kyntämään pelto-osaansa kauran kylvöä varten. Jotta työllä olisi
menestystä, on tämä aloitettava sen, joka kyläläisten kesken on
tunnettu "onnelliseksi" (_shudo_) eli jolla toisin sanoen on "kevyt
käsi" (_kapt'shi ki_). Vasta tämän jälkeen kuljettavat muutkin ukot
auransa pellolle. Sinä aikana valmistetaan jokaisessa votjakkituvassa
juhlaruokia, ohukaisia ja leivoksia, joskus vielä olutta ja kumyshkaa.
Niin pian kuin kukin isäntä on ennättänyt päättää työnsä, täytetään
viljavankkurit kauransiemenillä, perheväki pukeutuu valkoiseen
juhlapukuun ja astuu kylväjän jäljessä äsken kynnetylle peltomaalle.
Varsinkin nuoriso ottaa osaa juhlaan. Tytöt tuovat kovaksi keitettyjä,
joskus keltaiseksi värjättyjä kananmunia mukanaan. Sitä paitsi tuodaan
pellolle juhlaruokaa ja -juomaa.
Kun kaikki ovat kokoontuneet, täyttää kylväjä ensimäisen viljavasun,
johon siementen lisäksi asettaa pellolle tuodut kananmunat, ja ryhtyy
työhön. Siroittaessaan siemeniä hän silloin tällöin heittää ilmaan myös
munia, joita neitoset kylväjän edessä hyppien kilvan koettavat poimia.
Onnellinen se, joka useimmat munat saa helmaansa kerätyksi, sillä sitä
pidetään hyvänä enteenä. Jos munien kokoojat paljon horjahtelevat ja
kaatuvat, ennustaa se, että viljakin kesällä kumartuu maahan raskaiden
tähkäpäiden painamana.
Heti kun ensimäinen viljavasu on tyhjentynyt, kokoontuu nuoriso jälleen
viljavankkurien ääreen, kylväjä täyttää vasunsa uudelleen, asettaa sen
maahan eteensä sekä leipä kädessä etelään päin kääntyneenä rukoilee
_Inmarilta_ lämpimiä sateita ja hyvää viljankasvua. Rukoiltuaan taittaa
kylväjä leipä- tai ohukaispalan kullekin sekä kuoppaa palasen myös
peltoonsa kokonaisen munan kera. Usein mullataan maahan muitakin
herkkuja kuten lihaa ja voita, joskus vuodatetaan peltoon vielä olutta
ja kumyshkaa. Useimpien tietolähteitten mukaan toimitetaan uhri maan
jumaluudelle, _muzjem-mumille_ eli _mu-kilt'shinille_, ainoastaan
Gavrilov sanoo sen omistetun vainajille, joita votjakit rukoilevat
suojaamaan heidän viljaansa rakeilta sekä pahoilta peltotoukilta.
Uhritoimituksen jälkeen lähtevät neitoset kylään palatakseen pian
jälleen vesiämpäreineen kastelemaan peltoa. Usein he myös kastelevat
toisiaan sekä muita pellolta palaavia. Toimituksen tarkoituksena on
hankkia virkistävää sadetta äsken kylvetylle viljalle.
Muutamin seuduin kyläläiset kokoontuvat vielä yhteiseen peltopyhäkköön
rukoilemaan. Eläimiä ei tässä tilaisuudessa uhrata. Pyhä toimitus
päättyy vihdoin kotoisiin pitoihin, kisoihin sekä kilparatsastukseen,
jolloin paras ajaja saa palkkioksi pitkän, korearaitaisen pyyhinliinan.
Samanaikainen ja kaikkien menojen puolesta aivan vastaava juhla on
tatarien "saban-tuj" ("aurajuhla") sekä tshuvassien samaa merkitsevä
"aga-dui", josta voi päättää, että votjakit monien maanviljelystapojen
mukana ovat lainanneet juhlamenonsa jonkun verran kehittyneemmiltä
naapureiltaan. Munien kylvämisessä, joka on useille itäeurooppalaisille
kansoille yhteinen meno, ilmenee taianomaisella tavalla esitetty
toivomus, mikä usein rukouksissakin lausutaan julki, että nim.
kylvetystä viljasta kehittyisi jyviä keltaisia, täysinäisiä ja
hyvänmakuisia kuin kananmuna.
Glazovin piirissä vietetään _geri-potton_ juhlan yhteydessä vielä
_geri-sektan_ ("aura-kestitys") nimistä juhlaa, jolloin kotona keitetty
puuro kannetaan vainiolle ja nautitaan siellä peltomiesten seurassa
oluen ja viinan kera. Samalla rukoillaan, etteivät työkalut työn aikana
särkyisi, että aura olisi kevyt kynnettäessä, että kylvetty vilja hyvin
itäisi ja kasvaisi sekä että ilmat olisivat suopeita ja ihmiset
työkuntoisia ja terveitä. Pervuhin arvelee, että mainittua juhlaa
alkuaan olisi vietetty vasta toukotöiden päätyttyä. Hänen olettamustaan
tukee se seikka, että tatareilla paikoittain on siihen aikaan
samantapainen juhla "saban-butkasy" ("aura-puuro") ja tshuvasseilla
samaa merkitsevä "aga-putty".
Vain jokunen viikko sen jälkeen, kuin kevätkylvöt aherruksineen ja
kiireineen ovat päättyneet, votjakit viettävät ruislaihon pyhäkössä
jälleen iloista uhrijuhlaa, joka Kasanin läänissä on tunnettu nimellä
_d'u-kurbon_ ("vilja-uhri"), Sarapulin sekä itäisten alueitten votjakit
nimittävät sitä nimellä _busi-ves_ ("pelto-uhri"), Glazovin piirissä
sen nimenä on _dzeg-lud dure kuriskon_ ("rukous ruisvainiolla"). Niin
hyvin uhrien aika kuin itse menotkin vaihtelevat jonkun verrai eri
seuduissa. Pervuhin kertoo, että sitä viimeksimainitussa piiri kunnassa
vietetään ilmasuhteista riippuen joko toukokuun lopussa tai kesäkuun
alussa. Uhriteuraana on tavallisesti härkä, jonka luu palvontamenojen
päätyttyä haudataan maahan. Sarapulin piirissä on uhrieläinten
luku runsaampi. Aminoff sanoo, että paitsi maanjumaluudelle
(_mu-kilt'shin_), jolle toisena vuonna uhrataan musta härkä, toisena
musta lammas, teurastetaan vielä _Inmarin_ kunniaksi joko härkä tai
valkoinen oinas. Sitä paitsi on ollut tapan uhrata ukkosemolle
(_gudiri-mumi_) lammas, tuulelle sorsa, sorsa teurastetaan myös
vainajille. _Inmarille_ ja ukkosemolle asetetaan uhriantimet tuleen,
maanjumaluuden osa kuopataan maahan, mutta vainajille tulevat antimet
nostetaan kuusen oksille. Kullekin kolmesta pääjumaluudesta viritetään
eri uhritulet.
Mamadyshin piirissä, missä _d'u-kurbon_ juhlaa vietetään säännöllisesti
kesantokyntöön ryhdyttäessä, on tullut tavaksi toimittaa kaksi uhria:
valkoinen oinas teurastetaan taivaanjumalan, musta maaemon kunniaksi.
Seuraava uhrikuvaus, joka perustuu omiin muistiinpanoihini, koskee
sanotun piirin Staraja-Jumjan _d'u-kurbon_ juhlaa.
Auringon ollessa korkeimmillaan saapuu ruislaihon reunassa olevalle
kedolle uhripappi (_pop_ eli _vesas_) ja pari teurastajaa
(_part't'shas_) sekä sitä paitsi veden kantaja ja valaja (_vu-vais_ ja
_vu-kistis_). Teurastajat tuovat mukanaan jo edeltäpäin hankitut
uhrilampaat. Polttopuut, padat, kaukalot, veitset, kirveet y.m. pyhässä
toimituksessa tarvittavat esineet kuljetetaan paikalle hevosen
vetämillä vankkureilla. Uhriteuraat sidotaan niiniköysillä pyhäkössä
olevaan hopeakuuseen. Ensiksi on nuotiotuli sytytettävä ja
tavanmukainen uhrilupaus toimitettava. Uhripappi tarttuu
vanhanaikaiseen, ainoastaan uhrijuhlissa käytettyyn puuvatiin, jossa on
leipiä ja ohukaisia, asettuu kasvot etelään päin ja anoo jumalilta
juhlan onnistumista sekä lupaa toimittaa isien tavalla _d'u-kurbon_
uhrin. Rukouksen päätyttyä paloittaa uhripappi leivän sekä jakaa palat
toimitusmiesten kesken, jotka harrasmielisinä maistelevat siunattua
leipää. Sen jälkeen tuo vedenkantaja lähellä olevasta lähteestä
raitista vettä, jota hän valaa koivunlehvien läpi uhriteurasten
selkään. Sen hän tekee useat kerrat, sillä kesäkuumalla ei raitiskaan
vesi voi heti eläintä värisyttää. Kaatamalla sitä yhä runsaammin,
vieläpä valamalla vettä lammasten korviin sekä rukoilemalla yhä
hartaammin: "_Inmar_, ota vastaan uhri!" uhripapit vihdoin saavat nähdä
onnellisen merkin. Ilomielin käydään nyt teurastukseen käsiksi. Ensiksi
puhkaistaan valkoisen lampaan kaula, sillä taivaanjumalan uhri on
ensiksi toimitettava. Veren vielä lämpimänä ollessa uhripappi valaa
sitä puulusikalla tuleen lukien rukousta puoliääneen. Mustan lampaan
veri vuodatetaan maahan pienoiseen kuoppaan, joka on kaivettu
nuotiotulen läheisyyteen. Kumpikin eläin on erikseen teurastettava ja
niiden lihat ovat myös eri padoissa keitettävät. Kun uhrilihat jonkun
aikaa ovat kiehuneet, alkaa joka talosta saapua leipien ja ryynien
tuojia. He tulevat pyhäkköön hiljaa, huomiota herättämättä, asettavat
tuomisensa puuvadeissa maahan valkoisille liinoille ja poistuvat
jälleen sanaa sanomatta.
Vasta iltapäivällä, kun uhrilihat ovat kypsyneet, kokoontuu juhlakansa
vähitellen pyhäkköön. Kasanin läänissä ottavat etupäässä vain miehet
osaa peltouhreihinkin, ainoastaan harvoin näkee niissä naisia. Niin ei
kuitenkaan ole asianlaita kaikilla votjakkialueilla. Paloitettuaan
kummankin lampaan lihat erikseen asettavat teurastajat ne
puukaukaloihin ja kantavat pyhäkön eteläpuoliselle rinteelle, missä
muutkin uhriantimet ovat maassa riviin ladottuina. Kyläläisten tuomat
uhrileivät kootaan nyt kedolle yhteen kasaan ja ryyneistä keitetään
uhripuuro. Sen jälkeen tapahtuu uhriruokien siunaaminen.
Lihakaukaloihin ja puurovateihin tarttuen toimitusmiehet asettuvat
riviin kasvot etelää kohti, edellimäisenä seisoo uhripappi pitäen
kädessään puurokuppia ja ääneen rukoillen, että jumalat siunaisivat
uhritoimituksen sekä suosiollisesti ottaisivat uhriantimet vastaan.
Palvoessaan hän tavan takaa kohottelee ilmaan uhrivatiaan. Samoin
tekevät hänen takanaan muutkin toimihenkilöt. Rukouksen päätyttyä
asetetaan _Inmarille_ omistetun uhrilampaan lihoja tuleen, vieläpä osa
nostetaan puun oksalle (_vile mit'son_), maaemon uhriantimet asetetaan
ennenmainittuun kuoppaan.
Nyt alkaa uhriruokien jakaminen. Ensiksi pannaan puuro kunkin
perhekunnan kuppiin, johon höysteeksi vielä valetaan rasvaa sekä
lihalientä. Kukin perhekunta istuutuu erikseen ruokakuppinsa ääreen
kedolle aterioimaan. Sillä aikaa uhripappi ja hänen apulaisensa latovat
riviin kaksitoista suurta puuvatia, joihin kuhunkin jaetaan yhtä suuri
lihamäärä sekä yhtä monta leipää. Ennenkuin uhrilihoihin käydään
käsiksi, valmistetaan vielä jokaisen kahdentoista perhekunnan osalle
pieni arpanoppa, johon kukin asianomainen suku piirtää puumerkkinsä.
Merkityt nopat kokoaa nyt joku ukoista lakkiinsa, kohottaa sitä
korkealle ilmaan sekä kehoittaa naapuriaan poimimaan ne sieltä
yksitellen. Samalla kun tämä tarttuu arpaan, hän lausuu, mikä onni
(_shud_) sillä perhekunnalla on elämässään, jonka puumerkki noppaan on
piirretty. Siten saa uhrikansa tietää, mikä toimi kullekin on onnea
tuottavin, toisin sanoen, kenellä on hevosonni, kenellä lampaat
menestyvät, kuka on luotu kauppamieheksi, kuka maanviljelijäksi,
kenellä on matkaonni j.n.e. Sen jälkeen uhrikansa ryhtyy tyytyväisin
mielin jatkamaan uhripitoja. Kedolle kannetaan yllämainitut kaksitoista
lihavatia leipäkasoineen ja perheittäin asetutaan kehiin niiden
ympärille. Syötyään juhlayleisö kerää ruuan tähteet liinakääröihin
kotolaisille vietäväksi, osa jäljellejääneitä luita poltetaan
nuotiossa, osa haudataan kuoppaan, joka täytetään mullalla. Lopuksi
asettuvat kaikki polvilleen palvontajärjestykseen ja uhripappi lukee
ääneen rukouksen, jossa hän yhä uudelleen esittää jumalille
vaatimattoman kansan tarpeet ja toiveet. Kaikissa maanviljelysjuhlissa
ovat luonnollisesti leipähuolet etualalla. Toimitus päättyy rahan
keruuseen: kukin osaaottavista jättää uhripapin lautaselle roponsa
(_l'ugez_), joilla uhrikustannukset suoritetaan. Uhrieläinten taljat
myydään huutokaupalla enimmän tarjooville ja kansa hajaantuu vihdoin
koteihinsa jatkamaan kesän iloista uhrijuhlaa vielä senkin jälkeen kuin
ilta-aurinko on heittänyt viimeiset säteensä.
Glazovin piirissä liittyy mainitun vainiouhrin menoihin toisinaan vielä
yleinen vesikastelu, jonka tarkoitus, kuten _gerini poton_ juhlassa, on
taianomaisella tavalla aikaansaada viljamaalle virkistävää sadetta
kuuman ja kuivan kesän aikana.
Samaan aikaan kuin eteläiset votjakit, s.o. kesantokynnön alkaessa eli
n. pari viikkoa ennen Pietarin päivää, viettävät myös tshuvassit
samannimistä ja samantapaista uhrijuhlaa "oj-tshüge" ("peltouhri").
Mamadyshin piirin kristittyjen tatarien vastaava uhrijuhla on "syjyr
kurmany" ("lehmäuhri") eli "saryk kurmany" ("lammasuhri"). Mitä
onnenarpomiseen tulee, tavataan senkin esikuva tshuvassien
keväänaikaisista palvontamenoista.
_D'u-kurbon_ eli _busi-ves_ juhlaan, jota joskus vietetään useampia
päiviä, päättyvät kevätkauden varsinaiset vainiouhrit. N.s. heinäuhri
(_turnan-juon_ eli _turin vesaskon_) heinänteon edellä ludissa sekä
kesäinen kuala-juhla _kvar-sur_, jota Glaszovin piirissä nimitetään
nimellä _gerber_ ("auran jälkeen"), eivät ole varsinaisia
maanviljelysjuhlia. Viljan leikkuunkaan yhteyteen ei votjakeilla
enempää kuin tshuvasseillakaan liity mitään varsinaisia uhrimenoja.
Muutamin paikoin on tapana aloittaa elonleikkuu torstaipäivänä, jolloin
kustakin talosta ainoastaan yksi henkilö menee pellolle sirppi kädessä
sekä rukoiltuaan, että jumala antaisi terveyttä hänen perhekunnalleen
elonkorjuun aikana, leikkaa kolme lyhdettä jumalalle. Seuraavaa päivää
vietetään tatarien tapaan pyhänä, ja vasta lauantaina alkaa yleinen
elonleikkuu. Leikkuun päättyessä on ainoastaan muutamilla seuduin
tapana palvoa leipä kädessä viljapellolla. Samanlaisia menoja
noudattavat kristityt tatarit.
Venäläiseltä taholta tullut vaikutus on tuntuva uhrijuhlassa, jota
votjakit viettävät Iljan päivänä (20/7 v.l.). Glazovin piirissä se on
tunnettu nimellä _pot'si gerber_ ("vähäinen gerber") tai _vil' dzhuk_
("uusi puuro"), Jelabugan piirissä _vil' ninal_ ("uusi päivä"), itäiset
votjakit nimittävät sitä nimellä _vil' nan_ ("uusi leipä"). Sinä
päivänä on viimeksimainituilla tapana uhrata pyhälle Iljalle,
ukkosjumalalle, kevätviljavainiolla hanhi tai valkoinen oinas. Glazovin
piirissä on Tsheptsa-joen rantalaisilla tapana uhrata jo juhlapäivän
aattona ruskea härkä, jonka kyläläiset vartavasten yhteisillä varoilla
hankkivat. Teurastus ja uhritoimitus tapahtuvat metsässä, samassa
piirissä on tällöin toisin paikoin myös ollut tapana teurastaa kualassa
valkoinen lammas. Uhripuuroon asetetaan kokonaisia tähkiä. Kasanin
läänin votjakeilla samoin kuin tshuvasseilla ei lainkaan nykyään näytä
olevan vastaavaa uhrijuhlaa.
Ne vainiouhrit, joita votjakit toimittavat syyskesän kuluessa eivät
vedä vertoja keväisille, mitä uhrieläinten runsauteen ja juhlayleisön
ilonpitoon tulee. Syyskauden varsinaisia jokavuotisia syysuhreja onkin
oikeastaan vain yksi, joka on yleinen kaikilla votjakkialueilla. Sen
viettoaika ei ole lähemmin määrätty, useimmiten se toimitetaan
syyskuussa, missään tapauksessa se ei saa tapahtua pokrovan (1/10 v.l.)
päivän jälkeen. Glazovin piirin votjakit kutsuvat juhlaa, syystä että
sitä aina vietetään orasmaalla, nimellä _ozim dure kuriskon_
("orasmaa-uhri"), Kasanin läänissä uhrijuhla on yleisimmin tunnettu
nimellä _d'iran ves_ ("piennaruhri"). Keväisistä ruisvainiouhreista
eroaa syksyinen siinä, ettei se tällä kertaa tapahdu koko kylän kesken,
vaan kukin perheenpää menee omaistensa kera pelto-osalleen vieden
mukanaan, mikäli varat sallivat, sorsan, hanhen, karitsan tai lampaan.
Uhri teurastetaan pellon pientarella, veri vuodatetaan maahan, lihat
keitetään joko paikalla tai kotona. Joka tapauksessa on uhriateria itse
pellolla nautittava, jolloin perheenpää peltosaralla seisten rukoilee
maanjumaluudelta runsasta ruissatoa, ennen kaikkea hän anoo, etteivät
toukat ja madot turmelisi oraita. Uhriteuraan, jonka luut kuopataan
peltoon, pitää välttämättä olla musta, se kun teurastetaan
_mu-kilt'shinille_.
Vastaavaa uhrijuhlaa ei tätä nykyä tietääkseni ole tshuvasseilla, sitä
vastoin Pensan läänin mordvalaisilla on samanaikainen orasmaapalvonta
(_ozim-osks_).
Estääkseen turmiollisten toukkien tuhoja on Mamadyshin, piirin
votjakeilla paikoittain vielä ollut tapana uhrata ruisvainiolla
syyskuun kuluessa kukko. Kukon pää sekä jalat haudataan peltoon sitä
varten, että kukko noukkisi orasmaasta kaikki turmiolliset toukat.
Kukko keitetään ja syödään kotona, mitään rukouksia ei toimituksen
aikana lueta. Itäisillä votjakeilla ei tällainen kukkouhri ole
määrättyyn vuodenaikaan sidottu, vaan se toimitetaan kesällä milloin
hyvänsä, tarpeen tullen. Tavallisesti ottavat ainoastaan akat osaa
uhrimenoihin sen jälkeen, kuin he hiukset silmillä, paitasillaan tai
aivan alastomina uuniluuta tai hiilihanko kädessä ovat karkoittaneet
toukkia. Toimitusta nimitetään nimellä _kibi ul'l'an_ ("toukkien
karkoittaminen"). Kukkouhri orasmaalla on ollut tunnettu myös
kristittyjen tatarien keskuudessa.
Syksyiseen orasmaa-juhlaan päättyvät votjakkien varsinaiset
vainiouhrit. Kiitosuhria, joka myöhään syksyllä peltotöiden päätyttyä
toimitetaan _Inmarin_ kunniaksi, ei suoriteta peltomaalla, vaan joko
kodin pihalla tai itse asuintuvassa. Vuodenajan mukaan sitä nimitetään
nimellä _sizil-kurbon_ ("syysuhri"). Tämäkään uhrijuhla ei ole kylän
yhteinen, vaan jokainen perhe toimittaa uhrin erikseen, kukin omasta
puolestaan. Pervuhin mainitsee, että Glazovin piirissä on tässä
tilaisuudessa tapana teurastaa valkoinen lammas, jonka liha nautitaan
tuvassa ja luut viskataan lieteen. Itäiset votjakit toimittavat
syysuhrin pihapyhäkössä, jonne nuorista kuusista on tulen yli
rakennettu tavanmukainen uhriteline. Yleisimmin käytetty uhrieläin on
ruskea, puolentoista vuoden vanha varsa. Uhrin aika ei ole ennakolta
määrätty, vaan päätetään tavallisesti kyläkokouksessa. Juhlapäivästä
sovittaessa pidetään silmällä, etteivät pidot satu samaan aikaan kuin
naapurikylien, jotta halukkaat voisivat kutsua vieraita luokseen sekä
itse ottaa osaa muiden kylien kestoihin. Pidot kestävät pari, kolme
päivää, jonka jälkeen useissa seuduin seuraavat syysmuistajaiset.
Votjakkien _sizil kurbon_ juhlan vastine on tshuvasseilla "kil-jysh
putty" ("perhepuuro").
Yhtä tarkkoja tietoja ei ole olemassa votjakkien veljeskansan syrjänien
maanviljelysjuhlista. Muutamista niukoista tiedonannoista voi kuitenkin
päättää, että useat heidänkin peltouhreistaan ovat olleet samanaikaisia
votjakkien vainiojuhlien kanssa. Niin tietää muiden muassa
Dobrotvorskij heidän juhlineen keväällä silloin, kun orasmaa paljastuu
lumen alta, sekä toukotöihin ryhdyttäessä; syysjuhlaa syrjänit ovat
viettäneet viljan korjuun jälkeen. Nykyaikana useimmat heidän
uhrijuhlistaan ovat liittyneet venäläisen kirkon juhlapäiviin. Monissa
seuduin on tullut tavaksi suorittaa uhritoimituksia maanviljelyksen
edistämiseksi Pietarin (29/6 v.l.), Iljan (20/7 v.1.) tai Florin ja
Lavrin (18/8 v.1.) päivinä. Yleisin on Iljan päivän uhrijuhla, jolloin
syrjänikylät yhteisillä varoilla ostavat härjän sekä kokoontuvat
jonkun, usein itse Iljalle pyhitetyn rukoushuoneen luo anomaan
ukkosjumalalta lämpöistä sadetta ja hyvää vuodentuloa. Uhrieläin
teurastetaan kedolla rukoushuoneen läheisyydessä, jossa myös lihojen
keittäminen tapahtuu. Uhripappina esiintyy kyläkunnan vanhin, joskus
saapuu venäläinen pappikin siunatulla vedellä uhrilihoja pyhittämään.
Kaikkia uhriruokia ei yhdellä kertaa nautita, osa jää papiston hyväksi,
osa viedään haudoille tai kuopataan maahan sitä varten, että vilja
paremmin kasvaisi. Samoin kuin syrjänit ovat votjakitkin niissä
seuduin, missä kristinusko on saanut pysyväisen jalansijan, alkaneet
yhdistää uhrijuhlansa kirkon viettämiin juhlapäiviin.
Ottaen huomioon, että itse maanviljelys, joka nykyään niin hyvin
eteläisimmillä syrjäneillä kuin votjakeilla on tärkein toimeentulon
lähde, on suhteellisesti myöhäisperäinen elinkeino, voi olettaa, että
myös sen yhteyteen liittyvät uhrijuhlat ovat verrattain nuoria. Niiden
vierasperäisyys käykin ilmeiseksi, jos niitä vertaa naapurikansain
vastaaviin menoihin. Melkein yksityiskohtiin ulottuva yhtäläisyys, joka
vallitsee votjakkien ja tshuvassien peltouhrien välillä, ei ainoastaan
mitä uhrin aikaan, vaan myös mitä itse uhrimenojen järjestykseen tulee,
osoittaa, että votjakkien opettajina tässäkin suhteessa ovat olleet
tshuvassien esi-isät, bolgarit, jotka taas vuorostaan ovat saaneet
oppia muilta kehittyneemmiltä kansoilta. Enemmän karjanhoidon kuin
maanviljelyksen yhteyteen kuuluu _guzhdor ves_, jonka tarkoituksena
etupäässä on hyvän heinäsadon hankkiminen ja jota alkuaan ei näytä
vietetyn itse viljamaalla, vaan niityllä, siellä missä kevään ensi
pälvi ilmaantuu.
Votjakkien rukoukset vainiouhreissa, kuten yleensäkin, ovat
huudahduksen tapaisia pyyntöjä, jotka tatareilta opitun tavan mukaan
päättyvät "amin" sanaan. Esitettyään pyyntönsä, mikä aina koskee vain
aineellisia etuja, painaa polvillaan oleva uhriyleisö otsansa maahan.
Esimerkkinä esitettäköön seuraava rukous, joka luetaan keväällä
ruisvainiolla:
"_Osto inmar, kilt'shin!_ Oi jospa sinä kylvetyn, heitetyn viljan (niin
tiheäksi) kuin nurmen kasvattaisit, monihaaraiseksi kuin pajupensaston,
kuin koivulehdon sen levittäisit; jospa soisit, että siinä (olkea
myöten) orava ja näätä voisivat juoksennella, ja että korsi kaartuisi
maahan jyvien painon alla! Kun kokoomme ja kasaamme (viljan), suo, että
voisimme liittää lyhteen lyhteeseen ja kykään kykääseen; ja kun
kuljetamme elot (riihelle), suo, että syntyisi kaksitoista aumaa; ja
kun tuomme viljaa riihestä reellä, anna siunauksesi niin, ettei
viljanvetämisellä ole loppua! Painukoon se yhteen viljahinkalon
pohjalla, mutta pinnalla juoskoon yli laitojen! Anna siunauksesi, että
me voisimme maksaa verot suurelle keisarille; raipoilta meitä suojele
ja varjele rautaisilta kahleilta! Mennessämme ulos ja sisälle suojele
meitä ahdistajalta ja häijyiltä vastaantulijoilta! Varjele jalkaamme
kompastumasta ja kieltämme erheellisistä lausunnoista!"
"Kun me keväällä ajamme karjamme laitumelle, varjele sitä puun
juurilta, kuopilta ja rotkoilta, soilta, pedoilta, auringonpistokselta,
sairaudelta ja taudeilta, kulkutaudeilta varjele; kartuta sitä niin,
että läävät ja karjapihat, vieläpä vainiotkin täyttyisivät."
"Kesällä suo lämpöisiä, terveellisiä ilmoja, anna lauhkeita ja hyviä
sateita, vahingollisilta rankkasateilta suojele meitä, niin myös
tuimilta tuulilta, ukkoselta ja salamalta."
Lopuksi uhripappi vielä huomauttaa:
"Ehkä olen alussa sanonut sen, mikä olisi pitänyt lausua lopuksi tai
päinvastoin, aseta sinä itse rukous oikeaan järjestykseen."
Taudinhaltiat ja tietäjät.
Henkien vaikutus ulottuu votjakkien käsityksen mukaan kaikille elämän
aloille. Useissa vähäpätöisissäkin asioissa ilmenee niiden oikullinen
mieli, mutta varsinkin jokaisen vastoinkäymisen uskotaan niistä
aiheutuvan. Ennen kaikkea taudit ovat niiden lähettämiä vitsauksia.
Olemme jo maininneet, että votjakit nimittävät henkien aiheuttamia
tauteja _mizh_, nimellä. Niistä ei voi selviytyä ulkonaisilla
keinoilla, vaan yksinomaan veriuhreilla. Uhri on toimitettava siinä
pyhäkössä, missä taudin lähettäjän uskotaan asustavan. Henkien
olinpaikan mukaan saavat mainitut taudit erikoisnimiä: _kuala-mizh,
lud-mizh_ ja _kulem-murt mizh_. Että _mizh_ sana siihen liittyvine
käsityksineen polveutuu jo Perman heimon yhteisajalta, todistaa se
seikka, että myöskin syrjänit käyttävät sitä niistä taudeista
puhuessaan, joita vainajien tai kirkon pyhimysten uskotaan lähettävän.