perhekunnan rukous-kualassa. Tämä ei koske ainoastaan satunnaisia, vaan
myös määräaikaisia uhreja. Vasiljev kertoo, että votjakit palvovat
vähässä kualassa samoina päivinä kuin suuressa ja sitä paitsi usein
muulloinkin, kuten loppiaisena, jouluna, uudenvuoden päivänä ja
laskiaisena. Vereshtshagin, joka kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja,
mainitsee heidän palvovan _vorshudia_ perhe-kualassa n. 60 kertaa
vuodessa, nim. joka sunnuntai, uutena vuotena, laskiaisena,
kiirastorstain aamuna ennen auringon nousua sekä pääsiäisenä.
Bogaevskij laskee kotoisten kuala-juhlien luvun aina 70:een asti.
Määräaikaisina palvontapäivinä ei tavallisesti käytetä teurasuhreja,
vaan kualan-vartia palvoo ainoastaan leivin tai ohukaisin. Yhtä
useasti kuin pohjoiset eivät eteläiset ja itäiset votjakit rukoile
perhe-kualassa. Niillä seuduin, missä votjakit ovat tulleet
kosketuksiin muhamettilaisen kulttuurin kanssa, he kyllä, samoin kuin
pohjoiset votjakit ovat alkaneet pyhittää sunnuntaita sekä muita
kristillisiä juhlapäiviä, täällä alkaneet viettää perjantaita,
muhamettilaisten lepopäivää, ohukais- ja leipäuhreilla, mutta heillä ei
näitä uhreja nykyään toimiteta kualassa sentähden, että "vähäiset"
rukous-kualat yleensä ovat alkaneet käydä harvinaisiksi, vaan pihalla,
jossa kotoisia uhritoimituksia varten on erityinen paikka pyhitetty.
Usein se on erikseen aidattu tai ainakin sijaitsee piha-aitauksen
ääressä, jottei kukaan voisi kulkea sen ympäri, sillä siitä votjakit
ajattelevat pyhän paikan saastuvan. [Pyhää paikkaa votjakit nimittävät
nimellä _aibat-inti_ tai _taza-inti_ ("terve" tai "puhdas paikka").]
Naiset eivät mitenkään saa tähän pyhäkköön astua. Jokaisena
juhlapäivänä perheenpää palvoo siinä pitäen ohukaisvatia käsille
levitetyllä liinalla, kasvot ovat suunnattuina etelään päin. Kuitenkin
vielä nykyään on näilläkin seuduin muisto säilynyt siitä ajasta,
jolloin sanotut uhrit toimitettiin perhe-kualassa.
Paitsi edellämainittuja vieraisiin pyhäpäiviin liittyviä juhlia
votjakit viettävät kotoisessa kualassaan enemmän tai vähemmän
määräaikaisia uhrijuhlia myös maanviljelyksen yhteyteen kuuluvien
merkkipäivien aikana. Näin on laita etupäässä pohjoisimmilla
votjakkialueilla. Gavrilov kertoo, että jokainen perhe teurastaa
heinänteon edellä kualassa nuoren lampaan. Vereshtshaginin
mukaan on Sarapulin piirissä samaan aikaan kuala-palvonta.
Pervuhin sanoo Glazovin votjakeista, että heillä on kyntämään meno
(_geri-potton_)-juhlana tapana palvoa koti-kualassa varhain aamulla,
ennenkuin he menevät pellolleen. Saman piirin asukkaista hän kertoo
lisäksi, että he uhraavat Iljan päivänä kualassa valkoisen lampaan;
luut poltetaan metsässä.
Alkuperäisimmät kotoisista kuala-uhreista lienevät kuitenkin ne, joita
toimitetaan tietäjän (_tuno_) määräyksestä taudin tai jonkun muun
onnettomuuden sattuessa. Tautia, jonka uskotaan aiheutuvan kotoisen
rukous-kualan haltioista, nimitetään _pokt'si kuala miz_. Sitäkään ei
voi parantaa ulkonaisilla keinoilla, vaan siten, että kualan-vartia
sairaan puolesta ja nimessä teurastaa uhrin kualan-haltioille.
Teurastaminen ei kuitenkaan tapahdu heti sairauden sattuessa, vaan
ensiksi, kuten satunnaisissa uhreissa yleensä, tehdään uhrilupaus
(_siziskon_). [Uhrin lupaaminen tapahtuu tavallisesti joko siten,
että kualan-vartia leipä kädessä lukee asiaan kuuluvan rukouksen
vorshud-vakan edessä tai siten, että hän panee jauhoja pieneen
valkoiseen pussiin, jonka ripustaa vorshud-laudan viereen.] Joskus se
varojen puutteessa vielä uudistetaan (_vil'diskon_) ennenkuin
varsinainen uhri pannaan toimeen. Mutta missään tapauksessa ei sitä saa
unohtaa eikä liian kaukaiseen tulevaisuuteen lykätä.
Samoin kuin suur-kualassa palvotaan perhe-kualassakin myös ulkonaisten
kualan-haltioista aiheutuneitten vammojen lieventämiseksi. Niilläkin
seuduin, kuten Glazovin piirissä, joissa vanhat pakanalliset menot jo
melkein tykkänään ovat syrjäytyneet, palvoo kansa kualassa usein
vieläkin salaa sairauden sattuessa.
Kualan-haltiain vihoista votjakit uskovat lisäksi vaikean
synnytystapauksen aiheutuvan. Gavrilov sanoo, että lapsivaimo tässä
tilaisuudessa muistelee muiden jumalien ja haltiain lisäksi myös
_vorshudeja_ niin hyvin synnyttäjän kuin tämän miehen puolisia,
rukoilee tuskaiselle huojennusta ja lupaa hänen nimessään toimittaa
uhreja niille.
Myös avio-onnen vuoksi on votjakeilla tapana toimittaa veriuhreja
kotikualassa. Ennenkaikkea on uhrinantaminen miehelään joutuneen vaimon
asia. Tällöinkään ei uhritoimitusta heti panna toimeen itse hääpäivänä,
vaan aluksi rajoitutaan lupauksen tekemiseen. Bogaevskij kertoo
Sarapulin votjakkien, kun he lähtevät viemään miniää uuteen kotiin,
kuljettavan hänet lieden ympäri, jona aikana isä rukoilee kumyshka- ja
olutmalja kädessään luvaten uhriksi teurastaa härän, vasikan,
metsoparin ja kaksi haukea. Kertoja huomauttaa, etteivät uhriteuraat
saa olla kirjavia, muuten avioliitosta syntyneet lapsetkin tulevat
kirjavia. Uhrieläinten luku ja laatu vaihtelee paikkakunnan tavoista
riippuen suuresti eri seuduilla. Muutamin paikoin on tässä
tilaisuudessa tullut tavaksi uhrata vain sorsa; ainoastaan itäiset
votjakit toimittavat pihalla teurastaen yhä edelleen suurempia ja
runsaampia uhreja.
Omituinen piirre avioliittouhrissa, jota votjakit kutsuvat nimellä
_vil'-ves_ ("uusi uhri"), on se merkitys, jonka vaimon päähuntu siinä
saa osakseen. Vasiljev kertoo, että perheenemäntä valmistaa tilaisuutta
varten leivoksia ja mies käy sinä-aikana noutamassa metsästä
kuusenlatvan, jonka hän pystyttää kodan peränurkkaan. Tämän ääreen hän
asettaa vaimon _sulik_ nimisen päähineen uhriruokien kera. Muut
uhrimenot eivät suurinkaan eroa tavallisesta kuala-palvonnasta.
Uhriteuraan nahka levitetään aterioimisen ajaksi kuusen eteen. Lopuksi
kerätään luut niinikoppaan, joka hevosella kulkusten soidessa saatetaan
määrättyyn paikkaan, jonne myös ennenmainittu kuusen latva heitetään.
Luiden vientipaikka, josta kirjailija kertoo, on nähtävästi n.s.
_li-kujan-inti_ ("luiden heittopaikka"). Vainajainpalvelusta muistuttaa
Vasiljevin tiedonanto, että uhriteurasten tässä tilaisuudessa tulee
ehdottomasti olla mustia. Avioliitto-onnen lujittamiseksi Sarapulin
piirin votjakit uhraavat kualassa joskus myös varsan, minkä toimituksen
menot täydellisesti muistuttavat ennen kerrottuja "hevoshäitä".
Olemme jo ennen viitanneet yhteisiin piirteisiin, joita esiintyy
_vorshud_- ja vainajainpalvonnassa. Ennen kaikkea muistuttaa
esi-isienpalvontaa _vorshudin_ läheinen suhde kualassa palvovaan
sukuun, jonka nimelläkin sitä usein rukouksessa puhutellaan. Huomattava
on myös, että votjakit kääntyvät _vorshudin_ ja vainajain puoleen aivan
samoissa huolissa, etupäässä sairauden tullen. Joskus esiintyvätkin
suvun _vorshud_ ja vainajat rinnan samassa rukouksessa. Että puheena
ollut omituinen kuala-palvonta todella on hyvin läheisessä suhteessa
vainajainpalvelukseen käy ilmi Glazovin piirissä säilyneistä tavoista.
Pervuhin kertoo näet, että sikäläiset votjakit heinänteon edellä
palvoivat kualassa _vorshudin_ ohella myös vainajia. Kota kaunistettiin
kuusenhavuilla ja koivunlehvillä, joita maahan siroitettiin lattian
peitteeksi ovelta aina tulisijalle asti. Uhriteuraana oli lammas, jonka
veri vuodatettiin maahan tulisijan ääreen. Ainoastaan osa uhriteuraan
lihaa keitettiin sitä päivää varten, muun käytti perheväki jälkeenpäin
ravinnokseen. Kummallekin sukupuolelle oli kualassa katettu eri pöytä,
jossa oli lusikoita paitsi perheväkeä myös vainajain näkymättömiä käsiä
varten. Rukous alkoi sanoilla: "olkaa terveitä, _Inmar, kildisin ja
kuaz, sekä vorshud udja_, ja te ennen eläneet isät ja äidit, sedät ja
lapset, kaikki yhdessä tulkaa syömään ja juomaan, olkaa terveitä!"
Tervehdyksen uhripappi lausui myös elossa oleville. Luut kasattiin
vanhaan astiaan ja vietiin kodan taakse kedolle, missä ne joutuivat
koirien syötäväksi. Kuten muistojuhlissa yleensä votjakit päättelivät
tässäkin tilaisuudessa koirien ruokahalusta vainajien mielialaa.
Vertaillessamme kuala-uhreja ja niiden palvontajärjestystä votjakkien
nykyisiin muistojuhliin, joita he viettävät asuintuvassaan, huomaamme,
että yleisten määräaikaisten muistajaisten nykyaikainen viettotapa ei
ole muuta kuin vanhojen kuala-menojen kertaamista. Vielähän votjakit
nykyään viettävät muistojuhlaa paitsi perheittäin kotona myöskin
suuremman perhekunnan tai suvun kantaisän talossa, jossa suvun kaikkia,
varsinkin sen arvokkaampia vainajia yhteisesti muistellaan. Siitä saa
selityksensä tuo votjakkien omituinen jakaantuminen "vähän" ja "suuren"
kualan sukuun. Ei ole siis ainoastaan sattuma, että määräaikaisten
kuala-juhlien ja yleisten muistajaisten viettoaika on niin lähellä
toinen toistaan. Nähtävästi ovat kuala-juhlat ainoastaan nykyisten
muistojuhlien vanhempi muoto, missä kanauhrien asemasta on käytetty
suurempia kotieläimiä, missä nykyisen uunin ääressä olevan uhrikaukalon
sijalla on ollut kualan uhrihylly ja vainajain haihtuvan muiston
sijalla pienet puunuket, jotka varmaankin juhlapäivänä otettiin vakasta
esille ja asetettiin vihreiden lehväin koristamalle uhripöydälle.
Kumpaistenkin muistajaismenojen eroavaisuudesta on johtunut, että ne
meidän päiviimme asti ovat voineet säilyä toinen toistensa rinnalla.
Tietolähteiden puuttuessa on vaikeata päättää, milloin _vorshud_
("onnensuojelia"), jonka nimi uhrirukouksissa tavallisesti esiintyy
yksikössä, on astunut kualan vanhempien, monien haltiahenkien sijalle.
Kuitenkaan emme erehtyne olettaessamme, että tämä kehitys on voinut
tapahtua vasta sen jälkeen kuin kodinhaltiain kuvat ovat vieraan
kulttuurin vaikutuksesta alkaneet hävitä. Että tuo aika jo on
verrattain kaukana, todistaa _vorshud_-palvonnan yleisyys kaikilla
votjakkialueilla. Sama kehitys on huomattavissa muidenkin kansain
uskonnon historiassa; useista perheen suojelushengistä, penateista jää
aikojen kuluessa jälelle vain yksi ainoa: talonhaltia.
Viime aikoina on itse taivaanjumala _Inmar_ tullut kuala-palvonnan
esineeksi. Hänen nimensä esiintyy jo yhä useammin ja yleisemmin
votjakkien rukouksissa _vorshud_ nimen rinnalla. Kolmas
kualarukouksissa yleisesti ilmaantuva nimi on hämäräperäinen _invu_,
jolla nimellä Aminoff arvelee votjakkien jumaloineen taivaan sadevettä.
Rukouksista, jotka alkavat sanoilla "_inevue, vorshude_", näkyy, että
_invu_ on yhdysperäinen sana, jonka molemmat yhdysosat taipuvat. Siihen
nähden, että _invu_ nimeä hyvin harvoin enää tavataan, huomauttaa
Wichmann, "lienee vaikeata saada selville, onko sillä käsitetty
Inmarista riippumatonta jumalaa vai ainoastaan sateessa voimaansa
osoittavaa taivaan jumalaa, s.o. erityistä taivaan jumalan
ilmestymismuotoa." Seikka, joka jonkun verran vaikeuttaa otaksumaa,
että _invu_ nimellä jumaloitiin taivaan sadevettä, on kuitenkin se,
ettei vainiouhrien aikana tai muuten sadetta anottaessa milloinkaan
käännytä yllämainitun olennon puoleen. Paitsi kualassa rukoillaan sitä
ainoastaan eräässä lehto-palvonnassa, josta seuraavassa tulee puhe,
mutta kummassakaan paikassa ei sitä palvota erityisesti tai yksinomaan
sateen aiheuttajana. Sitä paitsi vastustavat tätä olettamusta nimet
sellaiset kuin _vorshudinvu_ ("onnensuojelija-invu") tai _budzim-kuala
invu_ ("suur-kualan invu"), joissa tällä sanalla näyttää olevan enemmän
tai vähemmän paikallinen merkitys.
Lud-palvonta.
Suvun keskistä uhrijuhlaa votjakit viettävät paitsi kodin pyhäköissä
myöskin uhrilehdoissa. Selostaessaan heidän uskonnollisia menojaan
eivät venäläiset kirjailijat tavallisesti tee mitään erotusta
erilaatuisten uhrimetsikköjen välillä, vaan nimittävät niitä kaikkia
yhteisellä vierasperäisellä nimityksellä "keremet". Tämä on varmaankin
aiheutunut siitä, että votjakkien pyhät lehdot sekä ulkomuotoonsa että
niissä tapahtuvaan uhripalvontaan nähden suuresti muistuttavat
toisiaan. Jotkut, kuten Bryzgalov, sanovat keremetiksi edellämainittua
luidenheittopaikkaakin (_li-kujan-inti_).
Kuitenkin lukuunottamatta uhripaikkoja, jotka ovat pyhitetyt yksinomaan
erinäisten elinkeinojen edistämistä tai taudinhenkien lepyttämistä
varten ja joissa erisukuiset henkilöt voivat yhdessä palvoa, votjakit
tekevät jyrkän erotuksen niidenkin uhrilehtojen välillä, joissa
palvonta tapahtuu määrätyn suvun tai sukukunnan kesken. Edellisiä
niistä on miltei joka kylässä, joskus useampiakin yhdessä kylässä,
jälkimäiset ovat harvinaisempia, useimmiten niitä on vain vanhoissa
emäkylissä, joissa muut ympärillä olevat kyläkunnat käyvät uhraamassa.
Edellisiä votjakit nimittävät _lud_, jälkimäisiä _budzim kuriskon-inti_
("suuri palvontapaikka").
Sana _lud_ merkitsee yleensä kylän ulkopuolella olevaa vainiota tai
metsikköä, mutta erityisesti myös määrättyä uhrilehtoa. Entiseen aikaan
olivat votjakkien kaikki "lehdot" metsään aidattuja. Sellaisina
kuvailevat niitä vanhimmat käytettävissämme olevat lähteet. Müller,
joka muita aikaisemmin liikkui votjakkimailla, kertoo uhrilehtojen
enimmäkseen olleen etäällä sijaitsevissa metsissä. Selostaessaan Ufan
läänin uhrilehtoja lausuu Pallas, että votjakkien metsiköt, joita he
vaalivat ja pitävät pyhänä, sijaitsevat tavallisesti kuusikoissa,
varsinkin kauniilla paikoilla, missä kasvaa sorjia ja korkeita
hopea-kuusia. Niin kertoo myös Georgi mainiten samalla, että votjakit
nimittävät niitä _lud_ nimellä. Sarapulinkin piirissä, kuten
Koshurnikov tietää, ne ovat olleet metsässä luonnonihanilla paikoilla,
usein porisevan puron rannalla. Nykyaikana, jolloin metsät
itä-Venäjällä ovat suuresti vähentyneet, jopa toisin paikoin alkaneet
käydä harvinaisiksikin, ovat uhrilehdot paljastuneet salojen kätköistä
ja jääneet hävitetyn metsän muistomerkeiksi aukealle vainiolle. Siten
kohoaa pakanallisten votjakkikylien lähistöllä siellä täällä upeita
uhrilehtoja, joiden koskemattomat, korkeat puut opastavat tasangon
taivaltajaa.
Jo 1700-luvulla, jolloin Müller matkusti votjakkimaan läpi, oli
uhrilehtoja toisin paikoin paitsi metsissä myös aukeilla mailla.
Kasanin läänissä, missä on korkeita hiekkaharjanteita, ne tavallisesti
sijaitsevat ylimmällä, kauasnäkyvällä huipulla. Niissä seuduissa, missä
metsä on säilynyt meidän päiviimme asti, saattaa lud joskus vieläkin
olla salon suojassa, niin että vieraan on vaikea sitä löytää. Niin
kertoo Wichmann olleen asianlaidan Jelabugan piirin Bussurman
Mozhgassa, jossa hän, vaikkei metsä, missä lud sijaitsi, ollut suuri,
sai sitä oppaansa kanssa kauan etsiä, se kun oli hyvässä piilossa.
Tiheää, raivaamatonta metsää oli joka puolella. Itse uhripaikka oli
kunnaalla, jota ympäröi pensastunut notko. Aitauksen ympärillä oli
puita siellä täällä; niinikään oli aitauksen sisäpuolella muutama kuusi
ja lehmus.
Seudun metsän laadusta riippuen saattaa ludissa ilman erotusta kasvaa
kaikenlaisia puita. On varsin vaikeata päättää, ovatko votjakit yleensä
suosineet pyhäköissään toista puulajia enemmän kuin toista, sillä
muutamin paikoin on lehto lehtipuinen, toisin paikoin siinä kasvaa
havupuita; useimmiten se on sekametsän peittämä. Kuten edellä on
mainittu, kertovat vanhimmat kirjailijat votjakkien metsikköjen yleensä
sijainneen kuusikoissa. Behterev sanoo niiden olleen lehmus- tai
koivulehtoja. Haruzin tietää niissä kasvavan petäjiä, tammia ja
lehmuksia. Ostrovskij kertoo, että ne ovat pieniä puuryhmikköjä, joissa
kohoaa koivu-, lehmus- ja tammipuita; mainittuja puulajeja kertoja
arvelee votjakkien pitävän erityisesti arvossa. Vereshtshagin puhuu
vainioilla sijaitsevista lehdoista, missä on sekä lehti- että
havupuita. Bogaevskij sanoo lyhyesti, että niissä kasvaa kaikenlaisia
puita.
Missä lud sijaitseekin, metsässä tai aukealla maalla, aina se on
aitauksen ympäröimä ja sitä paikkaa kansa kavahtaa taikauskoisesta
pelosta. Tuskin mitään monista pyhäköistään votjakit arastelevat siihen
määrään kuin viimeksimainittua. Kukaan ei lähde lehtoon turhan vuoksi,
ei edes juhlapäivänä uhriantimetta. Karjaa ei sinne lasketa, sieltä ei
saa taittaa oksaa, ei edes tikkua tuoda kotiin, kaikenlainen meluaminen
on siellä ankarasti kielletty eikä ludiin pujahtavaa otustakaan saa
metsästäjä pyydystää. Naiset ja lapset sitä tykkänään karttavat;
puhumattakaan siitä, että he astuisivat sinne jalallaan, he jo
ohikulkiessaankin sen arasti sivuuttavat. Muukalaisen ei myöskään sovi
pyhäkköön astua. Ken ludin haltiaa loukkaa, sitä kohtaa ehdottomasti
rangaistuksena jokin onnettomuus. Votjakit tietävät kertoa useita
varoittavia esimerkkejä. Vasiljev sanoo, että kun eräs kirkonpalvelija,
joka oli mennyt ludiin sieniä poimimaan, aikoi sieltä palata, pidätti
hänet joku näkymätön mahti, niin että hänen oli jätettävä sienet sinne
päästäkseen pois lehdosta vahingoittumattomana. Sama kertoja mainitsee
myös, mitenkä sotilaalle tapahtui, joka vieraassa seudussa oli oppinut
halveksimaan esi-isiensä menoja; hän näet vetoa lyömällä kerskasi
kaatavansa ludista puut kärsimättä siitä vahinkoa, mutta kun hän oli
tukit tuonut kotiin ja alkoi rakentaa, löi hän kirveellä jalkaansa ja
hänen hevosensa, jota hän oli käyttänyt puiden vedättämiseen, katosi.
Vielä pelottavamman esimerkin tietää Buch mainita eräästä venäläisestä,
joka hakkasi puun ludista; tämä heti paikalla sairastui ja kuoli,
vieläpä koko hänen perheensä myöhemmin sairastui kuolemantautiin.
Potanin kirjoittaa Jelabugan piirissä uskottavan, että sitä, joka
taittaa oksan pyhäköstä, karhunhaahmoinen "keremet" rankaisee. Hyvin
yleinen votjakkien keskuudessa on usko, että jos ludista kaataa puun,
syntyy raemyrsky, ja jos sen polttaa tuvassa, syttyy rakennus palamaan.
Aitaus, joka ympäröi lehdon, on joko riuku- tai lauta-aita, joskus se
on puunoksista punottu. Samoin kuin sen tekotapa, vaihtelee sen korkeus
jonkun verran eri seuduissa. Pyhäkköön johtaa tavallisesti pienoinen
puusaranoilla kääntyvä lautaportti, joka on auki ainoastaan uhrin ajan.
Portin suunta vaihtelee siihen määrään, ettei sen sijoittamiseen nähden
voi olettaa mitään erityistä ilmansuuntaa noudatetun. [Samoin ei voi
huomata, että itse lehdon asema kylään nähden noudattaisi määrättyä
ilmansuuntaa.] Tavallisesti se sijaitsee sillä lehdon sivulla, joka on
kylään tai kylästä johtavaan tiehen päin. Wichmann näki Jelabugan
piirin Bussurman Mozhgassa ludin, jonka aitaus oli kaksiosainen.
Sisempään osastoon astuu ainoastaan ludin hoitaja ja hänen apulaisensa.
Tässä osastossa oli tulisija ynnä pöytä uhrilihoja varten.
Etuosastossa, johon rahvaskin pääsee, oli pöytä yleistä ateriaa varten.
Samasta votjakkipiiristä kertoo Potanin, että keremet-aitauksen
sisäpuolella oli vielä nurkka erikseen aidattu. Sitä pyhäkön osaa ei
saanut tyhjin käsin lähestyä, jotakin oli välttämättä vietävä uhriksi.
Kertoja huomauttaa, että jos esim. isä poikansa kera meni sinne, ei
ollut kylliksi, että isä vei uhrin, vaan pojankin oli jotakin vietävä.
Siinä tapauksessa, että hän oli seurannut isäänsä lehtoon ilman uhria,
tuli hänen jäädä esiaitaukseen.
Wichmannin muistiinpanoissa mainitaan lisäksi eräs harvinainen
lud-muoto, jossa suuremman aitauksen keskellä vielä on vähempi.
Kaikkein pyhimpään, jossa on uhrialttari, saattavat ainoastaan
uhripapit astua.
Samoin kuin ludin porttiin ei sen tulisijaankaan nähden huomaa
erityistä ilmansuuntaa noudatetun. Eräässä kylässä Sarapulin piirissä
kertoo Buch tulisijan olleen etelän eli kylän puolella, mutta
huomauttaa samalla, että se yhtä hyvin saattaa olla missä hyvänsä.
Toisinaan näkee ludissa useampiakin tulisijanjälkiä, joskus on niitä
pyhän lehdon aitauksen ulkopuolellakin.
Useimmissa ludeissa, joita tämän kirjoittaja näki matkoillaan, ei ollut
mitään esinettä, aitausta lukuunottamatta, joka erityisesti olisi
voinut kiinnittää huomiota. Ainoastaan muutamissa pyhäköissä tapaa
jonkun lahoamaisillaan olevan penkin, sammaltuneen jakkaran tai kapean
pöydän, joita votjakit palvonnan aikana käyttävät uhrialttarina.
Uhripöytä on useimmiten sijoitettu jonkun paksun, satavuotisen puun
juurelle, jossa uhripapin on tapana lukea rukouksensa. Näyttää siltä
kuin votjakkien lehtopalvonta keskittyisi erityisesti jonkun vanhemman
uhripuun juurelle. Niin kertoo Buch Sarapulin piiristä, että lehdon
keskellä oli vanha puu, jonka alaoksat olivat katkotut, jotta helpommin
voi päästä sen ääreen. Puun ympärillä oli lehdossa aukea paikka. Samoin
sanoo Bogaevskij, että votjakit kokoontuivat uhraamaan lempipuun
siimekseen. Haruzin tietää lisäksi, että jokaisella votjakilla oli
ludissa oma puunsa, jonka ääressä hän toimitti palvontaansa, kukin
rukoili erikseen, polvistuen uhripuunsa juurelle. Puun rungon sanoo
kertoja palvojien koristaneen kuusenhavuista tai koivun lehvistä
tehdyllä seppeleellä tahi sitomalla siihen erivärisiä kangastilkkuja
tai nauhoja. Haruzinin tieto on kuitenkin ainoa laatuaan. Puhumattakaan
siitä, että votjakeilla uhrilehdossa olisi ollut kullakin oma erityinen
palvontapuunsa, ei kertojan mainitsemia uhrivöitä näe edes vanhaan
yhteiseen uhripuuhun kiinnitettävän. Jos tällainen harvinainen tapa
todella on joillakuilla votjakeilla ollut olemassa, muistuttaa se
tsheremissien vastaavaa tapaa; nämä uhrilehdoissaan sitovat uhrivöitä
palvontapuiden ympärille.
Entiseen aikaan ja vielä nykyään, joskin harvoin, on ludissa lisäksi
ollut vähäinen kodan tapainen rakennus, jota votjakit kutsuvat
_lud-kualaksi_. Rakennuksia pyhissä metsiköissä kertoo jo Müller
nähneensä. Tekemättä erotusta votjakkien, tsheremissien ja tshuvassien
keremet-palvonnan välillä hän mainitsee, että kaikki kolme kansaa
laativat lehtonsa siten, että he aitaavat ympyräisen paikan, rakentavat
sen keskelle pystytettyjen paalujen päälle puisen katoksen sekä
asettavat katoksen alle pöydän ja muutamia penkkejä. Shestakov tietää
Glazovin piirissä olleen metsään rakennettuja, kodan tapaisia pyhäkköjä
(keremet). Rakennuksesta, joka oli keremetille pyhitetty, kertoo myös
Vereshtshagin Sarapulin piiriä koskevassa kuvauksessaan. Hän sanoo sen
muistuttaneen suuresti suur-kualaa, mutta siinä ei ollut pyhimyksen
kuvaa, vaan sen sijalla punainen oravannahka. Pyhäkkö sijaitsi metsän
kätkössä, keskellä oli kolme tulisijaa ja nurkassa penkin tapainen
pöytä. Pöydällä oli kolme tuohivakkaa, kuppeja, lusikoita y.m.
uhriesineitä. Jos viimeksimainittu rakennus todella, kuten näyttää, oli
lud-kuala, eroaa se muista samanlaisista siinä, että tässä kertojan
sanoista päättäen oli kolme tulisijaa. Tavallisesti ei lud-kualassa
ainakaan Kasanin läänissä ole sellaista ollenkaan. Mielenkiintoinen
tässä suhteessa on Gavrilovin teoksessa oleva kuvaus, joka koskee
Mamadyshin piirin Novaja Utshan lud-kualaa. Rakennus sijaitsee
aitauksen keskellä. Niin hyvin ludin portti kuin kualan ovi ovat itää
kohti. Rakennuksen sisässä on pöytä, kaappi ja hylly. Tulisija on
lehdossa kualan oikealla puolella. Saman piirin Staraja-Jumjassa
valokuvasin lud-kualan. Se on pikkuruinen, asuttavaksi kelpaamaton
maja, jonka katto on taaksepäin viettävä. Kualan vähäinen ovi on samoin
kuin ludin portti lännen eli kylän puolella. Rakennuksessa ei ole
mitään esineitä lukuunottamatta oikeanpuolisessa peränurkassa olevaa
lautahyllyä. Tulisija on kodan ulkopuolella, sen ja portin välisellä
alalla. Vanhukset tietävät kertoa, ettei kuala entisinä aikoina ollut
tyhjä kuten nykyään, vaan sitä käytettiin pyhien uhriastiain,
pyyhinliinojen, rahojen y.m. säilytyspaikkana. Vanhat sortuneet puut,
joiden rungot mätänevät maassa koskemattomina, osoittavat, että
votjakit tässä pyhäkössä ovat palvoneet jo monta miespolvea.
Nykyaikana ovat kuala-rakennuksella varustetut ludit jo käyneet
harvinaisiksi. Lehdoissa, joissa perimätieto kertoo sellaisia olleen,
ei enää ole mitään muistomerkkiä olemassa. Mamadyshin piirissä kuulin
väitettävän, ettei lud-kualassa, miten paljon se muuten muistuttikin
koti-kualaa, ole milloinkaan ollut tulisijaa. Kualojen ynnä osaksi myös
ludin aitausten nykyiseen häviämiseen on ennenkaikkea vaikuttanut
metsien puute ynnä siitä johtunut puiden kallistuminen.