on pikemmin paha ja pelätty kuin hyvä haltia. Jo sen näkeminen ennustaa
myrskyä, kuolemaa tai muuta onnettomuutta. Vesissä, missä se oleskelee,
on vaarallista kylpeä varsinkin myöhään illalla, sillä, kuten Popov
sanoo, vetehinen vetää luokseen yhtä hyvin ihmisiä kuin eläimiä.
Nalimov tietää, että naispuolinen _vasa_ houkuttelee miehiä luokseen
saadakseen harjoittaa sukupuoliyhteyttä heidän kanssaan. Zhakov sanoo
vetehisen iloitsevan jo edeltäpäin ihmisuhreista, sillä monet ovat sen
nähneet rannalla tai vedessä vähää ennen hukkumistaan. Paitsi ihmisiä
anastaa vedenhaltia hyvin mielellään myös hevosia, joita tavan takaa
uppoaa soihin ja jokiin.
Kristillisenä aikana on vedenhaltia tullut entistään pahemmaksi ja sen
nimeä _kul'_ on alettu käyttää myös paholaisen merkityksessä.
Sellaisena ei vetehinen voi sietää ristinmerkkiä eikä kirkonkellojen
ääntä, jota kuullessaan se aina heti pistäytyy maan sisään. Vihaansa
vedenhaltiaa kohtaan osoittaa _Jen_ (taivaan jumala) iskemällä siihen
ukkosilmalla salamoitaan.
Kansan alkuperäisen käsityksen mukaan ei _kul'_ kuitenkaan ole ollut
ehdottoman paha olento. Zhakov sanoo, että kun vetehiselle uhraa, se
antaa kaloja sekä sallii ihmisten matkustaa joilla. Wichmannin
muistiinpanoissa kerrotaan, että syrjänit uhraavat järvenhaltialle
hyvän kalasaaliin vuoksi voita ja leipää. Kalastaessa on varottava
rumien sanojen lausumista, sillä siitä vedenhaltia suuttuu tarttuen
kiinni nuotan periin. Samoin kuin kalastajain tulee myllärien olla
sovussa vetehisen kanssa. Janovitsh tietää, että vedenhaltia vaatii
myllyä rakennettaessa uhriksi "pään", muuten se häämatkallaan särkee
padot. Nykyään sille uhrataan vain kukon pää. Muussakin tarkoituksessa
annetaan vetehiselle silloin tällöin pieniä uhreja. Janovitsh sanoo,
ettei yksikään syrjäni astu veden yli antamatta vedenhaltialle lahjaa,
jollei muuta, niin langan vyöstään hän heittää veteen. Popov kertoo,
että paremman puutteessa on vetehiselle uhrattu kivi tai lastu. Hyvin
yleinen on lisäksi tapa uhrata vedenhaltioille hopeaa.
Shatrov tietää vielä puhua kääpiömäisistä _it'setik_ nimisistä
vedenhengistä, jotka ovat hyvin pieniä, pitkähiuksisia,
ihmisenmuotoisia, syvissä joissa eläviä olentoja. Niiden hän sanoo
olevan alkujaan veteen hukkuneitten pienokaisten henkiä, joita
myöhemmin on alettu pitää vedenhaltiain joukkoon kuuluvina. Ne ovat
ihmiselle vihamielisiä. Pyytämään ryhtyessään on kalastajilla tapana
palvoa niitä heittämällä veteen uhriksi munaa, leipää, ohukaisia, rahaa
y.m. Muutamassa Smirnovin esittämässä kertomuksessa mainitut olennot
esiintyvät karvaisina peukaloisina, ne tulevat esiin myllyn lattian
alta, istuutuvat talonpojan käsille, jaloille ja rinnan päälle sekä
pyytävät häneltä jauhoja uhaten muussa tapauksessa vetää hänet veteen.
Smirnov vertaa niitä votjakkien _kutis_-henkiin, mutta on huomattava,
ettei viimeksimainituilla kuten näillä ole tarkoin määrättyä
ilmenemismuotoa.
Vertaillessa votjakkien ja syrjänien vedenhaltioihin liittyviä
uskomuksia keskenään ovat yhtäläisyydet silmäänpistävät. Tämä ei
kuitenkaan aiheudu siitä, että mainitut kansat veljeskansoina kuuluvat
samaan permalaiseen kansaryhmään, vaan siitä, että kumpikin kansa
toisestaan eronneena on ollut saman kolmannen, heitä korkeammalla
kehityskannalla olleen kansan vaikutuksen alaisena, sillä
isovenäläisten vedenhaltiain sekä ilmenemismuodot että muut niihin
liittyvät uskomukset vastaavat pikku piirteitään myöten niin hyvin
votjakkien kuin syrjänien uskomuksia. Suoranaisimmin näkyy venäläinen
vaikutus koskeneen, paitsi syrjäneihin, Glazovin ja Sarapulin piirin
votjakeihin. Eteläisillä ja itäisillä alueilla vastaa votjakkien
vetehinen tatarien _siu-ejäse_ ("veden isäntä") ja tshuvassien
_shu-hozi_ ("veden isäntä") haltiaa, joita se muistuttaa jo nimensäkin
_vu-kuzo_ ("veden isäntä") puolesta. Kuitenkin on hyvin vaikea vetää
rajaa venäläisten ja tatarien vedenhaltioita koskevien uskomusten
välille, sillä nähtävästi on niilläkin paljon yhteistä. Että syrjänien
vedenhaltiain luonteenomaiset piirteet ovat samat kuin venäläisten
vetehisten, ovat jo useat mainitun kansan mytologian tutkijat, kuten
Popov ja Dobrotvorskij, oivaltaneet. Nalimov tosin vastustaa Popovin
väitettä, että syrjänit ovat lainanneet vedenhaltioihin liittyvät
uskomuksensa venäläisiltä huomauttaen, että syrjänien käsityksen mukaan
_omel'_ (paholainen) on luonut vetehiset, jota vastoin venäläinen
rahvas uskoo, että ne ovat syntyneet hukkuneitten hengistä.
Perustelut, joilla Nalimov tukee olettamustaan, mikä enemmän lienee
kansallistunteen kuin tieteellisen arvostelun aiheuttama, ovat
kuitenkin kaikkea todistusvoimaa vailla. Ensinnäkin on huomattava, että
kertomukset omel'in luomista hengistä ovat legendoina myöhäis- ja
vierasperäisiä, ja toiseksi ei käsitys hukkuneitten muuttumisesta
vedenhaltioiksi, jossa kuvastuu sangen alkuperäinen ajatus, ole
syrjäneillekään vieras. Popov on epäilemättä oikeassa väittäessään,
että _vasa_ nimikin on suoranainen käännös venäläisestä "vodjanoj"
sanasta. Vierasta vaikutusta todistaa lisäksi nimi _shishiga_, jolla
syrjänit, kuten Smirnov tietää, toisinaan nimittävät naispuolista
vedenhaltiaa, mikä nimi on sellaisenaan isovenäläisiltä lainattu.
Vedenhaltiain ihmisellistä alkuperää todistaa paitsi niiden ulkomuotoa
käsitys, että uusia vedenhaltioita muodostuu joka kerta, kun ihmisiä
hukkuu veteen. Zhakov tietää syrjäneillä olevan tapana kantaa uhriakin
hukkuneille pudottamalla veteen leivänpaloja. Sellaisina uhripaikkoina
hän mainitsee Vytshegdan sivujokien laskupaikat, joihin usein ihmisiä
hukkuu. Myöhäis- ja venäläisperäinen on käsitys, että ihminen, joka
ilman ristiä käy uimassa, joutuu vedenhaltiain joukkoon, mutta voi
jälleen muuttua ihmiseksi, niin pian kuin joku ripustaa ristin hänen
kaulaansa.
Votjakkien ihmisenkaltaisiin haltioihin, joskin suuresti muista eroten,
on lisäksi luettava _kilt'shin_ eli _kildisin_ (Glaz. p.), jota valkean
ulkomuotonsa ja pukunsa vuoksi kutsutaan myös nimellä _ted'i kilt'shin_
("valkoinen kiltsin"). Votjakit väittävät, että se on ihmisten ja
_Inmarin_ välittäjä. Kuten muista ihmisenkaltaisista haltioista on
_kilt'shinistäkin_ runsas määrä kertomuksia olemassa. Nämä eroavat
kuitenkin edellisistä legendanomaisen sisältönsä puolesta. Niissä
kerrotaan, miten _kilt'shin_ ennen vanhaan kulki maan päällä tehden
ihmeitä, lausuen ennustuksia sekä muistuttaen ihmisiä heidän
velvollisuuksistaan kanssaihmisiään kohtaan. Joskus hän ilmaantuu myös
erään toisen nimettömän henkilön seurassa. Hyvin yleinen kaikilla
votjakkialueilla on kertomus _kilt'shinistä_ viljamaan vaalijana. Sen
mukaan hänellä on tapana kulkea pitkin pellonsarkojen välisiä
pientareita, jotka kynnettäessä ovat jätettävät leveiksi, jottei vilja
koskisi _kilt'shinin_ valkoiseen viittaan. Kulkiessaan hän osoittaa
kasveille hellyyttä nostamalla ja tukemalla tuulen kumoamia korsia.
Pellon pientarella kulkevana nimitetään _kilt'shiniä_ Sarapulin
piirissä nimellä _mezha-ut'is_ ("pientaren-vartia").
Monipuolisena suojelushenkenä _kilt'shin_ on vähitellen alkanut
syrjäyttää eräitä votjakkien vanhoja, alkuperäisempiä haltioita.
Useimmiten on haltiain vaihdos kuitenkin enemmän vain nimellistä kuin
todellista laatua, sillä entisiin haltioihin liittyvät uskomukset ynnä
uhrimenot ovat useimmiten nimien vaihtuessa säilyneet muuttumattomina.
Vanhan _vu-murtin_ sijalle on tullut _vu-kilt'shin_, talonhaltiain
sijalle _dürt-kilt'shin_ ja _gid-kilt'shin_. Yleisempiä ovat
_dü("vilja")-kilt'shin_ sekä _mu("maa")-kilt'shin_. Yksinään
_kilt'shin_, joskus myös _nuni("lapsi")-kilt'shin_, nimisenä votjakit
palvovat mainittua jumaluusolentoa ainoastaan synnytyksen ja lasten
suojelushaltiana. Senvuoksi on heillä tapana uhrata lapsen
syntyessä _kilt'shinille_ valkoinen lammas. Uhri, jota nimitetään
_kilt'shin-taka_ ("kilt'shin-lammas"), teurastetaan pihalla,
jossa myös uhrin jätteet poltetaan tulessa. Rukouksessa pyydetään
vastasyntyneelle onnea, terveyttä ja runsaasti elonpäiviä. Tavallisesti
ei _kilt'shin_-uhria kuitenkaan toimiteta heti syntymäpäivänä, vaan
aluksi tehdään vain uhrilupaus. Se seikka, ettei Glazovin piirissä
tunneta _kilt'shin-taka_ uhria, vaikka siellä on säilynyt hyvin
alkuperäisiäkin synnyttämiseen liittyviä uhritapoja, kuten vainajien
muistajaiset, herättää epäilystä, tokko eteläisten ja itäistenkään
votjakkien _kilt'shin-taka_ on omaperäistä laatua. Kuitenkin on
huomattava, että tsheremisseilläkin tavataan aivan vastaava
uhritoimitus.
Niin hyvin _kilt'shinin_ ulkomuoto kuin hänen nimeensä liittyvät
kertomukset osoittavat, että tämä haltia, sellaisena kuin se
nykyään esiintyy, on sulautunut myöhemmän ajan legendaperäisiin
jumaluusolentoihin. Vähävenäläisillä säilyneet runsaat legenda-aarteet,
joissa on useita, jotka miltei sanasta sanaan vastaavat votjakkien
_kilt'shin_-kertomuksia, osoittavat kumpaistenkin olevan yhtä
kristillistä alkuperää. Sama käsitys on votjakeilla itsellään. Joskus
kutsuvat he _kilt'shiniä_ enkeliksi, joskus pyhimykseksi, joskus
profetaksi. Hyvin yleisesti häntä verrataan myös Kristukseen.
Ilmaantuupa Jeesus Kristus votjakkien rukouksissa toisinaan
_kilt'shinin_ synonyymina. Votjakkien legendanomaista _kilt'shiniä_
vastaa tarkoin tsheremissien _puirsho_.
Joskus ilmaantuu miespuolisen _kilt'shinin_ rinnalla myös naispuolinen
_kilt'shin-mumi_. Ensi kerran mainitsee hänet Rytshkov kutsuen häntä
"Kaldyni mumas" (synnyttämis-emo). Kirjailija lausuu, että tämä
jumalatar on ensi sijalla Ilmerin (_Inmar_) jälkeen, ja että votjakit
väittävät sen olevan Ilmerin äidin. Naiset rukoilevat siltä lapsen
synnyttämistä ja neitoset onnellista miehelään joutumista sekä antavat
sille uhriksi valkoisen lampaan. Georgi kutsuu sitä "Mukalzin",
"Mutzien kalzin" ja "Mumu kalzyn" ja kertoo, että votjakit pitävät sitä
_Inmarin_ äitinä, joka hallitsee maan satoa sekä ihmisten ja eläinten
hedelmällisyyttä. Myöhemmänkin ajan lähdekirjallisuudessa esiintyvät
samat nimet tarkistamatta Georgilta lainattuina. Pallas, jonka esitys
on edellämainittua vanhempi, mainitsee ainoastaan nimet "Mu kalzin" ja
"Muldsien kalzin" maan jumaluuden nimityksinä. Varsin otaksuttavaa on,
että _muzem-mumi_ ("maa-emo"), joka myöhemmin tulee puheeksi, on
vaikuttanut _mu-kilt'shinin_ sukupuoleen. Ainakin nykyään vastaa
_mu-kilt'shin mumi_ sekä käsitteellisesti että uhriensa puolesta
_muzem-mumia_. Miten lieneekin, joka tapauksessa puhutaan Rytshkovin
tiedonannossa naispuolisesta _kilt'shinistä_ synnytyksen jumalattarena.
Vaikkakin hänen lauseessaan, että votjakit sanovat "Kaldyni
mumas"-haltiattaren olevan Jumalan (Ilmerin) äidin, on jotakin
legendanomaista, näyttää kuitenkin todennäköiseltä, että _kilt'shin_ on
ollut permalaisilla jo pakanuuden aikainen sikiämisen ja syntymisen
haltia. Siihen viittaa itse haltian nimikin, joka johtuu sanasta
_kildini_ ("siittää, synnyttää, luoda"). Rytshkovin mainitsemaa
"Kaldyni mumas" jumalatarta vastaa tarkoin tsheremissien _shotshen-ava_
("synty-emo").
Luonnonhaltiat ja niiden palvonta.
Edellisen ryhmän haltioita olemme yhteisellä nimellä nimittäneet
ihmisenkaltaisiksi siitä syystä, että ne permalaisten mielikuvituksessa
ilmaantuvat ihmisen näköisinä. Niiden joukkoon olemme lukeneet myös
karhun, koska luonnonkansat yleensä eivät pidä sitä tavallisena
eläimenä, vaan pikemmin jonkinlaisena metsäihmisenä. Mainitun ryhmän
haltioiden ihmisenkaltaisuus on oletettu aiheutuvan siitä, että ne
alkujaan ovat olleet manallemenneiden henkiä, joita on aljettu palvoa
niiden olopaikan mukaan erilaisten elinkeinojen suojelushaltioina.
Näiden rinnalla on Perman heimon jumalistossa toinen huomattava ryhmä
palvonnan alaisia olentoja, joita yhteisellä nimellä lienee sopivinta
nimittää luonnonhaltioiksi. Nämä eroavat yllämainituista ennen kaikkea
siinä, ettei niillä, kuten edellisillä, ole inhimillistä alkuperää
eivätkä sen vuoksi myöskään, ainakaan alkuaan, ole ihmismuotoisia.
Luonnonhaltiat ovat syntyneet itse luonnonvoimien ja esineiden
elollistamisesta, jotka sikäli, mikäli ne voivat joko edistää tai
ehkäistä ihmisen elämää ja hyvinvointia, ovat päässeet palvonnan
esineiksi.
Ensi sijalla viimeksimainitussa haltiaryhmässä on taivaanjumala, jota
votjakit nimittävät _inmar_. Yleisimmin ymmärretään tällä sanalla
taivaassa asuvaa jumaluusolentoa, mutta sen ohella se näyttää
merkinneen myös itse aistimilla havaittavaa taivasta. Muistomerkkejä
siitä on säilynyt meidän päiviimme asti sanontatavoissa sellaisissa
kuin _inmar zore_ ("sataa") y.m., joita Smirnov, Munkácsi ja Rogaevskij
esittävät teoksissaan. Mielenkiintoinen viimeksimainitun kuvauksessa on
votjakkien väite: "kaiken valoisan, minkä me näemme, me nimitämme
inmariksi", sillä siitä selvästi ilmenee, että votjakit ovat
tarkoittaneet inmarilla ennen kaikkea juuri päiväntaivasta. Nykyään on
_inmar_ sanalla kuitenkin etupäässä vain persoonallisen taivaanjumalan
merkitys, samalla kun sen kantasana in(m-) (= suomal. ilma) yhä
edelleen on säilyttänyt näkyväisen taivaan merkityksen. Kuitenkin on
sitäkin joskus esim. Sarapulin piirissä, kuten Aminoff tietää, käytetty
myös taivaanjumalan merkityksessä. Viimeksimainittua vastaa
täydellisesti syrjänien _jen_, joka myös alkuaan merkitsee taivasta,
mutta edellisen lisäksi on saanut monoteistisen Jumalan merkityksen.
On luonnollista, että salaperäinen taivas valoineen, sateineen,
salamoineen ynnä muine ihmeellisine voimineen ja ilmiöineen, jotka
hyvin läheisesti koskevat kaikkea maanpäällistä elämää, on jo varhain
tullut luonnonihmisen erityisen huomion esineeksi. Kuitenkaan ei sitä,
miten sielulliseksi se lieneekin ajateltu, ole alkuaan käsitetty
persoonalliseksi olennoksi eikä sitä myöskään ole palvottu
rukouksilla ja uhreilla. Sitä todistaa ilmeisesti se seikka, etteivät
taivaanjumalan uhrit pohjoisimmilla kansoilla, kuten lappalaisilla ja
ostjakeilla, ole olleet yleisiä. Voi siis olettaa, että taivaanjumalan
_palvonta_ on Suomensuvulle saapunut myöhemmän kulttuurin mukana.
Tätä vierasta vaikutusta etsiessämme sattuu katseemme lähinnä ympärillä
asuviin sivistyskansoihin, joilla aikoinaan on ollut vastaavia
uskomuksia ja uhritapoja. Samoin kuin votjakit ovat heidän
naapureistaan sekä tshuvassit että tatarit palvoneet taivaanjumaluutta
itse "taivaan" nimisenä. Viimeksimainittujen pakanuuden aikaisen
_tängere_ ("taivas") haltian on Allah jo syrjäyttänyt muhametinoppiin
kääntyneillä, mutta kristityt käyttävät sitä yhä edelleen kristillisen
Jumalan nimityksenä. Samaa alkujuurta lienee myös _tura_, jolla
nykyiset tshuvassit ja heidän edeltäjänsä bolgarit ovat nimittäneet
taivaanjumalaa. Että votjakkien _Inmar_ todella on ollut
turkkilais-tatarilaisen ylijumalakäsitteen vaikutuksen alaisena,
osoittaa ilmeisesti se seikka, että tältä taholta tullut ubrieläin,
hevonen, joka Suomensuvun palvonnassa on myöhäisperäinen, on
erityisesti taivaanjumalalle omistettu uhri. Samalla on mainittava,
että votjakit suurissa uhrijuhlissaan, joissa on tapana teurastaa
useita eläimiä, nimittävät _Inmarin_ uhria muista erotukseksi nimellä
_kurbon_, mikä johtuu tshuvassinkielen "kurban" ("uhri") sanasta.
Lisäksi on _Inmarin_ palveluksen myöhäisperäisiä piirteitä tämän
haltian uhrimenoihin kuuluva polttouhri (_tilaskon_), joka, kuten jo
ennen olemme huomauttaneet, on nuorin votjakkien uhritavoista.
Polveutuisiko siis _Inmarin_ palvonta näin ollen ehkä vasta
bolgarien vallan ajoilta, vai onko syytä päättää, että se on
votjakeilla ollut olemassa jo ennen kuin he joutuivat kosketukseen
turkkilais-tatarilaisen kansanryhmän kanssa? Jälkimäisen olettamuksen
puolesta puhuu eräs uhritapa, joka, sen laajasta leviämisalueesta
päättäen, tuntuu varsin vanhalta sekä samalla osoittaa, että useiden
niin hyvin Europan kuin Aasian luonnonkansain taivaanpalvonnalla on
sama, yhteinen alkuperä. Tämä uhritapa, joka yhdistää votjakkien
_Inmarin_ palvonnan Altainkin seutujen taivaanpalvontaan, on se, että
uhripapin kasvot ja uhriteuras, jonka tässä tapauksessa tulee olla
valkoinen, ovat uhritilaisuudessa suunnattavat itää kohti erotukseksi
manalan haltiain uhreista, jotka toimitetaan päinvastaiseen suuntaan.
Vielä nykyään votjakit noudattavat tarkoin tätä erotusta, vaikka
muhamettilaisten rukoussuunta on entiset ilmansuunnat vaihtanut uusiin,
niin että _Inmaria_ on alettu palvoa etelään, vainajia pohjoseen päin.
Kummallakin uhritavalla on omat nimityksensäkin, edellisellä
_vallan vandon_ ("ylös-teurastus"), jälkimäisellä _ullan vandon_
("alas-teurastus"). Aivan varmaan on tämä tapa aikoinaan ollut tunnettu
myös syrjäneille, koska heitä pohjoisempana asuvat samojeditkin sen
tuntevat. Tämä uhritapa näyttää olleen käytännössä jo ennen
polttouhria, sillä vanhemmissa tietolähteissä sanotaan samojedeista
nimenomaan, että he söivät uhrilihat raakana. Jotta uhriantimet, joita
ei siis tällöin vielä tulen savu saattanut taivaan korkeuteen, olisivat
olleet lähempänä jumalaa ja hänen käytettävissään, asetettiin valkoisen
uhriporon luut ynnä pää korkeimman vuoren huipulle. Pää asetettiin
vielä seipään päähän kuono itään päin. Ettei mainittu palvomistapa ole
Perman heimollekaan ollut tuntematon, todistaa Vereshtshaginin
Sarapulin piiriä koskeva tiedonanto, jossa mainitaan, että seudun
votjakeilla perimätiedon mukaan on ollut tapana uhrata korkeimmalle
olennolle korkeimmilla vuorilla. Votjakkien taivaanjumalan muinaisuutta
osoittaa lisäksi se seikka, että _Inmar_ sanaa vastaa äänteellisesti
suomalaisten ilmanhaltian nimi _Ilmari_. Onko siis taivaanjumala ollut
tunnettu suvullemme jo suomalais-permalaisena aikana? Tätä olettamusta
tukee se asianlaita, että myös indogermanit, joiden naapuruudessa
Suomensuku muinaisaikoina on elänyt, ovat palvoneet päiväntaivasta
jumalanaan. Johtopäätteellisten _Inmar_ ja _Ilmari_ muotojen yhteydestä
voimme päättää, että suvullamme jo tuona etäisenä aikana, s.o. toisella
vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua, oli persoonallinenkin
taivaanjumala ja että siis esi-isämme jo silloin pyrkivät ylemmäksi
tuota alkuperäistä kantaa, millä persialaiset olivat vielä Herodotoksen
aikana, kunnioittaessaan jumalanaan "koko taivaan piiriä".
Taivaanjumalan palvonta on varmaankin hyvin läheisessä yhteydessä
maanviljelyksen kanssa, se kun ennen muita elinkeinoja suuntaa ihmisten
katseet taivaalle päin. Että votjakkienkin _Inmar_ on ennen kaikkea
maanviljelyksen jumala, osoittaa ilmeisesti se seikka, että hänelle
uhrataan etupäässä viljavainioilla. Siitä kertoo jo Rytshkov samalla
huomauttaen, että votjakit rukoilevat _Inmarilta_ maalle
hedelmällisyyttä. Sitä osoittavat myös määresanat _kildis-vordis_
("siittävä, ylläpitävä"), joita votjakit uhrirukouksissaan usein
antavat taivaanjumalalle. Lisäksi on huomattava, että taivaanjumalan
alkuperäinen palvonta-aika on vain kesäkausi, sillä, kuten Potanin
sanoo, votjakit uskovat, että Inmarille voidaan uhrata ainoastaan
pokrovan päivään (l/X v.l.) asti; sen jälkeen se on sopimatonta. On
siis oletettavissa, että taivaanpalvonta on edennyt kansalta toiselle
etupäässä maanviljelyskulttuurin mukana. Tällä ei kuitenkaan ole
väitetty, etteivät luonnonkansat olisi sitä saattaneet omaksua
maanviljelijänaapureiltaan jo ennen mainittua elinkeinoa. Pohjoiset
paimentolaiskansat kuten samojedit ovat siitä todistuksena.
Taivaanjumalan palvonta kuten luonnonhaltiain yleensä eroaa suuresti
vainajainpalveluksesta siinä, ettei se ole määrättyyn uhripaikkaan
sidottu, että siihen saattaa ottaa osaa kuka hyvänsä sukuun tai
sukupuoleen katsomatta, että uhripapin toimi ei ole perinnöllinen, vaan
hänet valitaan kutakin yksityistä uhritoimitusta varten ja ettei sille
pyhitettyä uhripaikkaa pidetä taudin (_mizh_) aiheuttajana.
Vanhin votjakkien _Inmarin_ palvelusta koskeva tiedonanto on Rytshkovin
kuvaus, jossa, niin lyhyt kuin se onkin, on säilynyt useita varsin
arvokkaita piirteitä: "Pääjumala Ilmer (_Inmar_) asuu taivaassa ja on
kaikki luonut. Hänen juhlaansa vietetään keväällä, jolloin palvonta
tapahtuu peltojen keskellä. Sinne menevät sekä miehet että naiset anoen
häntä lisäämään heidän vainioittensa hedelmällisyyttä. Uhrieläinten,
joina käytetään hevosta, lehmää, lammasta tai vasikkaa, tulee olla
valkeakarvaisia."
Nykyaikana votjakit, mitä uhrieläinten karvanväriin tulee, eivät aina
enää tarkoin noudata mainittua vanhaa uhrisääntöä; ainoastaan sitä he
pitävät silmällä, ettei uhriteuraaksi mitenkään tule mustavärinen.
Yleisin _Inmarille_ omistettu uhrieläin on tätä nykyä, varsinkin
eteläisillä ja itäisillä alueilla, ruskea varsa. Uhritoimituksessa on
tapana asettaa taivaanjumalalle tulevat uhriantimet tuleen, kuitenkin
on polttouhrin ohella joskus vanhempi _vile-mit'son_ uhritapa säilynyt.
Tietoja siitä, ovatko votjakit valmistaneet kuvaa taivaanjumalasta,
puuttuu tykkänään. Ainoastaan Koshurnikov tietää kertoa, että he
piilottivat asumattomiin majoihin _Inmarin_ kuvan, joka oli vain
karkeasti veistetty päätä kuvaava pölkky, parta oli muodostettu
suoruohoista. Toinen _Inmarin_ kuva, josta sama kirjailija puhuu,
säilytettiin pieneen laatikkoon kätkettynä yleisessä rukoushuoneessa.
Kuva oli taikinasta tehty, ihmisen muotoinen. Palvonnan ajaksi
asetettiin arkku pöydälle ja siinä oleva pieni, ikkunan tapainen reikä
aukaistiin, "jotta jumala kuulisi uhraajain rukoukset". Mainittuihin
tietoihin ei kuitenkaan voi mitään perustaa, sillä epäilemättä ne
koskevat kumpikin _vorshud_-palvontaa. Edellinen kuva ei ilmeisesti
olekaan mikään muu kuin _vorshud-vakka_, jonka alle votjakit toisinaan
asettavat suoruohoja. Näin ollen jää kysymyksemme vaille vastausta.
Luultavasti me hyvin voimme sovelluttaa votjakkeihin sen, mitä Tacitus
sanoo germanien luonnonjumalista: "He eivät pidä taivaallisten
suuruutta vastaavana sitä, että jumalat suljetaan seinien sisään ja
että niille muodostetaan ihmisen kaltaiset kasvot."
Myöhempinä aikoina _Inmar_ on korkeampien uskontojen vaikutuksesta
yleistynyt Jumalaksi monoteistisessä merkityksessä, ja votjakit ovat
alkaneet häntä palvoa kaikissa elämäntarpeissa. Kuitenkin he kääntyvät
hänen puoleensa yhä vieläkin yksinomaan aineellisen hädän hetkinä.
Votjakkien yleisintä uskoa kuvailee sattuvasti eräs nimetön kirjoitus
Vjatkan lääninlehdessä (1861): "_Inmar_ on heidän käsityksensä mukaan
vain hyvä haltia, joka suojelee heidän elämäänsä sekä antaa heille
ruuan ja vaatteet, mutta jolla ei ole mitään tekemistä ihmisten kesken
vallitsevien suhteiden kanssa." Näin ollen ei siis _Inmar_ alkuaan,
kuten luonnollista onkin, ole votjakkien käsityksen mukaan ollut
vainajien tavalla tapain tuomari.