joukko henkiolentoja, joiden uskotaan rauhattomina kuljeksivan
kaikkialla pahoina, sairautta levittävinä taudinhenkinä. Sellaisia ovat
_üi vetlis-minis_ ("yöllä vaeltava"), joka nimensä puolesta vastaa
venäläisten puoliyön henkeä (polunotshnik), mutta siinä, että se imee
nukkuvan ruumiista verta jättäen ihoon sinisiä pilkkuja, muistuttaa
"vampir" henkiä, sekä _süs-juis_ ("syövä-juova"), jolle votjakit
tshuvassien tavalla asettavat ruokaa portin pylvään päähän.
Edellämainitulle uhrataan sorsa lapsen syntyessä, sillä muuten lapsi
muka voi sairastua langettavaan tautiin. Paha, yöllä liikkuva
palvonnanalainen taudinhaltia on myös _aktash_, joka tatarien taholta
tulleena on tunnettu etupäässä vain itäisten ja eteläisten votjakkien
keskuudessa. Vielä on mainittava _kil'_, kaikkialla pelätty
kuumetaudinhaltia, joka sana, samoin kuin syrjänien _kul'_
(vedenhaltia), vastaa suomalaisten _koljo_ (jättiläinen, paholainen)
nimeä.
Itse taudin personoimisesta ovat sitä vastoin johtuneet sellaiset
taudinhaltiat kuin horkan aiheuttaja _ked'zeg_, jota votjakeilla, kun
he tietävät sen liikkuvan kylissään, on samoin kuin tatareilla tapana
piileksiä, sekä isorokko, jota he, kuten naapurikansatkin, nimittävät
emoksi, _t'satsa-mumi_. Ensiksimainittua votjakit sekä lepyttävät
uhreilla että koettavat karkoittaa ampumalla salaa sairaan
läheisyydessä tai tekemällä pieniä puunukkeja, joita he heittävät
metsään, veteen tai kolmen tien haaraan lausuen: "vaivaa tuota, älä
sairasta vaivaa!" Viimeksimainitulle teurastetaan pihalla valkoinen
lammas, jonka luut ja osa verta poltetaan tulessa, tai lyylitellään
taudin haltiatarta ainoastaan siten, että ohukaisia ja leipää asetetaan
sairaan patjan alle.
Vaikeiden tautien aikana on lisäksi ollut tapana polttaa uhrin mukana
sairaan hiuksia, jolloin sairas samalla luopuu vanhasta nimestään
saaden siitä päivin uuden, tietäjän antaman nimen. Eipä itse
ihmisuhrikaan tällöin ole votjakkien kesken ollut tuntematon.
Yhteisellä nimellä votjakit nimittävät pahoja kulkutauteja _t'ser_
sanalla, joka samalla on itse taudin haltian nimitys. Koiran tai kissan
muodossa _t'ser_ kulkee kylästä toiseen ja vaivaa yhtä hyvin ihmisiä
kuin eläimiä; varsinkin se on hevosten tauti. Tähän taudinhaltiaan
liittyy votjakeilla eräitä omituisia uhritapoja. Pervuhin kertoo, että
kun t'serille uhrataan hevonen, ei uhrilihaa syödä, vaan jätetään se
paloiteltuna uhripaikalle. Nahka, johon jätetään pää kokonaisena,
täytetään risuilla sekä asetetaan neljän, hevosen korkuisen seipään
varaan, joten uhri siten on aivan elävän hevosen näköinen.
Samanlaisesta uhrista puhuu myös Vereshtshagin. Omituinen uhritapa on
vielä se, ettei eläintä surmata uhrattaessa. Siten votjakit
menettelevät kanojen kanssa, joita he taudin aikana sitovat elävinä
pellonaitaan tai asuessaan metsäisellä seudulla ajavat metsään sidotuin
siivin. Hyvin yleinen tapa on lisäksi kulkutaudin aikana kuopata koira
elävänä maahan. Mistäpäin mainitut käsitykset ja uhritavat ovat
votjakeille saapuneet, osoittaa taudinhaltian nimitys, joka on
tatarinkielestä lainattu.
Vierailta saatuja menoja ilmaantuu myös eräässä toisessa uhritavassa,
jolla votjakit koettavat vapautua ruttotaudin tuhoista. Jo Georgi
tietää kertoa, että kun rutto ilmaantuu votjakkikylään, teurastetaan
joen rannalla uhriksi musta lammas. Sillä aikaa kun liha kiehuu, menee
kukin isäntä keppi kädessä tupaansa, jossa hän iskee ympärilleen
sanoen: "lähde asunnostani!" Sen jälkeen ammutaan kylässä koira tai
kissa, joka raahataan uhripaikalle. Uhrimenoa sanoo kirjailija
nimitettävän "orvas".
Nykyään vietetään _urves_ juhlaa useimmilla votjakkialueilla kerta
vuodessa joko keväällä tai syksyllä, ainoastaan Vereshtshagin tietää
sitä Sarapulin piirissä vietettävän kaksikin kertaa, nimi joulu- ja
kesäkuun lopulla. Nykyään se on enimmäkseen vain nuorten leikki, jonka
alkuperäinen tarkoitus on joutunut unhoon. Uhripäivänä nuoriso kerää
jokaisesta talosta vähäisen lihaa, munia ja suurimoita sekä lähtee
illalla myöhään lähipuron rantaan, jossa keitetään puuro. Usein on
_urves_-juhlaan vielä liittynyt iloisia tautienkarkoittamismenoja.
Siitä, että entiseen aikaan on ollut tapana kerätä uhrikeitoksi
eläinten korvia ja jalkoja, on toimitus saanut nimen _pel-sion_
("korvien syönti").
_Urves_-uhrin hämärästä alkuperästä on Mamadyshin votjakeilla säilynyt
mielenkiintoinen perintätieto, jonka mukaan uhritoimitus entiseen
aikaan tapahtui ainoastaan jonkun vaikean kulkutaudin johdosta. Koko
kylän rahvas, niin hyvin suuret kuin pienet, kerääntyivät silloin
rotkon partaalle, johon hiekkamäkeen kaivettiin pienoinen tunneli.
Siitä oli kaikkien käsikädessä peräkanaa kuljettava läpi, joukon
etunenässä kulki itse tietäjä (_tunot'shi_). Sen jälkeen teurastettiin
se koira, joka ensiksi sattui väkijoukon silmiin. Sitäpaitsi
viritettiin kitkatuli ja musta lammas uhrattiin samassa paikassa.
Luonnonvoimien aiheuttamista taudeista puhuessaan votjakit käyttävät
sanaa _kuton_ ("tartunta"). Siten he nimittävät, kuten jo yllä on
mainittu, silmätautia _shundi-mumi-kuton_ ("aurinko-emon tartunta")
sekä vedestä johtunutta tautia _vu-kuton_ ("veden tartunta").
Mutta onpa esimerkkejä siitäkin, että he ovat olennoinneet itse
tartunnan ja siten muodostaneet itselleen uusia erikoishaltioita.
Sellaisia olennoiksi käsitettyjä taudinhenkiä ovat muiden muassa
_vu-kutis_ ja _vu-vozho_ ("vedenviha"), jotka ovat syntyneet siitä,
että vedenvihoista aiheutuvia tauteja on alettu pitää persoonallisina,
ei kuitenkaan ihmisen kaltaisina olentoina. Niille uhrataan veteen
aivan kuin itse vedelle uhrattaessa. Uhripaikkana on pieni joen tai
puron rannalla sijaitseva lehto, jota votjakit senvuoksi, että he
siellä uhraavat _vozholle_, kutsuvat nimellä _vozho-inti_
("vozho-paikka").
Viimeksimainitut taudit ovat votjakkien käsityksen mukaan helposti
lääkittävissä, sillä niiden tuntomerkit ovat ilmeiset. Vaikeampi sitä
vastoin on selviytyä taudeista, jotka ovat johtuneet vihamielisten
henkien kostonhimosta. Niitä ei kuka hyvänsä ole mestari parantamaan,
monesti kun on vaikeata päästä selvyyteen siitä, kuka on taudin
aiheuttaja, missä pyhäkössä uhri on toimitettava sekä millainen uhri
kulloinkin on tarpeen. Tällaisissa tapauksissa votjakit kääntyvät
erityisen tietäjähenkilön, _tunon_ puoleen, jota he pitävät välittäjänä
näkyväisen ja näkymättömän maailman välillä.
Jo Müller aikoinaan tietää puhua "tona" eli _tuno_ nimisistä
tietäjistä. Niiden hän sanoo olevan harmaapartaisia ukkoja, joita muu
kansa suuresti kunnioittaa ikäänkuin he tietäisivät edeltäpäin tulevia
asioita tai ikäänkuin heillä olisi salaperäinen yhteys jumalan kanssa.
Kirjailija kertoo _tumoja_ olevan myös naispuolisia. Kuitenkaan ei
jokaisessa votjakkikylässä ole tietäjää, vaan usein neljä, jopa
useampikin kylä käyttää yhtä.
Tietäjän puoleen votjakit kääntyvät kaikissa vaikeissa elämän
kohtaloissa. Ei ainoastaan sairauden tila, vaan myös vähemmät huolet,
karjan katoaminen, metsän riistan etsiminen tai varastetun tavaran
takaisinsaaminen saattavat pakoittaa asianomaista turvautumaan tietäjän
apuun. Nykyaikana _tuno_ tutkii tiedusteltavia asioita etupäässä
arpomisvälineiden avulla. Niin kertoo jo Rytshkov 1700-luvulla, että
_tuno_ saadakseen tietää, mikä uhri taudin johdosta kulloinkin on
uhrattava, täyttää puulusikan vedellä, asettaa siihen hopearahan sekä
rahaan tuijottamalla tutkii jumalien tahtoa. Tekemättä erotusta
votjakkien, tsheremissien ja tshuvassien välillä kertoo Müller kaikilla
kolmella kansalla olevan tapana tutkia tuntemattomia asioita myös 41
pavun avulla, jotka tietäjä siroittaa pöydälle. Papujen asemasta arvaa
tietäjä, minä hetkenä, missä seurassa ja millaisilla uhreilla apua
kysyvän tulee lepyttää vihastunutta jumaluutta. Myöskin maljaan
vuodatetusta viinasta tai käteen kaadetusta nuuskasta kirjailija kertoo
tietäjien tiedustelevan hämäriä asioita.
Hyvin yleinen tiedustamiskeino on lisäksi heiluvan kirveen tai
värttinän avulla arpominen. Värttinällä tiedustaminen (_t'sersen
tunaskon_) tapahtuu siten, että pöydälle ladotaan vastakkain neliön
muotoon kaksi leipä- ja yhtä monta hiilipalaa. Mitä mainituista
esineistä värttinä, joka tietäjän kädessä näiden yläpuolella riippuen
heiluu, vihdoin lähenee, siitä votjakit tekevät johtopäätöksiä
tiedusteltavan asian suhteen. Joskus tietäjä pitää värttinää vain
kämmenensä yläpuolella, tarkastaen mille sormelle arpaheiluri pysähtyy,
jos se pysähtyy pivon puolelle, ennustaa se onnettomuutta tai kuolemaa.
Mainitut arpomiskeinot, joista useimmat hyvin yleisinä ovat
syrjäneillekin tunnettuja ja säilyneet käytännössäkin aina meidän
päiviimme asti, eivät kuitenkaan polveutune aivan varhaisilta ajoilta.
Alkuperäisempi tiedustamistapa on "unen asettaminen" (_vet ponon_),
joka tapahtuu siten, että apua etsivä asettaa jonkin hänelle kuuluvan
esineen, kuten kaulahuivin tai hatun, tietäjän pään alle unen ajaksi,
jolloin tämä uskoo näkevänsä, mikä asianomaista vaivaa ja miten asia on
autettavissa.
Varsinaista vanhaa, suomalais-ugrilaista noitaa, jommoisia
pohjoisimmilla kansoilla, kuten lappalaisilla ja ostjakeilla, on ollut
olemassa aivan viime aikoihin asti, emme enää votjakeilla tapaa.
Kuitenkin muutamista tiedonannoista, joissa kerrotaan, mitenkä uusi
suku-kualan vartia on valittava virkaansa, ilmenee, ettei aika, jolloin
viimeksimainitullakin kansalla oli tainnostilaan eli "loveen" lankeevat
tietäjänsä, saata olla aivan kaukainen. Seuraava mielenkiintoinen
kuvaus on Bogaevskijn antama Sarapulin piiristä:
Kun uusia uhripappeja on valittava, etsitään _tuno_, joka tavallisesti
tuodaan niin kaukaa, ettei hän persoonallisesti tunne ketään
kyläläisistä. Hänet noudetaan kotoa juhlallisesti kulkusten helistessä
pari- tai kolmivaljakolla. Sinä aikana keitetään kylässä runsaasti
olutta ja kumyshkaa ja asukkaat valmistautuvat vastaanottamaan
kunnioitettua vierasta kylpemällä saunassa.
Itse toimitus tapahtuu joko suur-kualassa, jos aika on kesäinen,
talvella muussa sopivassa huoneessa. Tunon saavuttua saatetaan hänkin
ensiksi saunaan, jona aikana kansa kokoontuu toimituspaikkaan. Kun
kaikki ovat koolla, ilmestyy guslin soittaja ja ryhtyy koskettelemaan
soittimensa kieliä. Tässä tilaisuudessa ei milloinkaan käytetä
muunlaista soittokonetta, ovatpa säveletkin pyhiä uhrisäveliä.
Huoneessa on valkoisella liinalla katetulla pöydällä kolme leipää sekä
kumyshkapulloja, joita kukin asianomaisessa suur-kualassa palvova perhe
on tuonut mukanaan, joskus on lisäksi vielä olutta. Saunassa
kylvettyään pukeutuu tietäjä valkoiseen pukuun, päähän kääritään vielä
valkoinen pyyhinliina. Nyt asettaa entinen kualan-vartia pöydälle
hopeisen rahan, jonka hänen vaimonsa antaa tietäjälle. Tämä panee sen
puukuppiin, jossa on kumyshkaa, ja alkaa loitsia. Noidan ympärille
kokoontuvat entiset uhripapit, jotka vyöttävät hänet valkoisella
käsiliinalla. Hetken aikaa loitsittuaan tietäjä nousee ja alkaa tanssia
guslin säestyksellä pitäen kädessään kalpaa sekä ruoskaa, jonka varren
tulee ehdottomasti olla angervoisen, koska pahahenki votjakkien
käsityksen mukaan pelkää sitä pensasta. Jotkut kertovat, että tanssi
tapahtuu miekan ympärillä, joka on isketty lattiaan tuvan keskelle.
Tanssin aikana tietäjä kiihtyessään lankeaa ja huutaa tulevien
uhripappien nimiä, samalla joka kerta kysyen, onko sen nimistä
olemassa. Jollei ole, nostetaan tietäjä pystyyn, tanssi jatkuu ja yhä
edelleen hän huutaa uusia nimiä, kunnes hän ei enää saa kysymykseensä
kieltävää vastausta.
Yhtä mielenkiintoinen on Jelabuzhskijn esitys, jossa kerrotaan, miten
votjakit menettelivät, kun he jonkun aikaa palvottuaan naapurikylän
isossa kualassa halusivat perustaa itselleen oman suku-kualan.
Voidakseen tietää, mihin paikkaan pyhäkkö oli perustettava, oli _tuno_
etsittävä. Hänen toimenaan oli myös uhripappien ja tämän apulaisten
valitseminen. Kun tietäjä saapui kylään, kokoontuivat kaikki määrättyyn
taloon. Tietäjä asettui pöydän ääreen, jossa oli vesikuppi ja alkoi
siihen tuijottaa. Kauan katseltuaan hän lausui: "en voi nähdä, kenet
jumala valitsee teille uhripapiksi, tosiaan teidän tulee minua kovasti
vaivata. Sitokaa käsiliina vyölleni ja kiristäkää niin paljon kuin
teillä riittää voimaa". Väkijoukko teki tietäjän määräyksen mukaan ja
pian _tuno_ kaatui seljälleen lattialle maaten tainnostilassa puoli
tuntia. Sen nähdessään muut säikähtyivät niin, että hekin lankesivat
polvilleen. Toinnuttuaan horrosunestaan puristi noita sormensa nyrkkiin
ja kehoitti ympärillä seisovia niitä oikaisemaan. Mutta kukaan
läsnäolevista ei ollut halukas sitä tekemään. Silloin tietäjä kutsui
joukosta kolmea nimeltä. Ensimäinen aukaisi etusormen, hänestä tuli
_vesasi_ (uhripappi), toinen ja kolmas aukaisivat seuraavat sormet ja
heistä tuli uhripapin apulaiset.
Tietäjän toimeen ei kuka hyvänsä saata ryhtyä. Tavallisesti _tuno_
perii tietäjätaipumusten mukana arvon isältään. Joka tapauksessa tulee
hänen vuoden ajan, joskus kauemminkin, olla henkien oppilaana.
Naapurien ihmeeksi kokelas usein poistuu paikkakunnalta kenenkään
tietämättä, minne hän menee. Sitä paitsi ilmenee tietäjänalussa
silmäänpistäviä omituisuuksia: ajoittain hän kadottaa järkensä, ruoskii
itseään, huutaa j.n.e. Vähitellen hänestä kehittyy täydellinen _tuno_.
Hänen ruumiinsakin tulee votjakkien käsityksen mukaan aikojen kuluessa
niin karaistuksi, ettei tuli voi sitä polttaa, ei teräs eikä vesi
vahingoittaa. Hän voi tehdä monenlaisia ihmetekojakin; niin hän esim.
saattaa tanssia vesimalja päänsä päällä yhdenkään pisaran siitä
valumatta maahan. Hänellä on myös eriskummallinen kyky tuntea jokaisen
ihmisen luonnonlaatu ja mieliala; vieläpä hän saattaa mainita kenen
hyvänsä tuntemattoman henkilön nimen. Sitä paitsi ovat kaikki henget ja
haltiat hänen käskettävissään.
Kuten luonnollista on etevällä tietäjällä monesti suuri vaikutusvalta
kansalaistensa keskuudessa. Hänen sanojansa noudatetaan tarkoin.
Esimerkkinä siitä mainitsee Jelabuzhskij tapauksen, jolloin _tuno_
loitsittuaan lausui eräälle talolliselle: "jos tahdot rikastua, on
sinun aluksi poltettava kotisi" ja tämä meni heti ja sytytti tupansa,
jonka takia vielä kymmenen naapuritaloakin joutui tulen uhriksi.
Että votjakkien veljeskansallakin, syrjäneillä, on ollut aikoinaan
"loveen" lankeavat tietäjänsä, ilmenee selvästi muutamista pyhän
Tapanin elämäkerrassa olevista tiedonannoista, joissa heidän kerrotaan
uskovan "sinä päivänä ja sillä hetkellä" saavansa tiedot siitä, "mitä
tapahtuu kaukaisessa seudussa, toisessa kaupungissa, yhdeksännessä
maassa". Tietäjät voivat myös laskea jumalansa valloilleen ja siten
tuottaa ihmisille tuhoja. Manauksilla ja taioilla he voivat aikaansaada
"taudinväänteitä, tuskia ja poltteita". Syrjänienkään suurnoitaa eivät
elementit, kuten vesi ja tuli, saattaneet vahingoittaa.
Vanhalla permalaisella noidalla näyttää olleen huomattava sija
yhteiskunnallisessakin elämässä. Pam, joka pyhän Tapanin
toimintakautena oli Permissä "kuuluisa noita, velhojen päämies,
loitsijoiden vanhin", ei ollut kansansa johtaja ainoastaan
uskonnollisissa, vaan myös maallisissa asioissa. Nimenomaan sanotaan,
että hän oli Permin maassa "opettaja ja johtaja". Hän näyttää toimineen
myös sotapäällikkönä ja tuomarina, vieläpä kuolemantuomioita on hänellä
ollut valta langettaa. Innokkaana isiltä perityn katsantokannan ja
kansallisten tapojen puolustajana Pam on harvoja Suomensuvun
pakanuudenajan sankareita, jotka ovat jättäneet nimensä aikakirjoihin.
Paitsi varsinaista noitaa, _tunoa_, on votjakeilla ollut vielä muita
vähempiä tietäjiä, joita he nimittävät nimellä _pel'l'askis_
("puhaltaja"). Ne voivat olla joko mies- tai naispuolisia, sekä nuoria
että vanhoja. Samoin kuin _tunon_ etsitään näidenkin apua monissa eri
tarpeissa, kuten varkauden, sairauden y.m. vastoinkäymisten kohdatessa.
Ennen kaikkea _pel'l'askis_ on puoskari, joka parantaa sairaita
kansanomaisilla lääkitsemiskeinoilla, mutta varsinkin loitsujen
lukeminen on hänen erikoisalansa. Hänen omituisen nimensä selitetään
johtuvan siitä, että hän ikäänkuin puhaltaa loitsun sanat sairaan
ruumiiseen. Yleisimmin parantaa _pel'l'askis_ vain ulkonaisia vammoja,
henkien lähettämiä vitsauksia hän ei voi poistaa senvuoksi, ettei hän,
kuten _tuno_, ole yhteydessä henkimaailman kanssa. Buch huomauttaa,
että kaiken, mitä _pel'l'askis_ saa aikaan, voi tunokin toimittaa,
mutta ei päin vastoin.
Samoin kuin naapurikansain, venäläisten, tshuvassien ja tsheremissien
on votjakkienkin loitsujen (_pel'l'an_) läpikäypänä tunnusmerkkinä
mahdottomien asiain luetteleminen. Osoitteeksi esitettäköön eräs
Wichmannin muistiinkirjoittama loitsu "ihmisen turmelemista vastaan":
Jos hänessä on miestä Inmarin salamaa pää pystyssä vastaanseisomaan,
niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.
Jos hänessä on miestä lapsillaan täyttämään keisarin kassaholvit,
niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.
Jos hänessä on miestä auringon ja kuun kulkua takaperin kääntämään,
niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.
Jos hänessä on miestä myllynpadon vettä vasten virtaa juoksuttamaan,
niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.
Niin hyvin _tuno_ kuin _pel'l'askis_ saattavat käyttää valtaansa paitsi
kanssaihmisten hyödyksi myös heidän vahingokseen. Uskovatpa votjakit
olevan erityisiä henkilöitä, jotka käyttävät valtaansa yksinomaan
muiden turmioksi. Niitä he nimittävät _vedin_ eli _vedin-murt_, joiden
yleisin liikkumisaika on pääsiäisen tienoo. Joskus muulloinkin ne
kulkevat kissan tai koiran muodossa votjakkikylissä pahaa tekemässä.
Viimeksimainittu taikausko, joka on tunnettu myös syrjänien kesken,
näyttää velhon nimestä (ven. vedun) päättäen tulleen permalaisille
venäläisten taholta.
Hävittäessään Permansuvun pakanallisia käsityksiä ja menoja on
venäläisillä lähetyssaarnaajilla Pyhän Tapanin ajoista asti ollut
suurin vastus juuri tietäjistä, jotka kansallisen perintätiedon
kannattajina ja esi-isien uskon innokkaina puoltajina ovat sitkeämmin
kuin muut taistelleet uuden ajan virtauksia vastaan. Heidän
katsantokantansa kuvastuu erään votjakkivanhuksen sanoissa, jotka
Pervuhin mainitsee: "Jumala on yksi, mutta ihmiset palvovat häntä eri
tavalla; jokaisella kansalla on oma uskontonsa, samoin kuin jokaisella
puulla on omat lehtensä".