Konsa oletko etsinyt arvokasta esinettä, kadonnutta perhesormusta, joka
on sormestasi kirvonnut nurmikkoon? Tähystät, tuijotat, suorit kaikki
heinän juuretkin, mutta et löydä, vaikka miten etsisit, ja mielesi
siitä apeutuu kumman haikeaksi.
Samalta tuntuu haihtuvan runon etsiminen. Mielessäsi väikkyy entisten
sukupolvien aarre, joka on vaipumassa unhotukseen. Kyselet, tiedustelet,
mairittelet, mutta enimmäkseen on vain päänpudistus masentava vastaus.
Joskus välähtää toivo, sinut opastetaan jonkun vanhuksen luo, ja
tulet sinne vain huomataksesi, että vuosien tuisku on auttamattomasti
luonut umpeen jäljet. Vanhus hymähtää surumielisesti muistellessaan,
kuinka ennen laulettiin, vaan nyt ovat virret kaikki häipyneet
muistosta. Mielesi valtaa epätoivoinen kiihko, koetat johdatella,
lievästi pakottaakin, ja kun vanhus säettä sieltä täältä muisteltuaan
väsyneenä heittää tapailemisenkin, niin vähältä vuodatat kyyneliä runon
nurmettuneella haudalla.
Luulin Ohdassa päässeeni uuden runotoisinnon jäljille, ja se piti minua
niin levottomana, etten malttanut pysyä alallani kuin juhlapäivät.
Kun ilmat jälleen kääntyivät koleammiksi ja keliä lupasi jatkua vielä
rupeaman, niin suoriusin uudelleen matkaan. Mutta tällä kertaa en
ottanut mukaani mitään liikaa tavaroita, en edes valokuvauskoneita,
jotta tyhjänä miehenä pääsisin paremmin taipaleen poikki, jos keli
perältäkin kesken sortuisi.
Varahvontta oli päässyt kotonaan käymään, ja siitä oli toverillani
perältäkin päivä joutoaikaa lähteä minua Uhtueen saakka saattamaan.
Lystisti ajoimme aamupakkasella Keski-Kuittijärven helisevää jäätä ja
poikkesimme välillä Kylänniemen taloon, jossa asui emäntämme hyviä
tuttavia: Meitä oli nimenomaan kutsuttu sinne vieraiksi, ja sen vuoksi
oli vastaanottokin toisenlainen kuin tavallisen matkamiehen. Talo oli
yksinäinen, Kuittijärven saaressa, mutta hyvin toimeen tuleva, avarasti
rakennettu. Viivyimme siinä pari tuntia ja meitä kestittiin parhaimman
mukaan. Jo pihalle riensi isäntäväki vastaanottamaan, niinkuin
ainakin hyviä vieraita, ja pihalle niinikään jälleen saatteli meidät
lähtiessämme; ja siitä tiesimme, että olimme tervetulleet ja että myös
olimme jättäneet hyvän vaikutuksen käynnistämme. Mutta hyödyimmekin
poikkeuksesta. Kylänniemen emäntä, joka oli Luvajärvestä kotoisin,
lauloi useita kelpo runoja, jotka suurella mielihyvällä kirjoitettiin
muistoon ja liitettiin kokoelmiin.
Tällä kertaa aloin jo Uhtuessa tiedustella sitä runotoisintoa, jonka
Musta Miikula Ohdassa oli laulanut. Uhtuessa oli elossa useitakin
vanhoja ukkoja, jotka runoja muistelivat, ja joku oli Homankin
tuntenut, jolta Miikula sanoi runon oppineensa. Mutta kaikki olivat
unohtaneet, mitä ehkä olivat kuulleet hänen laulavan. Voassilainen
Kostja, lähes satavuotias ukko, kuulu tietäjä, sanoi ennen paljonkin
osanneensa, mutta helpompi olisi ollut ammentaa kouralla vettä syvästä
kaivosta, kuin kaivaa kätköstään ne runot, joita hän puheensa mukaan
oli ennen osannut. Johtaakseni häntä jäljelle kysyin, osasiko hän sitä
runoa, jossa kerrottiin Lemminkäisen kuplavalla kivellä kulkeneen
Tuonelan joen poikki... ja hän kertoi minulle kuplavasta kivestä
sotkuisen tarinan, joka oli puoleksi satua, puoleksi ehkä jotain vanhaa
pyhimysjuttua ja aivan tolkkua vailla.
Talvitie oli niin huonontunut, että kuljin jalan Salmeen. Lunta kyllä
olisi ollut vielä, mutta tie upotti, ja semmoiselle tielle ei ole
erämaahan hyvä lähteä. Aikaa minulla niin ollen oli kylläkseni katsella
niitä karuja kankaita, joita pitkin tie kulkee. Uhtuetta piirittävät
koko pohjoispuolella samanlaiset, penikulmia laajat kankaat, jotka
eivät kasva muuta kuin harvanlaista petäjikköä ja laajalti ovat kulojen
polttamat. Siinäpä syy, miksi lähimmät kylät tällä puolella ovatkin
niin etäällä. Puolivälin järvellä oli muuan Uhtuen isäntä nuotalla.
Jäähän oli hakattu avannoita, joitten kautta nuotta pitkillä saloilla
levitettiin jään alla ja köydet kuljetettiin suureen nostoavantoon,
johon nuotta sitten vedettiin. Mutta huonoksi sanoivat kalantuloja ja
huolestuneelta näytti isäntä minun sitä kysyessäni. Pitihän kuitenkin
koettaa.
Elias Lönnrot kulki tämän saman taipaleen seitsemännellä runomatkallaan
v. 1836. Hän kulki myöhään syksyllä, marraskuussa, ja tapasi samalla
järvellä Uhtuen miehen kalastamassa. Matkastaan hän kertoo:
"Perjantaina 25 Marraskuuta läksin Uhtuesta Ohtakylään. Matka luetaan
olevan 45 virstaa kylätöntä taivalta. Keli ei ollut kiitettävä, jos ei
varsin kehnokaan. Muutamassa paikassa uppo hevonen rinnuksista saati
suohon, jotta oli kylläi vaikia jälle ylös päästä. Samaan paikkaan
sano kyytimies hevosia toisinaan jääneenki. Ei muuallakan kantaneet
suot varsin hyvästi. Ilman kulettiin vaihetellen soita, lampia ja
kankaita, jota laatua ovat kaikkiki maat näillä pohjasilla seuduilla.
20 virstaa kylästä tultuamme oli sauna, johon eräs mies Uhtuesta oli
asettaunut lähellisessä lammissa kalastamaan. Siinä istui hän meidän
tullessa valkian ohessa poikansa kera. Oli myös vähä ennen meitä tullut
Koljolan kylästä eräs ukko akkane ja tyttärenensä. Hänellä oli mieli
lähteä parempoa elopaikkoa etsimään Venäjän maalla, lähteä pääelolle,
kuin hän sano, taikka kerjäämään eli kysymään, sillä kerjäämistä täällä
sanotaan kysymiseksi. Sitä varten oli hän varustautunut hevosella,
padalla, kuppiloilla (staltsoilla) ja pussiloilla (värtsilöillä). Tässä
oli tämä kulkeva perekunta kalastajalta saanut kaloja keitokseksi,
isoja, lähes puolentoista korttelin pituisia, valkosia muiehia
(muikkuja), joita vaan hyvistä lampiloista saahaan ja jotka kuulu vasta
jään alla kutevan. Niistä keitti akka rokkoa ja jäi vielä meistäki
keittämään, sillä kyyttimieheni vel ei syöttänytkän kauan hevostansa.
Ukko sanottiin Koljolan kylän parahaksi laulajaksi, vaan tässä ei
nyt käyttänyt häneltä lauluja kirjoittaa, sillä jos polvet pöytänä
maassa savun seassa vähin olisinki kirjotellut, niin ukko ei niin heti
myöstynytkään laulamaan, eikä sanonut oikein, laulumahtiinsa pääsevän,
ennenkuin saisi ryypin eli kaksi suuhunsa. Sanottiin häntä myös koko
paikkakunnan parahimmaksi tietäjäksi ja kertopa itseki, jotta häntä
usein oli etähellä'ki kuletettu ihmisiä pahoista päästämään. Kerran oli
Petrosavotskassa herra mielirikkouksiin tullut ja sinne'ki oli häntä
käyty. 'No voitko päästä hänen jälle mielihinsä?' kysäsin minä. 'Mitäpä
tuonne ilman olisin lähtenytkän', vastasi ukko. Niin tarkat toki ei
kaikki tohtorit ole. Vielä kysyin ukolta, paljonko hänellä siitä
päästöstä maksettiin. Hän sano itsensä ei konsa suuren palkoillansa
olleen, vaan vähempään tyytyneen. Niin silloinki oli hänelle tunkemalla
tungettu tukku valkoisa pumakoita (25 ruplan setelilöitä) käteen,
vaan hän ei ollut ottanut, kun yhen sinikön (5 ruplan) ja mitä vähä
ruokavärkkiä keralla. Ukko ei ollut kun jos korttelin päällä kahen
kyynärän, jonkatähen hän kyllä nuorempana mahtoki, kuten sanottiin,
rattaan tavalla maassa pyöriä ja ilmassa oravan tavalla puusta puuhun
lentää. Sekä Ohdassa, Pistojärvessä, Suvannolla ovat miehet myös
lyhyitä, tuskin puolen kolmatta kyynärää, jotta kyllä luulenki heiän
Lappalaisista alkunsa saaneen. En tieä, miten lienevät näistä seuvuin
pohjaseen päin."
Sitä eroa miesten mitassa en minä tosin huomannut, vaikka väki sillä
puolella kyllä onkin toisen luontoista. Salmen isäntä varsinkin oli
turpea ja vankkatekoinen mies, eikä ollut Musta Miikulakaan helpponen
miehekseen. Mutta semmoiset vaikutelmat aina ovat enemmän tai vähemmän
tilapäisiä.
Salmesta pääsin hevosella Pistojärveen. Ehdotin, että ajettaisiin
selkää, koska Ohdan järvi ja Pistojärvi oli kartassa yhteen piirretty,
mutta sanottiin kartan olevan väärässä, ja niinpä ajoimme maakannaksen
poikki. Pistojärvi on laajanlainen ylämaan järvi, täynnään niemiä
ja lahtia, rannoillaan sankat metsät, pari kylää ja joku yksinäinen
asumus. Sieltä aloin jälleen etsiä Homan lauluja, mutta pian se kylä
oli haettu, enkä keneltäkään saanut säettäkään, joka olisi Homalta
periytynyt. En hänen heimolaisiltaankaan, joita vielä oli elossa järven
takana. He olivat niin "jäykkiä", Europaeuksen sanoja käyttääkseni,
ettei ollut yrittämistäkään ruveta runoista puhumaan.
Se talo, jossa majailin, oli toimeentuleva ja hyvässä kunnossa, ja
vaikka asukkaat olivatkin "vanhaa vieroa" ja sen mukaan ennakkoluulolla
katselivat muukalaista, ei kuitenkaan vieraanvaraisuutta kielletty.
Emäntä, joka oli Venehjärvestä kotoisin ja erään sikäläisen runoja
taitavan isännän sisar -- Hökkä Petrin, jonka olimme Suomen puolella
tavanneet -- leikkasi juuri pirtin permannolla kotokutuoista siniseksi
painettua sarkaa eli "sviitkaa" vanhan malliseksi "kostoksi". Semmoisia
hameita naiset talvella yhä käyttivät ulkotöissä, vaikk'eivät nuoremmat
moista vaatetta enää mielellään pitäneet huoneissa ollessaan. Vanhat
ihmiset siitä eivät tahtoneet luopua. Moinen kosto on suora ja ulottuu
kantoihin saakka, ikäänkuin pitkä mekko, vaikka vyötäisiltä kavennettu.
Se sulkeutuu kaulan ympäri, jota vastoin uudempi "sarahvana" jättää
osan rinnastakin paljaaksi. Keritsimillä eukko leikkasi paksua
sarkaansa ja puhui aina väliin, mutta, vaikka hän epäilemättä osasi
runoja, samoin kuin veljensä, "Hökkä-Petrikin", niin ei hän kuitenkaan
ruvennut tapailemaankaan, koska ne muka olivat synnillisiä. Eukko piti
vielä nuhdesaarnankin siitä, että mokomia kehnoja renkutuksia paperille
pannaan. Mutta hänen verevät ja somat tyttärensä varmaan olisivat
laulaneet, jos moamo olisi sallinut. He olivat juuri tulleet metsästä,
josta olivat ajaneet kotiin kaatamansa melkoisen hirren, riisuivat
päältään vahvat ulkovaatteet ja pukeutuivat punaisiin karttunoihinsa,
nauroivat ja laskivat leikkiä, ja toinen kiipesi, ikäänkuin jo päivän
työn suoritettuaan, uunin kosinalle loikoilemaan, pitäen sieltä
hymyillään koko pirttiä hyvällä tuulella. Tyttöjen täydet posket
punottivat kilvan hienoprikullisen punaisen vaatteen kanssa. Talo oli
muutoin niin hyvä ja raitishenkinen ja kaikin puolin järjestyksessä,
että se itsessään vielä oli kappale vanhaa salolaista henkeä, vaikk'ei
runoja osattukaan, -- taikka ei tahdottu laulaa.
Muuan Vuonnisen eukko, köyhä leski, mieron kulkija, kuitenkin lauloi
useita kauniita runoja, niistä varsinkin "karjan luvun" sekä kauneilla
sanoilla, että rukouksen tapaisella runonuotilla, joka vaihtelevaisesti
esitettynä oli erinomaisen viehättävä. Näin tuo laulukas kylä
Ylä-Kuittijärven perukassa siroittelee ympärilleen sekä köyhää
mierolaista, että samalla runon taitoakin. Missä näillä perukoilla
tapasi runokkaan naisen, usein hän oli Vuonnisesta kotoisin, sieltä
naitu tai mieron kiertäjä.
Kun en täältä saanut etsimääni runoa, niin päätin lähteä etsimään
vielä etempätä, aina Koljolasta eli Tiirovaarasta saakka, joka on
Maanselällä, aivan lähellä Suomen rajaa. Sinne minua viehätti sekin
saamani tieto, että siellä eli Martiskan poika Teppana, [Karjalainen
panee nimensä eteen isän nimen deminutivimuodon ilmoittaakseen, kenen
poika hän on; "Martiskainen Teppana" eli tarkemmin "Martiskainji
Teppana" siis merkitsee: Martiskan poika Teppana] joka ehkä oli jäänyt
edellisiltä kerääjiltä laulattamatta. Mutta kun ei luultu tien enää
hevosta kannattavan, niin lähdettiin minua kyyditsemään poroilla, joita
Pistojärvessä pidettiin ainakin yhdessä talossa. Taipale oli kolme
penikulmaa, aaltoilevia kankaita, niitten välillä soita ja syvimpiä
kohtia myöden jokia, jotka jo olivat olleet tulvillaan ja hautoneet
lumia rannoiltaan, mutta jälleen saaneet uuden jään, joka poron
kannatti.
En ollut ennen porolla ajanut. Aivan uteliaana kävin poron kelkkaan --
täällä ei ajettu pulkilla, kuten Lapissa, vaan kelkoilla. Porot olivat
nuoren mullikan kokoisia, ehkä matalampia ja pitempiä, ja kovin minua
epäilytti, jaksaisivatko ne vetää miehen kolmen penikulman päähän. Ne
ovat heikkoja etenkin näin keväimellä, kun paarmain toukat alkavat
niitten kyljessä paisua ja lähtevät sarvet ja karvat.
Astuimme jalan kylän sulat vainiot, jäällä istuimme kelkkoihin, ja
porot lähtivät tasaiseen juoksuun, juosta junnien yhteen mittaan koko
puolen penikulman levyisen selän poikki. Ne juoksivat tosin hitaammin
kuin hevonen, mutta nopeammin kuin mies kävelee. Näkyihän niillä
pääsevän, vaikk'ei se ollutkaan mitään lentämistä, niinkuin olin
kertomuksista kuullut.
Somaa kyytiä. Kelkka oli yhtä leveä kuin tavallinen työreki, mutta
melkoista lyhyempi ja rakennettu niin kevyeksi kuin suinkin. Ei
ole edes raahdittu panna lautoja pohjaksi, vaan istu kolmella tai
neljällä kepillä, jotka vaivaavat lihoja, kylkiä ja kyynärpäitä.
Poron kaulan ympäri on nahkainen lenkki, jonka alapäästä vetohihna
jatkuu rinnan ja vatsan alatse ja koipien välitse vitsasta väännettyyn
"käsäkseen". Kuonon ympärillä on riimu. Siitä juoksee ajajan käteen
vahva poronnahkainen hihna, jota nakataan selän yli toiselle taikka
toiselle puolelle, minne poroa tahdotaan kääntää. Mutta kun kelkoilla
enimmäkseen ajetaan valmista tietä, niin ei ohjaamisesta ole suurta
vaivaa. Poro juoksee sääret hajallaan kuin passarin haarat, varsinkin
keväällä, jolloin melkein kaikki tiet ovat kakoiksi syöpyneet ja poro
juoksee korkeampaa yläsyrjää, kelkka taas matalaa alasyrjää, koluten
kaikki juuret ja kannot. Niska on kyyryssä, osasta luonnostaan, osasta
siitä syystä, että sitä rasittaa vetohihna, mutta turpaansa kohottaa
poro ilmaan, vainuten sieraimillaan lakkaamatta joka suunnalle,
mistä tuntuu jäkälän hajua. Joskus se juoksee pitkät matkat ajohihna
molempien säärien ulkopuolella ja kahnaa siten pois karvan säärien
ulkopuolelta. Vaikka luulisi moista epämukavaa vetämistä rasittavaksi,
niin saattaa se siten puolittain kylkimyyryä juosta pitkät matkat
vaivojaan valittamatta. Toiset porot varovat kelkkaansa tarkoin
kaikista pahoista paikoista; niin teki minun ajokkaani. Se kiersi
puut ja kannot siksi loitolta, että kelkkakin niistä hyvin suoriutui,
poikkesipa tieltä hangellekin pahoissa paikoissa. Mutta kun tuli
semmoinen paha paikka, jota ei voinut välttää, niin se hätääntyi ja
laukkasi keskeä kiivaasti, suoriutuipa kelkka miten tahansa. Kun oli
syötettävä, niin katsottiin vain joku mukavan näköinen kankaansyrjä ja
laskettiin porot valjaista hakemaan ravintonsa lumen alta.
Kaiken aikaa tie verkalleen nousi ja lähempänä Tiirovaaraa alkoi
Suomen puolelta näkyä korkea Näränkävaara, jonka helposti tuntee
päällisestään talosta ja pohjoiseen suistuvasta jyrkästä rinteestään.
Tiirovaaran kylästä, joka on laajalla vaaralla, näkyi paljon
etäisempiäkin Suomen nyppylöitä, jopa itse Iivaarakin, joka on Kuusamon
kirkon piirissä.
Tiirovaaran taloista useat olivat meikäläiseen malliin rakennetut.
Väestössäkin huomasi rajan vaikutusta; sen kieli on turmeltunutta,
se oli arkimielisempää, jopa jonkun verran raaempaa kuin karjalaiset
yleensä, joka ehkä johtui siitä, että niillä kulmilla porovarkaudet
ja siitä johtuva huono naapurisopu Suomen rajatalojen kanssa ovat
vanhastaan rehottaneet. Rajan läheisyyttä muistuttivat vielä monet
suomalaiset emännät, kangaspuut ja -- äpärälapset. Paastoa ei pyhitetty
ja monet tavat, kuten esim. tupakanpoltto, joita syvemmällä Karjalassa
pidettiin reähkänä, olivat Tiirovaarassa yleiseen suvaittuja.
Olin jo etukäteen kuulustellut, keitä tässä kylässä sopisi laulattaa ja
kutka ehkä olisivat olleet Pistojärven Hornan tuttavia. Oli mainittu
erästä Oleksei nimistä miestä hyväksi laulajaksi, mutta vaikka hänelle
juotin kokonaisen pullon viinaa ja alun toistakin ja vaikka hän
tapaili ja tapaili ja oli aina alkuun lähtemäisillään, niin ei hän
lopultakaan osannut mitään muuta kuin jonkun vähäpätöisen pätkän. Mutta
laulajamaineensa kautta hän tuli saaneeksi ilmaiseksi pikkuhumalan,
jolle runomailla yleensä näyttiin antavan paljon arvoa, sitä kun
harvoin saatiin.
Harmistuneena ja pettyneenä pistin pussiin kynät, viinat ja paperit
ja lähdin vanhan Teppanan luo, jota oli mainittu Koljolan parhaaksi
laulajaksi. Mutta hän taas jyrkästi kieltäytyi. Se oli niin suuri
ja odottamaton pettymys, että jouduin kerrassaan epätoivoon, jopa
loukkaannuin ja jonkun ajan ääneti istuttuani sanoin lyhyet jäähyväiset
ja lähdin pois. Hyväntahtoinen ukko katsoi minuun pitkään, vaan ei
kehottanut jäämäänkään, jäi vanhaan avaraan pirttiinsä verkkoaan
paikkaamaan ja mietti, mitä lienee miettinyt.
Minä toivottomana kylää kiertämään. Kun tämä paras laulaja jäykkyytensä
kautta teki kaikki aivotukseni tyhjäksi, niin mitä oli minulla
toivomisen varaa? hukkaan menisi koko matkani. Sain sitten käsiini
erään talonisännän, jonka sanottiin oppineen runonsa kirjasta. Mutta
kauaakaan ei tarvinnut kuunnella hänen laulujaan, ennenkuin selvisi,
että oli niihin vuotanut sisällystä toisistakin lähteistä. Vanhoja
runoaiheita, sota-aikain kaskuja, satuja yhteen keittäen hän oli
laatinut aivan uusia runoja ja kehittänyt aiheita siihen määrään,
että oli saannut Kalevalan urhot tekemään puolenkymmentä eri Pohjolan
matkaa. Runomitan hän oli säilyttänyt vanhana, mutta aiheiden
käsittelyssä enemmän noudattanut nykyisten rekilaulujen mallia. Jos
olisin ollut tottuneempi runonkerääjä, niin tuskin olisin viitsinyt
tuota sotkua kirjottaakaan muuta kuin näytteeksi jonkun palasen, mutta
kirjottamisen kiireessä ei kovin tarkkaan ennätä seurata sitä, onko
sisällyksessä tolkkua, ja vaikka laulut tuntuivatkin epäiltäviltä,
niin oli niissä kuitenkin joku verta outoja, vanhanaikaisia, taikka
oikeammin keskiaikaisia piirteitä. Kirjotin sen vuoksi niin pitkältä
kuin hän lauloi, ja siitä karttuikin puoliväliin toista tuhatta säettä.
Sohvonja -- se oli hänen nimensä -- tienasi siten päiväpalkan ja hyvän
humalankin päälliseksi. Minä hyödyin todistuskappaleella, joka osottaa,
minkälaiseksi Kalevalan runot käyvät nykyisen rahvaan niitä mielensä
mukaisiksi muovaillessa. Julkaisenpa tässä näytteen.
Väinämöisen ja Ilmarisen sotaretkestä Pohjolaan Sohvonja oli tekaissut
seuraavan runon:
"Oi emoni kantajani,
Suorita minut sotahan,
Anna vainovaatteheni,
Isäni ikutavarat,
Niin me lähtemmä sotahan, 5
Muinoisia muistelmahan,
Kuin ennen minun isäni
Kulki suurissa sovissa,
Taitavissa tappeluissa,
Mieleni minun tekisi, 10
Tahton käyä tappeluuhe,
Isän entisen poluilla,
Oisko siellä onni mulla,
Ei niinkuin ennen isällä,
Jonka surma sortisiellä, 15
Tappoivat, pahoin pitivät.
Niinpä mieleni tekeepi
Käyä kostamah kovasta,
Jospa oman onnen päällä."
Niinpä kerran kiirehesti 20
Luokse vanhan Väinämöisen:
"Kuules veikko Väinämöinen,
Lähes mulle kumppaniksi
Tuonne Pohjolan sotaahe,
Kaikki on kansani kaonnut, 25
Vanhukset on sinne vaipun,
Isä ensinkin hävisi
Taistelussa, tappelussa.
Tahtoisin kostoa kovasti,
Jos saisin avun Jumalan. 30
Saisinpa isoni sauvan,
Jonka vei ne viholliset,
Se ei ollut suuri eikä pieni,
Vain oli kullasta komia,
Alatikki arvo suuri. 35
Kuin saisin isoni sauvan?"
Tuostapa vanha Väinämöinen:
"Otamma Jumalan kanssa,
Kera meille kolmanneksi.
Lähtekäämme tappeluuhe, 40
Jos se vuotanoo veremme
Vihamiesten vintiöllä."
Niin me lähtemmä sotahan.
Ottakaa orihit kumpi,
Jotk' on kuuluisat, komiat, 45
Kaiken puolin kasvulliset.
Pannaan värkitki väliihe,
Rauasta rakennus päällä,
Vaski lyyäh vatsan alla,
Ettei piirrä pistomiehet, 50
Eikä sais sapeli sortaa.
Lähetäänpä nyt ajamaan
Kohti Pohjolan kotia.
Ajan päivän, ajan toisen,
Ajamma kohta kolmannenki 55
Jopa Pohjola näkyvi,
Kirjokannet kiimottaapi,
Jo kuuluu kumina sieltä,
Valitus on vaskitorven.
Sotahan suorittaa väkiä 60
Kaikki kansa Pohjolasta.
Varuilla on vaimokansa,
Sotajoukkokin surussa
Tuota tuimoo tappelua.
Niin se vanha Väinämöinen 65
Sanovi sanalla tuolla:
"Nosta se Ukko suuri tuli,
Iästä iso vihuri,
Jotta sammuttais savunki,
Painais peällä paksun pilven 70
Nuilla Pohjan poikosilla."
Nyt me mennähän mereltä,
Otamma orihit maalla.
Sano seppo Ilmarinen:
"Minä tavon isonki miekan, 75
Eli kaksi pienempäistä."
Niin se vanha Väinämöinen:
"Ei piä ennen ruveta,
Ennenkuin kuuluupi kopina,
Savun tuisku tuiskahtaapi. 80
Nostakkaa nokipetäjä,
Eli kuiva koivunhalko,
Johon aina ampuisivat,
Ettei meitä milloinkana."
Otetah oriit käsillä, 85
Aja siellä, aja teällä,
Ajetaan ajoin peremmin.
Jopa sieltä Pohjon joukko
Tulevi tuhansin miehin,
Eikä suurta, eikä pientä. 90
Vaan on kesken kerrallista,
Meill' on ne terävät miekat,
Säilät niin säkenehivät.
Kuin se vanha Väinämöinen
Nosti miekkansa yleese, 95
Komia on kuin koiteen tähti
Eli armas aurinkoinen.
Tuotepa tuo Pohjan kansa
Peljästyi kovin peältä.
Niin se seppo Ilmarinen 100
Nosti miekkansa kahesti,
Syttyi kuin tulipaloki,
Läikky kuin armas aurinkoinen.
Jopa siitä Pohjan joukko,
Loppu taito, loppu, 105
Kaikki kaulat leikkelivät,
Peätki pistivät pinoihe.
Mennään Pohjolan tupiihe.
Jopa Pohjolan emäntä
Kantopa heille suuren kauhan 110
Kukkurina kultoansa:
"Ottakas omenat meiltä,
Eli kaikki kasvuaine,
Heität maamme maksamatta
Sijoilla on entisillä." 115
Siitä seppo Ilmarinen
Sanovi sanalla tuolla:
"Missäp' on isoni sauva?
Ei me täältä ilman lähte."
Niinpä on Pohjolan emäntä: 120
"En tiiä isosi sauvaa."
Niin se seppo Ilmarinen:
"Jos en saa isoni sauvaa,
Katso katkon kauloasi,
Elipä luontosi lopetan!" 125
Siitäpä Pohjolan emäntä
Etsivi isonsa sauvan,
Valetun vaskirenkahilla,
Kullalla peältä on kuvattu.
Siitä Pohjolan emäntä. 130
Kumartiihen kontallehen,
Pyytää armua alati,
Rukoilee niin rohkeasti,
Vannoo täyen valansa:
"En minä sinä ikänä 135
Ei minä, ei minun sukuni,
Lähe on suurihin sotihin."
Hyvästi hyvät puheenne,
Paremmat kuin lausehenne.
Olkoon onni teillä, niinkuin meillä. 140
Anna Jumala miulla
Kaikki kansa rauhallissa,
Luojan luovulla ilolla.
Vapaasti ja niin sanoakseni uudenaikaisesti oli myös käsitelty
Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanto. Väinämöinen käskee
"passariaan" valjastamaan reen eteen hyvän hevosensa, katsellen sitä
ikkunasta, lähtee sitten ulos, jossa renki seisoo hevosta suitsista
pidellen, istuu rekeen ja lähtee taipaleelle. Joku kumma tiellä tarraa
rekeen kiinni ja pidättää sen, mutta ikirunoja vain nostaa jalasta
maasta, "nostaa kerran, nostaa toisen, nostaa kohta kolmannenkin, niin
jopa ilki irtauupi, katovi rejen perästä."
Lähten tuosta matkalla,
Niinkuin lintu liukas jeällä,
Nopiana nostamatta.
Ajoa nyt karettelemma,
Hyvä on juosta, hyvä mennä,
Hyvät on miun hevoset.
Kun sitten Joukahainen hevosellaan tulee vastaan, niin syntyy
väittely siitä, kenellä on parempi hevonen. Mutta Joukahainen moittii
Väinämöisen hevosta niin huonoksi, ettei siitä kannata maksaa edes
kymmentä, vaikka sataa kysyttänee, ja esittää kilpa-ajoa.
"Pannaanpa paras etehen,
Kellä se kenttä katkieepi,
Aho poikki aivan ruttoon..."
Mutta siihen Väinämöinen sanoo, että vaikka Joukahaisella onkin valittu
varsa, niin ei hän kuitenkaan ajaa saata, koska
"... on varsan haltijana
Vaivaloinji vanne vyöllä,
Syömeltä syönki poikki."
Kun siitä Joukahainen kovin tuimistuu, niin Väinämöinen häntä vielä
enemmän ivaa, arvellen häntä niin huonoksi mieheksi, ettei tiedä,
"Panisinko pataa kantamahan.
Eli suosii sotkemahan."
Joukahainen puolestaan koettaa nolata Väinämöisen sillä, että
sanoo osaavansa kirjottaa, jota taitoa Väinämöisellä ei ole. Mutta
Väinämöinen vastaa närkästyneenä, että hän, "tietäjä iän ikuinen, osaa
muutoinkin temppunsa sanoa, vielä muillekin muistella."
Sen kummempaa ei väittelystä tule, kumpikin lähtee kotiinsa, ja
Väinämöinen, kotikujille tulleessaan, lausuu:
"Terve tupa tultuvoni,
Pere kaikki kasvuinensa!
Onpa vaan oroset meillä
Hevoset kuin hernehellä,
Ei piä pahoin piellä,
Eikä suitin solmiella,
Kyllä ne mänöövi tiellä."
Kalevalan sankarien naimaretket Pohjolaan ovat näissä tekeleissä
tavallisia yöjalkaretkiä.
Semmoisia runoja nykyinen rahvas tekee Kalevalan aiheista, kun se
luottaa omaan kykyynsä ja rupee niitä nykyisen ymmärryksensä mukaisesti
käsittelemään. Sohvonja ei ollut mikään tyhmä mies. Jos aihe olisi
ollut tutumpi, niin hän ehkä olisi tehnyt hyviä runoja. Varmaan
minun mielikseni hän sanoi joitakuita runojaan Homalta kuulleensa,
mutta se tuntui epäiltävältä. Luulen hänen itse tehneen laulamansa
runot, vieläpä osan juuri sitä myöden, kuin hän niitä minulle lauloi.
Kirjotin niitä kaiken päivää, koska ei ollut muutakaan tehtävää. Olihan
niillä kuitenkin kumman arvo. Kirjotin, vaikka juomavarastoni kului
jotenkin vähiin ja samalla toivoni saada enemmän runojakin hupeni,
sillä varsinkin tällä kulmalla olisivat runot ilman kaulan kastiketta
istuneet hyvin kovassa. Ryyppy tai pari sentään pehmitti monenkin
jäykän mieltä ja sai hänet edes tapailemaan.
Osasi Sohvonja toki muutaman kunnollisenkin runon, jotka hän oli
oppinut muilta ja muistossaan säilyttänyt, kuten metsimiehen runot
karhun kaadannassa ja karjanlasku-runon. Vaikka ne olivatkin jotenkin
vaillinaiset, niin olivat ne kuitenkin turmeltumatonta vanhaa juurta,
eikä hän pyrkinyt niitä parantelemaan omilla kaunistuksillaan. (Tulen
synnyn laulaessaan Sohvonja kertoi, että tulikipuna halkesi kahtia,
toinen puoli lensi taivaaseen, toinen veteen ja jälkimmäisestä muka
tuli runon synty.)