesi nukuttamaan ja vastaukset alkoivat
kangertaa, nousi hän jälleen tuolille, näkyi vähän päästä akkunan
edessä kontillaan, katsomassa pihalle kiikarilla, jonka käyttäminen
hänelle oli opetettu. Vastaukset olivat nyt hetken aikaa hajamielisiä.
Kun taas kirjoituksesta vilkasin, makasi hän tuolilla vatsallaan,
mutta vastaili taas kysymyksiin parhaan taitonsa mukaan. Mutta milloin
hän alkoi vallan kangistua sekä henkisesti että ruumiillisesti,
niin ei tarvinnut muuta kuin ottaa puheeksi tyttönen, joka odotti
kotona isäänsä, niin pian ukko vilkastui ja oli sitten kotvan mitä
puheliaimmalla tuulella.
Silloin tällöin ilmestyi huoneeseemme joku kyläläinen lääkkeitä
pyytämään. Annoimme, mitä meillä oli, ja tapahtui, että vaikka
tauti olisi ollut melkein vaikka mikä, aina rohtomme auttoivat. Tuo
rahvas mahtaa olla niin tottunut paranemaan paljaan uskon voimalla,
joka loitsuissa on parantavana vaikuttimena, että se parani vain
luottamuksen kautta. Mutta vaikka olikin kylässä kaksi näin hyvää
"tohtoria" -- ehkäpä he pitävät Lönnrotin ajoista saakka kaikkia
runonkerääjiä myös lääkäreinä -- ei siltä laiminlyöty vanhoja
koeteltuja taikakeinojakaan. Kun alkoi Uhtuesta kuulua, että siellä
oli paljon ihmisiä sairastunut johonkin kulkutautiin, niin lähti kaksi
topakkaa Jyvöälahden eukkoa kylän laitaan, toinen Uhtuen, toinen
Vuokkiniemen tien suuhun, ja istutti siihen kumpikin tervapatansa,
jossa polttaa käryyttelivät pikinatturoita ja vanhoja kenkärajoja.
Tauti ei tosiaan tullutkaan Jyvöälahteen, ja eukot olivat vahvasti
vakuutetut siitä, että se oli heidän ansionsa.
Suli vihdoin koko lahti. Lipeästi hiipi laine pitkin rantaa ja vesi
välkkyi, kun molempien neitostemme keralla soutelin tsässyönään kelloja
soittamaan. Hartaina, kädet ristissä, kuuntelivat tytöt helkytystä,
vuoron takaa soitellessaan, ja parrakas vakaa tsässyönän vartija pisti
läpän minunkin kouraan ja sanoi: "Ka soita siekin vuorosi."
Kun lähdettiin paluumatkalle, niin oli vallan tyyntynyt ja toinen
tytöistä alkoi järvellä pajattaa, veneen hiljalleen liukuessa ohi
vainioitten ja talojen. Rannoilla kiertelivät kaiut, kutsuen seuraan
toverianikin, joka oli jäänyt kielimestarinsa keralla raatamaan. Mutta
eivät mitkään viettelykset saaneet häntä lähtemään ulos kauniiseen
ilmaan, lienee tukkinut korvansa, kestääkseen sireenien viettelyksen.
Hän näkyi sulkevan akkunan, pysyäkseen lujana -- Odysseus antoi
sitoa itsensä mastoon kiinni. -- Laskettuamme verkot, jotka olivat
veneessä ja joita Karjalan immet taidolla hoitavat, astuimme maihin ja
kokoonnuimme vihdoin illalla kaikki samovaaran ääreen.
Seurassamme oli Maura, seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen
eukko, joka oli kylän paras itkijä kaikenlaisissa tilaisuuksissa,
häissä ja hautajaisissa, ja pilan päite kehotimme häntä nyt itkemään
Kustille -- se oli toverini käypä nimi, -- kun hän oli jäänyt pois
hauskalta retkeltämme, ja Kustin vähistä vastusteluista huolimatta
eukko lankesi hänen kaulaansa ja itki hänelle itkurunon sitä päätä
ilman minkäänlaisia valmistuksia. Haikeasti itkijä kysyi, oliko hän,
pitkämatkalainen, ollut sydäntyneenä, vai minkä vuoksi ei lähtenyt
neitosten keralla soutelemaan? Itkun alku lähti tähän tapaan:
Suurien seämies valloissako olit,
Suimun etähäisien matkojen päästä suimun koalellun,
Kun et kaunehien kananimysien keralla
lähten kaunehien spoassujen
kajokellosie kalahuttelomah?
Osornjikkaloatuinenko olit,
Orheijen maijen ottamainje,
Kun et lähten näien orheijen allisien
keralla yksih matkoih oimun koalelomah?
Osornjikkaloatuinenko olit,
Omattomien ottamainje,
Kun et lähten kaheksieväsie karjakalasie
kaunehien kananimysien keralla kaunehien
vetysien peällä kajon katshahtelomah?
Kuien kukkahien seämies valloissako olit,
Kuin et lähten kaunehie kutukalasie kuusin evin
kulkovie kukkahien allisien keralla kukkahien
vetysien peällä kujin silmittelömäh?
Niin niitä Äijäpäivän aikoja elettiin.
Jo pyörähti moniana aamuna niemen takaa lahdelle vene, joka toi
Vuokkiniemestä sulkapostia -- kiireelliset postilähetykset varustettiin
sulalla merkiksi siitä, että niiden tuli kulkea yötä päivää -- ja
postin tuojat kertoivat, että selkä oli sillä puolella auki. Samana
päivänä saapui vastakkaiseltakin puolelta matkamiehiä, Uhtuesta ja aina
Vienan Kemistä saakka, ja sinnekin päin olivat siis matkat vapaat.
Tuulien mukana alkoi sulilta seliltä tulla sinistä auerta, joka
hengähti kesäisiä vivahduksia vielä lehdettömiin metsiin. Muurahaiset
kiitelivät poluillaan, kärpäset virkosivat, pitkäsarvisia kaskinikkeja
alkoi ilmestyä seinille ja muuttolinnut saapua toinen toisensa jälkeen.
Pientarilla näkyi ensimmäinen vihanta henkäys ja lehti soreasti
puhkeili hiirenkorvalle. Aurinko oli noussut Äijäpäivän aamuna kahden
puolen hypellen taivaalle, ja sen piti olla hyvän vuoden merkki. Alku
oli muutoinkin niin suotuisa, etteivät sitä sanoneet muistavansa
satavuotiaat ukotkaan, ja tyytyväisessä toimeliaisuudessa suoriuduttiin
vainioille varistelemaan siementä maan kasvattaa. Tarpeen olikin hyvä
vuosi. Talvi oli ollut vaikea voittaa, vaikk'ei Jyvöälahdessa ollutkaan
niin suurta puutetta kuin syrjäisissä metsäkylissä.
Kelirikko oli päättynyt ja oli ryhdyttävä uusia tuumia toteuttamaan.
Ennenkuin kuitenkaan pääsin lähtemään, tapahtui kylässä pieni
välikohtaus, joka oli kunnialla selvitettävä.
Olimme molempien impien kera seurustelleet ja kisailleet yhtä vapaasti
ja hupaisesti kuin omallakin puolella, tarkoin vaarin ottaen, mitä
säädyllisyys ja hyvä tapa vaati.
Mutta siitä alkoi nousta puheita, jotka onneksi tulivat meidänkin
korviimme. Eräs suutari oli kertonut, että hän muuanna aamuna oli
sattumalta käynyt huoneessamme rahaa vaihtamassa ja silloin nähnyt
epäilyttäviä asioita.
Hänen puheensa oli kyllä täydelleen perätön, mutta meille selvisi
kuitenkin, että olimme olleet varomattomia ja että parjaus saattoi
haitata tyttöjen naimaonnea. Siveydestä pidetään, ainakin impien
kesken, tarkkaa lukua rajantakaisessa Karjalassa. Olimme huolissamme
varsinkin Okahvin puolesta, koska hän oli kovin köyhä ja turvaton.
Mutta kaksi nuorta miestä tavallisesti keksii keinon ja niin mekin.
Suutari ensinnäkin pakotettiin tunnustamaan parjauksensa. Kylän vanhin,
staarosta, löytyi vainiolta kyntämästä. "Kemih tyrmäh työnnetäh
musikka", hän sanoi, jos tyttö tahtoo. Lupasi hoitaa asian ja kutsua
seuraavaksi päiväksi kylän kokoon kortteerimme pirttiin.
Ja niin tapahtuikin. Seuraavana päivänä alkoi lappaa väkeä joka
suunnalta ja pian olivat avaran pirttimme kaikki paikat täysi.
Suutarikin saapui, punapartainen, vetelännäköinen mies ja istui akkunan
viereen. Okahvi kainosti pesi astioita oven suussa, vaikkei ensinkään
näyttänyt olevan pahoillaan siitä, että oli yleisenä puheen aiheena.
Staarosta oli saapunut virkapuvussa, s.o. messinkilappu rinnassaan,
jotta toimitus sai enemmän juhlallisuutta.
Kun rahvas oli koolla ja asianomaiset saapuvilla, astui staarosta
keskelle lattiaa ja piti seisaaltaan puheen, jossa hän selkeästi ja
kaunopuheliaasti esitti kylälle asian, huomautti suutarin rikkomuksen
suuruutta -- siitä muka seuraisi linnarangaistus, jos tyttö tahtoisi
-- ja arveli hänen pääsevän hyvin huokealla, kun pääsi julkisella
anteeksipyynnöllä.
Mutta suutari oli yön tuumailtuaan tullut toiselle mielelle ja ajoi
taas aluksi valheeksi kaikki kantelut ja oman tunnustuksensakin. Jonkun
aikaa vastaan harattuaan hän kuitenkin taipui pyytämään anteeksi.
Mutta nyt oli tyttö vuorostaan jäykkä eikä ollut kuulevinaankaan
suutarin pyyntöä, astioita vain peseskeli ääneti ovensuussa. Suutarin
pyynnöt muuttuivat yhä nöyremmiksi ja vihdoin hän epätoivoissaan
huudahti:
"Prosti milma, Okahvi, mie siulle stubnit (tohvelit) njeulon..."
Koko tupa vaieten odotti tytön vastausta.
Pitkänlaisen vaitiolon jälkeen Okahvi vihdoin vakavana virkkoi:
"Jumala prostiu."
Ja se oli merkki, että suutari hänen puolestaan sai anteeksi. Siihen
toimitus päättyi ja kaikki erosivat tyytyväisinä.
Tyttöjen naimaonnea ei asia suinkaan pilannut. Sillä aikaa kun olimme
poissa matkoilla, olivat sulhasten pyssyt moneen kertaan paukkuneet
tyttöjen akkunain alla ja molemmatkin joutuivat samana kesänä
naimisiin. Mutta luvattuja stubnejaan Okahvi taitaa odottaa vielä tänä
päivänä. Kustista ja minusta suutari kuuluu tehneen jäljestäpäin laulun.