uhraa. Siihen on varmaankin vaikuttanut se, että mainitun haltian
sijalle yleiseen on tullut toinen, kaikilla votjakkialueilla tunnettu
_d'u-kilt'shin_, jota myös palvotaan viljamaan haltiana. Sille votjakit
uhraavat maanviljelysjuhlien aikana, joskus myös kylien yhteisissä
uhrilehdoissa valkoisia lampaita, hanhia ja sorsia. Uhriantimet
poltetaan tulessa.
Vanhanaikainen _urt_ sana, joka ainoastaan tässä yhteydessä on säilynyt
esinesielun merkityksessä, todistaa, että d'u-eli _busi-urt_ polveutuu
jo sangen varhaisilta ajoilta. Sama haltia näyttää tsheremisseillekin
olevan tunnettu nimellä _pasu-ört_ ("pelto-sielu").
Samoin kuin maata votjakit pitävät vettäkin elävänä oliona. Siitä
johtuu järvien, jokien, purojen ja lähteiden palvonta, jota ei ole
sekoitettava ennen mainittujen ihmisenkaltaisten vedenhaltiain
palvontaan, vaikkakaan niitä ei aina ole helppo toisistaan eroittaa.
Jokia, järviä ja lähteitä palvoessaan votjakit kääntyvät suoraan niiden
puoleen mainiten niitä nimeltä. Kuten yleensä luonnonhaltioita
käytetään näitäkin puhuteltaessa usein _mumi_ sanaa. Järvi- ja
joki-emoja votjakit palvovat hedelmöittävän sateen ja runsaan
kalansaaliin saamiseksi sekä estääkseen sumujen, tulvien, myrskyjen,
rankkasateiden, raeilmojen ja vedestä aiheutuvien tautien syntymistä.
Paitsi satunnaisista syistä ovat votjakit palvoneet vesi-emoa myöskin
määräaikoina. Vuoden ensimäinen yleinen uhrijuhla veden ja
vedenhaltiain kunniaksi on _je-kel'an_ ("jään saattaminen"). Nykyään
sitä vietetään keväällä kyntöjuhlan yhteydessä, mutta nimestä päättäen
ja perimätiedon mukaan on sitä ennen vietetty jo jäiden lähtiessä.
Sellaisena siitä kertookin vanhin mainittua palvontaa kuvaileva tieto:
"Keväällä kun jää lähtee liikkeelle, menee isäntä perheineen oluen ja
kumyshkan kera joen rantaan tai sillalle, vuodattaa siellä lasin olutta
ja pikarin viinaa veteen ikäänkuin kestitäkseen sitä ja pyytää, että
vesi virtaisi onnellisesti tuottamatta tuhoja ja anastamatta ketään
aaltoihinsa." Pervuhinin mukaan uhrataan veteen paitsi juomaa myös
leipää ja pannukakkua, samalla kun pyydetään, että kevät olisi tyyni,
ettei joen tulva tekisi vahinkoja, että jäät veisivät mukanaan ihmisten
ja eläinten taudit sekä ettei kukaan hukkuisi veteen. Rukouksessa,
jonka Pervuhin tässä tilaisuudessa on kirjoittanut muistiin, käännytään
sekä paikallisen joki-emon että _vu-murtin_ puoleen. Vereshtshagin
sanoo uhripalvonnan tarkoituksena olevan pyytää, että joen jumala
juottaisi tulevana kesänä ihmisiä ja karjaa vedellään sekä
elähyttävillä nesteillään kostuttaisi pellot ja niityt. Uhrileipää
veteen viskattaessa käännytään itse joen puoleen: "Joki Tshura! Me
tulimme kaikki saman perheen jäsenet yksimielisesti sinua
kunnioittamaan!" Tällöin maistellaan joen terveydeksi viinaa. Kotiin
palatessaan uhrikansa kääntyy vielä jokeen päin sekä paljastaen päänsä
sanoo kolme kertaa kumartaen: "Me kiitämme sinua, Tshura joki! Olemme
kyllin syöneet ja juoneet. Kaikista taudeista meitä varjele!"
Samoihin aikoihin kuin Glazovin votjakit viettävät itäisetkin Buj-joen
rannalla asuvat jokijuhlaa uhraten teuraitakin. Tezjakov sanoo heidän
uhraavan veteen varsan luut ja nahan, jottei tulisi sumuja ja jotta
kalansaalis olisi runsas. Staraja Kyrgassa oli minulla tilaisuus ottaa
osaa Buj-joen juhlaan. Kun nuori uhrivarsa oli teurastettu ja keitetty
itse joen äyräällä, polvistui uhrikansa kasvot veteen päin ja uhripappi
luki laajanlaisen rukouksen pyytäen Inmarilta ja virralta kaikkea
menestystä. Rukouksen aikana heitettiin eläimen luut, nahka sekä
palasia jaloimmista ruumiinelimistä, vieläpä uusi niinenkuorinen
marhamintakin veteen, jonne jo teurastettaessa veri äyräälle tehtyä
uraa myöten oli juoksutettu. Sanotussa kylässä vaihtelee uhriteuras
vuosittain, toisena on ruskea varsa, toisena musta härkä. Kylän
asukkaat ovat siinä vakaumuksessa, että, jollei joelle -- täällä ei
jäänlähtöjuhlassa _vu-murtia_ muistella -- uhrata, tekee se tulvillaan
tuhoja viljamaalle, muodostaa rantoihin pahoja repeämiä sekä lähettää
myrskyjä ja turmiollisia raesateita. Eräässä kylässä oli kerran jätetty
kevätuhri tekemättä, mutta rangaistukseksi rakeet löivät kylän viljat
maahan.
Vastaavaa kevätjuhlaa ovat viettäneet myöskin venäläiset, joista
Saharov kertoo, että he jäiden lähtiessä uhrasivat vanhan hevosen
vedenhaltialle (vodjanoj), syystä että se tänä vuodenaikana on hyvin
nälkäinen ja vihainen.
Glazovin piirissä vietetään joen kunniaksi määräaikainen uhrijuhla
vielä kesällä heinänkorjuun jälkeen, jolloin veteen uhrataan ruskea
härkä ja jokiemoa pyydetään suojelemaan ja vahvistamaan karjaa sekä
varjelemaan ihmisiä tulipaloilta. Kolmatta juhlaa vietetään vielä
syksyllä vähää ennen jokien jäätymistä. Uhrina on tavallisesti sorsa
tai hanhi. Pervuhinin mukaan kiitetään tällöin jokea ja _vu-murtia_
siitä, etteivät ole tuhonneet karjaa,, vaan antaneet sille ruuaksi
hyvän heinän. Sitä votjakit pyytävät tulevaksikin vuodeksi luvaten
silloin antaa suuremman uhrin. Vereshtshagin, joka huomauttaa, että
syysuhri toimitetaan yöllä, mainitsee itse joen uhrirukousten esineenä.
Kumartaen jokeen päin kolme kertaa uhripappi palvoo sanoen: "Siunaa,
joki Tshura! Sinä näet, että me tuomme sinulle uhrin. Mennessään
juottopaikkaan ulottuu karjalauma jo navetasta jokeen asti." Uhrihanhen
veri, pää, muutamia höyheniä, vähän uhrikeittoa y.m. ruokaa pudotetaan
veteen ja sanotaan: "Tule, joki Tshura, syömään maukkaita ruokiasi!"
Joelta palatessaan votjakit kumartavat vielä veteen päin.
Paitsi määräaikoina uhrataan veteen myös satunnaisista syistä.
varsinkin sairauden sattuessa. Veden vihoista aiheutunut on votjakkien
käsityksen mukaan ihotauti _vu-kuton_ ("veden tartunta"), joka saa
aikaan, että iho muuttuu araksi, kosteaksi ja punaiseksi. Tällöin
uhrataan tietäjän määräyksen mukaan niihin vesiin, joista taudin
uskotaan aiheutuvan. Sellaisia uhripaikkoja on lukematon joukko
kaikilla votjakkialueilla. Uhreina käytetään joskus kotilintuja, mutta
useimmiten vain puuroa, munia, ryynejä, rahoja tai höyheniä. Entiseen
aikaan ovat uhrit olleet arvokkaampia. Se käy ilmi Georgin kuvauksesta,
jossa mainitaan, että "tona" (_tuno_) määrää sairaan uhraamaan vedelle
vuohen tai kukon siinä tapauksessa, että tauti on johtunut
"vihastuneesta vedestä" (_vu-vozho_). Veden vihoja välttääkseen on
votjakeilla tapana joka kerta, kun he joko kulkevat itse tai ajavat
karjansa puron yli, heittää veteen jotakin uhriksi, jollei muuta niin
leivänmuru tai langanpätkä.
Vedelle uhraamisesta sateen saamiseksi olemme puhuneet "sateen
tekemisen" yhteydessä. Kun veden salaperäinen, kasvillisuutta
hedelmöittävä voima kerran on päässyt ihmisen huomionalaiseksi, herää
helposti usko, että vedellä on sama tenhovoima myös ihmisiin ja
eläimiin. Ettei tämä useilla kansoilla tavattava käsitys ole
votjakeillekaan outo, käy ilmi heidän häämenoistaan. Selvimmät
muistomerkit tästäkin ovat säilyneet Glazovin piirissä. Kuvaillessaan
bessermanien häätapoja kertoo Wichmann, että morsian ja sulhanen
viedään kolmantena hääpäivänä joelle siellä "astuakseen veteen."
Samalla morsian uhraa leipäpalan ja voita veteen puhutellen joki-emoa
(_vu-shur-matuska_). Rukouksesta ei tosin ilmene, mikä tarkoitus veteen
astumisella alkuaan on ollut, mutta vertailemalla sitä tapoihin, joita
tapaamme esim. mordvalaisilla, ei ole tarvis jäädä asiasta
epätietoiseksi. Arvokas votjakkien vanhoja, jo useilla seuduin
unohtuneita häätapoja valaiseva tieto on lisäksi Pervuhinilla,
joka sekin koskee yllämainittua piiriä. Täällä päättyy näet
jäänsaattamisjuhla omituiseen, n.s. _salam baston_ ("lahjanotto")
leikkiin, jota Pervuhin kuvailee seuraavasti: "leikki tapahtuu siten,
että nuorukaiset ja neitoset laahaavat talvella häitä viettäneen
nuorikon veden partaalle ja siellä koettavat pirskoittaa ja valaa häntä
vedellä, vieläpä uhaten hänet vaatteineen päivineen upottaa jokeen
pitävät häntä veden pinnalla. Pelastuakseen epämieluisesta kylvystä
nuorikko lupaa antaa lunnaiksi jotakin, kuten kupin olutta, pikarin
viinaa, joskus hän antaa arvokkaammankin lahjan, kuten pää- tai
pyyhinliinan." Epäilemättä on kysymyksessä olevan vesikastekin
alkuperäinen tarkoitus votjakeilla samoin kuin muillakin kansoilla
nuoren vaimon hedelmöittäminen, joka siinä tapauksessa, että häitä on
vietetty kylmänä vuodenaikana, on siirtynyt kevätjuhlan yhteyteen.
Eläintenkin hedelmöittäjä näyttää vesi votjakkien käsityksen mukaan
olleen. Se ilmenee jo edelläolleesta Vereshtshaginin mainitsemasta
rukouksesta, jossa jokea kiitetään siitä, että karja kesän aikana on
karttunut. Myös Aminoff tietää, että Kasanin läänin votjakit uhraavat
vedelle sorsan, jotta sorsien ja hanhien lukumäärä lisääntyisi.
Glazovin piirissä on Wichmann muistiinkirjoittanut seuraavan rukouksen:
"Ybyt-emolle minä annan hanhen. Tuota paljon hanhia, kun niiden aika
joutuu!"
Veden puoleen käännytään myös kalastuksen huolissa. Siitä todistuksena
on rukous, jonka Wichmann on muistiinkirjoittanut Glazovin piirissä:
"_oste Inmar, kildisin!_ Löytyköön paljon kaloja! Anna meille onnea!
Minä menen Ybyt-joelle kalaan. Ybyt-emoni, anna kalojasi!"
Tavallisimmin käännytään kalastushuolissa kuitenkin _vu-murtin_
puoleen.
Itse veden elostamisesta on johtunut vielä usko, että järvi
sellaisenaan saattaa muuttaa paikasta toiseen. Tämä käsitys liittyy
Kasanin läänin votjakeilla Löza-järveen, josta Miropoljskij kertoo,
että se yleisen käsityksen mukaan on muualta muuttanut nykyiseen
paikkaansa. Suuttuneena siitä, että sen vedessä oli huuhdottu likaisia
vaatteita, järvi päätti poistua paikoiltaan. Vedestä nousi silloin
sotamiehiä, jotka valmistivat sille sijan vuorelle kahden virstan
päähän sen entisestä paikasta. Kun uusi sija oli tehty, lähti järvi
kohisten liikkeelle yön aikaan sotamiesten ja suuren härkälauman
saattamana. Muuttaessaan oli sen mentävä joenkin poikki, jolloin härät,
ylimeno kun oli hankala, alkoivat kauheasti mylviä. Sen kuultuaan virta
jakaantui kahtia niin, että järvi sotamiehineen ja härkineen pääsi
kulkemaan kuivaa myöten sen veden sekaantumatta joen veteen. Samoin
kertoo Jakovlev mainiten lisäksi, että muutto tapahtui rajuilman
aikana.
Löza-järvi on siinäkin suhteessa huomattava, että sitä palvotaan
suurilla uhreilla. Uhria ei kuitenkaan toimiteta joka vuosi, vaan
ainoastaan joka kolmantena. Miropoljskij mainitsee uhriteuraana mustan
härän, joka hankitaan yhteisillä varoilla. Rukouksen aikana seisoo
kansa kasvot järveen päin käännettyinä; teuraan liha keitetään ja
nautitaan järven rannalla, jonne myös luut jätetään. Kirjailija
huomauttaa votjakkien uskovan, että, jollei uhria toimiteta, tulee
myrskyjä ja raesateita. Jakovlevin mukaan uhrataan järvelle joka kolmas
vuosi kolme eläintä, nim. härkä, vasikka ja lammas; muina vuosina
toimitetaan uhrileivällä vain "uudistus" (_vildiskon_). Sellaisesta
tilaisuudesta on Wichmannilla muistiinpantuna rukous: "Minä uudistan
Löza-järven mustan härän, oinaan ja hanhen. Uhrin minä uudistan. Odota
siksi kunnes saat. Musta härkä, oinas ja hanhi ovat kyllä olemassa."
Sairauden sattuessa käydään Löza-järvellä kaukaakin uhraamassa tietäjän
määräyksestä.
Samoinkuin votjakeilla on heidän veljeskansallaankin syrjäneillä
säilynyt jälkiä joki-emojen palvomisesta. Zhakov sanoo, että Vym-joen
rantalaiset sivelevät kalaan mennessään voita leivälle ja viskaavat sen
veteen sanoen: "_vörik-va_ emo, kanna meitä terveinä, pidä meistä
huolta, suojele meitä sekä anna meille paljon kaloja, koko vene
täyteen". Myös vesimatkoille lähtiessään on heillä tapana uhrata veteen
leipää ja rahaa samalla pyytäen joelta menestystä ja terveyttä. Sen he
tekevät joka kerta, kun tulevat uudelle joelle. Että itse joen
lyylittelystä on kysymys, käy ilmi Nalimovin tiedonannosta, jonka
mukaan syrjänit, matkaillessaan Sysolan yli, pyytävät siltä menestystä
sanoen: "Sysola emo, anna onnea ylisoutaessamme!" Samalla pyynnöllä he
kääntyvät Vytshegdan puoleen tämän yli kulkiessaan. Samoin kuin
votjakit uhraavat syrjänit vedelle myös siinä tapauksessa, että tietäjä
selittää taudin tulleen "veden vihoista". Veden aiheuttama kipu
parannetaan siten, että sairas ennen aamun koittoa menee sille joelle
tai järvelle, josta tauti on aiheutunut, lyylittelee "vihastunutta
vettä" sekä peseytyy siinä. Estääkseen veden tautien tarttumista on
syrjäneillä tapana joka kerta, kun he juovat purosta tai lähteestä,
heittää veteen vähäpätöinen uhri.
Lisäksi syrjänit uhraavat veteen avio-onnen edistämiseksi. Nalimovin
kokoelmissa kerrotaan, mitenkä nuorella parilla kolmantena hääpäivänä
on tapana mennä joelle tai lähteelle uhraamaan vedelle leipää, rahaa ja
juustoa, Sen jälkeen kumpikin pesee siinä kasvonsa, kätensä, toisinaan
vielä muutkin ruumiinosat. Talvella tapahtuu toimitus jokeen tehdyssä
avannossa. Rukouksessa, jonka Nalimov mainitsee, sanotaan joelle:
"Inva-emo, ota lahja vastaan". Joskus muulloinkin uuteen paikkaan
muutettaessa on ollut tapana lyylitellä paikallisia vesiä.
Votjakit palvovat vielä tuulta (_tel_) ja härmää (_puzhmer_), jota
viimeksimainittua Birskin piirissä kuulin nimitettävän myös emoksi
(_puzmer-mumi_). Edelliselle uhrataan viljapellolla sorsa yleisten
vainiouhrien aikana sekä pyydetään, ettei se liioin riehuisi ja siten
turmelisi viljaa, vaan liikkuisi lauhkeana viljavainioiden yli.
Uhrilinnun väri ei ole tarkemmin määrätty, kuitenkaan tuulelle ei sovi
uhrata valkoista eikä mustaa. Eläin, joka yhteisillä varoilla ostetaan,
teurastetaan kuusenhavujen päällä, mitkä lopuksi linnun veren ja
luitten kera poltetaan nuotiossa. Toisin paikoin on tuulelle
uhrattaessa tapana pirskoittaa verta ilmaan. Satunnaisistakin syistä
uhrataan tuulelle, varsinkin myrskyilman aikana. Paitsi viljan vuoksi
vainioilla palvotaan sitä joskus myös karjapihassa, jottei aukean maan
ankarat syystuulet hävittäisi olkikattoisia karjansuojia eivätkä
vahingoittaisi karjaa.
Myöhempi ja vierasperäinen on käsitys, että tuulenpyörteessä liikkuu
paholainen (_tel-peri_, myös _tel-murt_ "tuuli-ihminen"). Tähän nimeen
on votjakeilla liittynyt eräitä muka tuulispään tuottamia tauteja,
kuten halvaus, _peri sukkem_ ("paholaisen lyömä"), ja "korvien humina",
jonka uskotaan aiheutuvan siitä, että sairas on kohdannut _tel-perin_.
Mainittujen tautien takia on tuulen haltialle uhrattava sorsa.
Tuulenvihurin votjakit uskovat voivansa pysäyttää heittämällä siihen
teräaseita. Tarvitessaan tuulta, varsinkin puhdistaessaan viljaa
ulkoilmassa, on heillä tapana "tehdä" sitä viheltämällä.
Moshkov tietää votjakeilla olevan tarun myrskyn alkuperästä. Siinä
kerrotaan, että tuulet aiheuttaa paholainen (_shaitan_), joka
kahlehdittuna istuu maan äärellä. Sillä on suussaan kolme vaskitorvea,
joihin puhaltamalla se saa aikaan erilaisia tuulia.
Härmää (_puzhmer_) palvovat nykyään ainoastaan itäiset votjakit, jotka
uhraavat sille joka kerta kun viljamaahan kylminä kevätöinä ilmestyy
kuuraa. Yleisin uhrieläin on harmaa karitsa tai sorsa. Osan piirin
Staraja Kyrgassa kerrottiin entisaikaan olleen tapana uhrata
_puzhmertile_ vuotuinenkin uhri keväällä heti pääsiäisen jälkeen.
Uhrieläin, joka teurastettiin viljavainiolla oli harmaa lammas.
Uhrirukouksessa votjakit kääntyvät, samoin kuin tuulelle uhratessaan,
itse luonnonilmiön puoleen. Monissa paikoin on kuitenkin _Inmar_
nykyään jo syrjäyttänyt tämänkin erikoishaltian.
Jotkut kirjailijat tietävät mainita vielä muutamia muita
luonnonilmiöitä, joita votjakit jumaloivat. Niin kertoo Aminoff, että
he palvovat tulta (_til_); samalla hän huomauttaa, ettei sille mitään
erityistä uhria toimiteta. Vereshtshagin sitävastoin tietää sille
Glazovin piirissä uhrattavan puuroa, leipää, olutta ja kumyshkaa.
Uhriantimet asetetaan lieden tuleen. Kirjailija ei mainitse syytä,
miksi tämä uhri on toimitettava.
Tulen jumaloimiseen syrjäneillä viittaa Kandinskijn mielestä se seikka,
ettei tuleen saa sylkeä eikä heittää likaisia esineitä sekä ettei sitä
sovi jaloin tallata.
Vereshtshagin puhuu lisäksi _akshan_ nimisestä haltiasta, joka
votjakkien käsityksen mukaan hallitsee aamu- ja iltahämärän aikana.
Mainittua aikaa nimitetäänkin sen johdosta nimellä _akshandir_
("akshan-aika"). Uhria ei sille kuitenkaan toimiteta, ainoastaan se
käsitys on olemassa, ettei tänä aikana sovi meluta eikä mitään
askareita toimittaa. _Akshan_, joka on tatarilainen sana, merkitsee
hämärää.
Muista huomiota herättävistä luonnonilmiöistä kuten kuusta (_tolez_),
tähdistä (_kizil'i_), taivaan kaaresta (_vu-juis_, "veden-juoja"),
linnunradasta (_kir-dzhadzheg sures_, "villihanhien tie"), pilvistä
(_pil'em_) j.n.e. on votjakeilla yleensä samanlaisia käsityksiä ja
kertomuksia kuin heidän naapureillaan sekä monilla muilla ympärillä
asuvilla kansoilla. Mitään viimeksimainituista he eivät rukouksilla
lähesty, ainoastaan uuden kuun (_vil'-toles_) nähdessään he ottavat
lakin päästään sekä kuuta katsellen sanovat: "_Inmar_ antakoon
terveyttä".
Vertaillessamme yllämainittuja luonnonjumalia ympärillä asuvien kansain
nykyisiin ja entisiin jumaluusolentoihin, löydämme niille vastineita ei
ainoastaan itse haltioihin, vaan niille osoitettuun uhripalvontaankin
nähden. Samoin kuin votjakit ovat slaavilaisetkin kansat nimittäneet
palvomiansa luonnonilmiöitä emoksi. Mielenkiintoinen ja huomattava
piirre kaikessa luonnonpalveluksessa on se, että uhrieläimen tulee,
mikäli mahdollista, olla itse luonnonilmiön tai esineen värinen. Niin
on eri kansojen uskonnoissa yleistä, että esim. auringolle ja
päiväntaivaalle on annettava valkoinen, maaemolle musta,
pakkashuurteelle harmaa j.n.e. uhri. Samalla kuin se todistaa yhteistä
ajatuskantaa eri kansain luonnonpalveluksessa, osoittaa se, että
vanhojen kulttuurikansojenkin luonnonjumalat, jotka jo olivat
kehittyneet enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisiksi ja persoonallisiksi
olennoiksi, ovat kerran olleet vain aistimilla havaittavia,
elollistettuja luonnonilmiöitä.
Maanviljelysjuhlat.
Luonnonhaltiain palvonta votjakeilla liittyy läheisesti määräaikaisiin
maanviljelysjuhliin. Palvontapaikkana on useimmiten joko itse
viljavainio tai erityinen pyhään tarkoitukseen varattu keto pellon
laidassa, jota ei koskaan kynnetä. Useimmiten on peltopyhäkössä vanha
puu, joskus useampiakin, joiden juurelle palvojat juhlapäivänä
kokoontuvat. Ennenmainituista uhrilehdoista eroaa kysymyksessä oleva
siinä, ettei sitä ole ollut tapana varustaa aitauksella, että kylän
erisukuiset asukkaat palvovat siellä yhdessä ja että uhripapit valitaan
arvalla (_pus-kujan_) kutakin yksityistä uhritoimitusta varten.
Tavallisesti on kussakin votjakkikylässä kolme samanlaista
peltopyhäkköä riippuen siitä, että kyläkunnan yhteinen viljavainio on
jaettu kolmeen lohkoon, joissa kesanto sekä kevät- ja syysviljat
vuorottelevat. Viljelyskierron mukaan tapahtuu määräaikainen
peltopalvonta jokaisen lohkon pyhäkössä säännöllisesti joka kolmas
vuosi.
Kuten luonnollista vietetään maanviljelysjuhlia yksinomaan kesällä.
Viettoaika ei ole erityiseen, edeltäpäin määrättyyn vuosipäivään
sidottu, vaan riippuu tykkönään ilmasuhteista sekä peltotöiden
edistymisestä.
Kevään ensimäinen kasvillisuuden menestymistä tarkoittava yleinen
uhrijuhla on _guzhdor-dzhuk_ ("pälvipuuro") tai kuten sitä myös
nimitetään _guzhdor-shid peston_ ("pälviliemen keittäminen"). Kasanin
läänin Mamadyshin piirissä sitä vietetään nykyään määrättynä vuoden
päivänä, nim. ensimäisenä torstaina pääsiäisen jälkeen, Sarapulin
piirissä se on siirtynyt erään toisen (_geri-shid_) kevätjuhlan
yhteyteen, mutta nimestä päättäen on _guzhdor_-juhlaa alkuaan vietetty,
kuten vielä meidän päivinämme muutamissa seuduin Glazovin piirissä,
silloin kuin maahan kevään tullen ilmaantuu ensimäinen pälvi.
Joskus _guzhdor_-juhla on jo muuttunut vain nuorison huvihetkeksi. Kun
ensimäinen pälvi ilmaantuu, kertoo Pervuhin viimeksimainitun piirin
votjakeista, menee nuori kansa pellolle laulamaan ja tanssimaan;
muutamat ottavat mukaansa myös kumyshkaa iloansa lisätäkseen.
Useimmissa seuduin on juhla kuitenkin nykyaikaan asti säilyttänyt
uskonnollisen luonteen. Niin on esim. Kasanin läänissä tapana, että
kylän asukkaat kokoontuessaan määrätylle kedolle tai niitylle, jota
käytetään jokavuotisena kokouspaikkana, tuovat mukanaan ohukaisia,
leipiä sekä sitä paitsi suurimoita, joista valmistetaan uhripuuro.
Kohottaen puurokuppia kädessään palvoo uhripappi kasvot etelään päin
suunnattuina anoen Inmarilta lämpimiä, kasvullisuutta edistäviä ilmoja
sekä hyvää heinä- ja viljavuotta. Rukouksen päätyttyä poltetaan osa
uhriruokaa tulessa, minkä jälkeen juhlakansa maistelee uhripuuroa.
Saman votjakkialueen uhritapoja koskee myös Aminoffin mielenkiintoinen
kuvaus, jossa kerrotaan, että uhripuuroa pantiin kolmeen kuppiin,
joista yksi vietiin uhripaikasta etelään, toinen itään n. 80 askelta,
kolmas jätettiin uhripaikalle. Omituinen on lisäksi sanotussa
kuvauksessa mainittu tapa, että puurokuppeihin pantiin heinää ja
lusikka. Uhritoimituksessa pyydettiin _Inmarilta_ hyvää heinänkasvua.
Kasanin läänissä ja useissa muissakin seuduin ei _guzhdor_-juhlassa
nykyään ole tapana toimittaa veriuhria. Entiseen aikaan sitä vastoin
näyttää teuraitakin uhratun. Niin tietää Pervuhin kertoa Glazovin
piiristä, että siellä ennenvanhaan on ollut tapana teurastaa
pälvijuhlassa valkoinen härkä, joka vartavasten hankittiin kylän
yhteisillä varoilla. Uhripaikalle, jossa härkä teurastettiin,
siroitettiin maahan vihreitä kuusenhavuja. Itse uhritoimitus
vesikoetuksineen ynnä muine menoineen tapahtui kuten votjakkien
uhrijuhlissa yleensä. Rukouksessa käännyttiin _Inmarin_ puoleen hyvää
viljasatoa anoen, osa eläimen verta, lihaa ynnä luut poltettiin
nuotiossa. Joskus on juhlan menoihin liittynyt vielä omituinen leikki.
Vanhin nuorukaisista ottaa käteensä uhrihärän hännän, joka on
puhdistettu karvoista sekä vedessä sitkeäksi lioitettu, heiluttaa sitä
takanaan ja painaa päänsä rintaansa vastaan mylvien kuin härkä.
Nuorukaista, jota kutsutaan härän vasikaksi (_ospi_), ukot kestitsevät
kumyshkalla, mutta muut estelevät häntä sitä juomasta, josta härkä
vihastuu ja alkaa hännällään huiskien karkoittaa ympärille tunkeilevaa
kansaa.
Mainitun juhlan aikoihin sattuu itäisten votjakkien _busi-kotirton_
("pellon ympäri käynti"), jota vietetään orasmaalla heti lumen
sulattua. Käytyään kerran myötäpäivään viljavainion ympäri he uhraavat
_Inmarille_ valkoisen karitsan tai hanhen hyvää vuodentuloa anoen. Että
tällä menolla kuitenkin alkuaan on ollut toinen tarkoitus, käy ilmi
venäläisten ja Pensan läänin mordvalaisten käsityksestä, että kylän
ympärikierto keväällä, varsinkin auraa vetämällä, suojelee sitä
karjataudeista. Senvuoksi ei elukoita sitä ennen lasketa laitumelle.
Tshuvasseilla tämä toimitus ei ole määrättyyn vuodenaikaan sidottu,
vaan suoritetaan milloin hyvänsä vaikean kulkutaudin aikana..
Toista keväistä uhrijuhlaa, joka on tunnettu kaikilla votjakkialueilla,
vietetään toukotöihin ryhdyttäessä. Glazovin piirissä sitä nimitetään
_geri-potton_ ("auran-vienti"), Kasanin läänissä _gerini poton_
("kyntämään lähtö"), useilla votjakkialueilla on juhlan nimenä lisäksi
_geri-shid_ ("aura-liemi"). Yksityiskohdissaan viettotavat eroavat
jonkun verran eri paikkakunnilla, mutta itse päämenot ovat kaikkialla
samoja.