metsänhaltialle myös karjan menestykseksi. Keväällä, kun karja ajetaan
laitumelle, rukoilee perheenpää sitä seuraavin sanoin: "_bidzim-nuna!
nules-nuna!_ nyt me ryhdymme ajamaan karjaa vainiolle ja samalla
aloitamme kyntämisen. Sen vuoksi me annamme sinulle uhrin. Ota se
vastaan. Varjele karja pedoilta ja pahoilta ihmisiltä. Meidän karjamme
kulkee kahdentoista joen yli, kahdentoista niityn taakse. Varjele ja
suojele sitä taudeista ja kaikesta pahasta." Uhripuuro, joka
metsänhaltialle on valmistettu, viedään tuohisessa peltoaitaukselle.
Syksyllä, kun karja palaa kotiin, toimitetaan jälleen uhri
_pirtan-soton_. Uhrina on tällä kertaa harmaa hanhi ja toimitus
tapahtuu läheisessä metsikössä. Metsänhaltiaa kiitetään siitä, että se
on karjaa metsässä kesän aikana hyvästi hoitanut.
Bessermaneillakin, kuten Wichmann kertoo, on tapana teurastaa hanhi
metsänhaltialle (_t'ashsha-murt_). Uhri toimitetaan syysaikaan jossakin
metsän laidassa, mieluimmin kuusikossa, jonne tehdään pöydäntapainen
teline. Liina levitetään pöydälle, johon asetetaan kaksi ruokakuppia,
toisessa on puuroa, toisessa uhratun hanhen lihaa. Metsänhaltiata
pyydetään olemaan suosiollinen metsässä kulkevia ihmisiä ja eläimiä
kohtaan; varsinkin pyydetään, ettei hän niitä säikyttäisi.
Myöskin satunnaisia uhreja toimitetaan metsänhaltialle. Niin tekevät
metsämiehet eräretkille lähtiessään. Sarapulin piirissä uhrataan sille
joskus myös myrskyilman aikana. Tällöin on uhrieläimenä tavallisesti
sorsa. Usein uhrataan sille vielä sairauden sattuessa tietäjän
määräyksen mukaan. Niin tekevät esim. bessermanit, jotka taudin tullen
uhraavat metsänhaltialle puuroa. Glazovin piirin votjakit nimittävät
satunnaisesta syystä esim. taudin takia toimitettavaa uhria nimellä
_sion-poton_ ("ruuan vienti"). Toimitus muistuttaa suuresti
vainajainpalvontaa. Kuten vainajille viedään metsänhaltiallekin uhri
peltoaitauksen luo. Ohukaisten luvun, joita perheenemäntä vartavasten
valmistaa, tulee välttämättä olla epätasainen, kolme, viisi tai
seitsemän. Jos joku uhraamaan mentäessä sattuu tulemaan vastaan, on se
paha enne, siksi on vastaantulijoita kartettava. Palattuaan
uhripaikasta tupaan tulee uhraajan mennä suoraa päätä sanaa sanomatta
liedelle tuhassa käsiään puhdistamaan, jonka toimituksen jälkeen hän
vasta voi omaisiaan lähestyä.
Metsänhaltioihin, joille uhreja annetaan, on myös _lud-murt_
("vainio-ihminen") luettava, jota emme saa sekoittaa ennen mainittuun
_lud-kuzo_ tai _lud-asaba_ (keremet) haltiaan. _Lud-murt_ on tunnettu
etupäässä Glazovin piirissä. Se on viisivuotiaan lapsen kokoinen
kääpiö, joka _nules-murtin_ tavalla voi jonkun verran pitentää tai
lyhentää kokoansa. Korkeiden korsien keskellä se on niiden pituinen,
matalassa ruohikossa se on ruohon mittainen. Siksi sitä on vaikea
nähdä. Yllään on sillä valkoinen puku. Pääasiallisesti se oleskelee
laitumilla, joissa se kaitsee ja suojelee karjaa. Sille toimitetaan
ainoastaan satunnaisia uhreja, niitäkin vain harvoin. Keväällä kun
karja ensi kerran lasketaan laitumelle, palvoo jokainen isäntä sitä
lakki päässä rukoillen: "hyvin suojaa elukoita, hyvästi saata ne
laitumelle, älä anna niitä petojen käsiin".
Paitsi edellämainittuja palvonnan alaisia on votjakeilla vielä joukko
metsänhaltioita, joille ei milloinkaan uhria toimiteta. Sellainen on
ennen muita kaikilla votjakkialueilla tunnettu _pales-murt_
("puoli-ihminen"), jota Georgi nimittää myös _alidaksi_. Sekin on
ihmismuotoinen, mutta sillä on ainoastaan toinen puoli ihmisen
ruumista. Niin on sillä vain yksi silmä, yksi jalka ja yksi käsi sekä
yksi rinta, joka on niin iso, että kun _pales-murt_ sen tunkee ihmisen
kitaan, tukehtuu tämä. Se ei kuitenkaan ole kovin pelätty haltia, sillä
se ei ole ihmissyöjä. Ainoastaan huutamalla se hämärän tullen
peloittelee metsässä yksinäistä kulkijaa. Jelabugan piirissä kerrotaan,
että jos se tavalla tai toisella sattuu verta vuodattamaan, syntyy joka
veripisarasta uusi _pales-murt_.
Pahempi edellistä on eteläisillä votjakki-alueilla tunnettu _shurali_,
joka sekin on ihmisenkaltainen, mutta alaston ja karvainen. Kädessään
on sillä ainoastaan kolme pitkää sormea. Se huutaa yöllä metsässä,
eksyttää ihmiset polulta ja vie ne luokseen. Toisinaan se ilman muuta
hyökkää ihmisten päälle, kutkuttaa heitä kovasti tai tanssittaa
uuvuksiin. Usein se laitumella nousee hevosen selkään ja ajaa sillä
hurjasti ympäri vainioita, niin että hevonen on aivan nääntyä.
Pahoja metsänhaltioita on myös _iskal-pido-murt_
("lehmänjalka-ihminen"), jonka nimestä jo voi päättää sen ulkomuodon.
Vyötäisiin asti on sen yläruumis puettu talonpojan pukuun, mutta jalat,
jotka ovat karvapeitteiset ja sorkalliset, ovat paljaat.
Viimeksimainittu on metsänhaltia, kuten _nules-murt_, jonka seuraan se
kuuluu, mutta se on paljoa julmempi ja raaempi kuin tämä, votjakit
uskovat sen syövänkin ihmisiä.
Sarapulin piirissä tunnetaan Vereshtshaginin mukaan vielä _babasir_
("metsäpiru"), joka hohottaa metsässä, sekä _kuzpino murt_
("pitkähampainen-ihminen"), jolla on suussa pitkät ihmisverta himoavat
hampaat, ynnä _kukri-baba_, jota kirjailija vertaa venäläisten
"baba-jaga" nimiseen syöjättäreen.
Pahojen haltiain joukkoon on lisäksi luettava _ubir_, joka on kuolleen
velhon sielu. Se tulee haudasta juomaan elossa olevien ihmisten verta.
Votjakit nimittävät sitä myös _kulem-ubir_ ("kuolleen u."). Kalpeaan
ruumiiseen, josta se on imenyt verta, jää merkiksi sinisiä täpliä. Se
ryöstää myös sikiön äidin kohdusta. Ilmassa se lentää tulikäärmeenä,
s.o. meteoorina. Ken sen näkee, voi sen pysäyttää repäisemällä poikki
paidankauluksen nauhat, silloin _ubir_ tulee voimattomaksi, putoaa
maahan, vieläpä muuttuu siksi ihmiseksi, joka tulikäärmeenä liikkui.
Votjakit uskovat lisäksi, että auringon ja kuun pimeneminen johtuu
siitä, että _ubir_ ne hotkaisee suuhunsa; kun tulipallot kuitenkin pian
alkavat sitä polttaa, sylkee se ne jälleen suustaan. Tällekään pahalle
hengelle eivät votjakit milloinkaan uhraa. Yhteisellä nimellä he
nimittävät kaikkia pahoja henkiä tatarilaisilla nimillä _shaitan_
(saatana) ja _peri_ (paholainen).
Metsänhaltiana on vielä karhu (_gondir_) mainittava, jota votjakit
pitävät ihmisenkaltaisena olentona. Se on kuitenkin heidän käsityksensä
mukaan ihmistä viisaampi ja väkevämpi. Ihmiskieltäkin se ymmärtää,
mutta ei osaa itse sitä käyttää. Karhusta puhuessaan votjakit eivät
mainitse sen oikeaa nimeä, vaan käyttävät kaikenlaisia mairenimityksiä,
useimmiten sanovat sitä "vanhaksi mieheksi". Kun he metsässä kohtaavat
kontion, paljastavat he sille päänsä kuten metsänisännälle ainakin.
Joskus kumartavatkin sitä, vieläpä asettuvat polvilleen, sillä he
uskovat, että kun karhua kunnioittaa, se ei vastaantulijaa vahingoita.
Vihamiehensä karhu tuntee vielä kuoltuaan ja vainoaa sitä. Sen vuoksi
ei ole hyvä nauraa kaadetun karhun ääressä. Mitään karhunpalvelukseen
viittaavia peijaisia ei votjakeilla kuitenkaan tätä nykyä enää ole
olemassa. Eivät edes vanhukset tiedä niistä kertoa. Tämä johtuu siitä,
että karhut metsien hävitessä ovat vetäytyneet pohjoisempiin seutuihin.
Glazovin piirin votjakeilla sanoo Pervuhin olevan myös _gondir_
("karhu") nimisen talonhaltian, joka asustaa kellarissa tai aitassa ja
jota kuten _korka-murtia_ on kestittävä uutistaloon muutettaessa. Kun
se vihastuu, vähenevät talon ruokavarat. Nimestä päättäen on tämä
kuitenkin alkujaan metsänhaltia.
Votjakkien _nules-murtia_ vastaa täydellisesti syrjänien _versa_
("metsällinen") eli _veris-mort_ (joskus myös _lesak-mort_
"metsä-ihminen"). Janovitsh kertoo, että syrjänit pelkäävät sitä
nimittää sen oikealla nimellä, sen vuoksi he sanovat sitä milloin
miksikin. Yleisimmin he nimittävät sitä venäläisten tavalla "djadja"
(vrt. Glazovin piirin votjakkien _nuna_). Samoin kuin votjakkien on
syrjänienkin metsänhaltia ihmisenkaltainen, jolla on metsässä kartano
ja perhe. Sekin on suuri kooltaan, korkeampi kuin pisin puu, sen vuoksi
syrjänit usein nimittävät sitä myös _kuz dada_ ("pitkä setä"), mikä
nimitys siis vastaa Glazovin votjakkien _bidzim nunaa_ ("suuri setä").
_Nules-murtin_ tavalla kiitää _veris-mortkin_ vihurina paikasta toiseen
vieden mukanaan joskus myös ihmisiä ja karjaa. Naiset suuresti sitä
pelkäävät, sillä se pyrkii lemmenseikkailuihin heidän kanssaan. Samoin
kuin pohjoisten votjakkien metsähiset, viettävät syrjänienkin
metsänhaltiat häitä matkaten, kuten ihmiset, suurissa hääsaatoissa.
Yleensä on _veris-mort_ hyvä haltia, josta ihmisellä on monenlaista
hyötyä. Varsinkin metsämiehiä, joiden kanssa se on sovinnossa, se
opastaa saloilla, tulee heidän nuotioilleen lämmittelemään sekä ajaa
heidän pauloihinsa metsän karjaa. Sen vuoksi on metsämiehillä tapana
toimittaa sille silloin tällöin pieniä uhreja. Hlopin sanoo, että
syrjänit vievät metsään kerran vuodessa lehtitupakkaa, jota he
asettavat kannon päähän tiheikköön, sillä "metsä-setä" pitää tupakasta.
Arvokkaampia uhreja, kuten pyitä, oravannahkoja ja ryynejä, tietää
Dobrotvorskij sille uhratun. Nalimov kertoo lisäksi, että syrjänit
uhraavat metsänhaltialle leipää, suolaa ja kalapiirakkaa karjan
kadotessa.
Karhua koskevat käsitykset ja uskomukset ovat syrjäneillä samat kuin
votjakeilla.
Luodessamme yleissilmäyksen permalaisten metsänhaltioihin, huomaamme
niidenkin joukossa useita, jotka ovat tunnettuja myös ympärillä
asuvilla kansoilla. Eri votjakkialueiden uskomuksia vertaillessa
huomaa, että melkoinen eroitus vallitsee pohjoisten ja eteläisten
käsitysten välillä, joka johtuu siitä, että uskomukset
ensiksimainituilla seuduilla lähenevät venäläisten, viimeksimainituilla
taas tatarien kansanuskoa. Olemme jo edellä huomauttaneet niistä
yhtäläisyyksistä, jotka vallitsevat syrjänien ja Glazovin piirin
votjakkien metsänhaltia-käsitysten välillä. Tämä yhtäpitäväisyys, joka
ei aina ole alkuperäistä, johtuu siitä, että kumpaisetkin ovat
lainanneet uskomuksensa suoraan venäläisiltä, joiden metsänhaltiaa ne
yksityisiä piirteitä myöten muistuttavat ja joiden nimityksiäkin usein
käytetään omien nimien rinnalla. Samalta taholta on tullut myös
votjakkien vainio-ihminen (_lud-murt_), jota vastaa venäläisten
"polevik" ("peltohinen"). Samoin kuin votjakit ovat Orlovin piirin
venäläisetkin joskus toimittaneet sille uhreja. Syystä siis huomauttaa
Pervuhin, että on varsin vaikeata huomata rajaa, missä votjakkien
alkuperäiset käsitykset päättyvät ja venäläinen kansanusko alkaa.
Vieras kulttuuri on samalla saanut aikaan, että aiemmin tunnetut
haltiat, joilla ei ole mitään vastaavia venäläisten naapurien
nykyisessä kansanuskossa, vähitellen alkavat votjakkien muistosta
hävitä. Unohtumaisillaan olevia haltioita pohjoisilla votjakkialueilla
ovat kirjailijan mukaan _pales-murt_, ja _iskal-pido-murt_, joista
ensiksimainittua vastaa tshuvassien _ar-zori_ ("puoli-ihminen") ja
jälkimäistä tatarien _sijir-ajak_ ("lehmä-jalka"). Eteläisillä
votjakkialueilla on tatarilainen vaikutus vielä meidän päivinämme
varsin voimakas. Täällä votjakkien metsällinen muistuttaa suuresti
tatarien _urman ejäse_ ("metsä-isäntä") haltiaa. Samalta taholta
tulleita ovat myös pahat _shurali_ ja _ubir_-henget, joiden nimetkin
ovat lainatut viimeksimainitun kansan kielestä. _Obida_, joka on
tshuvasseillekin tunnettu, on voinut tulla näille maille bolgarien
taholta.
Kaikista metsänhaltioista omaperäisiä saattavat permalaisilla siis olla
ainoastaan karhu sekä täydellisesti ihmisen kaltainen ja tapainen ilman
minkäänlaista myöhempää kehitystä osoittavia piirteitä oleva olento,
jolle he toimittavat uhreja. Ettei viimeksimainittu alkujaan ole mikään
muu kuin vainaja, käy ilmi paitsi sen ulkomuodosta myös sille
toimitetuista uhreista, joiden suhteen votjakit noudattavat samoja
tapoja kuin kuolleita palvoessaan. Yhteisistä piirteistä olemme jo
edellä maininneet, miten kumpaisillekin on uhriantimia annettava
epätasainen lukumäärä, että uhraamaan mentäessä on vastaantulijoita
vältettävä ja että uhritoimituksen jälkeen kädet välttämättä ovat
tulessa puhdistettavat. Viimeksimainitusta seikasta huomauttaa myös
Jelabuzhskij sanoen, että votjakit, samoin kuin he hautaamisen jälkeen
kylpevät saunassa tai savustavat tulessa lakkejaan ja käsiään, samoin
menettelevät myös uhratessaan metsänhaltioille. Metsähisten ja
vainajain palvonnan yhtäläisyyttä osoittaa myös Kuznetsovin tiedonanto,
että _nules-murtille_ uhrattaessa veri ja luut haudataan maahan tehtyyn
kuoppaan, kuten maanhaltioita palvottaessa. Lisäksi on huomattava,
että votjakeilla on tapana samalla kertaa muistella kumpaisiakin
haltioita. Niin lausuu Aminoff, että Vjatkan läänissä (luultavasti
Sarapulin piirissä), missä metsästys vielä on tärkeä elinkeino,
uhrataan syysmetsästyksen alussa kuolleille samalla kertaa kuin
metsänhaltioille. Että vainajista helposti on saattanut kehittyä
metsänhenkiä, ei olekaan kumma, kun muistamme, että votjakeilla
entisinä aikoina on ollut tapana haudata kuolleensa metsiin. Siitä
muistomerkkinä on meidän aikaamme asti säilynyt usko, että vainajat,
kuten viimeksimainittu kirjailija huomauttaa, oleskelevat mielellään
syvissä metsissä.
Vedenhaltiaa votjakit nimittävät yleisimmin _vu-murt_ ("vesi-ihminen")
muutamilla, varsinkin eteläisillä, alueilla myös _vu-kuzo_
("vesi-isäntä"). Se on ihmisen kaltainen alaston olento, jolla on
suuret silmät ja pitkä musta tukka. Glazovin ja Sarapulin piirin
votjakit tietävät puhua myös vedenhaltian kivisistä, ukonvaajan
tapaisista sormista (_vu-murt-t'shini_), joita he luulevat löytävänsä
jokien rannoilta. Useimmiten _vu-murt_ asuu syvissä vesissä, kuten
suurissa virroissa ja järvissä, mutta mielellään se oleskelee myös
pienissä puroissa ja varsinkin myllyvesissä. Vedenhaltialla on vedessä
kartano ja perhe. Saduissa se ilmaantuu rikkaana, sillä on hallussaan
paljon kalliita aarteita sekä suuret laumat lihavaa karjaa. Toisinaan
se saattaa lyöttäytyä ihmistenkin seuraan, varsinkin markkinoilla.
Vetehinen on silloin puettuna talonpojan pukuun, mutta se on helppo
tuntea siitä, että sen kauhtanan vasen puoli aina on kostea. Useimmiten
ei vedenhaltia ollenkaan näyttäydy, ja onneton se, jolle se ilmaantuu,
sillä sen näkeminen ennustaa kuolemaa tai muuta onnettomuutta.
Samoin kuin mies- on naispuolisellakin vedenhaltialla määrätyt,
myöhempää kehitystä osoittavat piirteet. Se on ihana, ja sen alaston
ruumis on välkkyvän valkoinen. Toisinaan hämärän aikana vedenhaltian
"vaimo" (_vu-murt kishno_) tai "tyttö" (_vu-murt nil_) nousee rannalle
sukimaan pitkiä, tummia suortuviaan. Niin hyvin mies- kuin naispuolinen
vedenhaltia on arka olento, joka heti, kun ihmissilmä sen näkee,
heittäytyy veteen.
Paitsi ihmismuotoisena, mikä on tavallisinta, saattaa vedenhaltia
joskus ilmaantua myös kalan muodossa. Sarapulin piirissä ovat
tuulastajat sen nähneet hauen muodossa, mikä eroaa muista siinä, että
se on tavattoman suuri kooltaan sekä että se nukkuessaan pitää päänsä
päinvastaiseen suuntaan kuin muut hauet.
Glazovin ja Sarapulin piireissä uskotaan lisäksi, että vedenhaltiat
metsänhaltiain tavalla viettävät häitä kaksi kertaa vuodessa, keväällä
ja syksyllä, jolloin ne kulkevat vedessä ilakoiden ja meluten sekä
tuottaen tulvia, niin että myllynpadot särkyvät. Sitä paitsi on
Glazovin votjakeilla käsitys, että _vu-murtit_ talvella joulun edellä
tulevat ihmisten kyliin oleskelemaan saunoissa; joskus voi ne hämärän
tullen kohdata myös kylän kadulla. Sen vuoksi votjakit pelkäävät
sanottuna aikana liikkua ulkona yksinään ilman tulta. Tänä aikana on
myös vaarallista meluta veden läheisyydessä, huuhtoa likaisia vaatteita
sekä kulkea joen yli laulaen. Yleisimmin kutsutaan joulunaikaisia
vedenhenkiä _vozho_ nimellä ja niiden liikunta-aikaa nimellä
_vozho-dir_ (vozho-aika). Loppiaisena (6/1), jolloin sanottu aika
päättyy, votjakit saattavat vedenhaltiat takaisin heidän vedenalaisiin
asuntoihinsa. Siksi kutsutaankin loppiaisjuhlaa nimellä _vozho-kel'an_
("vozhon saattaminen"). Pervuhin kertoo, että nuoriso loppiaisyönä
kulkee tulisoihdut käsissä saunasta saunaan kuunnellen "kohtaloaan"
sekä huutaen _vu-murtille_: "poistu täältä meidän luotamme!" Vielä
seuraavana aamuna menevät miehet kirves, keppi tai puunoksa kädessä
joelle, jossa kopistavat jäätä huutaen: "lähde luotamme!" Pervuhinin
mainitsemissa rukouksissa nimitetään vedenhaltiaa tällöin vozho-emoksi.
Vereshtshagin kertoo, että _vozho-kel'an_ tilaisuudessa käännytään
uhriantimin itse paikallisen joen puoleen: "Siunaa joki Tshura!
Määrättynä aikana me saatamme _vozhoa_. Suojele meitä kaikesta
sairaudesta ja onnettomuudesta!" Vähäisen leipää, lusikallinen puuroa
ynnä lihapala heitetään veteen. Muutamin seuduin, kuten Munkácsi
tietää, on loppiaisena ollut tapana uhrata sorsa vedenhaltialle
avantoon.
Votjakkien käsityksen mukaan on _vu-murt_ yleensä pikemmin paha kuin
hyvä haltia. Joskus nimitetäänkin sitä nimellä _vu-peri_ ("vesi-piru").
Gavrilov sanoo, että se pääasiallisesti tuottaa tuhoja hävittämällä
vesilintuja; paikoissa, missä vesi on syvä, se anastaa sekä ihmisiä
että eläimiä. Vereshsthagin kertoo, että se upottaa uijat veteen ja
hävittää häämatkallaan myllynpadot. Buchin mukaan se on talvellakin
vaarallinen olento, sillä se särkee jään kulkijan alta, niin että tämän
on pakko vaipua syvyyteen. Joskus _vu-murtin_ sanotaan lähettävän
tautejakin.
Kuitenkaan ei _vu-murt_ sen paremmin kuin muutkaan _murt_ haltiat ole
ehdottoman paha olento, jota ei kannattaisi lyylitellä ja palvoa.
Hyvitettynä saattaa siitä olla ihmiselle apuakin. Niinpä se voi auttaa
mylläriä tämän toimissa sekä kalastajaa ajamalla kaloja pyydyksiin.
Sitä paitsi sen uskotaan suojelevan ja kartuttavan kotoista, vedessä
elävää siipikarjaa.
Uhreja vedenhaltialle toimitetaan paitsi satunnaisista syistä myös
määräaikoina. Miropoljskij kertoo Kasanin läänin votjakkien uhraavan
sille syksyllä sorsan tai hanhen jokeen, jottei kukaan hukkuisi eikä
sairastuisi vilutautiin; samalla pyydetään vedenhaltiaa suojelemaan
hanhia ja sorsia sekä kartuttamaan niiden lukua. Osa uhrikeittoa on
heitettävä veteen. Gavrilov huomauttaa, että uhri vedenhengelle
toimitetaan joko kokonaan joen rannalla tai siten, että lintu
ainoastaan teurastetaan siellä, mutta keitetään ja nautitaan kotona.
Syysaikaan uhraavat myös Sarapulin piirin votjakit, kuten Aminoff
tietää, sorsan vedenhaltialle. Uhrilinnun veri vuodatetaan virran
veteen. Rukouksessa pyydetään paljon sorsanpoikia tulevaksi. Vasiljev
tietää, että vetehiselle uhrataan sekä ihmisten että karjan puolesta,
jotteivät ne vikaantuisi vedessä tai veden yli kulkiessaan. Uhripaloja
heitetään veteen. Bessermanienkin kertoo Wichmann uhraavan
_vu-murtille_ joka syksy hanhen tai sorsan. Veri, luut ja hiukan lihaa
heitetään veteen, sen ohella myös leipää. Satunnaisista syistä uhrataan
sille taudin tullen, kun tietäjä määrää. Uhriksi riittää silloin vain
hanhen tai sorsan höyhen. Joskus uhrataan vetehiselle sorsa myös
myllynpadon särkyessä tai kun suuria tulvia pelätään. Entiseen aikaan
on _vu-murtin_ kunniaksi paljon suurempia uhreja toimitettu. Pervuhin
sanoo, ettei sille Glazovin piirissä ole uhrattu ainoastaan lintuja ja
lampaita, vaan ainakin kerta vuodessa myös ruskea härkä. Vastaava
vedenhaltia syrjäneillä on _va-kul'_ ("vesi-hiisi"). Usein kuulee sitä
nimitettävän myös _vais_ eli _vasa_ ("vetehinen"). Fuchs tekee eron
_kul'in_ ja _vasan_ välillä sanoen, että edellinen on mies-,
jälkimäinen naispuolinen olento, jota joskus nimitetään myös
_vasa-tisa_ ("vetehinen-järvehinen") ja (saduissa) _vasa-tetka_
("u.-täti"). Nalimovin kokoelmista käy kuitenkin ilmi, että syrjänit
käyttävät kumpaakin nimitystä yhtä hyvin mies- kuin naispuolisesta
vedenhaltiasta puhuessaan.
Samoin kuin votjakkien on syrjänienkin vedenhaltialla määrätyt,
kehitystä osoittavat tuntomerkit. Tämä koskee niin hyvin mies- kuin
naispuolista haltiaa. Hlopin sanoo, että miespuolinen on musta,
karvainen olento, joka toisinaan istuutuu rannalle ja pudistelee
itseään; joskus se tarttuu myllyn vesirattaaseen. Zhakov kertoo sitä
kuviteltavan ihmisen kokoiseksi, suuripäiseksi olennoksi, joka
toisinaan näyttäytyy rannalla sukimassa pitkiä, tummanvihreitä
hiuksiaan. Yllään sillä on vihreä kauhtana, suussa rautaiset hampaat.
Kun se heittäytyy rannalta veteen, syntyy myrsky ja laineet läiskyvät
korkealle. Nalimovin mukaan on vedenhaltia ihmismuotoinen, päässä on
pitkät hiukset ja suuret silmät, ruumis on aivan alaston. Sellaisena se
uiskentelee vedessä varsinkin rajuilman aikana; onpa se joskus
muulloinkin nähty veden pinnalla keikkumassa tai kalanpyydyksillä tahi
sillalla istumassa. Ihmisen lähestyessä se aina heittäytyy veteen.
Wichmannin kokoelmissa vedenhaltia kerran esiintyy myös hiuksettomana,
sellaisena kalastajat sen näkivät veden sisässä, muuten se oli ihmisen
muotoinen, sillä oli nenä, suu ja korvat, silmät olivat suljetut ja
kädet ulonnetut pitkin kylkiä. Toisinaan kummittelee vedenhaltia yössä
pieksämällä pyykkiä tai itkemällä ääneen jokirannassa. Joskus se
lisäksi on nähty tuulastamassa ja tunnettu siitä, että sen vene ja
tuli, kun ihminen niitä lähestyy, heti häviävät. Samoin kuin votjakit
tietävät myös syrjänit puhua vedenhaltian kivisistä sormista,
_kul'-t'sun_ ("kul'in sormi").
Miespuolisen tavalla vaihtelee naispuolisenkin vedenhaltian ulkomuoto
jonkin verran eri paikkakunnilla. Hlopin sanoo senkin olevan märän,
karvaisen olennon, joka suurin käpälin sukii pitkiä hiuksiaan.
Janovitsh kertoo, että vedenhaltia joskus näyttäytyy alastomana,
pitkätukkaisen naisen näköisenä, joka pajupensaiden nojaan istuutuen
sukii pitkiä suortuviaan. Shatrov tietää mainita, miten muuan
talonpoika, nähdessään vedenneidon alastomana istuvan mättäällä
hiuksiaan kampaamassa, säikäytti sen niin, että se heti heittäytyi
veteen jättäen mättäälle kampansa. Talonpoika otti kamman ja vei
kotiinsa, mutta yöllä tuli vedenneito sitä vaatimaan takaisin.
Joskus vedenhaltiat ilmaantuvat myös pienen lapsen muodossa. Nalimov
mainitsee tapauksen, jolloin kalastajat löysivät pyydyksistään
vetehisen lapsen, joka oli ihmislapsen kaltainen, mutta hiukset olivat
vaalean vihreät. Lisäksi se näyttäytyy täällä samoin kuin votjakeilla
suuren hauen muodossa. Smirnov kertoo, miten kalastajat kerran
haavoittivat ahraimella suurta haukea, joka oli pistäytynyt
myllyveteen, sillä seurauksella, että vetehinen yöllä tuli valittamaan
poikansa puolesta. Myös Nalimovin kokoelmissa puhutaan haukena
ilmaantuvasta vedenhaltiasta, joka osasi puhua ja jolla oli päässään
pitkät, valkoiset hiukset. Se oli erehdyksestä joutunut kalastajan
verkkoon. Joskus saattaa vedenhaltia ilmaantua muussakin muodossa,
mutta, kuten Zhakov huomauttaa, useimmiten se on ihmisen muotoinen.
Votjakkien tavalla uskovat myös syrjänit, että vedenhaltiat toisinaan
vedessä meluten ja myllynpatoja särkien "matkustavat häihin". Sitä
paitsi he uskovat, että ne talvella joulun tienoissa tulevat ihmisten
ilmoille, mutta loppiaisena, kun risti pannaan avantoon, katoavat
takaisin veteen. Tällöin kutsuvat syrjänit vedenhaltiaa nimellä
_kut'ja-voisa_ tai _kut'ja-dad'ja_. [_Kut'ja_ (venäl. kutja) merkitsee
juhlaruokaa, jota syrjänit käyttävät joulun ja loppiaisen aattona.]