Teppana, joka jo kävi kahdeksattakymmentä, ei ollut Tiirovaarassa
syntynyt. Hän oli kotoisin Lonkan kylästä, joka niinikään on aivan
Suomen rajalla, vaikka muutaman penikulman etelään päin Tiirovaarasta.
Hän oli kuulun laulajan Martiskan poika. Martiska oli Lönnrotin
parhaita laulajia, hänen runonsa olivat Kalevalaan tärkeitä lisiä,
vaikuttaen varsinkin runojen keskinäiseen järjestämiseen. Syytä oli
minulla siis kaksinkerroin olla pahoillani siitä, että Teppana oli
kieltäytynyt laulamasta.
Meidän Sohvonjan keralla lopetellessamme työtämme saapui kuitenkin
kyytimieheni, joka oli Teppanan talossa kortteeria, ja kautta rantain
kertoi, että Teppana ehkä nyt suostuisi laulamaan. Kokosin siis
kiiruumman kautta paperini ja lähdin hänen luokseen uuden kerran.
Vielä oli kuitenkin monet mutkat voitettavat, ennenkuin runot
heltisivät. Isästään ja Lönnrotin käynnistä Lonkassa Teppana kyllä oli
taipuvainen kertomaan, ja viehättävää olikin kuulla vanhusta, joka
oli itse nähnyt Kalevalan kokoojan keräysretkillä liikkuvan. Hänen
muistonsa mukaan oli koko Martiskan väki, hän itse muitten mukana,
"Kajaanin tohtorin" saapuessa ollut kaskea kaatamassa. Tohtori oli
noutanut Martiskan kaskelta, laulattanut häntä kokonaisen päivän ja
antanut pankkoriksin palkaksi. Lönnrotin matkakertomuksista näkyy, että
tämä tapahtui kevättalvella 1834. Toisen kerran Lönnrot kävi Lonkassa
lokakuussa 1836 yhdessä Cajanin kanssa, mutta silloin hän ei näy
Martiskaa tavanneen.
Näitä Teppana kyllä muisteli, mutta kovin häntä näytti edelleenkin
epäilyttävän ruveta laulamaan. Hän oli kuin monisäppinen lukko, jossa
aina toinen paikka livahti kiinni, kun toinen sai auki keinotelluksi.
Jonkun runopalasen hän saneli, mutta heitti sitten syystä tai toisesta
tapailemisen ja lupasi jatkaa seuraavana aamuna. Mutta kun silloin
oli sunnuntai ja pirttiin kokoontui paljon rahvasta, niin ei siitä
tullutkaan mitään. Talossa ei ollut muuta asuttavaa huonetta kuin
pirtti, eikä ukko myöskään suostunut lähtemään Sohvonjan taloon
laulamaan, jossa oli kamari ja jossa minä olin kortteeria. Täytyi sen
vuoksi odottaa iltaa, kunnes rahvas hälvenisi.
Laulatin aamupäivän muita henkilöitä. Runon osasi aina yksi ja toinen,
ja mielellään ansaitsivat nämä vähemmät laulajat taidollaan jonkun
kopeekan. Tuli sitten joku sanomaan, että Lohi-Pekka niminen mies oli
luvannut laulaa minulle vaikka kokonaisen viikon, kunhan vain palkoista
sovittaisiin. Siitäkös ihastuin ja suoriusin paikalla matkaan moisen
merkillisen miehen luo. Tapasin erään mökin edustalla repaleisen
miehen jätkäleen, partaisen ja renttuisen, niinkuin satukummituksen.
Hän ensiksi, kun puheisiin puututtiin, syljeskeli monelle taholle,
ikäänkuin se olisi ollut vanhaa taikaa, aikaili ja odotutti ja lausui
vihdoin sorahtavalla kielellä, ettei hän voinut ruveta tässä laulamaan,
kylä narrina pitäisi. Lupasin lähteä hänen kotiinsa, ja siitä hän
oli kovin mielissään. Meidän astuessa yhdessä järven poikki hänen
mökilleen, hän kertoi kerran ruvenneensa laulamaan eräälle Suomen
herralle, vaan kun tämä oli huonosti maksanut, niin hän oli sikseen
heittänyt.
"Entä mitä sie Pekka tahot mahistasi?"
Paljon hän oli saanut siitä itsekin maksaa, raudan synnystä -- tai
synnjistä, kuten karjalainen sanoo -- kolmin markoin ja vielä antaa
päälle hyvät viinat. Ei hän siitä sentään enempääkään tahtonut, kuin
oli itse maksanut... ja sitten oli Pekan mielestä paras sopia joka
loitsusta erikseen. En virkkanut siihen sen enempää, vaan astuin ukon
perässä mökkiin, joka oli niin matala, että vaikka astuin ovesta aivan
koukussa, niin sittenkin niska raappasi ovenkamanaan. Permanto notkui,
pirtti heilui, niin että kimmet varisivat orsilta, kun raskaanlaisesti
astuin peräpuoleen. Uunin kosinalla makasi viheliäisen näköinen eukko,
joka kehotti ukkoa korjaamaan pois kimmet, että vieras sopi kulkemaan.
Se oli tosiaan oikea noitain mökki.
Mutta ei näkynyt osaavankaan eepillisiä runoja Pekka, kun rupesin niitä
tiedustelemaan. Hän tarjosi loitsuja. Niistä minä taas en välittänyt,
etenkin kun ne olivat niin suuressa hinnassa, vaan koetin runojen
alkuja lukien mairitella häntä laulamaan. Mutta Pekka vain syljeskeli
vahvasti ja lausui arvokkaasti, että semmoiset joutavat lorut hän oli
kaikki unhottanut. Eikä hän ruvennut tapailemaankaan, vaikka hyvänkin
hinnan lupasin maksaa. Akka silloin sieppasi uunin korvalta kehnon
kappaleen petäjäistä leipää, työnsi sen ukkonsa käteen, katsoi häntä
merkitsevästi silmiin ja sanoi: "Tuossa on sinulle hyvää rieskaa,
ukko!" Pekka lauhtui ja rupesi yrittämään, mutta pian huomasin, että
hän oli hyvällä syyllä estellyt, hän ei osannut mitään.
Mutta syntyjä ja parannusvirsiä hän sanoi osaavansa ja tehokkaita
joka paikkaan; mutta koska olimme saaneet ohjeeksi koota niitä vain
toisessa sijassa, niin en ruvennut kauppoihin. Arvelin meidän puolella
olevan niin hyvät apteekit, ettei taioista siellä olisi suurtakaan
hyötyä. "Apteekit!" huudahti hän halveksivasti ja lisäsi siihen hyvin
ruman vertauksen ja sylkäsi voimallisesti keskelle uunin kylkeä, "mitä
olivat apteekit hänen lukujensa rinnalla? Niillä hän oli parantanut
monta tautia, joille eivät apteekit eivätkä tohtorit mitään tainneet."
Hänen uskonsa oli niin kivikova, etten yrittänytkään ruveta sitä
järkyttämään. Meistä tuli siis ero. Mutta sydäntä särkevä oli se puute,
jossa tämä viheliäinen vanha parikunta eli, ja leivättömyyttä se lienee
eukko siinä uunin liepeellä potenut.
Iltapäivällä Teppana oli helmeilevällä tuulella, hän oli vihdoinkin
halukas laulamaan. Kyytimieheni kertoi hänelle huomautelleensa,
kuinka ikävissäni kuljeskelin kylän kujilla ja kuinka runot varmaan
viihdyttäisivät mieltäni. Kun rahvas oli tuvasta poistunut, niin otin
esille hyvän konjakin, jonka olin Teppanalle säästänyt, ja kehotin
häntä maistamaan kielen kirvottamiseksi. Ukko hymähti herttaisesti,
iski veitikkamaisesti silmää, katsoi kuppiin ja arveli: "Oiskohan tuota
maistaa, eikö siitä mahtaisi tulla reähkää?..." Hän taipui ottamaan
toisen ja kolmannenkin ja sitä myöden elpyi.
... "No mie arvelin, että kun siulla on teällä njii ikävä, njii jos mie
vähän alkaisin muistella... kun siitä vain ei reähkää tulisi."
"Mitä joutavia", arvelin, "noista synnyistähän reähkä tulee, vaan ei
näistä runoista."
Sen hän kyllä puolittain myönsi, mutta ei kuitenkaan voinut olla
pudistelematta päätään ja tuon tuostakin sekaan huomauttamatta,
että "valehuuksia ovat kaikki". Vipusen runoa, jota olisin halunnut
kuulla, Mustan Miikulan runoon verratakseni, hän ei ruvennut laulamaan
ensinkään, se kun oli hänestä niin hirveä ja syntinen. Sen sijaan hän
lauloi monta muuta pitkää ja ehjää, kaunista vanhaa runoa, esittäen
ne niin eloisasti ja hyvällä ymmärryksellä, että niitä kuunnellessani
ja kirjoittaessani jouduin haltioihini vanhassa hämärässä pirtissä.
Nuoremmat laulajat usein vain sanelevat, taikka laulavat jonkinmoisella
halveksivaisuudella osaamiaan vanhoja runoja, mutta vanhuksista moni
runon ladulle lähtiessään tuntee luontonsa nousevan, samoinkuin etevä
soittaja soittokoneen ääreen istuessaan. Runo saa siitä aivan toisen
tenhon, sen olemus ja synty astuu lähelle kuulijaa, hän tuntee sen
lämpöisen henkäyksen.
Kuinka verrattoman kauniilta tuntui tuo autereinen, tarumainen runo
Osmottaren oluen keitosta, jolla hän lähti komean Lemminkäisrunon
ladulle:
"Savu saarella palavi
Tuli niemen tutkaimella,
Suuri ois' sotisavuiksi,
Pieni paimosen tuleksi..."
Siinä on kaikuja ajoilta, joihin ei mikään kirjoitettu tieto ulotu...
Kun hän sitten lauloi suurella vaivalla pannun oluen kapinallisista
ajatuksista tynnörissä, kuinka se uhkasi potkia pohjat puhki,
ellei pian ilmestynyt juojaa, niin pääsivät vanhuksen muistot
aivan valloilleen ja hän esitti, silmää iskien, runon rattoisalla
elävyydellä, ikäänkuin keskellä niitä samoja hehkuvia mielentiloja,
joissa nämä vanhat runot ovat muinoin saaneet muotonsa ja
täysipätöisyytensä... Minuun hän samalla katsoi ikäänkuin udellen,
mahdoinko minä runon oivallisuutta täysin älytäkään.
Ja monta muuta kaikkein parasta vanhaa runoa hän lauloi, lauloi
varsinkin Väinämöisestä, ja vasta näin kuullen niitten kaikkien vanha
jalous kohosi täyteen loistoonsa. Kuulija sai elävän käsityksen siitä,
kuinka nuo vanhat runot ovat tietoisen innostuksen hehkussa syntyneet
ja kuontuneet ja siitä syystä juuri sisältävät sen, mitä kansan
sielussa on jalointa ja ylhäisintä. Hän lauloi Väinämöisen veneen
veistännästä, hänen polvenhaavastaan, Vellamon neidon onginnasta, ja
kaikesta runolaulusta, mitä olen milloinkaan kuullut, oli tämä parasta.
Väsyi vanhus kuitenkin lopulta, eikä suostunut kaikkea tietoaan
laulamaankaan. Oli jo myöhäinen yö, kun päätimme. Sydämellisyydellä,
jota tässä kauppakansassa ei kaikisti tapaa, hän tarjosi talossaan
köyhän illallisen ja lattialla yösijan, enkä ole monesti niin
viihtyisään lepoon vaipunut, kuin Teppanan puhtaassa pirtissä, nokisten
orsien alla. Teppana oli noita vanhan kansan yksinkertaisia herttaisia
salolaisia, joita Lönnrot matkakertomuksissaan niin viehättävästi kuvaa
ja joitten rivit rajan takaisessa Karjalassa nopeaan harvenivat. Koko
talokin oli niin vanhanaikainen ja jykevä, että siellä tunsi olevansa
lähellä runojen aikaa.
Mutta tavallista kauvemmin, minun jo levolle mentyä, vanhus sinä iltana
seisoi kuvien edessä, risti silmiään ja hiljaisella äänellä rukoili
anteeksi sitä, että hän oli antanut nuoruuden syntisten tunteitten
hetkeksi vallata itsensä ja elämänsä lopulla näin unhottanut luvatun
ylösnousemuksen.
Teppana oli kerran ennen laulanut runonkerääjälle, nimittäin Bernerille,
hänen käydessään Tiirovaarassa pari vuosikymmentä aikaisemmin. Mutta
osaksi hän lauloi toisia runoja, niin että minun saamani enimmäkseen
olivat ennen kirjaan panemattomia.
Ani varhain lähdin seuraavana päivänä paluumatkalle, kuitenkin
kaikitenkin hyvilläni saaliistani. Jo ennen auringon nousua teimme
lähtöä, voidaksemme ajaa hankea. Huhtikuun kiverä aamupakkanen pisteli
nenässä, luonto oli härmässä ja raikas ilma sytytti elämänhalua
suoniin. Ja nyt aamulla ja pakkasella porot olivat kuin aivan toisia
eläimiä. Pistojärvestä lähdettäissä olin ääneensä lausunut sen
toivomuksen, että kerrankin saisi kulkea kovaa, ja kotia jäävät pojat
olivat siihen sanoneet: "Katshohan että pysyt kelkassa." He pitivät
varsinkin minun ajokastani vaikeana hallita. Mutta ainoastaan matkaan
lähdettäissä se oli silloin rimpuillut. Se oli seisonut alla päin
kallella kypärin ajomiehen etupuolella ohessa, mutta paikalla karannut
hurjaan laukkaan, kun aloin kelkkaa kohden siirtyä. Silloin piti nopeaan
heittäytyä kelkkaan, jos mieli mukaan päästä; mutta muutaman sadan
metrin juostuaan oli poro talttunut ja juossut sitten varsin kiltisti
edelleen.
Nyt ne olivat levottomamman näköiset. Jättäytyessämme jälkeen kelkkaan
käydäksemme ne ikäänkuin pelosta värisivät, ja tuskin olimme niiden
rinnalla, kun ne samalla karkasivat täyteen laukkaan. Suin päin piti
paiskautua kelkkaan, jos mieli mukaan päästä. Kahiseva hanki kantoi,
ajoipa vaikka mistä, nuolena kiitivät kelkat Tiirovaaran mäeltä alas
suolle, joka pienen vesistön tapaan tunkeutui metsämaitten helmaan.
Niinkuin linnut lensivät porot, vimmatusti karkasivat... kelkka kiiti
kuin höyhen hangella. Äkkiä ne, kuin välipuheen mukaan, loikkasivat
suoraan sivulle ja ryntäsivät lähimpään metsään, yli risujen ja
kantojen. Jos olisin istunut, niin olisin kai lentänyt hangelle, mutta
onneksi olin vatsallani. Ajohihnasta voimain takaa vetämällä pakotimme
porot kääntymään poikkipuolin, niin etteivät päässeet tiheikköön
saakka, jonka jälkeen talutimme ne uudelleen suolle. Taas kun niiden
edellä astui, hihna olalla, olivat ne niin vastahakoisia, että melkein
piti perässään kiskoa. Mutta nyt tiesin, että niillä oli juonet
mielessään. Kun vähänkin siirtyi kelkkaa kohti, ottivat ne paikalla
laukan, katosivat kuin pois pyyhkäistyt.
Annoin kyytimiehen ajaa kappaleen matkaa edellä siinä toivossa, että
poroni juoksisi auliimmin perässä, metsään poikkeamatta. Kyytimies
istui kelkkaansa ja hänen poronsa laukkasi taas kappaleen matkaa,
mutta kääntyi sitten äkkiä aivan ympäri, päin kyytimieheen ikäänkuin
riidelläkseen tiestä. Mies nyki, huuti, kiskoi, mutta poro ei ottanut
hievahtaakseenkaan. Arvelin sen ehkä odottavan minun ajokastani ja
valmistausin seuraamaan. Lähestyin nopeaa kelkkaa, ja siinä samassa
pyrähti poro laukkaan, niinkuin olisi linnun kädestään laskenut. Hädin
tuskin pääsin matkaan. Saappaankärjillä piirrellen koetin ohjata
liitelevää kelkkaa, asuen itsekin niin litteänä kuin mahdollista,
ettei se kaatuisi. Poron kaviot venyivät aivan nenäni eteen, niin
riivatusti se meni, hanki tuiski vasten silmiä. Kyytimiehen poro
minun sivu puhaltaessa niinikään nuolen nopeudella kääntyi laukkaan,
ja nyt alkoi kilpa-ajo niin hurja, etten ole moisessa toisten ollut.
Porot menivät, mistä tahtoivat. Suolla oli poikkipuolin sylen levyinen
penger sulana, kelkka hyppäsi siitä kappaleen matkaa ilmassa. Makasi
poikkipuolin oksaniekka honka, siitäkään ei huolinut poro, loikkasi
suoraan oksikon yli yhdellä potkulla, ja kelkka lensi risukkoon,
että oksat paukkuivat. Mutta yli mentiin, säilyi sekä kelkka että
vatsani, kiidettiin taas tasaista kidehaivenellista suota, mutta
sitten tapahtui jälleen äkkikäänne ja laukattiin metsään. Kun saimme
ne jälleen suolle kiskotuiksi, niin alkoivat uudet helsinkiläiset
saappaani näyttää niin kurjaa nokkaa, että pyysin saada vaihtaa poroa.
Niin tapahtuikin, kyytimiehen poro juoksi nyt vallan vakavasti, mutta
tuskin oli kyytimies päässyt minun poroni kelkkaan, niin samassa hän
näkyvistänikin poistui, hupeni suonsalmeen, harvan matalan näreikön
taa. Pitkän matkaa läikkyi vain ilmassa hienoa vitiä niillä seuduin,
mistä hän oli kulkenut. Kotvasen ajoin tätä säehtivää kiteikköä, joka
kimmelsi päivän nousussa, ja ihmettelin, minne he olivatkaan kadonneet.
Kun suo jälleen aukeni, näin heidän keskellä aukiota laukkaavan piiriä
kuin karusellissa. Mies nyki ja huuti, heitti ajohihnaa puolelle ja
toiselle, mutta poro ei ottanut suuntaa muuttaakseen, vaan oli vihdoin
kiskaistava poikkipuolin. Mutta palava sen oli urheilussa tullut, se
läähätti kuin juossut koira ja kieli valui suusta helakan punaisena.
Vähän aikaa istuttuamme aloimme uudelleen matkaan yrittää, ja pahimman
riivauksen pois kirmattuaan porot alkoivatkin kulkea siivolla, juosta
hölskyttäen aika ripeästi. Siirryin jälleen oman ajokkaani rekeen
ja maata kelluttelin heinäpussilla. Ilma oli raitista ja tyyntä,
taivaan kristallisini läpikuultavaa äärettömiin, siellä täällä lepäili
pilvenhattaraa kuin vaahtoa ja aurinko valoi kuusien välitse hangelle
aamun kultaista loistoa. Hyvä oli mielenikin ja kauan hymyilin
äskeisiä seikkailuita ja porojen somia juonia. Näissä ajatuksissa
halusin muutaman suon reunassa koettaa, vieläkö poroissa oli urheilun
halua ja läimäytin ajokastani hihnalla kylkeen. Mutta tuskin sain sen
tehneeksi, kun se samalla pyrähti laukkaan, ja muutaman kymmenkunnan
syltä kiidettyään äkkiä poikkesi syrjään, kelkka singahti sivuttain ja
samassa oli joku hangesta pistävä seiväs vähällä puhkaista kylkeni.
Siitä viisastuneena minäkin puolestani nyt ajoin siivolla.
Pistojärvi oli Vienan puolella eteläisin seutu, missä poroja pidettiin;
Suomen puolella oli se kauppias, jonka keralla olimme Oulusta
matkanneet, yrittänyt pitää niitä vielä etelämpänä, Hyrynsalmella.
Tässä saakoon sijansa kasku, jonka hän niistä matkalla kertoi.
Hyrynsalmelle oli pari vuotta aikaisemmin saapunut kaksi
korkea-arvoista Pietarin herraa, joita oli sinne Kajaanista neuvottu,
heillä kun oli halu päästä kerran porolla ajamaan. Lähdettiin
takamaille, jossa kauppiaan porot olivat, itse hän valitsi hurjimman
menijän ja antoi molemmille venäläisille hyvät perässä tulijat.
Keskustelu oli tapahtunut latinaksi, sillä se oli ainoa vieras kieli,
jota kauppias osasi, opittuaan sitä lyseon alaluokilla ja jatkettuaan
kotonaan opinnoita. Kun oltiin valmiina lähtöön, kysyi kauppias
vierailtaan, miten he halusivat matkata, ja nämä empimättä vastasivat
samalla jalolla kielellä: "_Quam celerrime iter faciamus_" s.o. antaa
mennä niin kovaa kuin pääsee. Isäntä varoitteli vielä vieraitaan
pysymään pulkan peräpuolessa ja väistämään puita, läimäytti poroa
kylkeen ja katosi metsään kuin ammuttu nuoli. Hän kertoi vähän matkaa
ajettuaan pysähtyneensä kuuntelemaan, miten vieraat suoriutuisivat
ja kuullensa metsästä rysäyksen ja räsäyksen ja palatessaan sitä
peräämään tavanneensa toisen Pietarin herroista puun ääressä kalpeana
särkyneen pulkkansa vieressä, käsillään huitoen ja huutaen: "_Non sum
vulneratus_!": (en ole haavoittunut). Mutta pulkka oli rauskana, sillä
oli mahdoton matkaa jatkaa. Isäntä olikin toimittanut siltä varalta
toisia; pulkkia perässä tulemaan. Kun uudelleen lähdettiin matkaan,
niin vieras hymyillen hoki: "_quam pigerrimum, quam pigerrimum_", s.o.
niin hitaasti kuin suinkin. Vasta aavalla järvellä hoputettiin porot
laukkaan ja tultiinkin sitten kylään kaikella kunnialla. Venäläiset
olivat hyppineet ilosta ilmaan, kun olivat ehjin nahoin yrityksestä
suoriutuneet ja saaneet lopulta niin hyvän kyydin.
Ajoinpa sitten poroilla edemmäkin, aina Uhtueen saakka, kelin vetäessä
aivan viimeistä virttään. Poroilla vain pääsikään enää kulkemaan.
Uhtuesta ei enää kuljettu hevosella selän poikki Jyvöälahteen, jonka
vuoksi sain astua viimeisen taipaleen jalan, raskaassa jääsohjossa.
kestikievarista mies oppaana ja apunakin, jos sulaan solahtaisin. Mutta
jos oli keli huono, sitä ihanampi oli sää. Luoteesta puhalsi pitkin
selkää ahava, joka, kumma kyllä, oli viikkokausia niin lämmin, kuin
olisi se tuullut etelästä. Semmoisia tuulia keväällä sattuu. Taivas on
silloin niin harvinaisen puhdas, rannoilla, vaaroilla sinet niin syvät
ja hehkuvat, että vaeltaja tuntee kuin itse elämän nestettä juovansa
hengittäessään tätä leutoa ja samalla raikasta tuulta, jonka edessä
lumet ja jäät nöyrästi alenevat. Vaikka olin uupumuksesta koukistua
tielle, täytyi minun riemuita tätä kevätahavaa.
Näin olivat molemmat ensimäiset keruumatkani päättyneet. Vienan
Karjalan nykyisistä runovaroista olin saanut ensimäisen varman
käsitykseni. Runoja vielä osataan, mutta entisen merkityksensä kansan
kesken ne olivat menettämäisillään. Niitä osasivat sekä nuoret että
vanhat, mutta ainoastaan vanhat niitä laulaessaan joutuivat sen mahdin
valtoihin, joka on tämän runsauden luonut, joka säkeille lähdettäissä
on yhä uudelleen sytyttänyt laulajat, varsinkin milloin yhdessä
laulettiin ja kilpaa runoja muisteltiin. Teppana sillä tavalla lämpeni,
ja monias muukin vanhus, jota myöhemmin laulatin. Mutta nuorempi polvi
laulaa runoja välinpitämättömämmin ja liikkumatta niitten kauneuksista.
Ne varisevat heidän huuliltaan kuin kuihtuneet lehdet. Moni vanhus,
joka nuorena ollessaan kuuli laulettavan ja runoja oppi, on myöhemmän
ajan vaikutuksesta muuttunut mykäksi kuin hautapatsas.
Mieli kävi samalla sekä apeaksi että hyväksi, apeaksi siitä, että
kansan itsensä käsittämä kauneus on kuolemassa, runollisuus häviämässä,
hyväksi taas siitä, että se sittenkin on jälkimaailmalle pelastettu.
Mihin vertaisin kansan sammuvaa runoutta? Virvatuliin, jotka palavat
aarteitten haudalla.