Ajoimme seuraavan taipaleen Jyvöälahteen kahdella hevosella, toisessa
olivat tavarat, toisessa itse istuimme. Pitkistä ajoista matkustimme
näin oikein mukavasti. Ohjeittensa mukaan oli kestikievari varustanut
kuomureen, vällyjä ja peitteitä, tyynyjä ja patjoja ympärillemme
ja allemme niin runsaasti, että vaikka olisimme pohjoisnavalle
matkustaneet pakkasesta mitään tietämättä. Hevoset olivat pienet, eivät
kuitenkaan kehnouttaan, vaan siitä syystä, että näillä peräkulmilla
tahallaan suositaan pieniä hevosia, koska heikkokin tie ja huonokin
jää ne paremmin kantaa, sanalla sanoen, koska niillä erämaassa pääsee
paremmin joka paikasta. Mutta pienuudestaan huolimatta ne olivat
terhakat. Karjalaisen hevonen juoksee ikäänkuin kiivauttaan ja tarkkaa
terävästi ajajansa huomautuksia. Melkein yhtämittaista laukkaa ne
kulkivat puolenkolmatta penikulman taipaleen Jyvöälahteen saakka.
Mutta keli olikin mitä paras. Seliltä olivat lumet sulaneet, hyyhmät
taas jäätyneet; ne olivat kauttaaltaan kierällä ja jäähilse kilisi
hepojen juostessa. Hopeinen auer, häiriintyneet vitikiteet väikkyivät
nousevan auringon valossa raikkaassa aamupakkasessa, tuntemattomia
sinerviä vaaroja kohosi joka puolella, kadoten pohjoista kohti
rannattomaan pohjukkaan, jossa olivat Vuonninen ja Ponkalahti,
molemmatkin näkymättömissä. Ainoastaan Pirttilahden kylä oli välillä
ja etäämpänä suuren selän rannalla vähäinen Mölkkö. Muutoin käsitti
katse kaikkialla ainoastaan koskemattomia rantoja, kasken rikkomattomia
kaukovaaroja, joilla ei missään näkynyt asutuksen ulkopiirrettä.
Mutta vaikka tämä selkä oli niin yksinäistä ja asumatonta, niin tuntui
se kuitenkin tuttavalliselta. Muistelimme, kuinka Lönnrot oli keväällä
ajellut tätä samaa selkää ja samaan kyläänkin, vaikka Vuonnisesta
tullen. Silloinkin oli Kuittijärvi kauttaaltaan kieränä, niin että
sitä saattoi ajaa vaikka mistä ja vain tähdistä katsella yöllä matkan
suuntaa. Täällä oli Europaeus yksinäisenä ja säästelijäänä, palavan
intonsa ajamana, retkeillyt kylästä kylään etsien ja kysellen,
pelastaakseen lyhyimmänkin runomurusen, pienimmänkin täysipätöisen
säkeen. Tuon innolla ja rakkaudella suoritetun työn muisto sytytti
lämpöä meidänkin rinnassamme.
Ylä-Kuittijärvestä vievät penikulmaa, ehkä toistakin pitkät virtaiset
salmi- ja jokivedet Keski-Kuittijärveen, ja näitten välivesien
pohjoispuolella, lähellä Ylä-Kuittijärven rantaa, on Jyvöälahden
kylä. Tie kohosi selältä kannakselle, jolla oli sievä Suomen malliin
rakennettu talo, ja kannaksen ja pienen harjun poikki ajettuamme
näimme salmivesistä pistävän lahden, jonka rannalla useimmat talot
ja tsässyönä oli. Kylä on jotenkin hajallinen. Toiset talot olivat
meidän puolen tapaan rakennetut, niinkuin muutoin olivat Vuokkiniemen
kirkonkylässäkin olleet, toiset olivat vanhaa "Venähen mallia".
Edelliset olivat enimmäkseen laudoitetut ja maalatut ja varakkaamman
näköiset, jälkimäiset harmaat, pyöreistä hirsistä, useinkin pahasti
kallellaan, jopa hajalle menemässä, mutta vanhuutensa ja outoutensa
puolesta meistä mieltäkiinnittävämmät. Suomalaiset talot kuitenkin
antoivat kylälle tuttavallisen sävyn ja todistivat heti ensi
näkemällä, että Suomikin ainakin yhdelle puolelle vaikuttaa semmoisena
kultuurikeskustana, joka määrää uudistusten mallin. Ne isännät, jotka
olivat talonsa meidän malliin rakentaneet, asuivatkin suurimman osan
vuotta Suomessa kauppapuotejaan hoitamassa. Mutta vaikka heidän asiansa
enimmäkseen olivatkin meidän puolellamme, pitivät he kuitenkin talonsa
etäisessä kotipuolessaan vararikon turvana.
Vähäiset olivat kylän vainiot, sen näki paikalla, vaikka niitä vielä
lumikin peitti; ne eivät asujiaan elätä. Penikulmain laajuiset salot
alkoivat heti kylän reunasta. Lähinnä kylää oli metsä kuitenkin
raiskattua ja huonoa. Metsät olivat valtion omaisuutta ja taloille
luovutettiin vain tarvepuut; nämä otettiin niin läheltä kylää kuin
suinkin, jotta päästiin vähemmillä vetomatkoilla. Ja siitä syystä
tuossa metsänrunsauden maassa ihmisen naapurina kuitenkin enimmäkseen
asuu metsänkehnous. Vienan Karjalan kylä raiskionsa ympäröimänä
siitä saa jonkinlaisen tylyn leiman. Mutta kaikkialla ei tämä piirre
kuitenkaan ollut varsin silmään pistävä. Pahimmin se loukkasi
suurimpien kylien ympäristössä.
Jos olisi nähnyt kylästä kauemmaksi pohjoista kohti, niin
olisimme jotenkin lähellä, parin kilometrin päässä vain, nähneet
Keski-Kuittijärven, joka pistää koko joukon limittäin Ylä-Kuittijärven
sivu, niin että Jyvöälahden kylä on molempien järvien välisellä
kannaksella. Mutta metsä esti sille puolelle näkemästä. Kannaksen
poikki kävi talvitie Uhtueen ja sitä kautta tavallisesti kesälläkin
matkustetaan, kun vesitie Enonsuun kautta kiertää paljon. Uhtueen,
Vienan Karjalan suurimpaan kylään, voisipa sanoa kaupunkiin, on
Jyvöälahdesta vain puolentoista penikulmaa suorin tein.
Asunnon saimme paremman kuin olimme osanneet toivoakaan. Asetuimme
erään lesken taloon ja saimme kaksi somaa vierashuonetta, joissa oli
uutimet akkunoissa, kaihtimet vuoteissa, lattialla matot ja kaikin
puolin moitteeton puhtaus. Ja ehkäpä vielä tärkeämpää oli, että
emäntä oli kotoisin Oulusta ja osasi laittaa semmoista ruokaa, johon
olimme tottuneet. Hän oli nuorena palvellut kotikaupungissaan hyvissä
taloissa, kunnes joutui karjalaisen kauppiaan kanssa naimisiin ja
muutti tänne. Samoin kuin yleensä Suomesta tuodut naiset, samoin hänkin
oli uskontoa muuttanut ja sekä kielen että tapain puolesta täydelleen
karjalaistanut. Mutta syvällä mielen pohjalla oli kuitenkin säilynyt
kiintymys omaan maahan ja tämä oli varsinkin miehen kuoltua yhä enemmän
kuohunut esille, niin että siitäkin syystä olimme taloon tervetulleita
vieraita. Leski asui tyttärensä keralla kahden avarassa talossaan;
molemmat pojat, joiden omaisuutta talo miehen kuoltua oli, olivat
Suomessa puotimiehinä. Kahden asuivat äiti ja tytär maat, hoitivat
kalanpyynnin, pitivät lisäksi pientä jauhokauppaa ja tulivatkin siten
jotakuinkin toimeen.
Talo oli muutoin kylän avarimpia ja sen puolen malliin rakennettu,
kaikki asuinhuoneet, karjanhuoneet ja rehusuojat saman laajan
katon alla hyvässä sovussa. Jykevästä, kolkutinraudallisesta
ulko-ovesta tultiin ensinnä matalaan tanhuaan, josta meni ovi samalla
tasalla olevaan navettaan ja portaat toisessa kerroksessa oleviin
asuinhuoneisiin. Paitsi navettaa ja tanhuaa on pohjakerroksessa
karsinakin, laaja akkunaton säilytyshuone, mutta siihen ei ole ovea
muualta kuin sen päällä olevasta asuinpirtistä. Toisessa kerroksessa
on ensinnäkin laaja eteinen eli sintsi, joka leveänä, suorakulmaisena
käytävänä kulkee rakennuksen kautta, päättyen "sarajaksi" sanottuun
parveen, jossa säilytetään karjanrehua. Sintsin toisella puolella
on avara pirtti, toisella puolella pieni "tsunala", jota käytetään
vaatehuoneena, ja sen vieressä ruokatavaroita varten säilytyshuone.
Tanhuan päällä olevan haaran sivussa ovat vierashuoneet, "komitsat",
toisissa taloissa yksi, toisissa kaksi; toisissa niitä ei ole
ensinkään. Semmoinen on suuri karjalaismallinen talo, mutta köyhempien
rakentamat ovat tietenkin paljon vajanaisemmat, usein yhdenkertaiset,
ilman vierashuoneita ja tsunaloita. Alempana taas, Uhtuessa ja Kemijoen
varressa, tapaa taloja, joissa alakerta päin vastoin on kehittynyt
täydelliseksi asuinhuonekerrokseksi, niin että molemmissa kerroksissa
asutaan.
Emäntämme, jolla paitsi hienoja kasvonpiirteitä oli jalo ja
syvätunteinen luonne, kohteli meitä kuin omaisiaan ja laittoi ja
puuhasi kaikki parhaan taitonsa mukaan. Hän oli meille lisäksi
oivallinen johdattaja Karjalan puolen olojen ja tapojen tuntemiseen.
Tuskinpa siellä syntyneiltä olisimme saaneetkaan yhtä täydellisiä
ja luotettavia tietoja kaikenlaisista käsityksistä ja tavoista kuin
häneltä, jonka mieleen ne olivat paremmin koholle jääneet, koska ne
alussa olivat outoudellaan hänen huomiotaan herättäneet ja monikin ehkä
kysynyt mielentaistelua, ennenkuin muuttuivat tottumukseksi.
Väleen siis aloimme kotiutua ja emäntämme avulla saada tuttavapiiriä.
Se kävi helposti laatuunsa. Ellei lähdetty rahvasta kotoaan
hakemaan, niin se piankin itse saapui näkemään "Ruotshista" tulleita
runonkerääjiä ja heidän kanssaan tarinoimaan.
Sitten aljettiin tiedustella toverilleni kielimestaria ja saatiin
sekin. Hän oli Venehjärven Lesosia, Varahvontta nimeltään,
vanhanpuoleinen mies jo, mutta siitä hyvä, ettei hän ollut liikkunut
meidän puolellamme kaupoilla, koska häntä ei pidetty kauppaan
kyllin ovelana. Hän oli siis paremmin kuin toiset säilyttänyt
kielensä puhtaana. Varahvontta, huonoilla palkoilla, kovassa työssä
ränstynyt mies, luuli hyvinkin helpoille päiville pääsevänsä, kun
ei tarvinnut muuta kuin vastata toisen kysymyksiin, vieläpä vain
omasta päästään. Mutta kovin kauaa hän ei siinä työssä ollut,
ennenkuin rupesi valittamaan istumisen vaivoja, käänteli ja väänteli
itseään tuolilla, keksien jos minkälaisia asennoita -- ja pian
väsymystäkin. Vastaileminen kävikin työläämmäksi kuin olisi luullut,
sillä kysymykset tehtiin Lönnrotin suuresta sanakirjasta, jota
toverini kävi läpi sanavaraston selville saamiseksi. Moinen sanakirja
etsiskelee miehen aivot moneen kertaan joka soppea myöden, ennenkuin
käsistään päästää, se ennättää hänet moneen kertaan uuvuttaa, vaikka
vastaukset liikkuvatkin vain jokapäiväisen elämän varrella hankituissa
tiedoissa. Lopuksi saatiin avuksi verkonkutominen, ja sen säestyksellä
sanakirjatyökin sujui paremmin. Vakavampien pohtelujen lomassa
pulpahti aina esiin kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, sen mukaan mihin
kysymyksen alaiset sanat milloinkin johtivat ajatusta. Lepohetkinä,
kun ei ollut muuta puheen aihetta, Varahvontta usein alkoi kertoa
pienestä tytöstään, ja silloin ukon mieli lämpeni ja vilkastui, vaikka
olisi äsken pahastikin nukuttanut. Tyttönsä ja vaimonsa elättämiseksi
hän täällä kaukana kotikylästään raatoikin... Venehjärvessä ei
ollut edes työn ansiota. Palkan pienuudesta ja ravinnon niukkuudesta
huolimatta hän saikin heidät hengissä pysymään, saattoipa silloin
tällöin viedä jonkun korunkin tai leikkikalun tuomisiksi. Meidän
palveluksessamme Varahvontan ansiot paranivat, ja vaatettakin hän sai
meiltä kaikenlaista, ettei tarvinnut siihen rahaa kuluttaa, ja lisäksi
hän nyt pääsi koko joukon paremmalle ruualle. Kauaa ei kulunutkaan,
ennenkuin muuttuneitten olosuhteitten vaikutukset alkoivat tulla
näkyviin miehen muodossa. Kasvot alkoivat täyttyä, saada verevyyttä
ja lemmoista hohtoa, joka osottaa viihtymystä ja tyytyväisyyttä
olemukseen. Mielialakin sen mukaan yhä parani. Paraimmillaan se oli
samovaaran ääressä. Varahvontta jo alusta alkaen otti teekeittiön
erikoisen huolensa esineeksi, hoitaen sitä yhtä suurella rakkaudella ja
taidolla kuin konsa suuren talon omistaja, jolla on oma samovaaransa.
Silloin hän oli hyvällä tuulella, silloin muistuivat jutut mieleen,
mutta siltä hän ei suinkaan unohtanut kohentaa kekäleitä samovaarassa
ja valaa "tokanoihin", sitä myöden kuin ne tyhjenivät, ja muitten
herettyä hän jatkoi yksin, vähensi lehtimehua sen mukaan, paljonko
oli vettä jäljellä, ja jakeli sokeripalan niin moneen kertaan että
se lopulta oli pieni kuin pyy maailmanlopun edellä. Näin hän istui
ja syvissä mietteissä joi keittiön kuiville, nousi ja sanoi hyvät
yöt sekä lähti naapuritaloon nukkumaan. Enemmän perehdyttyään uuteen
asemaansa hän alkoi älytä olevansa tärkeämpi henkilö, kuin oli ennen
luullutkaan. Naiset olivat jo huomaavinaan, että hänessä alkoi herätä
herrastelemisen henkeä, joka ei muutoin köyhimmässäkään karjalaisessa
ole syvällä pinnan alla. Ihmetellen he näkivät, ja meille kertoivat,
kuinka hän oli alkanut illalla kortteeritaloon mennessään kantaa
kädessään palavaa kynttilää, ikäänkuin ei muutoin näkisi. Naisia moinen
ylellisyys tuntui vähän harmittavan, mutta ukolle se tuotti suurta
huvia, ja astuessaan siten naapuritaloon jäätynyttä polkua valaisten
hän itsekseen hymähteli.
Hiljalleen he sitten janasivat työtään, kielimestari ja kielentutkija,
taikka oikeammin, Varahvontan piankin tekemän huomion mukaan,
opettaja ja oppilas, istuivat ahkerina aamusta iltaan, kunnes illalla
kokoonnuttiin pirttiin naisten keralla tarinoimaan. Emännältä näin
vähitellen saatiin tieto toisensa jälkeen, ja milloin hän ei joutunut,
silloin ylläpitivät pakinaa hänen tyttärensä, nuori solakka Seni, ja
tämän ystävätär, verevä Okahvi, ja usein istuimme siten hauskassa
pakinassa myöhään vaalenevaan kevätyöhön.
Minä päivin kävelin kylällä etsimässä kaikenlaista vanhaa, rakennuksia,
puunleikkauksia, koruompeluksia, ryhdikästä ukkoa, itkun taitavaa
akkaa. Mutta pian heräsi halu päästä laajemmalta kulkemaan, muita
seutuja näkemään, runoja keräämään... runothan ne olivat minut
matkaankin viehättäneet.
Olikin meille annettu erikoinen keruutyö. Tosin ei arveltu enää uusia
runoja hakemallakaan löytyvän -- vaikka me itse sitä salassa toivoimme,
-- mutta edellisiin toisintokeräyksiin oli kuitenkin jäänyt aukkoja,
joitten täyttäminen oli suotava.