vieraan kulttuurivirtauksen tuoma. Se seikka, että votjakit uskovat
lud-haltian ilmaantuvan unissa tatarin muotoisena, on viittauksena
siihen, että tämän haltian palvominen olisi tullut heille naapurien
taholta. Sitäpaitsi on huomattava, että votjakit käsittävät
lud-palvonnan ennen kuuluneen myös tatarien pakanuudenaikaisiin
uhrimenoihin. Bogaevskij kertoo mielenkiintoisen tarinan Sarapulin
piiristä, jossa puhutaan, miten votjakit alkoivat ludia palvoa:
"Entiseen aikaan, kun tatareilla ei vielä ollut nykyistä uskontoaan,
rukoilivat nämäkin ludia. Mutta kääntyessään muhametinoppiin heitä
kiellettiin käyttämästä jumalanpalveluksessa kynttilöitä ja sen vuoksi
oli heidän hyljättävä lud. Lud tuli alakuloiseksi, lähti vaeltamaan
pitkin maailmaa tavattoman kauniine liinoineen sekä itki sanoen: ken
minut ottaa vastaan, kuka minua palvoo, sille minä annan loppumattoman
nnen. Silloin tyhmä votjakki kauniin pyyhinliinan lumoamana alkoi
sitä palvoa." -- Erään toisen tarinan mukaan tatarit kerran teurastivat
hevosen ludille, mutta uhriteuraan pään he heittivät metsään, votjakit
huomasivat sen, ottivat pään ja siitä asti he ovat ludia palvoneet.
Lisäksi on lud-palvonnan vieraita piirteitä votjakkien usko, että
lud-palvonnassa on ehdottomasti puhtautta noudatettava, koska
_lud-kuzo_ ei voi sietää vähintäkään epäsiisteyttä; samaten heidän
käsityksensä, ettei ludin-hoitajan sovi syödä sianlihaa. Sitäpaitsi
saattaa sitä osoittaa myöhäisperäinen hevosuhri, joka erityisesti
liittyy lud-palvontaan. [Vielä nykyään, kuten Vereshtshagin huomauttaa,
ovat votjakit tietoisia siitä, ettei heillä entisinä aikoina ole ollut
tapana uhrata hevosia.]
Votjakkien perimätietoa, että lud-uhria vastaava palvonta on heidän
naapurikansoilleenkin ollut tunnettu, tukevat historialliset tosiasiat.
Nykyään emme tosin enää muhametinoppiin kääntyneillä tatareilla tapaa
vastaavia uskomuksia, -- jälkiä niistä näyttää vielä viime vuosisadan
alkupuoliskolla kyllä olleen olemassa --, mutta votjakkien
pakanallisilla naapurikansoilla tsheremisseillä ja tshuvasseilla on
samanlaatuinen lehtopalvonta yhä edelleen käytännössä. Tshuvassit
nimittävät niin hyvin lud-pyhäkköä vastaavaa puistoa, kuin siinä asuvaa
haltiaa "kirämät" nimellä. Tällä nimityksellä palvovat myös kristityt
tatarit, jotka enemmän kuin heidän muhametinuskoon kääntyneet
kansalaisensa ovat säilyttäneet pakanuudenaikaisia peruja,
kostonhimoista ja vaateliasta henkeä. Sana "keremet", joka arapian
kielessä merkitsee "pyhää, koskematonta", lienee alkujaan ollut itse
pyhäkön eli uhrilehdon nimitys, vaikka se myöhemmin on tullut
merkitsemään myös pyhäkössä asuvaa henkeä. Että tshuvassien "kirämät"
vastaa votjakkien lud-haltiaa, osoittaa parhaiten lud-palvonnassa
ilmaantuva sana "Sulton" eli "Sultan", joka on tshuvassienkin
kirämät-haltian kunnianimitys. Tämä alkujaan arapialainen sana, joka
merkitsee ruhtinasta eli hallitsijaa, osoittaa, kuten monet
edellämainitut seikat, vieraan sivistyksen kosketusta, mutta
ei ainoastaan sitä, vaan se todistaa samalla, että votjakit
turkkilais-tatarilaisten kansain alaisina ovat lehdossaan palvoneet
vierasta hallitsijaa. Lud-haltian ruhtinaallista alkuperää osoittanee
lisäksi sen nimitys _lud-asaba_ ("lud-herra") sekä se seikka, että tätä
yleisesti pidetään ankarana ja vaateliaana olentona.
Kaikesta huolimatta emme vielä ylläolevan perustuksella voi päättää,
että votjakkien lud-uhreilla tykkänään olisi vieras alkuperä.
Epäilyksiä herättää jo votjakkien oma vakiintunut nimitys "lud" ynnä
oikeutettu olettamus, että heillä heidän vapautensa aikana on ollut
omiakin sankariruhtinaita, joita varten he epäilemättä ovat uhrilehtoja
perustaneet. Lisää valaistusta lud-kysymykseen saamme tsheremissien
vastaavaa uhripalvontaa tutkimalla.
Jälkiä siitä, että votjakeillakin on ollut sankarinpalvontaa, on
säilynyt meidän päiviimme asti. Mielenkiintoisen esimerkin tietää
Wichmann mainita Jelabugan Bussurman Mozhgasta, missä 11 kyläkuntaa
viettää kanta-isänsä Mardanin muistoa. Urhoollinen Mardan oli aikoinaan
tullut pohjosesta päin ja valinnut Bussurman Mozhgan asuinpaikakseen.
Joka kolmas vuosi uhrataan hänelle hevonen ja hänen vaimolleen lehmä.
Vuosittain uhrataan sitä paitsi lammas. Kiitossanat, mitkä Mardanille
uhrattaessa lausutaan, kuuluvat: "Yhdessä annamme nyt sinulle hevosen.
Antamistasi hyvistä lapsista ja hyvästä viljasadosta kiitämme sinua,
Mardan-isämme!" -- Uhripaikalla, joka sijaitsee korkean kuusen juurella
Kynjegshur puron rannalla, ei kuitenkaan ole nimenä lud, vaan
_t'shekaskon inti_ ("rauhoituspaikka").
Kysymykseen, onko syrjäneilläkin ollut veljeskansan lud-palvontaa
vastaavia uhrimenoja, ei voitane antaa mitään varmaa vastausta.
Kuitenkin viittauksia siihen tapaa Pyhän Tapanin elämäkerrasta, missä
jumalankuvia sanotaan olleen paitsi kylissä ja taloissa myös metsissä
ja kukkuloilla. Vastineita votjakkien lud-kualoille voivat myös hyvin
olla Pyhä Tapanin hävittämät ja polttamat epäjumalan huoneet, joissa
oli kuvia, uhripöytiä ja uhriantimia. Samoin kuin votjakit kavahtivat
syrjänitkin kaikkea jumalille omistettua, uskoen että se, joka
jumalille kuuluvaan omaisuuteen koskee, tulee taudin väänteisiin,
tuskiin ja poltteeseen.
Syrjäneilläkin olleeseen suku-palvontaan siinä viittaa ilmeisesti
seuraava arvokas tiedonanto: "Permissä oli näet useanlaisia epäjumalia,
toiset suuria ja pieniä, toiset keskikokoisia; muutamat olivat
kuuluisia ja mainioita, muutamia oli aivan lukemattoman paljon; toisia
rukoilivat vain harvat ja osoittivat niille vähäistä kunniaa, mutta
toisia palvoivat monet ei ainoastaan lähelläasuvat, vaan myös
kaukaiset. Heillä on muutamia epäjumalia, joiden luokse he tulevat
kaukaa ja tuovat kaukaisista paikoista niille lahjoja, semmoisiakin,
jotka ovat kolmen ja neljän päivän matkan päässä ja viikonkin matkan
päässä..."
Tällaisia suuria uhrijuhlia eivät votjakit kuitenkaan vietä ludissa,
vaan monen kylän yhteisissä uhrilehdoissa.
Kylien yhteinen uhripalvonta.
Suurenmoisimmat votjakkien monista uhrijuhlista ovat ne, joita useiden
kyläkuntien asukkaat yhdessä viettävät. Uhripaikka, joka sukupolvesta
sukupolveen on sama, monesti vuosisatoja vanha, aidattu uhrilehto,
sijaitsee tavallisesti kauniilla, silmäänpistävällä paikalla, mikäli
mahdollista jonkin lähteen tai puron läheisyydessä. Lehdon ulkomuoto
aitauksineen ja korkeine uhripuineen muistuttaa suuresti
edelläkerrottua ludia, niin että niitä ulkonaisten tuntomerkkien
perusteella on usein vaikea, jopa mahdoton toisistaan erottaa.
Niitä lähemmin keskenään vertaillessa huomaa kuitenkin muutamia
vähäpätöisiä eroavaisuuksia. Niin esim. pinta-alaltaan on monen kylän
yhteinen pyhäkkö tavallisesti ludia suurempi. Sitäpaitsi on sen
aitauksessa usein pari, joskus kolmekin porttia, jotavastoin niitä
ludissa aina on vain yksi. Lisäksi ansaitsee mainitsemista, ettei
kylien yhteisessä uhrilehdossa kuten ludissa milloinkaan näe
kuala-rakennusta eikä erityistä aitauksella muusta uhripaikasta
erotettua osastoa, jota pidettäisiin muuta pyhäkön aluetta pyhempänä.
Yhtäläisyydestä, joka vallitsee yllämainittujen uhrilehtojen välillä,
johtuu, etteivät useimmat votjakkien uskontoa ja palvontaa esittävät
kirjailijat tee minkäänmoista erotusta ludin ja kysymyksessä olevan
uhrilehdon välillä. Aminoffkin, joka v. 1878 matkusti votjakkimailla ja
kielellisten tutkimustensa ohella ehti kiinnittää huomiotansa myös
votjakkien uskomuksiin, nimittää kumpaistakin kysymyksessä olevaa
lehtoa votjakinkielellä _lud_ sanalla, käyttäen kuitenkin kyläkunnan
uhrilehdosta puhuessaan sanaa _gurt-lud_ ("kylälud") erotukseksi monen
kylän yhteisestä, jota hän nimittää _meren lud_ ja _elen lud_. Buch,
joka kirjoitti jotakin vuotta myöhemmin, nimittää monen kylän yhteistä
uhripuistoa nimityksellä _budzim lud_ ("suuri lud"). Kumpikin
kirjailija käyttää näin ollen _lud_ sanaa, samoin kuin venäläiset
keremet nimeä, merkitsemään uhrilehtoa yleensä. Kuitenkin, kuten
Wichmann huomauttaa, votjakit itse tekevät jyrkän erotuksen ludin ja
muitten uhrilehtojen välillä. _Lud_, hän sanoo, on paikka, jossa
pahalle hengelle uhrataan, muut ovat rukouspaikkoja (_vesaskon inti_).
Huomattava ero ludin ja monen kylän yhteisen uhripaikan välillä tehtiin
myös kaikkialla, missä matkoillani oleskelin. Aivan yleinen on usko,
että lud-haltia (_lud-kuzo_) asustaa vain lud-pyhäköissä, mutta ei
koskaan kylien yhteisissä uhrilehdoissa, joita votjakit erotukseksi
edellisistä ynnä muista uhripaikoista nimittävät _budzim kuriskon inti_
("suuri palvontapaikka").
Eroavaisuuksia huomaa myös itse uhripalvonnassa. Jo se seikka on
huomattava, ettei monen kylän yhteisiä uhrilehtoja, kuten ludeja, ole
läheskään kaikissa votjakkikylissä, vaan ainoastaan vanhoissa
emäkylissä, joihin ympärillä olevat, näistä myöhemmin syntyneet
kyläkunnat saapuvat palvomaan. Sitäpaitsi on mainittava, ettei useiden
kyläin välistä uhrijuhlaa vietetä yhtä useasti kuin lud-juhlaa, vaan
tavallisesti jonkun pitemmän väliajan kuluttua. Ei siihen myöskään
ryhdytä kuten lud-palvontaan milloin mistäkin satunnaisesta syystä.
Lisäksi eroaa ensinmainittu jälkimäisestä siinäkin, että sitä vietetään
paljoa juhlallisemmin, uhrimenot kestävät monta päivää, usein
kokonaisen viikon, jolloin uhriteurasten luku joskus nousee moniin
kymmeniin. Buch mainitsee vielä erään huomattavan eroavaisuuden
lausuessaan, etteivät monen kylän yhteisjuhlaan ota osaa ainoastaan
miehet, kuten lud-juhlaan, vaan myös naiset ja lapset. Saman huomion
tein minäkin matkoillani; kuitenkin on mainittava, ettei naisilla aina,
kuten miehillä, ole oikeutta astua itse uhrilehtoon, vaan heidän on
lapsineen jäätävä aitauksen ulkopuolelle, jossa he polvistumalla
ottavat osaa rukouksiin. Siellä heillä myös on tapana nauttia
uhriruokaa, jota miehet lehdosta heille kantavat. Toisinaan, varsinkin
Birskin piirissä, jäävät miehistäkin ne, jotka eivät tavalla tai
toisella ota osaa itse uhritoimituksiin, pyhäkön ympärillä olevalle
aukealle kedolle.
Suuremman tai pienemmän uhripiirin keskustana on votjakkien
uhrilehdoilla enemmän tai vähemmän huomattava merkitys. Kuuluisimpia
heidän suurista kylien yhteisistä uhrijuhlistaan ovat n.s. bulda-uhri
(_bulda-ves_) Jelabugan piirissä sekä Mamadyshin piirin Nyrjan kylän
uhrijuhla. Edellisen, jota vietetään Bussurman Mozhgassa, sanoo
Wichmann olevan suurenmoisimman sen puolen uhrijuhlista. Sitä vietetään
joka kolmas vuosi ja sadottain votjakkeja yhdestätoista kyläkunnasta
ottaa siihen osaa. Uhripaikka on aidattu ja siinä on ainoastaan yksi
portti lännen puolella. Uhripappeja on tilaisuudessa kolme;
uhrieläimiä ovat orivarsa, musta härkä, punainen vasikka ja pari
valkeita hanhia. [Potanin tietää bulda-uhreja vietettävän useammassa
eri kylässä.]
Vielä mahtavampi on Nyrjan kylän suuri uhrijuhla, johon paitsi
Mamadyshin piirin votjakkeja lukuisat joukot Vjatkankin läänin puolelta
ottavat osaa. Uhripyhäkkö sijaitsee, kuten Aminoff mainitsee, mäen
vietteellä luonnonihanalla paikalla. Pyhäkön keskellä kohoaa ikivanha
tammi, jota ympäröi aukea keto, kedon syrjilläkin kasvaa komeita
tammipuita. Lehto on suojattu hyvin hoidetulla aitauksella, jonka
porttia ei saa avata muulloin kuin joka kolmas vuosi vietettävää
uhrijuhlaa varten, silloinkin vasta sen jälkeen kuin siihen on lupa
hankittu erityisillä rukouksilla ja uhreilla. Ostrovskij, joka muutamaa
vuotta aikaisemmin kävi pyhäkköä tarkastamassa, sanoo lehdossa olleen
kaksi aitausta, joista toista käytettiin uhriksi tuotujen teuraiden
säilyttämistä varten.
Vanhin tieto Nyrjan kylän palvonnasta on kreivitär Fuchsin
matkakirjeissä. Niissä tosin ei mainita itse uhripaikan nimeä, mutta
eräistä yksityisseikoista voi päättää, että on kysymys mainitun kylän
uhrikokouksesta. Kirjailijatar näet kertoo, ettei uhrijuhlaan
kerääntynyt palvojia ainoastaan ympärillä sijaitsevista lähikylistä,
vaan vielä kahdensadan virstan päästäkin. Uhriteuraina, joita
yhteisillä varoilla hankittiin, käytettiin, paitsi lehmiä ja lampaita,
lukuisat määrät kotilintuja. Juhlan aikana uhrikansa oleskeli pyhäkössä
neljä päivää; päivin palvottiin, öin syötiin uhrilihaa sekä poltettiin
luita. Uhrijuhlaan hankittiin myös joutsenpari, joita lintuja votjakit
kumarsivat maahan asti ja jotka uhrimenojen loputtua laskettiin
vapauteen. Monesti on ollut tapana lähettää vielä miehiä saattamaan
niitä Vjatkan tai Kaman rantaan. Lähettien tuli taivuttaa rantalaisia
pyynnöillä ja rahapalkkioilla suojaamaan pyhiä lintuja, sillä votjakit
uskovat, että joutsenet rukoilevat _Inmarilta_ heille onnea ja viljaa.
Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin kertoo Ostrovskij, että Nyrjan suureen
uhrikokoukseen saapui kansaa aina neljään sataan henkeen saakka ja että
suurten uhriteuraiden luku toisinaan saattoi nousta kuuteenkymmeneen.
Joutsenistakin, joista votjakit maksoivat 25-40 ruplaa ja joita he
uhrilehdossaan ruokkivat herkuillaan, tietää kirjailija kertoa. Samalla
hän mainitsee, ettei pyhiä lintuja milloinkaan teurasteta, vaan niiden
jalkoihin sidotaan hopearahoja sekä saatetaan ne juhlallisesti
kolmivaljakolla Vjatka-joen rantaan, jossa ne lasketaan vapauteen.
Aminoff kertoo muistiinpanoissaan Nyrjan uhrijuhlassa teurastetun
kolme, neljä hevosparia, pari härkää ja lehmää ynnä n. 50 oinasta ja
lammasta. Vasiljev, joka varmaankin seuraa seudun perimätietoa, laskee
uhriteurasten luvun paljoa suuremmaksi sanoen, että lukuunottamatta
härkiä oli lehmiä 80 ja yhtä paljon hevosia sekä pientä karjaa. Sitä
paitsi kirjailija kertoo uhratun myös rahoja, pyhäkössä näet oli ontto
lehmus, jonka onteloon useat uhrivieraista panivat roponsa.
Viime aikoina ei Nyrjan kylän uhrijuhlalla enää ole ollut sen entistä
upeutta. Uhrieläinten lukumäärä on vähitellen supistunut. Etäisemmistä
kyläkunnista on vuosi vuodelta yhä harvalukuisemmin saavuttu pyhäkköön,
useimmiten vain siinä tapauksessa, että on ollut joku uhrilupaus
täytettävänä. Kuitenkin vanhemmalla sukupolvella on vielä tuoreessa
muistissa juhlan vanha viettotapa, sen suurenmoiset esivalmistukset,
loppumattomat jonot uhriteurasten kuljettajia ja satoihin nousevat
hevoskuormat juhlapukuista yleisöä, jonka sijoittamista varten
naapurikylienkin oli avattava ovensa. Koko juhlan ajan, kestipä sitä
viikon tai pari, paloivat uhritulet lehdossa yötä päivää, nuoriso
huvittelihe ja vanhukset tarinoivat uhritoimitusten lomassa päivän
tärkeistä tapahtumista sekä tulevien uhrijuhlien viettämisestä. Olipa
entiseen aikaan jonkinlaisia markkinoitakin pidetty. Innostuen
vanhukset selittävät lapsilleen, miten silloin oli Nyrjassa iloa ja
elämää.
Viimeisen kerran vietettiin votjakkien suurinta uhrijuhlaa v. 1907. V.
1910 paikallinen hallitus kielsi jostakin syystä uhrikokouksen
pitämisen.
Votjakkien monen kylän yhteinen uhrijuhla muistuttaa niin hyvin
kuala- kuin lud-palvontaa siinä, että sitä vietetään määrätyn suvun
kesken. Suku tässä tapauksessa on kuitenkin jo kasvanut koko laajaksi,
monta kyläkuntaa käsittäväksi sukukunnaksi, jota votjakit nimittävätkin
aivan erityisellä nimityksillä _mer_ tai _el'_. Näistä sanoista on itse
uhrijuhla saanut nimen, _meren ves_ tai _elin ves. Mer_ ja _el'_
sanoja, joista ensiksimainittu on tunnettu myös tsheremisseille,
votjakit käyttävät yksinomaan uskonnollisessa merkityksessä ja
kummallakin tarkoitetaan samojen uhrivelvollisuuksien yhdistämiä
kyläkuntia. Siihen katsoen, että votjakkien yhteiselämä entiseen aikaan
on suuressa määrin ollut heidän uskonnostaan riippuva, voi olettaa,
että "uhripiiri" käsitteellä on votjakkien itsenäisyyden aikana ollut
myös huomattava yhteiskunnallinen merkitys. Smirnov selittää tunnetussa
teoksessaan, että Birskin piirin votjakit, joilla _mer_ sana yhä
edelleen on käytännössä, ymmärtävät sillä samoihin uhritoimituksiin
osaaottavia kyläkuntia. Esimerkkinä hän mainitsee, että Osan piirin
Varjazhin kylä seitsemine naapurikylineen, jotka palvovat samassa
uhrilehdossa, muodostavat votjakkien käsityksen mukaan merin. Smirnov
tarkoittaa, näin ollen mainitulla sanalla itse palvonta-aluetta eli
uhripiiriä. Muutamat kirjailijat johtavat sen venäläisestä "mir"
sanasta, joka merkitsee kyläyhteiskuntaa. Niin kääntää esim. Blinov
nimen _mer-ves_ venäjäksi "mirskoe molenie" ("kyläkunta-palvonta").
Myöskin _el'_ sanalla ovat jotkut kuten Jakovlev ymmärtäneet uhripiiriä
(okrug). Smirnov sitävastoin käsittää viimeksimainitulla sukukuntaa,
jolla on sama suvunalkaja eli kantaisä. Tatarin kielessä (Kas. tat.
_il_), josta tämä sana on lainattu, se merkitsee sekä kylää että
sukulaiskylien yhteyttä kuin myös asumusaluetta. [Wichmannin
muistiinpanojen mukaan on mer-vösj (Birskin piirin Bolshoj Katshakissa)
neljän kylän yhteinen uhrijuhla. Eljyn-vösj toimitetaan joka vuosi
vuorottain jossakin kylistä Starij Varjash, Altaevo tai Kyrga. Siihen
kokoontuvat kaikki Birskin piirin votjakit. Silloin kun jossakin
mainituista kylistä oi ole tätä uhrijuhlaa, toimitetaan samassa
paikassa mer-vösj s.o. pienempi suku-juhla.]
Joka tapauksessa ei voitane epäillä, että kysymyksessä oleva kylien
yhteinen uhripalvonta ainakin alkujaan on tapahtunut määrätyn suvun
kesken. Siihen viittaa jo se seikka, että uhripyhäköt aina sijaitsevat
vanhoissa emäkylissä, joissa näistä polveutuvat uutiskyläläiset käyvät
palvomassa, sillä nuoremmissa kylissä ei mitään suuria uhrijuhlia
vietetä. Mutta ennen kaikkea on huomattava, että votjakit itse,
varsinkin niillä seuduin, missä asutus on vanha ja vakiintunut, pitävät
samassa uhripyhäkössä palvovia samaan sukukuntaan kuuluvina, kutsuvatpa
eri uhrisukuja määrätyillä nimityksilläkin. Mamadyshin piirin Staraja
Utshassa, joka sijaitsee kymmenkunnan virstaa edellämainitusta
Nyrjasta, kuulin viimeksimainitun kylän uhrijuhlaa nimitettävän _birvil
ves_ ("b.-uhri") ja siinä palvovia lähikyläläisiä _birvil-kalik_
("b.-kansa"). Samoin kutsuvat Nyrjan seudun asukkaat Staraja Utshan
uhrijuhlaa, johon ottaa osaa kymmenen kyläkuntaa, nimellä _ut'sha-ves_
("u.-uhri") ja palvojia _ut'sha-kalik_ ("u.-kansa"). Kuitenkin on
utsha-kansakin perimätiedon mukaan entisinä aikoina ottanut osaa Nyrjan
uhreihin. Muistona siitä on vielä meidän päiviimme asti säilynyt tapa
toimittaa taudin tullen tietäjän määräyksestä uhrilupaus Nyrjan
pyhäkölle, mikä lupaus pannaan täytäntöön yleisen määräaikaisen
uhrijuhlan aikana. Nyrjan puolen asukkaat sitä vastoin eivät ole
milloinkaan tuoneet uhria utsha-kansan yhteispyhäkköön.
Lisäksi on eräs mielenkiintoinen muistotieto olemassa, joka selvästi
osoittaa, ettei monen kylän yhteinen uhrijuhla alkujaan ole ainoastaan
ollut määrätyn alueen, vaan todella samaan sukukuntaan kuuluvien asia.
Wichmannin arvokkaissa kansanrunouskokoelmissa kerrotaan näet, että
samat yksitoista kyläkuntaa, jotka ottavat osaa edellämainittuun
bulda-uhriin, polveutuvat samasta, ennenmainitusta Mardan kantaisästä.
Kuten kuala-palvonnassa jakaantuvat votjakit suurempaan tai pienempään
sukuun myös kylien yhteiseen uhripalvontaan nähden. Paitsi laajemman
suvun eli heimon yhteisessä uhripyhäkössä, joka aina sijaitsee suvun
alkajan asuinsijoilla, palvovat votjakit samalla myös vähemmän
sukupiirin pyhäköissä, joiden uhreihin ainoastaan muutamat harvat
kyläkunnat ottavat osaa. Esimerkkinä mainittakoon, että seitsemän kylää
Mamadyshin piirissä, jotka yhdessä joka kolmas vuosi palvovat emäkylän
nim. Staraja Jumjan upeassa Yzerno-puron rannalla sijaitsevassa
uhrilehdossa, ottaa sitäpaitsi lukuisien muiden kylien kanssa osaa
Nyrjan kantakylän suuriin suku-uhreihin. Samaten ottaa neljä Birskin
piirin votjakkikylää, jotka palvovat Kaimashebash nimisen emäkylän
uhrilehdossa, sitä paitsi yhdentoista muun kylän kanssa osaa vanhan
kantakylän Staraja Kyrgan suuriin, joka kolmas kesä vietettäviin
suku-uhreihin. Kuten kuala-palvonnassa on tässäkin suhteessa
huomattava, etteivät vanhemman sukupiirin jäsenet milloinkaan mene
palvomaan nuoremman sukupiirin uhrilehtoihin, vaan aina päinvastoin.
Eivät myöskään pienemmät sukupiirit, jotka samaan suurempaan sukuun
kuuluen ottavat osaa yhteisiin suuriin heimouhreihin, tule palvomaan
toistensa uhrilehtoihin. Näin ollen on sukupalvonta apulähteenä
votjakkiasutuksen leviämistä tutkittaessa.
Koska kylien yhteiset uhripyhäköt yleensä ovat hyvin vanhoja, ja uusia
sellaisia perustetaan ani harvoin, ovat tiedot uuden sukupyhäkön
perustamismenoista perin harvinaisia. Ainoastaan se tieto on olemassa,
että _tuno_ (tietäjä) määrää uuden uhripaikan. Että nuoremmat
sukupyhäköt ovat olleet jossakin suhteessa suuremman kantasuvun
pyhäkköön, osoittaa ainoastaan muutamissa seuduin meidän päiviimme asti
säilynyt tapa käyttää vähemmissä uhrijuhlissa kerääntyneiden
uhrirahojen ylijäämät heimon yhteisen uhrijuhlan hyväksi.
Iästä riippuen uhrilehto on harvemman tai useamman kyläkunnan yhteinen.
Monesti on vanhoissa emäkylissä useampiakin eri aikoina perustettuja
lehtoja, joiden perustamisen syitä ei nykyinen polvi osaa selittää.
Niin kertoo Wichmann Jelabugan Mozhgassa vietetyn useita suuria
sukujuhlia. Paitsi bulda-uhriin otti yksitoista kylää osaa myös
Mishka-lähteen palvontaan (_Mishka-oshmes vesaskon_), jota vietetään
joka kolmas vuosi mainitun puron rannalla sijaitsevassa aidatussa
uhrilehdossa. Juhlaa, jota tavallisesti vietetään kesällä, kesäkuun
lopulla, kestää neljä, viisi päivää. Uhriteuraat ovat samat kuin
bulda-uhrissa, paitsi että hanhipareja on kaksi. Kolmas mainitun kylän
suurista suku-uhreista on _demen vös_, jota vietetään vuosittain, mutta
johon ainoastaan kolme kylää ottaa osaa. Uhripyhäkkö eroaa siinä
suhteessa edellisistä, että paikka, missä uhrieläin teurastetaan, ynnä
luukuoppa ovat erikseen aidatut. Uhriteuraita ovat härkä, nuori lehmä,
orivarsa ja tamma sekä hanhipari. Kahta ensiksimainittua uhrijuhlaa ei,
kuten kertoja huomauttaa, vietetä milloinkaan yhtenä ja samana vuotena.
Myöskin Birskin piirin Mozhgassa vietetään useita suuria suku-uhreja.
Joka kolmas vuosi vuorotellen palvotaan rukiin kukinta-aikana eräässä
haapalehdossa sekä _vizhpum-ves_ ("sillanpää-uhri") ja _künserek-ves_
("kolmio-uhri") pyhäköissä. Ensimäiseen ottaa osaa viisitoista,
toiseen kaksitoista ja kolmanteen kolme kylää. Viimeksimainituissa
uhripaikoissa teurastetaan ainoastaan kolme uhrieläintä, hanhi,
varsa ja vasikka, ensinmainitussa viisi, nim. valkoinen hanhi,
joka vie viestin _Inmarille_, ruskea, puolentoista vuoden vanha
varsa kurbon-uhrina _Inmarille_, samanlainen viranhaltijalle
(_d'u-kilt'shin_), ruskea hieho _vorshudille_ sekä musta härkä
maanhaltialle (_mu-kilt'shin_). Edellisten lisäksi vietetään vielä
vuosittain kesäkuun lopulla eräässä tammilehdossa "imenlek" (tat.
_imännek_ = tammisto)-juhlaa, johon viisitoista kylää ottaa osaa.
Uhrieläimet ovat samat kuin haapalehtojuhlassa. Kahta viimeksimainittua
nimittävät kyläläiset erotukseksi muista _mer-ves_ ja _el'in-ves_
nimityksillä. Ympärillä sijaitsevissa lähikylissä ei tällaisia
suuremman suvun keskisiä uhrijuhlia vietetä.
Nykyaikana emme enää voi varmasti päättää, onko kylien yhteisessäkin
uhrijuhlassa toimivien pappien virka perinnöllinen. Yleisin tapa
nykyään on valita uhripapit arvalla kutakin yksityistä uhrijuhlaa
varten. Ainoastaan Aminoff tietää kertoa, että Nyrjan uhripyhäkön papin
arvo oli perinnöllinen. Buch kertoo Sarapulin piiristä, että kylien
yhteisellä uhrilehdolla oli erityinen tietäjän (_tuno_) määräämä
virkailija _budzim-lud ut'is_ ("suuren lehdon vartia"). Jelabuzhskij
sanoo, puhuessaan votjakkien uhripapeista yleensä: "Yksityisissä
uhreissa on uhripappina perheen isä eli vanhin nainut poika,
kyläuhreissa kyläyhteiskunnan siksi kertaa valitsema henkilö, mutta
monen kylän yhteisessä, lud- ja kuala-pyhäköissä erityinen toimitusmies
(_vesas_), jonka _tuno_ valitsee elinkautiseksi papiksi".