perhe-, vaan myös sukukualassa, viettävät votjakit eri alueilla jonkun
verran eri aikoina. Gavrilov mainitsee Kasanin läänissä vietettävän
kuala-juhlaa kolme kertaa vuodessa, pääsiäisenä sekä kesäisen
(21/7 v.l.) ja syksyisen (4/11 v.l.) kasanilaisen jumalanäidin päivänä.
Jelabugan piirissä kertoo Potanin kylän asukkaiden menevän isoon
kualaan rukoilemaan talvisena Nikolain päivänä (6/12 v.l.),
laskiaisena, toisena pääsiäispäivänä ja kasanilaisen jumalanäidin
päivänä. Erään toisen samaa votjakkialuetta koskevan tiedon mukaan
vietetään joulukuussa _sizil-juon_ ("syys-juomingit"), laskiaisena
_vei-juon_ ("voi-juomingit"), pääsiäisenä _akashka-juon_
("akashka-juommgit") sekä kesällä Pietarin päivän tiennoissa (12/7
v.l.) _guzhem-juon_ ("kesä-juomingit"). Sarapulin piirissä kertoo Buch
juhlittavan kylä-kualassa jouluaattona _tol-juon_ ("talvijuomingit"),
laskiaisena _vei-dir_ ("voi-aika"), palmusunnuntaina _budzim nunal
juon_ ("suuren päivän juomingit"), Pietarin päivänä _kuar-su_
("lehti-olut") sekä syksyllä| Katrinan päivänä (24/11 v.l.). Haruzin
mainitsee juhlapäivinä paitsi laskiaista ja Pietarin päivää pokrovan
(1/10 v.l.) ja Mikkelin (8/11 v.l.). Vereshtshagin, joka myös kuvailee
Sarapulin votjakkien palvontaa, kertoo kuala-juhlia vietettävän
kevättouon jälkeen _tulis kuala piron_ ("keväinen, kualaan meno") eli
_tulis-sur_ ("kevät-olut") nimistä kualajuhlaa sekä sitä paitsi
Pietarin päivänä eli elonajan alkaessa. Glazovin piirissä ovat yleiset
määräaikaiset sukukuala-uhrit _akajashka_-juhlana ennen kevätkylvöä,
Pietarin päivänä _zek gerber_ sekä syksyllä talvikylmien alkaessa
_kuala piron_. Permin läänin Osan piirissä vietetään kuala-juhlaa
keväällä pääsiäisenä, kesällä ennen heinäntekoa ja syksyllä lokakuussa
ulkotöiden päätyttyä. Samoihin aikoihin toimittavat Ufan läänin
votjakit kuala-uhreja.
Useimmilla votjakkialueilla ovat siis kuala-päivät liittyneet
kristillisen kirkon viettämiin juhliin, mikä on silmäänpistävää
varsinkin niillä seuduin, missä kristinusko jo suuremmassa määrässä on
saavuttanut jalansijaa. Varhempina aikoina ei asianlaita ole voinut
olla niin, sillä määräaikaisetkaan juhlat eivät ole silloin vielä
voineet olla määrättyihin päiviin sidottuja. Varmaankin niitä on
vietetty vain vuodenaikojen mukaan. Yllämerkittyjä juhla-aikoja
tarkastaessa huomaa yleisimpiä kaikilla votjakkialueilla olevan kolme,
nim. kevään, kesän ja syksyn aika. Talvenaikuiset uhrijuhlat ovat
votjakeilla yleensä harvinaisia. Mainitut viettoajat polveutuvat,
niiden laajasta käyttöalueesta päättäen, jo verrattain varhaiselta
ajalta. Ne eroavat myöskin siinä suhteessa enemmän tai vähemmän
satunnaisista kuala-juhlista, että niinä päivinä uhrivakan alla olevia
oksia aina ehdottomasti on vaihdettava. Pääsiäisenä käytetään siinä
kuusen, samoin myös syksyllä, kesällä sitä vastoin koivun lehviä.
Olisiko vielä ennen näitäkin viettoaikoja olemassa toisia, joilla
viimeksimainittuihin verraten olisi muinaisempi leima? Aminoff
mainitsee ainoastaan kaksi kualajuhlaa nim. _tulis-sur_ ("kevät-olut")
ja _sizil-sur_ ("syys-olut") ja Wichmann kertoo perheuhreja
toimitettavan Urzhumin piirissä säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa,
nim. kevätkesällä ja syksyllä syystöiden loputtua, sekä lausuu lisäksi,
että samaan aikaan uhrataan myös kylä- eli suku-kualassa. Niinikään
muutamin paikoin Birskin piirikunnassa tapahtuu määräaikainen
kuala-palvonta ainoastaan kaksi kertaa vuodessa, nim. keväällä, kun
koivunlehvät ovat puhjenneet, ja syksyllä sen jälkeen, kuin ne ovat
varisseet maahan. Keväällä siroitetaan kualan nurkkahyllylle
koivunlehviä; syksyllä ne vaihdetaan kuusenoksiin.
Määräaikaisina kuala-juhlina votjakit palvovat sekä perhekunnittain
vähässä kualassa, että yhteisesti kylän suku-kualassa; joskus
lähetetään sitä paitsi edustajia vielä emäkylänkin sukupyhäkköön.
Palvontamenot niin hyvin eriarvoisissa kualoissa kuin myös eri
votjakkialueilla muistuttavat, vähäpätöisiä poikkeuksia
lukuunottamatta, suuresti toisiaan. Sitä vastoin eri arvoisten
rukous-kualain palvonta-aika ja järjestys jonkun verran vaihtelevat.
Kasanin läänissä palvotaan Gavrilovin mukaan ensiksi koti- ja sen
jälkeen suku-kualassa. Samoin on laita Sarapulin piirissä. Buch kertoo,
että esim. joulunaattona palvotaan ensiksi illalla perhe-kualassa ja
sen jälkeen myöhään yöllä kylä-kualassa. Palmusunnuntaina toimitetaan
palvonta aamupäivällä ensiksi koti- ja sitten suku-kualassa. Syksyllä
palvotaan juhlapäivän aattona vähässä ja juhlapäivän aamuna
suur-kualassa. Samoin kertoo Bogaevskij, että perheenpää kerää
juhlapäivän iltana perhekuntansa koti-kualaan, josta toimituksen
päätyttyä vielä yksi perheen jäsenistä menee suku-kualaan rukoilemaan.
Samasta piiristä on Vasiljevilla samanlainen tieto.
Muutamilla votjakkialueilla on järjestys päinvastainen. Georgi lausuu
puhuessaan pääsiäisjuhlan kuala-palvonnasta, että jokainen talonisäntä
kertaa suku-kualan menot omassa kualassaan toimien siellä itse
uhripappina. Pervuhin kertoo, että votjakit Glazovin piirissä ensiksi
menevät _zek-kualaan_ palvomaan, sen jälkeen siirtyvät jatkamaan juhlaa
koti-kualassa. Mitä itse kuala-palvonnan niin hyvin määräaikaisen kuin
satunnaisen lähempään viettoaikaan tulee, näyttää sekin eri seuduissa
jonkun verran vaihtelevan. Sarapulin piirissä vietetään kuala-juhlaa
enimmäkseen myöhään illalla. Jelabugan piiriä koskevat lähdekirjat
kertovat sitä täällä vietettävän puolipäivän jälkeen, joskus
iltamyöhällä. Useissa seuduin kuala-uhri toimitetaan myös aamupäivällä.
Suurimpina juhlina, kuten pääsiäisenä, palvotaan suur-kualassa joskus
kolmekin päivää.
Vanhin kuala-palvontaa koskeva uhrikuvaus on Rytshkovin Ufan läänin
alueelta. Kirjailija kertoo siinä, että votjakit oksien ääressä, jotka
heillä ovat kotijumalan kuvana, teurastavat uhriksi nuoren vasikan,
jonka korvat he asettavat sille hyllylle, missä kuusen oksat ovat.
Uhrieläimen he teurastavat itse pyhäkön keskessä.
Samanaikainen on Georgin esitys, missä edellistä seikkaperäisemmin
kuvataan pääsiäisjuhlan aikana tapahtuvaa palvontaa. Kirjailija
mainitsee, että molemmat sukupuolet ottavat siihen osaa, kun he sitä
ennen ovat saunassa kylpemällä puhdistautuneet. Kukin tuo tullessaan
kualan-vartialle, mitä uhria varten on tarpeen. Kun liha on kiehunut,
asettaa uhripappi palan kaikista ruuista ja myös vähäisen juomaa
pöydälle, joka kualassa on vastapäätä ovea. Pöydän yläpuolella olevalle
hyllylle ladotaan kuusen oksia sekä ennenmainittuja suoruohoja. Siihen
asettaa uhripappi sitä paitsi ikäänkuin alttarille lautasessa muutamia
uhripaloja. Nämä ynnä juoma-astian uhripappi ottaa hetken päästä
käteensä, pitää niitä kohti ovea sekä samalla kohti harrasta
juhlayleisöä huomauttaen, mikä uhrijuhla nyt on kysymyksessä sekä
pyytäen _vorshudilta_ onnea, terveyttä, lapsia, karjaa, leipää, hunajaa
y.m.
Jonkun verran nuorempi, mutta paljoa täydellisempi on erään Vjatkan
piispan hiippakuntakertomuksessa (1838) oleva uhrikuvaus, joka koskee
Multanin alueen votjakkeja. Siinä kerrotaan, että juhlavieraat tuovat
mukanaan _vorshud-kualaan_ kakkuja, keitettyjä munia sekä juomaa,
kumyshkaa ja olutta. Saatettuaan uhriteuraan keskelle kualaa,
jumalankuvan ("idol") eteen, asettavat he sen ääreen myös kakkuja ja
niiden päälle munia. Jos kakkuja on tuotu paljon, valikoivat
toimitusmiehet niistä kolme kokonaista, mutta muista leikkaavat
ainoastaan vähäisiä osia ja asettavat munien kera ehyitten leipäin
päälle. Samalla lukee joku votjakeista teuraan vieressä pakanallisia
rukouksia, toinen valaa sinä aikana uhrieläintä vedellä. Kun toimitus
on päättynyt, ryhdytään teurastukseen, veri vuodatetaan kuppiin tai
kaukaloon, nahka nyljetään, sisälmykset puhdistetaan ja ravinnoksi
kelpaamattomat osat haudataan kuoppaan. Sen jälkeen uhrintoimittajat
paloittavat teuraan jäseniä myöten leikaten jokaisesta jäsenestä,
päästä, rinnasta, jaloista y.m. palasen. Liha keitetään kattiloissa,
johon kaadetaan myös uhriteuraan veri. Kun liha on kiehunut kypsäksi,
alkavat votjakit juoda kumyshkaa ja olutta, kestiten niillä toinen
toistaan sekä maistella uhriruokia. Samalla he pudottavat tuleen
kolmesti leipää ja lihaa, kolmesti vuodattavat siihen myös olutta ja
kumyshkaa kustakin astiasta. Tuleen kerätään lisäksi kaikki uhriteuraan
luut, ainoastaan ne, jotka eivät siinä pala, haudataan kuoppaan.
Rukous, joka uhritoimituksen aikana luetaan, sisältää pyyntöjä,
sellaisia kuin että jumala varjelisi perhettä, kartuttaisi karjaa ja
edistäisi viljan kasvua.
Nykyaikaista suurkuala-palvontaa Jelabugan piirissä kuvailee
Jelabuzhskij. Kun vanhukset ovat sopineet päivästä, tuovat kyläläiset
uhripapille (_vesas_), mitä uhrissa on tarpeen. Päivällisen jälkeen,
joskus iltamyöhällä, menee tämä kualaan vieden mukanaan leipää,
naudanlihaa, oluthaarikan ja pullollisen kumyshkaa, mitkä hän asettaa
kualan keskessä olevalle pöydälle. Pöytä katetaan liinalla ynnä
vihreillä oksilla. Uhripappia seuraavat kualaan kaikki, jotka haluavat
ottaa osaa uhrijuhlaan. Aluksi uhripappi ottaa käteensä leivän sekä
palan naudanlihaa, kääntyy pohjosta kohti, s.o. kualan perään päin ja
lukee rukouksen kohottaen silloin tällöin uhriantimia; tavan takaa
päättyy anomus "amin" sanaan, jolloin uhripappi ja muut läsnäolevat
kumartavat. Luettuaan rukouksen pappi heittää tuleen palan lihaa ja
leipää, mutta muun osan hän asettaa hyllylle, joka samoin kuin pöytä on
vihreillä oksilla katettu. Sitten hän tarttuu kuppiin, vuodattaa siihen
kumyshkaa ja olutta sekä rukoilee. Kolmannen kerran hän rukoilee vain
oluttuoppi kädessään, neljännellä kerralla on hänellä kumyshkamalja ja
vihdoin viidennen ja viimeisen kerran hän palvoo paljain käsin
lopettaen rukouksensa sanomalla: "Seuraavaan juhlaan saakka kestä nyt,
_vorshud_!" Rukouksen jälkeen juhlayleisö asettuu istumaan kualassa
oleville penkeille. Aletaan syödä, juoda, laulaa sekä soitella guslia.
Uhripappi laulaa vartavasten sepitettyjä uhrilauluja (_ves-gur_).
Esimerkkinä sellaisesta mainitsee kertoja seuraavan säkeen:
"Me rukoilemme, jotta suuri _invu_
ottaisi vastaan rukouksemme."
Eteläisillä ja itäisillä votjakkialueilla eivät naiset useimmiten
ollenkaan tule uhritilaisuuteen, mutta silloinkin kun heidän on
sallittu ottaa osaa juhlaan, he jäävät lapsineen kualan oven
ulkopuolelle. Näin ei liene alkujaan ollut asian laita. Pohjoisilla
votjakkialueilla, jossa vanhat tavat osaksi ovat säilyneet
alkuperäisempinä, ovat naisetkin läsnä uhritoimituksessa. Niin on laita
Glazovin ja Sarapulin piireissä, joissa naisilla vielä usein on
huomattava osa, jopa erityinen edustajakin kuala-pidoissa. Täällä on
nim. paitsi vakituista kualan-vartiaa, joka uhritilaisuudessa toimittaa
uhrirukoukset, lisäksi erityiset toimihenkilöt, joiden tehtävänä on
pitää huolta pitomenojen järjestämisestä. Ne ovat juhlaisäntä _tere_ ja
hänen vaimonsa, jotka kumpikin istuvat nurkassaan eri pöytien ääressä.
Terellä on toimituksen aikana lakki päässään. Uhriyleisö saapuu
juhlapukuisena pyhäkköön, jossa miehet asettuvat tulisijan vasemmalle,
naiset oikealle puolelle. Täällä on lisäksi tapana nostaa
_vorshud_-hyllylle kaksi leipää, joista toinen on miespuolisia, toinen
naispuolisia palvojia varten. Päällimäisen, sillä kakut asetetaan
päällekkäin, syövät rukouksen päätyttyä ainoastaan mieshenkilöt;
alimainen on naisten leipä, mistä näille kullekin jaetaan pala.
Kesänaikaista uhrijuhlaa on votjakeilla tapana viettää muita
juhlallisemmin. Koko kuala-rakennus koristetaan sinä päivänä
koivunlehvillä. Haruzin kertoo, että Sarapulin piirin votjakit silloin
siroittavat paitsi pöydälle ja uhrihyllylle myöskin lattialle tuoreita
koivunlehviä. Bogaevskij sanoo, että niillä koristetaan seinätkin ja
penkit. Tavallisesti on uhripapillakin palvomisen aikana koivunoksa
kädessään. Ei siis ole ihme, että votjakit kutsuvatkin tätä
"lehtimajan" juhlaa nimityksellä _kuar-sur_ ("lehti-olut"). Nykyään
sitä vietetään yleisesti Pietarin päivän tienoissa, mutta ennenvanhaan
se varmaankin on ollut aikaisemmin, sillä vielä nykyään on muutamilla
votjakkialueilla, kuten Ufan läänissä, säilynyt käsitys, ettei ennen
"lehti-juhlaa" sovi taittaa tuoreita koivunoksia vihdoiksi, ei ainakaan
kualan-vartia saa sellaisilla kylpeä, ennenkuin hän on niitä
siroittanut kualan uhrihyllylle.
Vanhempina aikoina olivat kuala-uhrit, kuten votjakkien uhrit yleensä
teurasuhreja. Uhriteuraina käytettiin syötäviä kotieläimiä: härkiä,
lehmiä, vasikoita, lampaita, hanhia ja sorsia. Myöhemmin käytäntöön
tulleet uhrieläimet, kuten hevonen, ovat ainoastaan ani harvoin saaneet
sijan kuala-uhreissa. Samoin on kanojen laita, joita votjakit
useimmiten käyttävät vain viettäessään muistajaisjuhlaa kuolleiden
kunniaksi. Kotikarjan ohella on kualassa ollut tapana uhrata myös
metsän ja veden riistaa. Georgi kertoo votjakkien kesäisen
_mudor_-juhlan aikana suur-kualassa uhranneen muun muassa tikan
(kutscha), joka asetettiin _mudor_-hyllylle "korkeaksi uhriksi".
Menojen päätyttyä heitettiin lintu, sitä kun ei syöty, kokonaisena
tuleen. Kirjailija lausuu, että tällä juhlalla oli mehiläis-onnen
edistämisen tarkoitus. Aminoff mainitsee, että kun poikalapsi syntyy,
uhrataan metso _vorshudille_, jolta vastasyntyneelle pyydetään kirkasta
silmää ja terävää korvaa. Pervuhin puhuu teeri- ja pyyuhreista.
Vasiljev kertoo, että votjakit uhraavat kualassa haukiparin lasten
onnen edistämiseksi. Jelabuzhskij mainitsee kuala-uhreina käytetyn koko
joukon erilaisia metsäneläimiä, kuten jäniksiä, metsoja, pyitä,
villihanhia, villisorsia y.m. Kirjailija huomauttaa, että
edellämainitut uhrit teurastetaan kuitenkin vain satunnaisista syistä
etupäässä tietäjän (_tuno_) määräyksestä.
Nykyaikana ovat veriuhrit kuala-juhlissa alkaneet käydä harvinaisiksi.
Satunnaisista syistä uhratessa ne ovat kyllä vieläkin välttämättömiä,
mutta määräaikaisissa juhlissa on jo useimmiten tullut tavaksi palvoa
ainoastaan leivällä tai puurolla. Siinäkin tapauksessa, että votjakit
uhraavat vain leipää tai ohukaisia, on vanhemman uhritavan
muistomerkkinä uhrituli joka kerta viritettävä. Kumminkin on ainakin
kerta vuodessa yhteisvaroin toimitettava veriuhri. Niin on esim.
Kasanin läänissä tapana joka syksy uhrata _vorshudille_ hanhi tai
sorsa. Runsaammin uhrein on muutamin seuduin tapana viettää
_vorshud_-juhlaa säännöllisesti jonkun määräajan kuluttua. Mamadyshin
piirin Oshtorma Jumjassa vietetään joka 30 vuoden päästä suku-kualassa
_kuamin ar vesaskon_ ("30:n vuoden palvonta") nimistä uhrijuhlaa,
jolloin uhriteuraita on useampia, nim. härkä, vasikka sekä sorsapari.
Koko suku saapuu silloin runsaslukuisena uhripitoihin.
Uhritoimituksessa on votjakeilla tapana asettaa hyllylle osa
uhriantimista (_vile mit'som_) ja osa polttaa tulessa (_tilaskon_).
Leivällä rukoiltaessa asetetaan uhrileipä aina kualan nurkkahyllylle,
joka vartavasten katetaan valkoisella liinalla. Joskus asetetaan
varsinaiselle uhrileivälle, jonka kualan-vartian vaimo leipoo
kevätviljoista, vielä pieni pala jokaisen muun uhriin osaaottavan
perheen leivästä. Toisinaan asetetaan uhrileivälle muiden perheiden
uhriantimena jokaisen talon puolesta voimuru. Mamadyshin piirin Staraja
Jumjassa tuo kukin perhekunta kolme uhrileipää, joista yksi jokaisen
talon osalta asetetaan kualan perällä olevalle uhrilaudalle. Olemme jo
ennen maininneet, että Sarapulin piirissä käytetään kahta uhrileipää.
Paitsi leipää ja voita asettavat votjakit _vorshud_-hyllylle toisinaan
myös hunajaa ja juomia. Teurasuhrin aikana asetetaan sille vähän
lihapuuroa tai, kun uhriteuraina on suuria kotieläimiä, palasia niiden
tärkeimmistä elimistä, jotka tavallisesti keitetään eri kattiloissa.
Useimmilla seuduilla on tapana asettaa yllämainitut uhriantimet
kuala-hyllylle ainoastaan rukouksen ajaksi. Kuitenkin on merkkejä
olemassa, jotka osoittavat, että uhriantimet jäivät paikalleen
pitemmäksikin aikaa. Niinpä esim. Mamadyshin piirissä on tapana, kun
sorsa uhrataan, jättää linnun pää uhrihyllylle _vile mit'som_-lihana
siksi, kunnes uhripappi sen syö toisena tai kolmantena päivänä
kuala-juhlan jälkeen. Gavrilov kertoo, että pääsiäisenä asetetaan
kuala-hyllylle kakku ja vesikuppi yön ajaksi, joskus koko viikoksi,
jonka jälkeen sukuun kuuluvat henkilöt syövät uhriantimet. Naisilla ei
yleensä ole tapana nauttia uhrihyllyn ruokia.
Samoja uhriantimia, joita votjakit asettavat mainitulle hyllylle, on
heillä ollut tapana myös uhrata tuleen. Onko tämä kaksinkertainen
uhritapa kuala-palvonnassa pidettävä alkuperäisenä vai kuvastuuko
näissä menoissa kahden eri kehityskauden uhrimenoja? Jo Aminoff
olettaa, että laudalle nostaminen on kuala-palvonnan vanhempi, tuleen
heittäminen sen myöhempi muoto, koska edellämainittua tapaa aina
käytetään kuala-uhreissa. Aminoffin olettamus tuliuhrin myöhemmyydestä
saa tukea eräiden suomalais-ugrilaisten kansain, kuten lappalaisten
uhritavoista. Mutta onpa itse votjakeillakin säilynyt jälkiä siitä,
ettei tuliuhreilla, jotka lienevät läheisessä tekemisessä myöhemmin
tulleiden lieden pyhittämistapojen kanssa, ole entisinä aikoina ollut
yhtä huomattava sija heidän kuala-palvonnassaan. Niin on muutamilla
votjakeilla vielä nykyään ollut tapana sen sijaan, että he polttaisivat
uhrin jätteet, joko haudata ne kualan maa-alaan tai muulla
tavalla asettaa syrjään ihmisten saatavilta. Edellämainitussa
hiippakuntakuvauksessa kerrotaan, että votjakit teurastaessaan
uhrieläimen hautasivat ne osat teuraan sisälmyksistä, joita he eivät
käyttäneet uhriruokana, kuoppaan, joka luultavasti kaivettiin itse
kualan-alaiseen maahan. Samaten meneteltiin niiden uhriluiden
kanssa, jotka eivät palaneet tulessa. Edellä olemme erilaisten
kuala-rakennusten yhteydessä myös maininneet, mitenkä _kua-berkalla_
varustetussa suur-kualassa on ollut tapana heittää takimaiseen osastoon
höyhenet, luut y.m. uhrijätteet. Lisäksi on ollut tapana haudata
uhrijätteet joko metsään tai jonnekin muualle kualan ulkopuolelle.
Paitsi teurasuhreja, joiden tarkoituksena etupäässä on ollut henkien
kestitseminen, ovat votjakit kuala-pyhäkköönsä kantaneet entisinä
aikoina myös sellaisia uhriantimia, joiden tarkoitus lienee ollut olla
niiden pukuna, koristeena tai muuna pyhänä omaisuutena. Olemme jo ennen
maininneet, että votjakkien vanhoissa uhrivakoissa on ollut
kaikenlaisia esineitä, kuten nahkoja, sulkia, rahoja j.n.e., joita
niihin alkujaan varmaankin on uhriantimina asetettu. Entiseen aikaan
olivat kuala-uhrit tässäkin suhteessa luonnollisesti paljoa runsaampia
ja kallisarvoisempia, niin että monet suuret suku-kualat saattoivat
olla hyvin huomattavia aarreaittoja. Siksi niiden ovet rauhattomina
aikoina olivatkin vahvasti lukittuja ja juuri sen vuoksi niillä
varmaankin myös piti olla erityinen hoitaja.
Muinaisajan runsaammista kuala-uhreista saamme havainnollisen kuvan
pyhän Tapanin elämäkerrasta, jossa ohimennen puhutaan votjakkien
veljeskansan, syrjänien epäjumalanhuoneista. Näilläkin oli erityiset
rukoilijat ja vartiat. Itse rakennusten ulkomuodosta ei sen lähemmin
kerrota, mainitaan ainoastaan, että niissä oli epäjumalankuvia,
alttareja eli uhripöytiä sekä suuret määrät rikkauksia. Elämäkerrassa
ylistetään pyhää Tapania siitä, ettei hän käyttänyt uhrivaroja
hyväkseen, vaan "mitä oli ripustettu epäjumalankuvien ympärille, joko
peitteeksi niiden ylle tahi uhriksi (antimeksi) elikkä kaunistukseksi
tuotu niille: sopulit, näädät, kärpät, lumikot, majavat, ketut, karhut,
ilvekset, oravat -- kaikki ne hän kokosi yhteen kasaan, kokosi ja
poltti, löi epäjumalia ensin kirveenhamaralla otsaan ja hakkasi ne
kirveellä pieniksi palasiksi sekä tuleen heittäen poltti molemmat, niin
hyvin kasan näädännahkoineen kuin epäjumalat samalla niiden kanssa.
Itselleen hän ei ottanut mitään tästä saaliista, vaan poltti ne kaikki
tulessa. -- -- Tätä ihmettelivät permalaiset suuresti sanoen: miksei
hän ottanut kaikkea sitä saaliiksi itselleen." Toisessa paikassa
luemme: "Samoin kielsi tuo kunnianarvoisa oppilaitansa ottamasta mitään
epäjumalien huoneista, olipa sitten kultaa, hopeaa, vaskea, rautaa,
tinaa tai jotakin muuta ennen mainittua".
Uhriantimien lisäksi säilytetään kuala-pyhäkön aartehistona vielä
runsaat määrät uhrirahoja, joita votjakit nimittävät _l'uqez_. Niiden
säilyttämistä varten on kodassa pieni niinenkuoresta valmistettu vakka;
juhlamenoihin kuuluu näet myös rahankeruu, mikä tavallisesti
toimitetaan uhriaterian päätyttyä. Tämä tapahtuu siten, että kukin
uhrivieras joko asettaa roponsa rahavakkaan tai painaa sen kakkuun,
jota kualan-vartia uhritoimituksen päätyttyä kantaa käsissään.
Toisinaan tuovat uhrivieraat rahoja uhrileipään pistettynä. Näitä
yhteisiä varoja, joita entiseen aikaan kerääntyi paljoa runsaammin kuin
nykyään, käytetään ainoastaan pyhään tarkoitukseen. Niillä kustannetaan
pyhäkön korjaukset ja yleisissä uhritoimituksissa tarvittavat
tarve-esineet ynnä uhriteuraat.
Paitsi edellämainittuja määräaikaisia kuala-uhreja, joita votjakit
viettävät samaan aikaan niin hyvin perhe- kuin suku-kualassa, on
olemassa toisia enemmän tai vähemmän satunnaisia, joita vietetään vain
määrätyissä tapauksissa joskus suku-, joskus perhe-kualassa.
Satunnaisia uhripalvomisia suku-kualassa viettävät votjakit
ennenkaikkea sairauden sattuessa, kun tietäjä (_tuno_) on ilmoittanut
taudin johtuvan suku-kualassa asuvista haltioista (_budzim kuala miz_).
Sellaiset taudit ovat yleensä ankaria sisällisiä tauteja, mutta joskus
vähäpätöisempiäkin. Vereshtshagin kertoo näet Sarapulin piirin
votjakkien uhraavan _budzim kualassa_ silmätaudin vuoksi metson tai
teeren. Samoin mainitsee Vasiljev saman piirin votjakeista, että he
uhraavat suku-kualassa metson silmä- tai hammaskivun takia.
Välttämättömästi uhrataan suku-kualassa myös joka kerta, kun joku suvun
neitosista menee miehelle toiseen sukuun. Kasanin läänissä on tapana,
että nuorikko jo hääpäivänä tekee uhrilupauksen, mutta itse
uhritoimitus tapahtuu tavallisesti vasta seuraavana syksynä, jolloin
nuorikko saapuu kotikylään uhrisorsa kainalossa. Lintu teurastetaan ja
keitetään suur-kualassa, uhrirukouksen lukee _ut'is_ huomauttaen
_vorshudille_, kuka suvun tyttäristä nyt miehelle mentyään on siirtynyt
vieraaseen sukuun ja siksi tuo uhrin kotisuvun suojelushaltioille.
Toimituksen aikana nainen seisoo ovella astumatta pyhäkköön. Muut kuin
uhripappi ja uhrintuoja eivät ota osaa toimitukseen. Vasta tämän uhrin
jälkeen saattaa vaimo palvoa myös miehensä suku-kualassa, kuitenkin on
hänen sairauden tai jonkun muun onnettomuuden kohdatessa tietäjän
(_tuno_) määräyksestä mentävä yhä edelleen kotisukunsa suur-kualaan
(_tsuzh-murt kuala_) palvomaan. Gavrilov kertoo, että Kasanin läänissä
on ollut tapana toimittaa jokaisen naisen puolesta viisi kertaa hänen
elämässään kuala-uhri, joista kaksi _budzim kualassa_. Uhriteurasta
tuodessa pidetään välttämättömänä, että vaimolla on sormessaan hopeinen
sormus ja korvissaan hopeiset korvarenkaat.
Satunnainen uhri toimitetaan suur-kualassa vielä, kuten Vasiljev
tietää, karjanhoidon edistämiseksi. Se toimitetaan tavallisesti
syksyllä ja uhriteuraana on välttämättä oleva musta varastettu oinas.
Uhritavasta päättäen lienee tämä uhri kuulunut alkujaan taudinhengille.