Varhaisimmat kerääjät, Lönnrot, Europaeus y.m., joitten saaliista
Kalevala koottiin, eivät yleensä käsikirjoituksiinsa merkinneet
laulajain nimiä, eivätkä aina laulupaikkojakaan. Mutta Kalevalan
aiheisten runojen tieteelliselle tutkimiselle huomattiin myöhemmin
tärkeäksi, että runotoisinnoitten kotipaikat ja laulajat ja vielä
laulajain sukulaisuussuhteetkin tulivat mikäli mahdollista tunnetuiksi.
Siitä syystä 1870-luvulla pantiin toimeen laaja runonkeruu, joka
käsitti kaikki ne Venäjän Karjalan seudut, missä runoja oli säilynyt.
Työn suunnitteli ja suurimmaksi osaksi suorittikin A.A. Borenius
(Lähteenkorva), apulaisinaan A. Genetz ja A. Berner. Tämä keräys
oli kaikin puolin perusteellinen ja perinpohjainen, mutta sen
johtajan mielestä oli vielä jäänyt aukkoja, ynnä yhtä ja toista muuta
kyseltävää, ja niitä piti meidän koettaa täyttää. Saimme mukaamme koko
joukon lappuja, jotka olivat eri runoaiheitten mukaan järjestetyt ja
sisälsivät tietoja siitä, mitä oli ennen kustakin paikasta saatu, mitä
vielä oli tiedusteltavaa. Niinpä tiesimmekin selkeästi, mihin suuntaan
meidän oli suunnattava etsiskelymme. Mutta niinkuin sanoin, hiljaisessa
mielessämme ajattelimme: Olisiko mahdettu koko tuo avara alue niin
tyystin etsiä, ettei olisi vielä jäänyt joku pieni kyläpahanen,
joku köyhä, mutta muistava mökin ukko meidänkin varallemme? Vaikka
runotoisinnot yleensä kulkevatkin samoilla seuduilla jotenkin samoja
latuja, niin on kuitenkin siellä täällä aina löytynyt joku muita
parempi laulaja, joka kohoo kuin kokkahonka tasaisesta metsästä,
joka on laulanut viljalti semmoisia säkeitä, joista ei yleisissä
runotoisinnoissa ole mitään säilynyt. Semmoisia olivat Latvajärven
Arhippa, Ilomantsin Megrijärven Simana Sissoinen, Kesälahden Humuvaaran
Kainulainen, Vuonnisen Ontrei ja joku muukin. Eikö vielä löytyisi
semmoista yksinäistä erämaan honkaa, jota ei olisi keksinyt edellisten
kerääjäin tähyävä silmä?
Jyvöälahdessa en yrittänytkään, se oli vanhastaan tunnettu runoista
köyhäksi. Lönnrot poikkesi siellä viidennellä ja kuudennella
runonkeruu-matkallaan, mutta valitti saaliin niukkuutta, jonka vuoksi
hän ei kauaa viipynyt kylässä kummallakaan matkallaan. Toverini työksi
jäi yrittää, olisiko hänellä parempi onni, ja hän todella saikin sieltä
kevään kuluessa useitakin toisinnoita.
Suomessa karttaa tutkiessani olin iskenyt silmäni Pistojärven seutuun.
Se on Jyvöälahdesta luoteeseen päin, lähellä Kuusamon rajaa. Järven
läpi juoksee Kuusamon Muojärvestä tuleva Pistojoki, joka laskee
Ylä-Kuittijärveen lähellä Vuonnista. Lönnrot tosin mainitsi Pistojärven
jo olevan varsinaisen runoalueen ulkopuolella, ja hyvin vähän olivat
sieltä myöhemmätkään kerääjät saaneet. Mutta minä en uskonut itse
yrittämättä. Tuskin olimme saaneet asuntomme Jyvöälahdessa kuntoon,
niin lähdin sen vuoksi matkaan, koska ilmat olivat kylmenneet ja keliä
vielä näytti kestävän.
Ajoin Jyvöälahdesta kannaksen poikki Keski-Kuittijärvelle, josta
pistää tänne länttä, jopa vähän luodetta kohti paria penikulmaa pitkä
"pohja". Sitä ei kartoissa näy, ehkä siitä syystä, että saaririutta sen
erottaa valtaselästä, joten se summittaisessa kartoituksessa saattoi
jäädä huomaamatta. Saarien välisistä salmista esiin ajaessani näin
edessäni suuren Uhtuen, joka selän rannasta ulottuu pari kilometriä
maan sisään päin. Uhtuesta lähdin erään karjalaisen tukkimiehen
hevosissa Pistojärven taipaleelle. Se on autioimpia välejä, mitä
näissäkään erämaissa tapaa, karuinta kangasta, jolla siellä täällä on
hietaharjujen lomassa pieniä lampiloita ja joku laajempikin järvi.
Paljon en kuitenkaan tällä kertaa nähnyt maisemista, sillä matkustimme
kautta yön. Kulku sujui ylen hitaasti, tie oli huonoa askeltietä, jolla
ei ollut ajattelemistakaan juosten ajaa. Synkkä tunne tahtoi yöllä
väkisinkin vallata mielen näillä ventovierailla mailla, rannattomain
salojen keskellä, tuntemattoman miehen reessä, tunkeilevan unen kanssa
tapellessa -- povitaskuni oli aivan pullollaan yhden ruplan seteleitä,
niissä oli koko matkakassani. Järvillä oli keli parempi, ne olivat
kaikki kierällä ja niillä hevonen hoputettiin juoksuun. Aamupuoleen
yöstä saavuimme puoliväliin rakennetulle autiolle matkasaunalle, jossa
syötettiin. Meidän nuotion ääressä lämmitellessä koitti vihdoin aamu ja
auringonnousu oli mitä ihanin. Häikäisevä kirkkaus valui härmäiselle
salolle, johon jo oli ilmestynyt sinne tänne pälviä, teeret heräsivät
kuhertelemaan, metso lensi keskelle lumetonta järvenjäätä soittelemaan
ja siipiään hankaamaan, eikä ollut tuosta milläänkään, vaikka sitä
tervehdin muutamilla raikuvilla pamauksilla.
Keveämmin kuljettiin nyt päivän valossa kaksi penikulmaa Salmen taloon,
joka oli ensimmäinen asumus koko neljän penikulman matkalla Uhtuesta
lukien. Salmen talo oli hyvä ja varakas, isäntä monet kaupat tehnyt
ja pohataksi mainittu. Mutta kysymykseni, eivätkö he runoja osanneet,
saivat isännän ja emännän vähän kuin häpeämään, että moista heiltä
kysyttiinkään. Mutta Ohdassa he sanoivat olevan isännän, joka oli hyvä
runon taitaja, ja sinne siis ajoin "Mustaa Miikulaa" tapaamaan. Tie
painui metsästä Ohdan järvelle ja järven takaa näkyi pieni kylä, josta
helposti löytyi Mustan Miikulan vähänläntä talo. Ensi kerran piti minun
siis nyt ruveta taitoani koettamaan salattujen sanain ilmi saamiseksi.
Taitoa siihen usein tarvitaankin, sillä moni laulaja kauan estelee,
oikkuillen niinkuin taiteilijat ainakin.
Pirtissä istui kookas mustapartainen vanhus nuottaa parsimassa. Minun
laadittuani tervehdyksen maan tavan mukaan hän nousi ylös ja saattoi
vierashuoneeseensa. Aloin varovaisesti esitellä asiaani, mutta kovin
vaikeata oli saada Miikulaa edes runoja tapailemaan, koska hän,
vanhauskoisena, piti niiden laulamista "reähkänä", s.o. syntinä,
etenkin kun oli vielä paastoaikakin. Mutta "viina mielen villitsi",
minulla oli kanssani tätä ilolientä, ja vanhukselle, joka ei enää ollut
moneen aikaan käynyt kaupoilla, se oli harvinaista mielenkirvoittajaa
ja herätti hänessä muistoja menneiltä nuoremmilta ajoilta. Eikä
aikaakaan, jo irtaantui pieni runonpätkä, ja paikalla huomasin, että ne
olivat täysipätöisiä vanhoja säkeitä, ja intoni siitä kasvoi. Vanhus
alkoi pinnistellä muistoaan, vaivata itseään parhaalla tahdolla,
yrittää ja tapailla ja valittaa sekaan, että muisti oli mennyt.
Laulajan alkusanoilla tietysti piti matkaan lähteä, se näytti olevan
kuin itsestään selvää. Vihdoin hän karisti kurkkuaan ja lähti
laulamaan, runosävelellä tietenkin; se tuntui aina paremmin johtavan
säkeet muistoon: (Runojen kirjaanpanot eivät yleensä ole tarkkaan
kansankieltä. Kirjoittaja ei kiireessään jouda muuta kuin merkitsemään
huomattavimpia piirteitä.)
"Joko mie laulan laiha poika,
Mies veretön viekiittelen?
Laulan laihoista lihoista,
Kupehista kuuttomista,
Kun ei tässä lautshat laula,
Eikä ikkunat iloile..."
Mutta runoreki pian takeltui. Hän tapaili yhä uudelleen ja pääsi joka
kerralla yhä pitemmälle, niinkuin mäenlaskija, jonka sukset luistavat
yhä kauemmaksi, kuta useammin hän latunsa laskee.
Jo sattui muuan sana, joka sai minut korviani teroittamaan: Vipusen
nimi. Vipunen on Kalevalan hämärimpiä henkilöitä ja sen vuoksi ovat
hänestä lauletut runot yhtä arvokkaita kuin harvinaisiakin:
"Kuin nyt saanemma sanoiksi,
Ongervoiksi ottanemma?
Tuoll' ois sata sanoa,
Tuhat on virren tutkelmoa,
Vatshassa Vipusen vanhan,
Suussa ankervo Vipusen...
Viikon on Vipunen kuollut,
Kauan ankervo katonut..."
Annoin ukon rauhassa tapailla; en tahtonut johdatella, jottei
jouduttaisi väärälle tolalle. Tuli joukko sekavia säkeitä, jotka
olivat aivan hajanaisessa yhteydessä, mutta niitten joukosta tuntui
pyrkivän esiin jotain varmaa, ikäänkuin sävel, joka taistelee esille
sekavista sointukimpuista. Pulpahti pinnalle Väinämöisen nimi... niin,
Väinämöinenhän se kävi Vipuselta sanoja saamassa... Mutta ei, tämä
olikin toinen, joka kysyi Väinämöiseltä neuvoa:
... "Mistä tuonne tie meniski?"
ja Väinämöinen ennen käyneenä neuvoo:
"Otahan matala mato,
Keärmes kekryin kääntyväinji,
Se siun maahan opastaa,
Se ne Tuonen toukat syöpi."
Neuvoa kysyvän tuli sitten ottaa leppäveitsi ja sillä leikata Vipuselta
kieli... Siihen takertui runo.
Uskalsin vihdoin kysyä, ken se oli tuo Vipusen kielen hakija.
Miikula vastasi, ensinnä epäröiden, sitten varmemmin: "Lemminkäinji,
Lemminkäinji!" Nyt hän alkoi taas muistaa ja lähti laulamaan
Lemminkäisen käynnistä Päivölän pidoissa. Se on yleisimpiä ja
pisimpiäkin runoja, mitä vielä Kalevalan laulumailla osataan, ja
tunnettu koko Karjalassa. Tässä yhteydessä, näine alkuvalmistuksineen,
en kuitenkaan ole sitä missään muualla kuullut. Hän lauloi nyt
yhteen mittaan toista sataa säettä, jättäen kuitenkin väliin paljon
aukkopaikkoja. Ja jatko osotti, ettei Lemminkäisen maininta yhdessä
Vipusen kanssa ollut muistin hataruutta, vaan että runo nähtävästi
on tällä paikkakunnalla ennen siihen malliin laulettu. Kun nimittäin
Päivölän isäntä Lemminkäiseltä kysyy:
"Mikä lienet miehiäsi.
Kukapa urohiasi?"
niin tämä siihen vastaa:
"Mie olen lieko Lemminkäinji,
Viishaima Vipusen vanhan,
Ongervoisen oppipoika!"
Ja Päivölän isännän udellessa, mistä hän tien tiesi, Lemminkäinen yhä
vastaa:
"Viisasi Vipunji tänne,
Tänne Ankervo asetti."
Runon loppupuolikin oli aivan toisenlaatuinen kuin muissa toisinnoissa.
Siinä kuvattiin, kuinka Lemminkäinen, Päivölästä paetessaan, loihti
Tuonelan kosken semmoiseksi, ettei siitä päässyt yli muuta kuin
kuplavalla kivellä. Kun Päivölän isäntä ei saanut kiveä kuplamaan,
niin hän pani sen laudalle ja istui sitten päälle, mutta kivi suistui
koskeen ja Päivölän isäntä hukkui.
Tämä oli kuin olikin aivan uusi runotoisinto ja varmaan sitä oli ennen
enemmänkin laulettu. Kiihkoni kasvoi ylenmäärin ja koetin pakottaa
Miikulaa sitä yhä enemmän muistamaan, mutta turhaan. Loppupuolen
runosta hän kertoi vain suorasanaisesti ja heitti sen sitten väsyneenä
kokonaan.
Hän muisti vielä katkelman Kullervorunoa ja karjanluvun ja olisi ehkä
vähitellen alkanut muistaa enemmänkin, mutta en tahtonut häntä nyt
ylenmäärin rasittaa. Lupasin ehkä kesällä käydä uudelleen, johon hän
pettyneen näköisenä vastasi, että siksihän jo ennättäisi kuolla.
Runonsa hän kertoi oppineensa Iknattainen Homa nimiseltä Pistojärven
mieheltä, joka oli jo kymmenkunnan vuotta ollut kuolleena. Homa oli
ollut paras kaikista sen seudun laulajista. Samaa Homaa olivat muutkin
maininneet hyväksi laulajaksi ja ylen mahtavaksi tietäjäksi, joka oli
ollut vallan kamala, kun luonto hänessä oli noussut. Mutta runonsa
hän vei mukanaan hautaan. Kovasti minua halutti lähteä Pistojärven
vanhuksilta tiedustelemaan, eikö kukaan olisi niitä säilyttänyt.
Mutta keli teki kun tekikin loppuaan; olisi voinut käydä niin,
etten kelirikon vuoksi olisikaan päässyt moneen viikkoon palaamaan
Jyvöälahteen.
Miikulan laulama vaillinainen toisinto viittasi siihen, että näillä
seuduilla, joita jo pidettiin varsinaisen runoalueen ulkopuolella
olevina, kuitenkin on ollut oma, Kuittijärvien laulutavasta poikkeava
runostonsa, vaikka se on joutunut unhotukseen. Ehkä oli "vanha viero",
joka täällä pohjoisen kulmilla oli erikoisen jyrkkä, hävittänyt täältä
runot varhaisemmin kuin muualta. Varmaa ainakin on, että uskonnolliset
epäilykset tällä kulmalla enemmän kuin etelämpänä estivät laulun
taitajia tietoaan ilmaisemasta. Jo Europaeus sitä valitti, ja hän
tosiaan koetti saada nähtävästi samaa Homaakin laulamaan, vaikka
huonolla menestyksellä. Hän siitä kirjoittaa:
"Sieltä (Röhöjärvestä) käänsin länteen päin ja tulin ensin Ohtaan ja
sitten Pistojärvelle, jossa taaskin eräs laulaja, Iivana nimeltä, ei
millään keinon saatu laulamaan. Vuosmassa, vähän matkaa Pistojärveltä,
oli samanlainen jäykkä mies, Homa niminen. Yhden noitalaulun hän antoi
minulle, mutta ei muuta."
Palasin näine saaliineni iltapäivällä takaisin Salmeen ja sain sieltä
pikkaraisen hevosen ja poikapahasen kyyditsemään Uhtueen. Kun tie ei
päivällä ensinkään kantanut, täytyi jälleen lähteä yöksi taipaleelle,
sillä yöt olivat selkeät ja tie silloin jäätyi. Hiljalleen hevosraukka
astui askel askelelta, murheellisen näköisenä, ja sekä kyytimies että
kyydittävä torkuimme, havahtuaksemme ainoastaan mäissä ja järvillä,
joilla hevosta hoputettiin edes vähänkin juoksemaan. Mutta yö oli
lumoava, täysikuu valoi kuutamaansa erämaan äänettömyyteen, joka oli
niin hiljaista, että ajatuskin sen edessä vaikeni. Ilman sanomaton
raikkaus valui kautta koko ruumiin. Lauantaina aamulla aukeni vihdoin
metsä ja kompuroimme Uhtuen kylään, josta vielä samana päivänä ajoin
edelleen Jyvöälahteen. Piti ennättämäni toverini ja tuttavien seuraan
viettämään pääsiäistä, joka oli seuraavana päivänä.
Yksin kulkeminen, vaikken ollut kauaakaan poissa ollut, oli piankin
osottanut, kuinka suuriarvoinen viihtymiselle oli toveri ja koti,
vaikkapa väliaikainenkin. Iloisilla tunteilla, ikäänkuin kauankin
poissa oltuani, saavuin sen vuoksi Jyvöälahteen, jossa toverini ja
Varahvontta olivat tavallista aikaisemmin työnsä päättäneet, koska
oli Äijäpäivän, s.o. pääsiäisen aatto. Juhlatunnelma vain koheni, kun
piiri suureni, ja hupaisesti vietimme yhdessä seuraavat pyhäpäivät.
Toverini kuunteli mielenkiinnolla kertomusta matkastani, mutta hänpä
oli niin ankarasti puraissut suureen työhönsä kiinni, ettei aikonut
paikaltaankaan hievahtaa ennenkuin kesällä, jos kuinka mieli tekisi.