yhteisiin lehto-uhreihin, mitkä yleensä ovat omistetut mahtaville
luonnonhaltioille. Näistä on ennen muita mainittava taivaan jumala
_Inmar_, jonka yleisin uhrieläin lehto-uhreissa on hevonen ja jota
votjakit samoin kuin muitakin luonnonjumalia palvovat tatarien
rukoussuunnassa kasvot etelään päin. _Inmarin_ rinnalle on tullut vielä
erityinen, mahtava jumaluusolento _kilt'shin-inmar_, jolle myös
uhrataan hevosia. Maanjumaluudelle (_mu-kilt'shin_) uhrataan maahan
musta härkä tai lammas. Pienempiä uhrieläimiä teurastetaan kohtalon
jumaluudelle (_kaba-inmar_) sekä panettelija-jumalalle (_al'akinmar_).
Sitä paitsi uhrataan erilaisia uhriteuraita myöskin viljan jumaluudelle
(_du-kilt'shin_), ukkos-emolle (_gudiri-mumi_) ja aurinkoemolle
(_shundi-mumi_). Kaikkia yllämainittuja jumaluusolentoja ei kuitenkaan
palvota säännöllisesti jokaisessa uhrijuhlassa, vaan samoin kuin itse
palvontajärjestys ynnä uhriteuraat vaihtelevat myös palvonnan alaiset
haltiat. Useimmiten on tullut tavaksi pyhittää kukin uhrieläin jollekin
erityiselle jumaluusolennolle, joten kulloinkin palvottavana olevien
haltiain lukumäärä näin ollen tulee riippumaan uhrieläinten
paljoudesta.
Samoin vaihtelee mainittujen juhlien uhriaika. Useimmiten vietetään
kylien yhteistä uhrijuhlaa keskikesällä; ainoastaan Jakovlev tietää
sitä Osan piirissä joskus vietettävän myös syksyllä lumikelin tultua.
Hyvin yleinen viettoaika on Pietarin päivän tienoo, jolloin se sattuu
yhteen kesäisen kuala-uhrin eli "lehti-olut"-juhlan kanssa. Muutamin
paikoin, kuten Birskin piirin Mozhgassa, onkin tapana juhlapäivän
aamuna toimittaa kuala-rukous ja sen jälkeen heti alkaa lehto-palvonta
ennenmainitussa Imenlek puistossa.
Kooten heimon toisistaan etäällä asuvat jäsenet yhteen monesti useamman
vuorokauden ajaksi ovat Perman heimon suuret suku-uhrit olleet erittäin
sopivia tilaisuuksia kokousten ja neuvottelujen pitämistä varten ei
ainoastaan rauhan ja onnen päivinä, vaan myös vaaran ja vastoinkäymisen
uhatessa. Sen vuoksi on niillä uskonnollisen merkityksen ohella
epäilemättä ollut hyvin tärkeä yhteiskunnallinen merkitys. Vielä
myöhempinäkin aikoina ne ovat votjakeilla olleet, kuten jo Aminoff
huomauttaa, voimakkaita yhdyssiteitä, jotka pitävät hajalla asuvaa
kansaa koolla sekä estävät sitä sulautumasta ympärillä asuviin
ylivoimaisiin, korkeammalla kehitysasteella oleviin kansoihin.
Ihmisenkaltaiset haltiat ja niiden palvonta.
Votjakkien jumalat ja haltiat, joita he palvovat vainajien ohella,
voidaan niiden alkuperään nähden jakaa kahteen pääryhmään. Sen mukaan
nimitämme niitä ihmisenkaltaisiksi ja luonnon-haltioiksi.
Ihmisenkaltaisia ovat etupäässä kodin-, metsän- ja veden-haltiat.
Ensiksimainituista ovat yleisimmät asuintuvan-, karjapihan- ja
saunan-haltiat.
Tuvassa asustavaa haltiaa votjakit nimittävät _korka-murt_
("tupa-ihminen") tai _korka-kuzo_ ("tupa-isäntä"). Kasanin läänissä
kuulin sitä nimitettävän myös _dürt-kuzo_ ("talo-isäntä") ja Sarapulin
piiristä mainitsee Vereshtshagin sen nimenä _busturgan_. Sen yleisin
asuinpaikka on lattianalusta, jonka vuoksi sitä toisinaan kuulee
nimitettävän nimellä _vizh-ul kuzo_ ("lattianalainen isäntä"). Kuten jo
_murt_ ("ihminen") sanasta voi päättää, on tämä haltia ihmisen
muotoinen. Miropoljskij sanoo, että se näyttäytyy vain harvoin, mutta
kun se tapahtuu, ennustaa se kuolemaa tai muuta onnettomuutta.
Ilmestyessään se on joskus talon isännän näköinen. Yleensä _korka-murt_
on hyvä ja tarpeellinen olento, sillä se suojelee perheenväkeä
vierailta haltioilta sekä valvoo kaikin tavoin talon parasta. Joskus se
ottaa osaa myös ihmisten toimiin. Votjakit tietävät kertoa, että se
esim. alkaa yöllä kehrätä, jolleivät naiset syystä tai toisesta ole
ehtineet päättää päivätyötään. Kun tuvanhaltia saa aiheen suuttua,
kiusaa se ihmisiä painajaisena, pörröttää maatessa hiukset ja parran
sekä ehkäisee töiden onnistumista. Pieniä lapsia votjakit eivät
milloinkaan jätä yksin tupaan, sillä he uskovat, että _korka-murt_
vaihtaa pienokaiset.
Siinä tapauksessa, että tuvanhaltia tavalla tai toisella on osoittanut
olevansa vihainen, on se mitä pikimmin uhrilla lepytettävä. Uhrieläin,
joksi votjakit yleisimmin käyttävät mustaa lammasta, on teurastettava
lattianalustassa, _korka-murtin_ olopaikassa. Tämän vuoksi kutsutaankin
uhria _gulbet's-taka_ ("alustalammas") ja uhriteurastusta _gulbet'se
vandon_ ("alustassa teurastaminen"). Toimitukseen, jossa uhripappina on
perheenpää, ottaa osaa vain oma perheenväki, sillä uhriruokaa ei sovi
antaa vieraille. Osoitteeksi, miten tarkkoja votjakit tässä
suhteessa ovat, mainittakoon, ettei edes perheen tytär saa maistaa
_gulbet's-taka_ uhria sen jälkeen, kun hän on miehelle "luvattu".
Tuvanhaltialle tulevat uhrilihat ynnä luut haudataan lattian alle
kaivettuun kuoppaan, jonne myös eläimen veri teurastettaessa
vuodatetaan. Uhriruoka keitetään ja syödään tavallisesti itse
asuintuvassa.
Satunnaisten uhrien ohella toimitetaan _korka-murtille_ toisin paikoin
määräaikaisiakin teurastuksia. Aminoff kertoo, että votjakit
(luultavasti Sarapulin piirissä) uhraavat syksyllä peltotöiden
päätyttyä tuvan haltialle hanhen tai sorsan sekä myös puuroa. Linnun
luut ja puuro ynnä lusikka pannaan maahan vasempaan nurkkaan, jossa on
aukko. Uhritoimituksessa luetaan seuraavanlainen rukous: "osto,
Inmarini, suuri Inmarini! Täten uhraan lattianalaiselle isännälle
hanhen. Älä säikytä meitä! Ota tarjoomamme uhri suosiolla vastaan. Anna
minulle perheineni, huonekuntineni rauhaa ja onnea. Anna kylvetyn
viljan menestyä." Toisessa paikassa sama kirjailija kertoo talonisännän
Sarapulin Bödjassa uhraavan syksyllä ennen pokrovan päivää (l/X v.l.)
oinaan lattianalaisena uhrina. Tässä tiedonannossa on kuitenkin
_mu-kilt'shinin_ nimi tullut haltian alkuperäisen nimen sijalle.
Myöskin Kasanin läänissä, kuten Miropoljskij tietää, toimitetaan
tuvanhaltian uhri vuosittain syksyllä. Osan ja Birskin piirikunnissa
kuulin sille uhrattavan vuotuisia uhreja toisin paikoin syksyllä,
toisin paikoin kesällä n. viikkoa ennen Pietarin päivää, jolloin
votjakeilla on tapana ajaa lampaat kotiin kerittäviksi. Jollei sopivaa
uhrilammasta sattuisi laumasta löytymään, lykätään toimitus
tuonnemmaksi, sillä kertaa tehdään vain puurolla uhrilupaus. Kuitenkin
on puurostakin osa kuopattava alustaan.
Ennen kaikkea votjakit pitävät velvollisuutenaan uhrata
_korka-murtille_ silloin, kun he ensi kerran asettuvat uuteen tupaan.
Jo Georgi tietää kertoa, että votjakit muuttaessaan uuteen taloon
uhraavat mustan lampaan tai keittävät, kuten köyhät tekevät, sakean
puuron. Uuteen tupaan muutto (_korka-piron_) on kaikilla
votjakkialueilla muodostunut juhlahetkeksi, jota Kasanin läänissä
nimitetään _korka-suan_ ("tupa-häät") ja Glazovin ja Sarapulin
piireissä _korka-_ tai _korka-murt-sektan_ ("tupa-" tai "tuvanhaltian
kestitys"). Kaikki sukulaiset ja ystävät saapuvat silloin
runsaslukuisina pitoihin tuoden mukanaan monenlaisia lahjoja. Tärkein
toimitus on uhrin teurastaminen uuden tuvan alustassa. Vereshtshagin
sanoo Sarapulin piirin votjakeilla olevan tapana, että isäntä,
asettuessaan uuteen taloon, menee emäntineen alustaan vieden mukanaan
ohukaisia ynnä kumyshkaa sekä nuoren kyynärän kokoisen kuusen ja tekee
uhrilupauksen _gulbet'se siziskon_. Isäntä pystyttää nurkkaan kuusen,
ottaa siitä oksan käteensä sekä asettuu polvilleen kuusen ääreen.
Emäntä levittää hänen eteensä pöytäliinan ja asettaa sille ohukaisen.
Sen jälkeen hän vielä vuodattaa kumyshkaa pikariin ja antaa sen
miehelleen. Tämä alkaa nyt, pitäen oikeassa kädessä pikaria, vasemmassa
oksaa, lukea rukousta pyytäen _Inmarilta_, että tupa, jonka tämä on
hänelle suonut, olisi hyvä asua vanhuuteen ja kuolemaan asti sekä lupaa
samalla uhrata mustan lampaan ynnä muita nelijalkaisia eläimiä.
Rukouksen päätyttyä hän juo kumyshkaa sekä maistelee myös ohukaista.
Luvattu uhri pannaan myöhemmin täytäntöön joko tuvassa tai lattian
alla. Uhrilihan kiehuessa isäntä palvoo polvillaan pyytäen uudelle
kodille onnea, rikkautta ynnä kaikkea hyvää sekä huomauttaa samalla,
että hän nyt täyttää antamansa lupauksen. Uhriteuraan luut
kuopataan maahan. Toimituksen nimi on _gulbet'se taka vesan_
("alusta-lammas-uhri").
Vasiljev, joka uhrin saajana mainitsee _mu-kilt'shinin_, kertoo, että
uuteen tupaan siirryttäessä annettu uhrilupaus täytetään tavallisesti
seuraavana syksynä. Uhraamispäivänä ei saa mitään antaa pois talosta,
eikä uhrieläintä saa teurastaa paljaalla maalla, vaan kuusen oksien
päällä. Määrätyt ruumiinelimet, kuten oikean puolinen lapaluu,
kylkiluu, pää, jalat, keuhkot ja maksa, ovat erikseen keitettävät. Osa
kaikkia uhriruokia kuopataan alustaan. Hän kertoo lisäksi härkäuhrista,
joka uuteen taloon muutettaessa teurastettiin pihalla. Pihalle tehtyyn
kuoppaan haudattiin osa uhrilihaa ynnä luut maanhaltian hyväksi.
Kasanin läänissä on Gavrilovin mukaan tällöin tapana uhrata
_korka-kuzolle_ paitsi mustia lampaita myös kotilintuja, paitsi kanoja.
Että votjakeilla toisin paikoin uuteen tupaan muutettaessa on ollut
tapana viedä haltia vanhasta asunnosta uuteen, olemme Aminoffin
tiedonantojen perustuksella maininneet jo kuala-palvonnan yhteydessä.
Myös Glazovin piirissä näyttää säilyneen muistoja mainitusta tavasta.
Se käy selvästi ilmi Pervuhinin huomautuksesta, että kun _korka-murt_
muuttaa isäntäväen mukana vanhasta uuteen tupaan, silloin sitä
useimmiten nimitetään "vanhaksi ihmiseksi" (_vuzh-murt_). Korka-murtin
kestityksestä (_korka-murt sektan_) on näillä seuduin enää vain se
muisto olemassa, että kodin haltialle silloin oli teurastettava härkä.
Talon sijaa valitessaan votjakit ovat varsin tarkkoja, jotteivät
mitenkään joutuisi perustamaan asumustaan paikkaan, missä pahat haltiat
oleskelevat. Shestakov sanoo, että kun votjakki aikoo rakentaa
itselleen uuden asunnon, kääntyy hän tietäjän puoleen, jotta tämä
hänelle osoittaisi otollisen paikan. Aptiev, joka kuvailee Osan piirin
votjakkeja, kertoo, että kun uusi talo on perustettava, poltetaan sen
perustamispaikalla olkia siinä tapauksessa, että maassa sattuu olemaan
polku, jotteivät pahat henget sitä myöten kulkisi. Gavrilov tietää
Kasanin läänin votjakeilla olevan tapana asettua uutisrakennukseen
heti, kun uuni on valmistunut, sillä muussa tapauksessa voisi siinä
ruveta asustamaan _peri_ (paholainen), jota sen jälkeen on vaikea
karkoittaa.
Karjapihanhaltiaa votjakit nimittävät _gid-murt_ ("karjapihaihminen")
tai _gid-kuzo_ ("karjapiha-isäntä"). Sekin on ihmisenkaltainen, hyvä
haltia, joka asuen läävässä huolehtii karjasta ja sen lisääntymisestä
sekä suojelee sitä pedoilta ynnä karjataudeilta. Karjapihanhaltia pitää
huolta myös karjan ruuasta, sillä votjakit uskovat, että se karkoittaa
vieraan virkaveljensä joka kerta, kun tämä tulee naapurin läävään
rehuja varastamaan. Pervuhin kertoo Glasovin piirin votjakkien uskovan,
että _gid-murt_ pääasiallisesti asustaa hevostallissa. Niitä hevosia,
joista se pitää, se vaalii ja ruokkii, palmikoipa toisinaan niiden
harjankin ja hännän, mutta toisia, joita se vihaa, se kiusaa ajaen
niitä yön aikana väsyksiin. Kertoja mainitsee tarinan, miten eräs
isäntä siveli hevosensa selkään pihkaa ja aamulla tullessaan talliin
näki siinä istuvan pienen, puolen kyynärän pituisen ukon. Toisen
kertomuksen mukaan karjapihanhaltia ilmaantuu karhuna jättäen jälkeensä
karhun jäljet.
Samoin kuin _korka-murtille_ toimitetaan _gid-murtillekin_ niin hyvin
satunnaisia kuin määräaikaisia uhreja. Birskin piirin votjakeilla on
karjatautien aikana tapana uhrata läävässä metso, kun lehmät
sairastuvat, sekä haukipari hevosten terveydeksi. Muutamin seuduin on
tapana toimittaa kerran kunkin varsan puolesta mainittu kalauhri, jotta
hevonen tulisi loistavaksi ja välkkyväksi kuin hauki. Kaloja ei tällöin
kuitenkaan ole tapana keittää, vaan ne kuopataan sellaisinaan
karjapihaan.
Vuosittaiset uhrit karjapihanhaltian kunniaksi tapahtuvat sekä
keväällä, jolloin karja lasketaan laitumelle, että syksyllä, kun se
palaa takaisin läävään. Useimmilla seuduin on nykyään tullut tavaksi
toimittaa keväällä vain lupausuhri leivällä tai puurolla, joka vasta
syksyllä pannaan täytäntöön, jos karja laitumella ollessaan on pysynyt
terveenä ja lisääntynyt. Uhri, johon ainoastaan perheenväki ottaa osaa,
muistuttaa suuresti edelläkerrottua lattianalaista uhria, ainoa erotus
on vain siinä, että _gid-kuzolle_ tulevat uhriantimet kuopataan maahan
karjapihaan. Uhrieläimetkin ovat samat kuin lattianalaisessa uhrissa.
Kuvaillessaan erästä läävä-uhria Aminoff mainitsee, että uhrikuoppa
kaivettiin karjapihan kattoa kannattavan patsaan juureen. Rukouksessa,
jossa myös _Inmarin_ nimi esiintyy, pyydetään karjapiha täyteen lihavia
hevosia ja lypsäviä lehmiä. Miropoljskij sanoo _gid-kuzolle_ luetun
seuraavan rukouksen: "ole terve ja väkevä, karkoita vieras, varjele
karjaa ja aja kaikki paha talosta".
Saunanhaltia on _munt'so-murt_ ("sauna-ihminen") tai _munt'so-kuzo_
("sauna-isäntä"). Glazovin piirissä sitä nimitetään myös _ted'i-murt_
("valkoinen ihminen"). Se asuu saunan pimeässä loukossa ja on pitkän,
keski-ikäisen miehen näköinen, valkoiseen paitaan ja virsuihin puettu
olento. Sarapulin piirissä sillä on pitkät hiukset ja yksi silmä. Se
puhuu ja itkee kuin rintalapsi. Ihmisille se näyttäytyy vain jonkun
onnettomuuden edellä. Kasanin läänissä ynnä muilla eteläisillä
votjakkialueilla se on pieni, kääpiön tapainen, karvainen olento.
Saunanhaltia kujeilee saunassa kylpeytyvien kanssa, toisinaan se kätkee
alusvaatteet, joskus se solmiaa paidanhihan tai kääntää sen nurin,
häiriten siten pukeutumista. Luonteeltaan se on pahempi kuin edelliset
haltiat. Saunaan ei ole hyvä mennä yksin eikä siellä sovi torua tai
puhua ääneen. Samoin kuin tuvanhaltia vaihtaa saunanhaltiakin
pienokaiset. Kummassakin tapauksessa käytetään amulettina rauta- tai
muuta metallipalaa. Uhria ei viimeksimainitulle yleensä toimiteta.
Ainoastaan Gavrilov tietää sille uhrattavan, kun uusi sauna on
vihittävä virkaansa. Sorsa, jota uhrina käytetään, teurastetaan
saunassa, mutta keitetään ja syödään asuintuvassa. Jollei uhria tällöin
toimiteta, voi saunanhaltia panna pahakseen. Kertoja huomauttaa
kuitenkin, ettei tämä uhritoimitus ole votjakeilla yleinen.
Edellämainittujen talonhaltiain rinnalla on vielä olemassa muutamia,
jotka eivät ole kaikilla votjakkialueilla tunnettuja. Sellainen on
Glazovin ja Sarapulin piireissä _obin-murt_ ("riihi-ihminen"), jolle
pohjoiset votjakit, kuten Satrapinskij tietää kertoa, uhraavat syksyllä
riihessä, jottei haltia vihastuisi eikä säikyttäisi ihmisiä, vaan
suojelisi riihtä tulipalolta ja tuulelta. Mainittu uhritoimitus, joka
yleisimmin on tunnettu nimellä _ikem_- eli _it'im-ves_ ("riihi-uhri")
on käytännössä niilläkin votjakkialueilla, missä riihellä ei mainita
erityistä haltiaa olevan. Uhrieläimen, jona tavallisesti käytetään
sorsaa tai hanhea, joskus lammastakin, teurastaa perheenpää riihessä
tai puimatanterella, minne myös veri vuodatetaan. Uhrilihat keitetään
kotona, sen jälkeen mennään teurastuspaikkaan ruokien kera rukoilemaan.
Lopuksi kuopataan uhrin jätteet ja luut riihen alle maahan. Entiseen
aikaan näyttää suurempiakin teuraita uhratun, sillä vanhimmassa
riihipalvontakuvauksessa v:lta 1842, joka koskee Malmyzhin piirin
votjakkeja, mainitaan uhrieläimenä hevonen. Paitsi veriuhritoimitusta
jätetään usein vielä viljalyhde puimisen päätyttyä riihen parsille
haltian hyväksi.
Lisäksi on mainittava pari talonhaltiaa, joista toinen on eteläisten
votjakkien pahanluontoinen _albasti_, joka oleskelee asumattomissa
rakennuksissa, toinen Sarapulin piirissä tunnettu _nulliskis_.
Edellisestä vapautuakseen on votjakeilla tapana hävittää tai polttaa
niin pian kuin mahdollista kaikki vanhat, käyttämättä jääneet
asumukset. Viimeksimainittu on kissan muotoinen, joka auttaa
omistajaansa kantamalla tälle viljaa vieraista aitoista. Tämänkin
haltian inhimillistä alkuperää osoittaa votjakkien usko, että jos
"kissan" tappaa, kuolee itse se henkilö, joka mainitun haltian omistaa.
Kummallekaan viimeksimainituista haltioista ei toimiteta uhria.
Vertaillessa votjakkien kodinhaltioita naapurikansain vastaaviin
huomaa, että ne ovat kaikissa kohdin viimeksimainittujen kaltaisia. Jo
Pervuhin huomauttaa, ettei _korka-murt_ Glazovin piirin votjakeilla
eroa missään suhteessa venäläisten naapurien "domovoj" haltiasta,
kutsutaanpa sitä toisinaan venäläisiltä lainatulla nimitykselläkin
"susjetka". Samalla nimellä kutsuvat kodinhaltiaa myös syrjänit, joiden
haltia-usko yleensä on mukautunut venäläisen kansanuskon mukaiseksi.
Syrjänienkin "susjetka" asuu samoinkuin votjakkien, _korka-murt_ tuvan
lattian alla, minne sille on uhri asetettava. Heilläkin se on hyvä
haltia, joka hoitaa ja suojelee taloutta. Mutta jos se suuttuu, tulee
vastoinkäymisiä, käsityöt eivät menesty ja karja laihtuu, kodinhaltia
kun laiminlyö niiden ruokinnan. Joskus se ahdistaa ihmistä painajaisena
tai suutelee häntä unen aikana niin, että huuliin ilmestyy kipeitä
rakkoja. Toisinaan se kehrää tai kolistelee kovasti, ikäänkuin
rakentaisi jotakin, mutta tämä ei ole hyvä enne, sillä semmoista seuraa
kuolema tai jokin muu onnettomuus. Uutistaloon siirtyessään on
syrjäneilläkin ollut tapana lepyttää uhreilla kodinhaltiaa. Rogov
kertoo, että kun syrjäni muuttaa uutistaloon, ottaa hän pyhimyksenkuvan
nurkasta sekä astuu samalla vanhan kodin alustaan kutsuen kodinhaltiaa
sanoen: "susjetkani, veliseni, lähtekäämme uuteen kotiin. Kuten asuimme
vanhassa, eläkäämme myös uudessa kodissa. Rakasta karjaani ja
perhekuntaani." Uudessa talossa asetetaan pyhimyksenkuva nurkkaan,
mutta kodinhaltiaa kehoitetaan asettumaan alustaan. Syrjänien yleisen
käsityksen mukaan talonhaltia muuttaa uuteen rakennukseen vasta sen
jälkeen kuin tuvan uuni on valmistunut. Myöskin metsätuvissa uskovat
syrjänit kodinhaltian asustavan.
Samoin kuin venäläinen "domovoj" on siis syrjänienkin kodinhaltia
samalla kertaa tuvan ja karjaläävän haltia. Votjakeilla sitä vastoin on
asuintuvalla ja karjapihalla erinimiset haltiat. Niin on myös laita
heidän eteläisellä naapurikansallaan tatareilla, joiden _öi-ejäse_
("tupa-isäntä") ja _abzar-ejäse_ ("karjapiha-isäntä") eivät vastaa
ainoastaan nimien, vaan kaikkien niihin liittyvien uskomusten ynnä
uhrien puolesta täydellisesti votjakkien yllämainittuja haltioita, niin
että on pakko otaksua votjakkien lainanneen ne sellaisinaan
korkeammalla kehityskannalla olevilta naapureiltaan. Vierasperäisiä
haltioita heillä ovat myös _albasti, obin-murt_ sekä _nulliskis_,
joista ensiksimainitut jo nimiensä puolesta osoittautuvat olevan
edellinen tatarilais-, jälkimäinen (_obiri_ = ovinj) venäläisperäinen;
viimeksimainitun kansan taholta lienee tullut myös _nulliskis_
"kantaja", joka vastaa suomalaisten "paraa". Votjakkien saunanhaltian
vastine syrjäneillä on _pivsan-olisa_ ("sauna-eläjä") eli _pivsanaika_
("sauna-mies") ja riihenhaltian _rinish-olisa_ ("riihi-eläjä") eli
_rinish-aika_ ("riihi-mies"). _Albastia_ vastaava haltia heillä on
venäläisiltä nimineen lainattu "kikimora", joka samoin kuin tuo on
paha, hyljätyissä rakennuksissa oleskeleva haltia.
Näin ollen näyttävät kaikki yllämainitut permalaisten kodinhaltiat
olevan vieraita ja verrattain myöhäisen kulttuurin tuomia. Eivätkä edes
kaikki rakennukset, joissa mainittujen haltiain uskotaan oleskelevan,
ole aivan alkuperäisiä ja muinaisia. Jo _korka-murtin_ lattianalainen
asuinpaikka todistaa ilmeisesti, ettei tämä kodinhaltia ole voinut olla
votjakkien palvoma vielä sinä aikana, jolloin he asuivat vanhassa
kuala-asunnossa, siinä kun lattian alustaa ei ollenkaan ole. Mitä
karjanhaltiaan _gid-kuzoon_ tulee, on jo ennen osoitettu, että niin
hyvin syrjänit kuin votjakit ovat palvoneet yleensä vain vainajia
karjan suojelushenkinä. Lopuksi ansainnee mainitsemista vielä eräs
seikka, johon jo Pervuhin on kiinnittänyt huomiota, etteivät nim.
uudet, kehittyneemmät kodinhaltiat milloinkaan ole saaneet
asuinsijakseen kualaa, jossa votjakkien omat, jo suomalais-ugrilaiselta
ajalta polveutuvat kodin ja perheen suojelushenget, esi-isät
oleskelevat.
Samoin kuin kodinhaltiat ovat useimmat metsänhaltioistakin vierailta
lainattuja. Yleisin metsähisen nimitys votjakeilla on _nules-murt_ eli
_tshatsha-murt_ ("metsä-ihminen"). Glazovin piirissä se on tunnettu
myös nimellä _nules-nuna_ ("metsä-setä") ja Sarapulin piirissä
_nules-ut'is_ ("metsän-vartia"), Urzhumin piirissä sitä kutsutaan
_obidaksi_. Ulkomuodoltaan ja tavoiltaan on metsänhaltia aivan kuin
ihminen, mutta usein sitä kuvitellaan yksisilmäiseksi sekä uskotaan,
että sillä on kyky pidentää ja vähentää kokoansa, lyhyemmäksi pisintä
ihmistä ei se kuitenkaan saata tekeytyä. Tavallisesti se pitää päätään
korkeimpien puitten tasalla. Suuren kokonsa vuoksi kutsutaankin sitä
Glazovin piirissä vielä nimellä _bidzim nuna_ ("suuri setä"). Metsässä,
jossa se asustaa, on sillä talous ja perhe sekä paljon rikkautta,
kultaa, hopeaa ja karjaa. Tuulen vihurina se siellä kiitää
näkymättömänä toisesta paikasta toiseen. Glazovin piirin votjakit
kertovat, että metsänhaltiat viettävät häitäkin. Ne tapahtuvat kaksi
kertaa vuodessa kesällä ja talvella, jolloin metsänhaltiat vaeltavat
tuulispäissä niin, että korkeat puut ryskyvät. Metsähinen houkuttelee
luokseen ihmisiä, varsinkin lapsia. Joskus se eksyttää karjatkin
metsään tai kuljettaa niitä pitkät matkat tuulispäässä. Se on ylen
väkevä, mutta samalla tyhmä haltia, sen vuoksi se ei ole vaarallinen
eikä pelätty olento. Monesti se on ihmiselle suurena apunakin, se antaa
näet metsämiehelle riistaa, suojelee karjaa metsässä sekä on
mehiläishoidossa avullisena.
Samoin kuin kodin- on metsänhaltiallekin ollut tapana toimittaa uhreja.
Ne ovat kuitenkin vuosi vuodelta alkaneet käydä yhä harvinaisemmiksi.
Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että itse metsät useimmilla
votjakkialueilla ovat viime aikoina suuresti supistuneet. Entisinä
aikoina oli asian laita toisin. Vielä v. 1733, jolloin Gmelin matkusti
votjakkien keskuudessa, kertoo hän heidän pääelinkeinonsa olleen
metsästyksen. Paitsi pienempää metsänriistaa hän mainitsee heidän
pyydystäneen myös karhuja, susia ja kettuja. Aseena he käyttivät
metsämatkoillaan jousta, muutamilla oli pyssykin. Siihen aikaan olivat
metsänhaltian uhrit vielä runsaat ja yleiset.
Nykyaikana sitävastoin votjakit toimittavat uhreja metsänhaltialle
ainoastaan pohjoisalueilla, missä metsiä vielä meidän päivinämme on
olemassa. Aminoff sanoo, että Sarapulin piirissä on tapana uhrata
_nules-ut'isille_ syksyllä metsässä kuusen alla. Uhritoimitukseen
ottavat osaa kaikki metsämiehet. Uhrina on viinaa, leipää sekä härkä ja
harmaja oinas. Uhrin toimittavat vartavasten valitut miehet: rukoilija,
liemenkeittäjä ja teurastaja. Ensinmainittuja saattaa joskus olla
kaksikin. Muutamin paikoin on tapana panna leipää puunoksille
metsänisäntää varten. Omituista metsänhaltioille uhrattaessa on, että
vainajiakin samalla kertaa muistellaan. Heille annetaan uhriksi sorsa.
Eräs Aminoffin kirjoittama rukous metsänisännälle kuuluu: "anna
minulle, metsänisäntä, metsäneläviäsi, oraviasi, kettujasi, karhujasi.
Anna myös mehiläisiäsi, tekemääni mehiläispesään niitä johdata. Siitäpä
vielä sinulle lahjoja annamme."
Saman piirin votjakkien kertoo Vereshtshagin uhraavan _nules-murtille_
kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä. Keväällä teurastetaan
harmaa lammas ja hanhi sekä rukoillaan, ettei kesällä kävisi väkeviä
tuulia. Syksyllä votjakit pyytävät siltä jäniksiä, oravia, lintuja y.m.
metsänriistaa.