uhripalvonta. Ainoastaan vanhemmat mieshenkilöt lähtevät ludiin.
Uhrissa tarvittavat ruuat sekä astiat, padat, kaukalot y.m. viedään
mukana sekä myöskin uhrieläimet, sillä, kuten jo Aleksandra Fuchs
huomauttaa, "keremet" vaatii aina veriuhrin. Kun joukko on saapunut
pyhäkön portille, tervehtii se ludin haltiaa paljastamalla päänsä,
_lud-ut'is_ itse aukaisee portin ja astuu ensimäisenä lehtoon, muut
seuraavat hiljaisina hänen jäljissään. Aluksi on nuotio sytytettävä,
mikä tavallisesti tehdään vanhan tulisijan paikalle. Polttopuiksi ja
sytykkeiksi votjakit käyttävät lehdossa olevia sortuneita puita,
lahonneita kantoja tai maahan karisseita oksia. Pyyhinliinat, joita
lehtoon tuodaan käsien pyyhkimistä varten, ripustetaan puiden oksille.
Uhripöytä, joka ludissa säilytetään tai on tuotu sinne ainoastaan
toimituksen ajaksi, katetaan vihreillä oksilla, joita kesällä karsitaan
koivu-, syksyllä kuusipuista. Oksien yli levitetään vielä valkoinen
pöytäliina, jolle sen jälkeen ladotaan mukana tuodut leivät ja
pannukakut. Siinä tapauksessa, että ludissa palvovien lukumäärä on
hyvin suuri, asetetaan uhriruuat maahan ruohikolle, johon kunkin
perheen puuvadin alle on levitetty valkoinen liina.
Muutamin paikoin, kuten Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa, menevät
uhrilehtoon ainoastaan _lud-ut'is_ ja _part't'shasit_ ynnä ne henkilöt,
joiden on toimitettava lupausuhri, mutta muu uhrikansa asettuu
juhlimaan aitauksen ulkopuolelle.
Ennenkuin ryhdytään teurastukseen, tapahtuu tavanmukainen uhrikoetus.
Selkään teuraalle, jonka ehdottomasti tulee olla koskettamaton,
virheetön ja yksivärinen eläin, valetaan päästä alkaen vihreiden
lehvien läpi raikasta lähdevettä. Tämä toimitus, jonka aikana
ludin-vartia hiljaa rukoilee, tapahtuu useat kerrat, kunnes eläintä
alkaa puistattaa, mikä votjakkien käsityksen mukaan on merkkinä siitä,
että uhri on _lud-kuzolle_, otollinen. [Samanlainen uhrikoe on
käytännössä myöskin tshuvasseilla.]
"Merkin" saatuaan uhripapit ryhtyvät teurastamaan uhrieläintä. Jalat
sidotaan yhteen, eläin kaadetaan vasemmalle kyljelleen ja veri
vuodatetaan poikkileikatuista kaulasuonista eläintä sitä ennen
tainnuttamatta. Teurastamisen aikana ludin-vartia rukoilee hartaasti
puoliääneen uhrileipä kädessä. Niin pian kun uhri on teurastettu,
nyljetään nahka ja lihat paloitellaan määrätyllä tavalla. Jos
uhriteuraita on useampia, keitetään kunkin lihat erikseen eri
kattiloissa. Entiseen aikaan, kuten joskus vielä nykyään, asetettiin
suurempien kotieläinten tärkeimmät ruumiinelimet muista lihoista
erilleen. Niin tietää Behterev, että uhriteuraan korvat, sydän, keuhkot
ja suolet keitettiin erikseen ja, kun ne olivat kypsyneet, asetettiin
erityiseen kuppiin. Samoin lausuu Buch, että sydän, keuhkot ja maksa
keitettiin toisessa, muut lihat toisessa kattilassa.
Uhrin päätoimitus eli itse uhrilihojen pyhittäminen lud-haltian
käytettäväksi tapahtuu ludissa samoin kuin kualassa kahdella eri
tavalla. Osa heitetään tuleen (_tilaskon_), osa asetetaan sellaisenaan
jumalien saatavaksi (_vile mit'son_).
Nykyaikana näyttää tuliuhri kaikissa votjakkien palvontamenoissa
astuneen etusijalle. Jo Müller mainitsee, että votjakit uhratessaan,
ennen kuin he ryhtyivät aterioimaan, heittivät tuleen vähäisiä osia
keitetyistä lihoista, kuten korvat, silmät, jalat y.m.; samoin he
menettelivät sydämen, suolien, ja muiden sisälmysten kanssa. Pallas
kertoo itäisistä votjakeista, että he polttivat uhrieläimen veren sekä
vatsassa olevan rasvan ynnä luut. Georgi sanoo, että lihan jälkeen
uhrattiin myös ohukaisia, hunajaa ja juomaa, joita jokaista "tona"
(_tuno_) asetti vähäisen tuleen lausuen: "tuli, saata ne _Inmarille_".
Samoin kertoo Behterev että, paitsi lihaa, viskattiin tuleen myös
leipää ja munaa, olutta ynnä kaikkea muuta, mitä votjakit tuovat
uhrilehtoon. Jos savu uhriantimien palaessa nousi ylöspäin, pitivät
votjakit sitä hyvänä uhrimerkkinä. Wichmann sanoo ludille uhrattaessa
heitettävän tuleen paitsi uhriteuraan verta myös palasia eläimen
sydämestä, maksasta, nokasta, kaviosta y.m. Gavrilov lausuu Mamadyshin
piirissä olleen tapana, että ludin-vartia, sen jälkeen kuin uhrilihat
ovat keitetyt, ottaa lihapalan, lusikallisen puuroa ynnä pikarillisen
viinaa ja heittää ne tuleen. Samassa piirissä kuulin kerrottavan, että
ludissa uhrattaessa heitetään tuleen, paitsi kumyshkaa ja leipää, pala
uhriteuraan keitettyä sydäntä, kieltä, huulta ynnä ruuan tähteet ja
luut. Yleinen tapa kaikilla votjakkialueilla on vuodattaa uhrieläimen
veri heti teurastettaessa tuleen. Tämä on tehtävä koivunlehvien tai
kuusenhavujen läpi.
Tuleen heittämisen ohella toimitetaan useissa kuitenkin myös _vile
mit'son_ uhri. Sitä varten votjakit valmistavat pyhäkköön pienen
pöydäntapaisen uhrialttarin. Vasiljev kertoo, että ludissa uhrattaessa
tehdään jonkun vanhan puun juurelle koivunoksista pieni pöydän tapainen
uhrialttari, joka katetaan liinalla. Buch mainitsee uhripöytää
nimitettävän _vile mit'son dzhek_. Aminoff sanoo ludissa olleen
"ylösojentamislaudan" (_vile mit'son pul_), jolle asetettiin
koivunlehviä. Sen tarkemmin hän ei selitä, missä ja minkämoinen tämä
lauta oikeastaan oli. Itäisten votjakkien keskuudessa oli minulla
tilaisuus nähdä monenlaisia sekä koivunoksista valmistettuja että myös
jakkaran tai pöydän tapaisia uhrialttareja (_dzhek_), jotka kesällä
katetaan koivun-, syksyllä kuusenlehvillä. Oksien päälle levitetään
tavallisesti vielä valkoinen liina. Alkuperäisempi tapa on asettaa
uhriantimet uhripuun oksalle. Eräässä pienessä Birskin piirin Mozhgan
naapurikylässä, missä ludissa ei ole puita, on tapana pystyttää maahan
uhraamisen ajaksi nuori koivu, jonka oksiin sidotaan ohukaisvati.
Joskus asetetaan _vile mit'son_ uhri maahan valkoiselle liinalle.
Nykyaikana on yleisesti tullut tavaksi asettaa uhrialttarille
ainoastaan leipää, ohukaisia, joskus myös vähäisen hunajaa ja voita.
Entiseen aikaan, jolloin leipäuhreilla ei ollut yhtä suuri merkitys,
oli _vile mit'son_ antimena etupäässä lihaa. Niin kertoo Georgi, että
kun liha oli kiehunut, asetettiin siitä uhripöydälle osa, jota
nimitettiin "korkeaksi uhriksi" (vilam mitscham). Samoin mainitsee
Vasiljev, että uhrialttarille asetettiin paitsi pannukakkuja myös
uhriteuraan lihaa. Kumpikaan kertoja ei lähemmin mainitse, mitä lihan
osia uhrialttarille asetettiin.
Omituisen tavan, joka voinee luoda valoa alkuperäisempään _vile
mits'on_ uhriin, mainitsee Vasiljev Sarapulin piiristä. Hän kertoo näet
votjakkien käyttävän ludissa palvoessaan koivunvitsoja, joista yhteen
he pujottavat uhrieläimen sisälmyksiä, s.o. palasen päätä, sydäntä,
keuhkoa, maksaa y.m. lihaa. Esineen päähän, minkä nimi on
_shat'shi-her_, sidotaan vielä pätkä pehmitettyä niintä, johon
kiinnitetään hopeinen rengas tai sormus. Näin ollen tämä uhriesine
muistuttaa piiskaa. Palvottaessa pitää ludin-vartia oksista eli
varresta ja _tere_ niinirihmasta eli siimasta kiinni. Sen enempää emme
saa kirjailijan esityksestä tietää, mihin tarkoitukseen tätä esinettä
on käytetty tai käytetään, joka siihen kiinnitetyistä lihapaloista
päättäen oli uhrilahja. Luultavasti se nykyisenä aikana uhrimenojen
loputtua poltettiin nuotiossa, mutta tuskinpa asian laita on ollut sama
entisinä aikoina.
Itäisillä votjakeilla on lehdoissa uhrattaessa tapana rakentaa
tulisijan kohdalle vielä eräänlainen uhriteline, joka kesällä on
rakennettava nuorista koivuista, mutta lehdettömänä aikana kuusipuista.
Se on rakennettu ikäänkuin padan kannattimeksi, kuitenkaan ei siihen
nykyään uhripataa ripusteta. Pystyssä olevien puiden ja samoin myös
poikkipuun latvaan jätetään vihreitä lehviä. Poikkipuun tyvipuoli on
suunnattava sitä ilmansuuntaa kohti, jonne uhripapin kasvot rukouksen
aikana ovat käännetyt. Samalla on se siellä, missä erityinen uhripuu on
olemassa, aina kohdistettu tähän ynnä sen juurella olevaan
uhrialttariin päin. Siinä tapauksessa, ettei erityistä uhripöytää ole
käytettävissä, pannaan uhrileipä maahan valkoiselle liinalle, joka aina
on levitettävä etumaisen pystypuun juurelle. Mainitun puun viereen
pystytetään silloin myös pienoinen vesa, joka vitsalla kiinnitetään
edelliseen ja jonka välttämättömästi tulee olla samaa puulajia kuin
itse uhriteline. Mikä merkitys tällä vesalla alkujaan on ollut, ei
nykyinen polvi enää osaa selittää, mutta siinä suhteessa se on
huomattava, että votjakit kutsuvat sitä nimityksellä _vile mit'son-ner
(vile mits'on-oksa_). Kuten Vasiljevin mainitsemaan oksaan ei tähän
kuitenkaan nykyään mitään uhriantimia kiinnitetä.
Lisäksi on vanhemman ajan uhritapaa omiansa valaisemaan vielä se
seikka, että itäiset votjakit nimittävät niitä uhriteuraan elimiä,
joita useilla mainitun kansan alueilla on tapana keittää eri
kattilassa, _vile mit'son_ lihoiksi. Sellaisina pitävät Birskin piirin
asukkaat uhriteuraan päätä, sydäntä, kaulaa, oikeanpuolista etumaista
olkavartta ynnä kolmea saman puolen kylkiluuta, joita yksinomaan uhrin
toimittajat ja vanhimmat uhrivieraat saavat nauttia. Niitä lihoja ei
naisten milloinkaan sovi maistaa. Nykyään leikataan niistä pieniä
paloja tuleen viskattavaksi, mutta niiden nimitys osoittaa ilmeisesti,
että entinen uhritapa on ollut toinen. Me voimme kuvitella
edellämainittujen muistomerkkien perustuksella, että _vile mit'son_
lihapalat ennen muinoin pujotettiin puusta leikattuun oksaan ja
sellaisena kiinnitettiin uhripuuhun. Arvokas tiedonanto, joka on
omiansa olettamustamme tukemaan, on Buchin teoksessa, jossa kerrotaan
Sarapulin piirissä olleen tapana, että uhripappi paitsi tuleen asettaa
palan uhriteuraan sydäntä, keuhkoa ja maksaa uhrialttarin lehville.
Päättäen siitä, että myös lappalaisilla on uhratessaan ollut tapana
leikata pieniä lihapaloja uhriteuraan tärkeimmistä elimistä sekä
pujottaa ne pieneen vitsaan uhripuuhun kiinnitettäväksi, voimme
olettaa, että tämä uhritapa on ollut käytännössä jo Suomensuvun
yhteisaikana.
Entiseen aikaan ovat _vile mit'son_ antimet varmaankin jääneet
koskemattomina uhripaikkaan. Nykyään kun itse uhrilahjat ovat
muuttuneet, on tullut tavaksi, että uhripappi juhlamenojen päätyttyä
ottaa uhrialttarille asetetut ruuat sekä nauttii ne joko yksin tai
apulaistensa, joskus muidenkin vanhimpien juhlavieraiden kera. Vasiljev
sanoo, että vielä niistäkin osa heitetään tuleen.
Ludissa, jossa kuala-rakennus on olemassa, asetetaan _vile mit'son_
anti kualan nurkkahyllylle. Gavrilov kertoo, että ludin-vartia
tullessaan lehtoon ottaa kakun ja hunajakupin, menee kualaan ja asettaa
uhriantimet siellä olevaan kaappiin. Vähän ajan perästä hän ottaa ne
sieltä, asettaa pöydälle, pian tarttuu niihin uudelleen ja alkaa
rukoilla. Rukouksen luettuaan hän tuo leivän ja hunajan kualasta ja
jakaa läsnäolevien kesken, jotka heti alkavat niitä maistella. Staraja
Jumjassa, missä, kuten edellä on kerrottu, lud-kuala myös on olemassa,
ei nykyään toimiteta ludissa ollenkaan _vile mit'son_ uhria, vaan
ainoastaan _tilaskon_. Voinee kuitenkin olettaa, että uhriantimet
täälläkin on entiseen aikaan asetettu kualan nurkkahyllylle, sillä jos
lud-haltioista, kuten on luultavaa, kerran on ollut olemassa kuvia, on
niitä varmaankin uhriastiain ja rahojen kera säilytetty itse kualassa.
Siihen viittaa varsinkin se seikka, että votjakit pitävät lud-kualaa
erittäin pyhänä ja peloittavana paikkana, jonne ei kenenkään muun kuin
ludin-vartian sovi astua.
Kun lud-haltialle on annettu sille tuleva uhriosa, jakavat
_part't'shasit_ lihan ynnä puuron, jota toisin paikoin myös
uhrilehdossa valmistetaan, jokaisen ludissa palvovan perhekunnan kesken
asettaen kunkin lautaselle yhtä suuren ruokamäärän. Sen jälkeen
istuutuu kukin kedolle ruokakuppinsa ääreen aterioimaan. Sarapulin
piirissä, jossa on olemassa erityinen juhla-isäntä _tere_, on tapana,
että _ut'is_, sen jälkeen kuin hän on polttanut osan uhriantimia,
kantaa lihan ja kumyshkan terelle, joka istuu oksista valmistetun
pöydän ääressä. _Tere_ ja vanhukset, jotka istuvat hänen rinnallaan
pöydässä, alkavat ensiksi maistella uhrilihaa. Vasta sen jälkeen
_part't'shasit_ jakavat sitä muillekin läsnäoleville niiden
perhekuntien luvun mukaan, jotka ottavat osaa uhriin.
Syömisen päätyttyä asettuu uhrikansa riviin ja ludin-vartia rukoilee
puoliääneen. Rukouksen sisältö vaihtelee eri paikoissa riippuen
ennenkaikkea uhraajien satunnaisista tarpeista. Miropoljskij sanoo,
että votjakit rukoilevat lud-haltiaa suojelemaan heitä rakeista,
myrskyistä, taudeista ynnä kaikesta pahasta. Jokaisen pyynnön jälkeen,
jonka uhripappi esittää, painaa polvillaan oleva uhrikansa otsansa
maahan ja lausuu: "amin". Joskus on lisäksi ollut tapana kohottaa
uhrijuhla-tunnelmaa kielisoittimella. Haruzin tietää votjakkien syövän
ja juovan lehdossaan uskonnollisen virren kaikuessa, jota guslilla
säestetään. Georgin mukaan palvojat vielä lähtiessään lehdosta
kumartavat syvään keremettiin päin ja sanovat: "elä onnellisena ja
suojele meitä".
Mitä ludissa noudatettuun palvontasuuntaan tulee, huomaa siinäkin,
kuten monissa muissa votjakkien uhrimenoja koskevissa seikoissa,
tapoja, joista toiset saattavat polveutua myöhemmältä, toiset
aikaisemmalta ajalta. Olemme jo kuala-uhrien yhteydessä maininneet,
että votjakit varsinkin eteläisillä alueilla ovat viime aikoina yhä
yleisemmin omaksuneet tatarien rukoussuunnan. Tämä on tullut tavaksi
myös ludissa palvottaessa. Jo Pallas tietää kertoa, että votjakit
rukoilevat keremetissä kasvot etelään päin. Georgi sanoo samoin: "ut'is
asettaa teuraat ja muut uhrit keremetissä tulen ääreen etelää kohti ja
sanoo: Inmar, Saltan djes, me uhraamme sinulle punaisen oriin tai
valkean lampaan viljankorjuun vuoksi, vapauta meidät taudeista, tee
meidät rikkaiksi, anna terveyttä, siunaa hallitsijaa".
Hyvin yleinen viime aikoihin asti on edellisen ohella ollut tapa
kääntyä uhrirukouksen aikana auringonnousuun päin. Niin kertoo jo
Müller, että votjakit ja tsheremissit kääntävät rukouksen aikana
kasvonsa itää kohti. Siinä asennossa uhripappi, joka seisoo kansan
edessä, kumartaa maahan asti, samoin tekevät ne, jotka seisovat hänen
takanaan. Myös Jelabugan piirin votjakkien sanoo Potanin rukoilevan
"Sultania" kasvot itään päin. Samoin kertoo Buch Sarapulin piirin
votjakeista.
Vielä kolmattakin uhrisuuntaa ovat votjakit noudattaneet ludissa
palvoessaan. Bogaevskij kertoo, että Sarapulin piirissä on ludissa
palvottu länteen päin käännetyin kasvoin. Samoin kuulin olevan tapana
Birskin piirin Mozhgassa.
Mitä uhriruuista jää syömättä, on votjakeilla tapana kerätä liinaseen
kotolaisille vietäväksi. Niin kertoo jo Georgi, että jäljelle jäänyt
liha vietiin kotiin, jossa se nautittiin yhdessä vaimojen ja lasten
kera. Samoin sanoo Gavrilov, että ruuan tähteet kannettiin kylään,
jossa niitä naisetkin saattoivat nauttia. Vasiljev tietää, että
uhrilihan ja -liemen loppu viedään vielä samana iltana uhrimenojen
päätyttyä ludin-vartian taloon, minne kaikki kylän asukkaat miehet,
vaimot ja neidot kokoontuvat. Vaimot tuovat tullessaan myös kumyshkaa.
Uhripapit maistelevat juomaa sekä laulavat uhrilauluja, joiden sanat
kuuluvat: "_lud-asaba_ on toivottanut rauhaa ja suonut siunauksensa".
Lihan tähteet, pannukakut ynnä muut ruuat jaetaan juhlavieraiden
kesken. Usein jatketaan kylässä pitoja vielä pari, joskus kolmekin
päivää.
Varhaisimpina aikoina ei uhrilihan jätteitä näytä niinkuin nykyään
kuljetetun kylään. Siitä on todistuksena Müllerin lausunto, että
votjakit ja tsheremissit keittävät ja syövät koko uhrieläimen yhdellä
kertaa, sillä he pitävät syntinä, jos pienikin osa jää syömättä, sen
vuoksi he kutsuvat niin paljon ihmisiä uhritilaisuuteen, että kaikki,
mitä on keitetty, loppuisi.
Uhriteurasten syötäväksi kelpaamattomat osat, kuten luut, poltetaan
nykyään juhlamenojen päättyessä, nahat ja lintujen höyhenet myy
ludin-vartia enimmän tarjoavalle; rahat säilytetään ludille kuuluvana
omaisuutena seuraavaan juhlaan.
Entiseen aikaan on näiden jätteiden kanssa toisin menetelty. Pallas
kertoo itäisten votjakkien ripustavan härkien ja lampaiden päät sekä
hevosen koko luurangon keremetissä olevaan puuhun, mutta ei nahkoja,
jotka viedään kotiin ja myydään. Samoin kertoo Georgi huomauttaen, että
nahat saa "tona", jolla hän tarkoittaa uhripappia. Vereshtshagin, joka
kuvailee Sarapulin piirin tapoja, sanoo, että luut kannetaan metsään.
Samoin tietää Bogaevskij, että luut kerätään niinikoppaan, jonka _tere_
muutamien muiden henkilöjen seurassa vie vähän matkan päässä
sijaitsevan kuusen juurelle. Sinne kannetaan myös riuvut, joissa
kattilat riippuivat uhritoimituksen aikana.
Samoin kuin Georgi sanoo Haruzin, että uhriteuraan nahka tulee
uhripapin hyödyksi. Behterev tietää, että nahka joko heitetään tuleen
tai ottaa uhripappi sen itselleen. Ennen vanhaan näyttää kuitenkin
nahatkin ripustetun uhrilehdon puihin. Niin kertoo Müller, että
votjakit ripustivat puihin kaikenlaisia nahkoja ja asettivat ne
tavallisesti puiston itäpuolelle tammeen tai koivuun, joita puita he
pitivät suurimmassa arvossa. Missä venäläiset varastivat nahat, siellä
oli tapana paloittaa ne veitsellä. Samoin kertoo Ostrovskij uhrinahkoja
puihin ripustetun, mutta huomauttaa samalla, että nykyään on tämä tapa
hyljätty syystä siitä, ettei edes nahkojen paloittaminen ole suojellut
niitä varkailta.
Nykyään ei enää missään votjakkipyhäkössä huomaa uhrinahkoja
riippumassa, niinkuin vielä usein itäisten tsheremissien uhrilehdoissa;
sitä vastoin olen useissa paikoin Osan ja Birskin piirikunnan ludeissa
nähnyt uhripuissa kokonaisia luurankoja, joita niihin on niiniköysin
ripustettu. Varovaisuus, jota votjakit noudattavat uhrilihoja
paloitellessaan, jottei yksikään luu särkyisi, sekä huolellisuus, jota
he osoittavat niitä sitoessaan toisiinsa luonnollisessa järjestyksessä,
johtunee käsityksestä, jonka Behterev sanoo heillä olevan, että se,
mitä keremetin kunniaksi teurastetaan, ei kuole, vaan menee elävänä
tämän olopaikkaan.
Huomattava piirre votjakkien lud-palvonnassa on lisäksi kynttiläin
käyttäminen. Jo Aleksandra Fuchs kertoo Kasanin läänin votjakeista,
että he keremetille uhratessaan kiinnittivät puuhun useita
vahakynttilöitä. Puhuessaan lud-palvonnasta lausuu Gavrilov, että
ludin-vartia teki palavasydämisiä tuohuksia, sytytti ne sekä asetti
lud-kualassa olevan pöydän etelänpuoleiselle reunalle. Sarapulinkin
piirin votjakkien kertoo Bogaevskij sytyttäneen ludissa olevan kuusen
eteen kynttilöitä. Myös Vasiljev sanoo heillä olleen tapana asettaa
kotitekoinen vahakynttilä uhrialttarille. Tämä tapa on ollut yleinen
Birskinkin piirin votjakeilla. Uhrieläimet, joita votjakit teurastavat
viettäessään juhlaa lud-haltiain kunniaksi, ovat paikkakunnan tavoista
ja kansan varallisuudesta riippuvaisia. Bytshkov kertoo heidän
teurastaneen keremetille uhriksi mustan lampaan, jonka he ostivat
yhteisillä varoilla. Pahasin mukaan uhrattiin keremet-juhlassa ruskea
hevonen, härkä, lammas, hanhi ja sorsa. Tästä tiedonannosta ei
kuitenkaan voi varmasti päättää, onko lud- vai muusta lehtopalvonnasta
kysymys. Georgi sanoo votjakkien uhranneen ruskean hevosen ynnä
valkoisen lampaan. Aleksandra Fuchs tietää keremetille uhratun lampaita
ja lintuja, samoin Wichmann. Shestakov sanoo, että silloin kun koko
kylä uhraa, on uhrieläimenä hiirakko hevonen, mutta perhekunnan
uhratessa varsa tai lintu. Vereshtshagin mainitsee edellisten eläinten
lisäksi vielä vuohen. Samoin kuin Rytshkov, kertovat Buch ja Vasiljev,
kumpikin Sarapulin piiristä, että lud-haltialle uhrattiin
mustavillainen lammas. Vielä nykyään ovat hevosuhrit itäisillä
votjakeilla varsin yleisiä, muilla votjakkialueilla ovat lud-uhrit sitä
vastoin vähäpätöisempiä: lammas, hanhi tai sorsa. Tämän myöhemmän
laiminlyömisen korvaamiseksi, mitä uhriantimiin tulee, on toisin
paikoin tapana jonkun määrätyn ajan kuluttua viettää lud-juhlaa
runsaammin uhrein. Niin vietetään esim. Mamadyshin piirin Oshtorma
Jumjassa joka kuuden vuoden päästä _kuat' ar vesaskon_ nimistä
lud-juhlaa, jolloin uhrieläiminä pitää olla hiirakko varsa, lammas ja
hanhi. Kylän väki tulee silloin runsaslukuisena uhripitoihin tuoden
mukanaan juomaa, leipää, suolaa ja ryynejä.
Satunnaisissa uhreissa määrää uhrieläimet _tuno_. Vjatkan
lääninlehdessä v:lta 1861 kerrotaan, että "pappi" ennen uhritoimitusta
menee metsässä olevaan rukouspaikkaan, jonne kukaan muu ei saa astua,
ja tutkii siellä itsekseen, millainen eläin on uhrattava. Sellainen
uhriteuras on sitten hankittava mistä hyvänsä. Joskus tietäjä määrää
uhriteuraaksi sen näköisen eläimen, joka hänellä sattuu olemaan
itsellään ja ottaa siitä silloin erittäin kalliin hinnan. Behterev
lausuu, että aluksi rajoitutaan vain uhrilupauksen tekemiseen. Se
tapahtuu siten, että _tuno_ käärii muutamia vaskirahoja riepuun sanoen:
"näillä rahoilla, keremet, ostan sinulle hevosen, anna sairaalle
elämä". Sitten hän panee riepuun myös vähäisiä hopearahoja sanoen:
"hopeilla kaunistan hevosesi harjan". Lisäksi hän sirottaa siihen
jauhoja lausuen: "paistanpa vielä leivänkin, kun vain suot sairaalle
terveyden". Riepumytty sidotaan sen jälkeen kodan kattoon. Tällaisia
lupausmyttyjä kertoo kirjailija samassa kodassa olevan kymmenen ja
enempikin. Jollei tauti siitä tule helpommaksi, merkitsee se, että
"keremet" vaatii heti uhrin ja määrätyn värinen eläin on silloin kohta
markkinoilta ostettava.
Tavallisesti tapahtuu lupausuhri _lud-kuzolle_ yksinkertaisemmin eli
siten, että ludin-vartia, niin pian kuin hän saa asiasta tiedon, käy
pihallaan tahi itse pyhäkössä leipä tai puurokuppi kädessä palvomassa
pyytäen sairaan nimessä, että _lud-kuzo_ leppyisi sekä odottaisi,
kunnes sairaalla on tilaisuus toimittaa aikomansa uhri. Joskus lupaus
on vielä uudistettava ennen varsinaista uhria. Pihalla rukoillessa ovat
ludin-vartian kasvot aina käännettyinä sinne päin, missä lehto
sijaitsee.
Monet seikat votjakkien lud-palvontaan liittyvissä menoissa ja
käsityksissä osoittavat ilmeisesti, että se on läheisissä tekemisissä
vainajainpalveluksen kanssa. Sellaisia piirteitä ovat, paitsi että
_lud-kuzo_ ilmaantuu uniin ihmisen muotoisena, jo se seikka että hän on
määrättyyn alueeseen sidottu, jonka ulkopuolella ei hänelle voi uhria
toimittaa. Vainajainpalvelukseen viittaa sitä paitsi votjakkien
käsitys, että lud-haltiaa on palvottava suvuttain ja että ludin-vartian
viran tulee mennä perintönä isältä pojalle tai, siinä tapauksessa,
ettei perillistä satu olemaan, on tietäjän määrättävä viranperillinen.
Itse palvontamenoissa on muutamilla seuduin säilynyt vanha manalan
hengille omistettu, länteen päin kohdistuva uhraamissuunta ynnä mustat
uhrieläimet, joita Sarapulin piirin votjakit ovat pyhittäneet
_lud-kuzolle_, mitkä piirteet ovat epäämättömästi vainajainpalvontaan
kuuluvia.