Allahia, toiselta puolen kristittyjen Jumalaa. Edellisten taholta,
jotka varhemmin ovat joutuneet kosketukseen votjakkien kanssa, johtuu
_Inmarin_ määresana _budzim_ ("suuri"), jota muhamettilaiset aina
Allahia rukoillessaan käyttävät. Kristinuskon vaikutusta todistavat
_Inmar-atai_ (I.-isä) sekä _Inmar-anai_ (I.-äiti), jolla votjakit
tarkoittavat neitsyt Maariaa. Kolminaisuus _Inmar-kildisin-kuaz_, joka
Glazovin piirin votjakkien uhrirukouksissa säännöllisesti ilmaantuu, ei
myöskään voi olla satunnaista, vielä vähemmän omaperäistä. Asia onkin
ymmärrettävissä, kun tiedämme, että _kildisin_ esiintyy votjakkien
legendanomaisissa tarinoissa aina Vapahtajan sijalla, ja että _kuazia_,
mikä oikeastaan merkitsee "säätä, ilmaa" ja joka jumaluusolentona,
kuitenkaan ei erikoisen uhripalvonnan esineenä, on tunnettu yksinomaan
tässä piirissä, käytetään Pyhänhengen kansanomaisena nimityksenä.
Viimeksimainittua käsitystapaa verrattakoon Viron setukaisten
vastaavaan, jotka "tasast tuult" nimittävät Jumalan "pühä hõngukene".
Pervuhin huomauttaa, että venäläinen papisto tahtoo votjakkien
rukouksista poistaa _kuaz_ sanan ja asettaa sen sijalle nimen _dzhets
lul_ ("hyvä henki").
Paitsi ennenmainittua _kildisiniä_, jota toisinaan nimitetään
_kilt'shin-inmar_, ilmaantuu votjakkien ylijumalan apulaisina ja
palvelijoina myös _alak-inmar_ ("panettelija jumala"), joka ilmoittaa
imnarille ihmisten pahat teot ja suojelee heitä ilkeämielisten
parjauksilta sekä _kaba-inmar_ ("kohtalon jumala"), joka voi tehdä
ihmiset joko onnellisiksi tai onnettomiksi katsoen siihen,
muistelevatko he häntä vai eivät. Kummallekin viimeksimainitulle
vierasperäiselle haltialle, jotka ovat tunnettuja myös tshuvasseille ja
tsheremisseille, votjakit uhraavat vain suurissa kylien keskisissä
uhrijuhlissa. Uhrieläiminä käytetään valkoisia lampaita sekä
kotilintuja. "Inmareiksi" ovat votjakit lisäksi alkaneet nimittää
venäläisiltä saatuja pyhimyksiä kuten pyhää Iljaa (_Il'ja-inmar_) sekä
Nikolai Ihmeidentekijää (_Nikolai-inmar_). Samoja suojeluspyhiä, jopa
niiden kuviakin nimittävät syrjänit _Jen_ nimellä.
_Inmarin_ jälkeen ovat votjakkien luonnonhaltioista mahtavimmat
auringon, ukkosen ja maan haltia. Nämäkin haltiat ovat syntyneet itse
luonnonilmiön tai esineen elollistamisesta, eivätkä senvuoksi myöskään
ole ihmisenkaltaisia. Votjakit sanovat niitä "emoksi" (_mumi_), jota
vastoin he ihmisenkaltaisia haltioita nimittävät "ihmiseksi" (_murt_).
Auringon ja siitä säteilevän ihmeellisen valon ja lämmön haltia on
_shundi-mumi_ ("aurinko-emo"). Nimi ei tarkoita mitään muuta kuin itse
aistimilla havaittavaa aurinkoa. Gavrilov tosin kertoo, että
_shundi-mumi_ on haltiatar, joka pitää huolta auringosta, jotta se
loistaisi, kuten tulee, sekä tietäisi ajan nousta ja laskea, mutta
votjakkien käsitykset ja tavat osoittavat ilmeisesti, että he
_shundi-mumilla_ tarkoittavat itse aurinkoa. Muun muassa osoittaa sitä
heidän tapansa kääntyä _shundi-mumia_ palvoessaan itse auringon
puoleen. Aineellisen auringon sielullistuttamista todistaa lisäksi
heidän käsityksensä, että silmäsairaus (trachoma), jota nimitetään
_shundi-mumi-kuton_ ("aurinko-emon koskenta"), johtuu siitä, että
_Shundi-mumi_ on tarttunut sairaan valonarkaan silmään. Jelabuzhskij
tietää lisäksi, että _shundi-mumi_ kulkee auringon edellä ikään kuin
musta malja osoittaen sille tietä; samalla hän kuitenkin huomauttaa,
että votjakit silminnähtävästi elollistavat itse auringon.
Vanhin votjakkien auringon palvontaa koskeva kuvaus on Rytshkovin, joka
sanoo _shundi-mumia_ jumalattareksi: "sitä palvotaan isonrokon ynnä
muiden lastentautien aikana. Yleistä juhlaa sen kunniaksi vietetään
pääsiäispäivänä, jolloin uhriantimina on ruisleipä ja ohrapuuro.
Juhlatoimitus tapahtuu kyläläisten kesken, jotka pellolla tai metsässä
valitsevat siistin paikan, minne niin hyvin miehet kuin naiset saapuvat
päivän koittaessa. Seuran vanhin mieshenkilö tarttuu leipään ja
puurokuppiin, kaikki laskeutuvat polvilleen ja katsoen päin aurinkoa
rukoilevat: _shundi-mumi_, vapahda meidän lapsemme taudeista!"
Lausuttuaan rukouksen painavat palvojat kasvonsa maahan sekä alkavat
noustuaan syödä yhdessä uhriruokaa. Juhla päättyy juominkeihin ja
ilonpitoon.
Luultavasti senvuoksi, että aurinkoa palvotaan lasten sairastuessa,
Georgi nimittää _shundi-mumia_ auringon ja lasten äidiksi.
Nykyaikana votjakit rukoilevat _shundi-mumia_ sekä määräaikaisissa
juhlissaan valon ja lämmön tuojana että satunnaisista syistä varsinkin
silmäsairauden takia. Jälkimäisessä tapauksessa sille uhrataan talon
pihalla valkoinen sorsa. Kasvillisuuden vuoksi votjakit uhraavat
_shundi-mumille_ viljapellolla, joskus sitä paitsi suurissa kylien
yhteisissä uhrilehdoissa. Yleisimmin teurastetaan sille tällöin
valkoinen lammas tai hanhi. Osan piirin Staraja Kyrgassa on sille ollut
tapana teurastaa toisinaan myös valkoinen hevonen. Auringolle tulevat
uhriantimet ovat votjakkien käsityksen mukaan aina viskattavat tuleen.
Auringonpalvelukseen Montelius lukee myös erään useilla kansoilla
tavattavan omituisen käsityksen, että nim. vanha tuli on kerta vuodessa
sammutettava ja sytytettävä uusi, joka viritetään kahta kuivaa puuta
yhteen hankaamalla. Tästä vanhanaikaisesta tavasta on votjakeillakin
säilynyt jälkiä. Niin tietää Aptiev kertoa, että Birskin piirin
votjakit määrättynä kevätiltana viettävät juhlaa, jota he nimittävät
_vil'-til_ ("uusi tuli"). Kaimashebashin kylässä kuulin sitä
vietettävän kesällä Pietarin päivän tienoissa ja mainittavan nimellä
_pudo-tet't'shaton_ ("karjan hypitys") tai _val-tet't'shaton_
("hevosten hypitys"). Sinä päivänä ajetaan karja kotiin, viritetään
kitkatuli sekä sytytetään kylän laidunmaalle päin johtavalle portille
suuri olkinuotio, minkä ääreen sekä ihmiset että elukat kokoontuvat.
Tulen palaessa nuoriso hyppii peräkanaa valkean yli, samalla ajetaan
sen läpi hevoset, lehmät ja lampaat. Kun tuli on sammunut, tuodaan
paikalle koira, raahataan tulisijalle, vatsa puhkaistaan ja sen jälkeen
haudataan vartavasten kaivettuun kuoppaan. Toisin paikoin on ollut
tapana polttaa koira tulessa. Minkäänlaisia rukouksia ei toimituksessa
lueta. Kaimashebashin kylässä teurastetaan myöhemmin juhlapäivän iltana
vielä musta karitsa, jonka luut kuopataan maahan tai poltetaan
nuotiossa.
Sarapulin piirissä on Vereshtshaginin mukaan tapana virittää _vil'-til_
vain siinä tapauksessa, että jokin onnettomuus, kuten sairaus, on
kohdannut perhettä, sillä "uusi tuli" muka palauttaa terveyden.
Votjakkien veljeskansallakin syrjäneillä näyttää aikoinaan olleen
samanlainen tapa. Smirnov kertoo, että he määrättynä aikana syksyllä
tai yleensä karjan sairastuessa tekevät hankaamalla "elävän tulen" eli
"puutulen", sytyttävät sillä turvenuotion sekä ajavat karjansa tulen
läpi. Smirnov pitää tätä omituista tapaa tulen palvontana. Nähtävästi
ei tällä toimituksella, joka venäläisille ja tshuvasseillekin on,
tunnettu, ainakaan alkuaan ole ollut mikään palvomisen tarkoitus, vaan
siinä ilmenee ainoastaan luonnonlasten usko uuden tulen puhdistavaan
voimaan. Sama alkuperä lienee suomalaistenkin helka- ja
juhannustulilla.
Auringon kierroksen mukaan votjakit jakavat vuoden itämaisten kansojen
tavalla kahteen puoliskoon, joita rajoittaa keskikesän ja keskitalven
aika. Näihin raja-aikoihin on enemmän kuin muihin vuoden hetkiin
ihmisten huomio kiintynyt. Votjakit nimittävät niitä _vozho-dir_
("vihainen aika"). Talvinen vozho-kausi liittyy joulunaikaan, kesäinen
n.s. _invozho-dir_, lasketaan Glazovin piirissä alkavan kesäpäivän
seisauksesta ja kestävän kokonaisen kuukauden tai vain kulumassa olevan
kuun loppuun. Sarapulin piirissä sanoo Vereshtshagin sen ulottuvan
kesäkuun 20:sta -- heinäkuun 20:teen. Vasiljev nimittää siksi kahta
kesän kuuminta kuukautta. Kasanin läänissä kuulin sen alkavan
helluntain jälkeensä päättyvän kesantokynnön alkaessa kesäkuun lopulla.
Vaikka tämä aika eri seuduilla jonkun verran vaihtelee, keskittyy se
kuitenkin kaikkialla rukiinkukinta-aikaan. _Invozho_-kautena kartetaan
monenlaisia toimia, ei kylpeydytä, ei huuhdota likaisia vaatteita, ei
pestä astioita eikä mitenkään meluta veden läheisyydessä. Erikoisesti
koskee sääntö puolipäivän aikaa, jolloin ei tehdä semmoisia töitä,
joista vain vähänkään voisi syntyä melua, ei edes taiteta kukkaa eikä
puhuta ääneen. Jos joku rikkoo määrättyjä tapoja vastaan, saa siitä
koko kyläkunta kärsiä rangaistuksen, sillä seurauksena tulee ankara
raeilma tai rankkasade.
Votjakkien _in-vozholle_ on syrjäneilläkin vastine. Täälläkin se
liittyy etupäässä rukiinkukinta-aikaan. Erotus veljeskansain samaa
ajanjaksoa koskevissa uskomuksissa on vain se, että syrjänit ryhtyvät
varovaisuustoimenpiteisiin siinä tarkoituksessa, etteivät suututtaisi
_peleznit'sia_ nimistä haltiaa. Niin kertoo Nalimov, että
rukiinkukinta-aikana "pelätään pesulla loukata erikoista naispuolista
olentoa, _peleznit'saa_, joka oleskelee rukiissa." Mainittua haltiaa
pitää Kandinskij erityisenä rukiin suojelusjumalattarena ja sanoo, että
usko siihen oli entiseen aikaan niin vankka, ettei yksikään syrjäni
tohtinut koskea rukiiseen ennen Iljan päivää peläten kauheaa
rangaistusta. Nykyään pelkäävät sitä vain lapset, mutta vieläkin on
vanhoilla tapana sanoa, että silloin, kun _peleznit'sa_ suojeli ruista,
oli vilja parempaa.
Mikä olento tämä syrjänien _pelznit'sa_ (Wied. _pölödnitsa_) oikeastaan
on, ovat jo Lytkin ja Savvaitov oivaltaneet mainitessaan sille
venäläisenä vastineena "poludnitsan" ("puolipäivänhaltiatar"), joka
kesällä kulkee ruispellossa ja rankaisee sitä, joka tekee työtä
keskipäivällä. Myöskin votjakit pitävät puolenpäivän aikaa muita
vaarallisempana. Vereshtshagin sanookin, että _in-vozho_ on
"puolipäivän jumala". Samat uskomukset ja tavat ovat tunnettuja myöskin
votjakkien naapurikansoilla tshuvasseilla (_sinzä_) ja tatareilla
(_näzek_).
Ukkos-jumalaa votjakit nimittävät _gudiri-mumi_ ("ukkos-emo").
Tälläkään he eivät tarkoita mitään persoonallista olentoa, vaan itse
luonnonilmiötä, jota palvotaan lämpöisen ja virkistävän sateen
antajana. Kuten muille maanviljelyksen suojelushaltioille uhrataan
ukkos-emollekin etupäässä viljavainiolla. Uhriteuraina käytetään
yleensä samoja eläimiä kuin _Inmarille_ uhrattaessa. Valkoinen uhriväri
ei aina ole välttämätön. Uhriantimet poltetaan tulessa samoin kuin
auringolle uhrattaessa.
Ukkosen kunnioitukseen liittyy votjakeilla muutamia omituisia
taikamenoja. Niin on esim. Birskin piirin asukkailla tapana kuullessaan
ensi kerran kevätukkosen jyrisevän heittäytyä maahan pitkälleen
paikassa, missä silloin sattuvat seisomaan, joskus vielä heittävät
jonkun kerran kuperkeikkaa. Tavan tarkoitusta ei kansa enää osaa
selittää. Samalla tavalla menetellään Vereshtshaginin mukaan Sarapulin
piirissä. Toinen ukkoseen kohdistuva taikatoimitus, joka on yleinen
kaikilla votjakkialueilla, on "sateen tekeminen". Se tapahtuu siten,
että kylänrahvas pitkällisen kuivuuden aikana kerääntyy lähipuron
rantaan kastelemaan vedellä toinen toistaan. Osan ja Birskin
votjakeilla on lisäksi tapana kerätä purosta rapaa sekä sivellä sitä
rakennusten ikkuniin ja seiniin, tuhrivatpa vielä toinen toisensakin
ynnä kyläkadulla vastaantulevat. Samalla pistäytyy joku naisista
lammaslaumaan, sieppaa sieltä lampaan sekä heittää sen vesikuoppaan.
Sen värinen, mikä silloin sattuu hänen käsiinsä, uhrataan myöhemmin
_gudiri-mumille_. Kyllin toisiaan ravalla tuhrittuaan kokoontuvat
nuorukaiset ja neitoset vihdoin puron rantaan, jossa vielä valavat
toisiansa vedellä sekä työntävät leikillään toisiaan puroon.
Toimituksen päätyttyä kukin palaa kotiinsa, puhdistautuu sekä pukeutuu
juhlapukuunsa. Uhrilammas, joka ostetaan yhteisillä varoilla,
teurastetaan kevätviljavainiolla. Rukouksessa pyydetään Inmarilta ja
_gudiri-mumilta_ lämpöistä, virkistävää sadetta. Uhriteuraan luut
poltetaan nuotiossa.
Usein toimitetaan mainittu "sade-palvonta" (_zor kuriskon_) lähteen,
puron tai joen rannalla. Rukouspaikka on tavallisesti hyvin vanha ja
tunnettu. Uhreihin, varsinkin jos ne ovat vuotuisia, ottaa osaa joskus
hyvinkin monta kylää. Aminoff kertoo Sarapulin Bödjan Parvun kylässä
olevan niin kuuluisan sateenpalvontapaikan, että sinne saapuu
viisitoista kylää vuosittain uhraamaan. Uhripaikka on lehdossa lähteen
ääressä. Pyhäkössä toimii pappeina kaksi arvalla valittua uhraajaa sekä
kaksi teurastajaa. Uhrieläiminä ovat punainen tai valkea härkä ynnä
kaksi lammasta. Mamadyshin piirissä vietetään myös suuria kylien
keskisiä sade-uhreja. Palvontapaikka on aina jonkun joen tai puron
rannalla. Musta härkä on täällä yleisimmin käytetty uhrieläin.
Esimerkkinä täkäläisistä kylien välisistä sadeuhreista mainittakoon,
että Staraja Kanizarj nimisessä kylässä on kaksi uhripaikkaa, joista
toisessa, Butshkopuron rannalla, uhraa viisi, toisessa, Bynty-lähteen
luona, kaksi kylää. Kummassakin uhripaikassa on palvojilla tapana
härkäuhrin jälkeen kastella toisiaan. Uhriteuraan luut poltetaan
nuotiossa. Rukouksissa käännytään _Inmarin, gudiri-mumin_, usein myös
itse puron tai lähteen puoleen, jonka rannalla palvotaan.
Tarkastaessa votjakkien _zor-kuriskon_ menoihin liittyviä tapoja
huomaa, että "sateen tekeminen" ja uhritoimitus eivät aina
välttämättömästi kuulu toistensa yhteyteen. Hyvin usein on votjakeilla
tapana "tehdä sadetta" ilman minkäänmoista uhria. Taianomainen
"sateenteko" lieneekin uhritoimitusta alkuperäisempi. Että vedellä
sadepalvonnassa entiseen aikaan uhraamisenkin ohella on ollut
hyvin huomattava sija, osoittaa jo se seikka, että vanhimmat
_zor kuriskon_-paikat säännöllisesti sijaitsevat jonkun joen tai puron
rannalla. Onpa itse uhrillakin, joka nykyään rukouksista päättäen tulee
taivaanjumalan hyväksi, alkuaan ollut tarkoitus vahvistaa itse veden
sielullista voimaa. Sitä osoittaa jo uhrieläimen tumma karvaväri, jota
votjakit yleensä käyttävät vedelle uhratessaan. Kuten edellä on
kerrottu, on nykyään tapana polttaa uhriteuraan verta ja luut
nuotiossa, mutta entisinä aikoina on uhriantimet perimätiedon mukaan
viskattu veteen. Sitä todistaa myös edellämainittu itäisten votjakkien
tapa heittää, joskin vain leikillään, lammas vesikuoppaan sekä saman
seudun tsheremissien tapa, jotka sadetta toivoessaan, samalla kun he
kastelevat toisiaan, uhraavat mustan uhrieläimen sisälmykset ja luut
nahkaan käärittyinä puron tai virran veteen.
Sadeuhrit vesikasteluineen ovat olleet meidän aikoihimme asti
käytännössä myös muilla ympärillä asuvilla kansoilla kuten
tshuvasseilla ja bashkiireilla.
On luonnollista, ettei ukkosesta sen paremmin kuin muistakaan
luonnonhaltioista, koska niitä ei ole käsitetty persoonallisiksi
olennoiksi, voi mitään alkuperäisiä taruja olla olemassa. Nykyaikaiset
votjakkien ukkosmyytit ovat myöhemmän ajan tuotteita. Ne eivät olekaan
liittyneet vanhan _gudiri-mumin_, vaan joko persoonallisen
taivaanjumalan (_Inmarin_) tai legendanomaisen ukkoshaltian, pyhän
Iljan nimeen. Viimeksimainittu on tässä suhteessa astunut etusijalle.
Votjakit kertovat, että pyhä Ilja ukkosilmalla ajaa vankkureissaan
taivaan kantta karkoittaen _shaitania_ (paholaista). Pyörien ryskeestä
syntyy jyrinä, nuolesta, jolla Ilja ampuu paholaista, syntyvät salamat.
Kun salama iskee puuhun, näkyy puun latvassa joskus sininen liekki,
mutta se, mikä palaa, ei ole puu, vaan paholaisen veri, joka puuhun on
piiloutunut. Senvuoksi ei ole hyvä asettua puun alle ukkosen ajaksi.
Estääkseen _shaitania_ piiloutumasta huoneisiinsa votjakit ajavat
koirat pihalle. Joskus saattaa paholainen piiloutua munan kuoriin,
jotka senvuoksi ovat syödessä särjettävät. Ukkos-ilmalla ei saa meluta
eikä kolistella, sillä siitä rajuilma yltyy, myöskään ei ole hyvä
viheltää, sillä silloin paholainen hiipii luo. Poistaakseen sen
läheisyydestään votjakit iskevät veitsellä tai kirveellä siihen
paikkaan, missä oleskelevat tai aukaisevat paidankauluksen ja sylkevät
poveensa. Ukonvaajaa he nimittävät _in-keli_ ("taivaan kivi") ja
uskovat, että se menee maahan neljänkymmenen sylen syvyyteen
palatakseen takaisin neljänkymmenen vuoden päästä. Salamatulesta on
heillä käsitys, ettei sitä voi sammuttaa muu kuin mustan lehmän maito.
Viimeksimainitut käsitykset ja uskomukset, jotka ovat venäläisillä ja
useilla muilla kansoilla yleisiä, ovat tunnettuja myöskin syrjäneille.
Mitä itse luonnonilmiön palvontaan tulee, on viimeksimainituilla
ainoastaan tapa tervehtiä kevään ensimäistä ukonjyryä.
Maanhaltiaa votjakit kutsuvat nimityksellä _muzjem-mumi_ ("maaemo").
Jelabuzhskij, joka mainitsee sen toisella samaa merkitsevällä nimellä
_muzjem-anai_. sanoo, että se on maanviljelyksen päähaltia. Yleensä
votjakit uskovat sen asuvan maassa, jonne sille myös on uhrattava.
Mamadyshin piirissä kuulin kerrottavan, että _muzjem-mumi_ oleskelee
maahan muodostuneissa kumpuloissa, joita siitä syystä ei sovi kaivaa.
Nykyään esiintyy vanha _muzjem-mumi_ enää ainoastaan harvoin votjakkien
uhrirukouksissa, sillä kaikilla votjakkialueilla on sen syrjäyttänyt
ennenmainittu _mu-kilt'shin_ eli, kuten sitä usein myös nimitetään,
_mu-kilt'shin-mumi_. Nimien vaihdos ei kuitenkaan ole mitenkään
muuttanut votjakkien vanhaa käsitystä eikä entisiä uhrimenoja. Onpa
vanha _muzjem-mumi_ vielä sukupuoleenkin nähden tunnettavissa
_mu-kilt'shin-mumi_ haltiattaressa, sillä Aminoff sanoo votjakkipappien
itse väittäneen, ettei viimeksimainittu ole mikään muu kuin "maa-emo".
Samoin huomauttaa Wichmann, että hän samanlaisessa tilaisuudessa, jossa
Aminoff kuuli palvottavan _mu-kilt'shin-mumia_, kuuli käännyttävän
_muzjem-mumin_ puoleen. Senvuoksi hän olettaakin, että edellinen
maanhaltian nimitys on vain myöhempi sekamuodostus. Samaan tulokseen
tulee myös venäläinen tutkija Smirnov.
Jo se seikka, ettei votjakkien maanjumalattarella ole minkäänlaista
muotoa heidän mielikuvituksessaan, viittaa, että uhrilahjoin palvottu
_muzjem-mumi_ alkuaan on itse maa sielulliseksi kuviteltuna. Sitä
osoittaa myös uhritoimituksissa noudatettu tapa asettaa _muzjem-mumin_
eli _mu-kilt'shinin_ uhri, jonka välttämättä tulee olla musta eli maan
värinen, itse maan poveen, ynnä se yleiseen vallalla oleva käsitys,
ettei _mu-kilt'shinille_ sovi uhrata aivan myöhään syksyllä siitä
syystä, että maa silloin jo nukkuu. Lisäksi todistaa sitä eräs rukous,
jonka olen pannut muistiin Birskin piirin Mozhgassa, jossa anotaan,
ettei _mu-kilt'shin_ suuttuisi, kun ihmisen on pakko kaivaa ja kyntää
maata. Huomattava on myöskin, että votjakit toisin paikoin kutsuvat
maasta johtunutta tautia nimellä _mu-kilt'shin-mizh_ (mu-kilt'shin
tauti). Nämä esimerkit osoittavat, että viimeksimainittuun, joka
alkuaan lienee maan elollistettu tuotantovoima, ja maaemoon liittyvät
uskomukset ovat samoja.
_Muzjem-mumia_ eli _mu-kilt'shiniä_ votjakit palvovat pääasiallisesti
kesäisissä vainiojuhlissa. Uhriteuraan veri on vuodatettava
teurastettaessa maahan kaivettuun kuoppaan, jonne myös
_vile-mit'som_-lihaosia vastaavat elimet, sisälmykset ja luut haudataan.
Yleisimmin käytettyjä uhrieläimiä tässä tilaisuudessa ovat musta härkä
tai lammas. Myöhemmin käytäntöön tulleita, kuten hevosta ei
_muzjem-mumille_ uhrata. Votjakit eivät myöskään pidä välttämättömänä
uhrata maaemolle vain naaraspuolisia eläimiä. Paitsi vainiouhreissa
ilmaantuu _mu-kilt'shinin_ nimi votjakkien rukouksissa säännöllisesti
myös kylienvälisessä uhripalvonnassa sekä joskus lattianalaisissa
uhreissa, joista jo edellä olemme huomauttaneet. Yleensä muistuttaa
muzjem-mumin-palvonta uhrimenojensa puolesta täydellisesti vanhemman
ajan vainajainpalvelusta. Vanhin maanhaltialle kohdistettu rukous,
jonka tunnemme, on seuraava Satrapinskin Glazovin piirissä
kevättoukojuhlassa (1854) muistiinkirjoittama: "oi maa-emo, me kiitämme
sinua, että olet meitä ruokkinut menneenä vuonna, älä nytkään
kitsastele, kasvata meille viljaa tänäkin kesänä!"
Maan sielullistuttamisesta johtuu myös eräs omituinen tapa, jota
syrjänit nimittävät "maa-onnen" (_mu-shud_) varastamiseksi. Nalimov
sanoo sen tapahtuvan siten, että varas hiipii toisen pelto-osalle,
ottaa sieltä kourallisen multaa ja lausuu: "hyvä onni seuraa minua,
anna minulle hyvä sato!" Tshuvasseilla, jotka toimitusta nimittävät
"maan varkaudeksi", liittyy siihen vielä häätapoja. Vieraan pellolle
ajetaan yöllä kuten häihin kulkusten helistessä sekä häälaulujen
kaikuessa, valitaanpa varta vasten maaemolle sulhokin. Päätoimitus on
mullan vieminen vieraasta omaan peltoon. Että sama häätapa on
votjakeillekin ollut tunnettu, osoittaa Ostrovskijn lud-palvonnan
yhteydessä esittämä mullan saattamiskuvaus, josta edellä on kerrottu,
sillä on todennäköistä, että tämä toimitus alkuaan on kuulunut
maanviljelyksen yhteyteen.
Jelabuzhskij tietää samannimisen piirin votjakkien lisäksi uskovan,
että maan alla asustaa suuri musta härkä _muzjem-ut'is-osh_ ("maata
vartioiva härkä"). Heidän käsityksensä mukaan on näet maan alla meri,
meressä kalahirviö ja sen selässä suunnaton härkä, joka kannattaa maata
sarvillaan. Myös Sarapulin piirin votjakeilla on Vereshtshaginin mukaan
kertomuksia maanalaisesta härästä _muzjem-osh_. Maanjäristysten uskotaan
aiheutuvan siitä, että härkähirviö lähtee liikkeelle. Auringon valoa se
pelkää, sillä päivänsäteet surmaavat sen. Tämä kummitus ei tietysti
kuitenkaan ole milloinkaan ollut uhripalvonnan alaisena.
Viljanhaltiaa votjakit nimittävät _d'u-urt_ ("vilja-sielu"), joskus
nimitetään sitä myös _busi-urt_ ("pelto-sielu"). Nykyään se näyttää
olevan tunnettu ainoastaan itäisille votjakeille. Tämäkään haltia ei
alkuaan ole muu kuin itse vilja sielullistettuna. Senvuoksi ei
_d'u-urt_ votjakkien mielikuvituksessa voi pukeutua minkäänmoiseen
muotoon. Ainoastaan eräs omituinen pellolla tapahtuva toimitus
todistaa, että votjakit ovat uskoneet vilja-sielun irtautuessaan
viljasta ilmaantuvan pienen valkoisen perhon hahmossa, samoin kuin
ihmissielu ruumiista lähdettyään heidän käsityksensä mukaan ilmenee.
Onnellinen se henkilö, jonka pellossa _d'u-urt_ viihtyy, sillä siinä
kasvaa hyvä ja runsassatoinen vilja. Sitävastoin kun vilja ei tule
oraalle tai muuten kasvaa kitumalla, on se todistus siitä, että
_d'u-urt_ on jättänyt entisen asuntonsa ja muuttanut naapurin
viljamaahan. Siinä tapauksessa se on etsittävä takaisin. Toimitukseen,
jota nimitetään _d'u-urt-kuton_ ("vilja-sielun etsintä"), ottaa osaa
paitsi varsinaista etsijää, _sinad'd'zis_ ("näkijä"), kolme poikaa ja
kolme tyttöä. Viimeksimainitut nousevat kukin valkoisen hevosen selkään
valkoiseen pukuun puettuina. Yhden pojista tulee olla viulutaituri.
Hartain mielin ajaa saattue hiljalleen viljapeltojen ympäri etsien
viljan "sielua". Vihdoin huomataan sen liitelevän valkoisena perhona
ruohikossa. "Näkijä" vangitsee sen silloin valkoiseen liinaan, mikä
hänellä on kädessään. Sen jälkeen saattue palaa riemuiten pellon
laidassa olevaan uhripaikkaan, jossa vanhukset sillä välin ovat
teurastaneet uhriksi valkoisen lampaan. Tullessaan nuorukaiset ja
neitoset laulavat erityistä _urt-kuton_-laulua. Se henkilö, jota perho
etsittäessä lähenteli, saa sen nyt huostaansa säilyttääkseen sitä
viikon päivät vilja-aitassaan, minkä ajan kuluttua _d'u-urt_ viedään
takaisin viljamaalle ja lasketaan vapauteen.