tulisijasta uuteen, sillä votjakkien yleisen käsityksen mukaan juuri
tuhan mukana kulkee kodin onnenhaltia. Näyttää siis siltä kuin
erityisesti liesi tai lieden ääri olisivat kodinhaltian olinpaikka.
Vereshtshaginin kuvauksessa mainitaan, että eroava poika lähtiessään,
paitsi että hän ottaa mukaansa tuhkaa, leikkaa vielä lastun padan
kannattimesta. Ja Miheev tietää lisäksi, että tuhan keralla otetaan
vielä kolme kiveäkin vanhan kodan liedeltä. Tällaisista tavoista tekee
Bogaevskij sen johtopäätöksen, että liesi ja padanripustin ovat kualan
pyhin kohta. Että todella niin on asian laita, arvelee kirjailija
kuvastuvan useista muistakin votjakkien käsityksistä. Esimerkkinä hän
mainitsee, ettei lieden ja padanripustimen yli saa astua, sillä sitä
pidetään suurena rikoksena: "_vorshudin_ olo tulee raskaaksi." Ilman
syytä ei saa irroittaa padanhaahloja, sillä seurauksena siitä saattaa
olla jokin onnettomuus; synti on niihin koskettaa pesemättömin käsin.
Padanripustimella on myös sekin huomattava merkitys, että ken siihen
hädän tullen tarttuu, pelastuu viholliselta. Sitäpaitsi siihen
kätkeytyy votjakkien käsityksen mukaan sellainen taikavoima, että se
voi lakkauttaa raesateen, kun se sellaisena aikana kannetaan pihalle.
Lisäksi se suojelee ihmisiä vihamielisiltä silmiltä. Tämä käsitys käy
kirjailijan mielestä ilmi votjakkien väitteestä, että he vieraisiin
lähtiessään tarttuvat padanhaahloihin ja lausuvat seuraavan rukouksen:
"siunattu _vorshud_, nyt me lähdemme valjastetuin hevosin, puettuina
kuten tulee. Jospa emme vain joutuisi vihollismielisen ihmisen
näkyviin, vaan saapuisimme suoraan hyvän, jalomielisen ihmisen luo,
suoraan hyvän pöydän ääreen."
Käsitys, jonka mukaan liettä ja lieden äärtä pidetään kualan muita
paikkoja pyhempänä, on kuitenkin ristiriidassa ennen mainitun vanhemman
käsityskannan kanssa. Näyttää siis siltä kuin vieras vaikutus
votjakeilla olisi päässyt tunkeutumaan itse vanhan kodin pyhäkköön. Jo
Vereshtshagin huomauttaa, mitenkä tuhan vieminen vanhasta kualasta
uuteen muistuttaa venäläisten tapaa, jotka siirtyessään uuteen kotiin
tai muuttaessaan uutisasukkaina vieraaseen seutuun, ottavat vanhan
kodin liedeltä kourallisen tuhkaa, siroittaakseen sen uuden kodin
liedelle. Viimeksimainituista kertoo myös Saharov, että kun he
perustivat uuden tuvan, he keräsivät hiiliä vanhasta asunnosta,
asettivat ne savipataan sekä kääntyen kohti peränurkkaa pyysivät
kodinhaltiaa lähtemään uuteen taloon. Samanlainen käsitys liedestä ja
sen merkityksestä on aikoinaan ollut muillakin indogermanisilla
kansoilla.
Mudor-häitä muistuttavia menoja liittyy votjakeilla myös uudenaikaisen,
myöhemmin käytäntöön tulleen tuparakennuksen vihkijäisiin. Gavrilovin
mukaan he nimittävät uuteen tupaan muuttamisjuhlaa _korka-suan_
("tupahäät"), missä kuten hääjuhlissa yleensä esiintyy _ter-pukis_.
Siihen nähden, että venäläisilläkin on vastaavia häämenoja, voinee
olettaa niiden votjakeille saapuneen vieraan kulttuurin mukana.
Kuitenkin se seikka, että mainitut menot liittyvät vanhan kodan
vaiheisiin, osoittaa niiden polveutuvan jo verrattain varhaisilta
ajoilta.
Venäläisten tavasta, jotka entisaikaan toimittivat kysymyksessäolevan
toimituksen joka kerta kun perustivat uuden kodin, voimme päättää, että
samoin on votjakeillakin aikoinaan ollut asian laita. Nykyään vietetään
_vorshud_-juhlaa tosin ainoastaan silloin, kun kuala pyhitetään
varsinaisesti rukous-kualaksi. Mutta entisinä aikoina näyttää jokainen
kota olleen siinä asuvan perheen pyhäkkö. Siitä todistuksena on niin
hyvin lappalaisten kuin ostjakkien ja vogulien usko, että jokaisen
asuinkodan perukka on kodinhaltiain tyyssija. Tämä käsitys ei
kuitenkaan ole ollut olemassa ainoastaan suomalais-ugrilaisilla, vaan
useilla muillakin Europan ja Aasian, nykyisen ja muinaisen ajan
kansoilla.
Vorshudin saattajaisia votjakit nimittävät muutamin seuduin _mudorin_
ottamiseksi. Kuten on mainittu nimitetään Kasanin läänissä itse
juhlaakin mudor-häiksi. Mitä sana _mudor_ oikeastaan tarkoittaa, siitä
ovat käsitykset hyvin erilaisia. Georgi ynnä muutamat muut mainitsevat
votjakkien sanovan mudoriksi kualassa olevaa uhrihyllyä. Rytshkov
kirjoittaa: "_Modor_ saa osakseen jumalallista kunnioitusta eikä ole
muuta kuin hopeakuusen lehviä; oksat otetaan aina määrätystä puusta,
jota myös sanotaan _modoriksi_." Miheev, joka itse on votjakki, väittää
_mudorin_ olevan uhrivakkasen, jossa asuu _mudor_ eli _vorshud_ niminen
olento. Bogaevskij tietää, että Sarapulin piirin votjakit sanovat
mudoriksi paitsi kualan hyllyä myös hyllyllä olevaa pyhimyksenkuvaa.
Kasanin läänissä nimitetään itse rukous-kualaa erotukseksi tavallisesta
piha-kualasta _mudor-kualaksi_ ja sen vartiaa nimityksellä
_mudor-ut'is_. Sanan alkuperäinen merkitys kuvastunee kuitenkin
parhaiten muutamilla votjakkialueilla säilyneessä tavassa nimittää
yllämainitulla nimellä vanhan rukous-kualan tulisijasta tuotua tuhkaa,
sillä nimi _mudor_ sananmukaisesti käännettynä merkitsee maapohjaa ja
vastaa äänteellisesti suomenkielen "manner" sanaa.
Että _mudor_-häät nimessä saattaa piillä toisenlainen kuin
edelläkerrottu muuttamismeno, viittaa, paitsi sanan merkitystä, eräs
Aminoffin arvokas tiedonanto: "Kun poika eroaa isän kodista ja perustaa
oman talouden, menee hän isän tuvan lattian alle, ottaa sieltä _multaa_
sekä sen jälkeen myös tulta isän kodan liedeltä ja pyytää sitten
kodinhaltian nuorinta poikaa seuraamaan häntä uuteen kotiin".
Samanlainen muuttotapa näyttää entisinä aikoina olleen syrjäneillekin
tunnettu. Siihen viittaa seuraava Nalimovin lausunto: "Vielä nykyään
jokainen, joka lähtee kaukaiselle matkalle, ottaa kodin alustasta
kourallisen multaa. Multa pelastaa hänet onnettomuuksista sekä
vapauttaa hänet kotiseudun kaihosta". Nykyisenä aikana, jatkaa
kirjailija, eivät syrjänit osaa selittää, mistä mainittu omituinen tapa
johtuu.
Varhaisempina aikoina lienee uuden perhekunnan perustaja saanut isän
kodista erotessaan myöskin muutamia suvun suojelushenkien kuvia, sillä
luonnonkansat uskovat yleensä, että perheen suojelushenget menevät
samoin kuin muukin omaisuus sukuperintönä vanhemmilta lapsille. Siitä
syystä, etteivät votjakit enää pitkään aikaan ole ainakaan yleisesti
käyttäneet jumalankuvia, ei mitään suoranaisia tietoja asiasta voi olla
olemassa. Ainoastaan muutamat harvat muistot ja tavat voinevat viitata
tuohon etäiseen aikaan. Wichmann kertoo Urzhumin piiristä, että poika
erotessaan isän kodista sai mukanaan muun muassa myös osan uhrivakan
sisältöä. Bogaevskij mainitsee, että uuden kualan uhrivakka on
valmistettava vanhassa paikassa ja asetettava ensin joksikin aikaa
vanhaan kualaan, ennenkuin se siirretään uuteen. Siihen viitannee
myöskin votjakkien edellämainittu tapa lausua _vorshudin_ viedessään:
"pienemmän otan, isomman jätän". Gavrilov mainitsee, että _vorshudin_
saaminen on isän kodista eroavalle pojalle niin tärkeä asia, että jos
isä syystä tai toisesta riitaantuu poikansa kanssa, niin ettei hän anna
tälle _vorshudia_, on viimeksimainitun se ryöstettävä itselleen. Jos
poika silloin isälleen vihastuneena lausuu _vorshudin_ ottaessaan:
"vähemmän jätän, isomman otan" on siitä seurauksena, kuten tietäjät
asian selittävät, että poika sen kautta saa haltuunsa vanhemman
_vorshudin_ ja siten kohoaa uskonnollisessa suhteessa ylemmäksi
isäänsä. Kun joku hänen nuoremmista veljistään sen jälkeen tarvitsee
_vorshudia_, tulee tämän anoa sitä veljeltään eikä isältään.
_Mudor_-häiden jälkeen on kuala pyhäkkö, siinä asuu _vorshud_ ja siitä
päivin aljetaan siinä palvoa. Palvominen ei ole ainoastaan silloisen
sukupolven, vaan myös jälkeentulevien pyhä velvollisuus, sillä
pyhäköksi vihityssä rakennuksessa ei uhraaminen votjakkien käsityksen
mukaan saa milloinkaan keskeytyä. Ken tätä sääntöä ei noudata, häntä
varmasti uhkaa jokin onnettomuus. Votjakit tietävät kauhulla kertoa,
miten sellaiset henkilöt ovat menettäneet omaisuutensa, tulleet
mielipuoliksi j.n.e. Jos kuala syystä tai toisesta, esim. vartian
vaihtuessa, on muutettava toisesta paikasta toiseen, tapahtuu
se siten, että rakennus puretaan ja seinähirret sijoitetaan
uudelleenrakennettaessa vanhaan asentoon. Tulisijan tuhka ja kivet sekä
_vorshud_-vakka viedään hirsien mukana juhlallisesti uuteen paikkaan.
Pervuhin kertoo Glazovin piirissä olleen tapana isoa kualaa
muutettaessa polttaa vanha, kerätä kaikki hiilet ja tuhka puhtaisiin
astioihin sekä kantaa ne metsään siihen paikkaan, johon uusi pyhäkkö
aiotaan perustaa. Hiilet sijoitetaan reikiin, joita kaivetaan maahan
patsaitten pystyttämistä varten ja tuhka kylvetään permannoksi aiotulle
alalle sen jälkeen, kuin se on lyöty kovaksi kuin puimatanner. Paitsi
vartian vaihtuessa saatetaan kuala toisinaan muuttaa muustakin syystä.
Sama kirjailija mainitsee tapauksen, jolloin härkä teurastettaessa
pääsi karkaamaan isosta kualasta ja uhraajien oli kesken uhritoimitusta
lähdettävä sitä takaa ajamaan. Paikka, missä eläin vihdoin saatiin
kiinni, katsottiin haltialle niin mieluisaksi, että koko kuala
muutettiin sinne. Samanlaisen tapauksen kertoo Vereshtshagin Sarapulin
piiristä huomauttaen, että härän karkaaminen votjakkien käsityksen
mukaan merkitsee, ettei uhripaikka ole jumalille otollinen. Täten voi
uusi pyhäkkö joskus siirtyä varsin etäälle entisestä paikastaan.
Miheev väittää, että itse rakennuksen kyllä saattaa myydä ja
lahjoittaa, mutta uhrivakkaa ynnä tulisijan kiviä ei saa hävittää,
sillä siinä tapauksessa tulee jokin onnettomuus rangaistukseksi.
Kirjailija kertoo, että kun votjakki syystä tai toisesta on pakotettu
hävittämään kualansa, asettaa hän sen sijalle vähäisen patsaan, jonka
ympärille hän kerää kaikki kualan kivet ja päällimäiseksi asettaa
uhrivakkasen. Esimerkkinä votjakkien taikauskosta hän mainitsee
seuraavan kertomuksen. Eräs ukko hävitti kualansa ja rakensi sen
sijalle aitan, mutta _mudorin_ ja kivet hän jätti aitan alle. Kerran
meni muutamia nuorukaisia aittaan nukkumaan. Yhtäkkiä yöllä he alkoivat
kuulla ähkymistä aitan alta, siellä valitti joku ikäänkuin sairas
ihminen. Seuraavana yönä kuului sama valitus. Vihdoin isäntä meni itse
sinne nukkumaan ja hän äkkäsi, ettei valitus ollut kenenkään muun kuin
_mudorin_. Silloin hän lupasi muuttaa kivet ja vakan uuteen kualaan,
jonka hän myös teki, ja siitä asti oli aitassa aivan rauhallista.
Tämän kirjoittajalla oli eräässä kylässä Mamadyshin piirissä tilaisuus
nähdä hävitetyn rukous-kualan paikalle pystytetty muistomerkki, josta
Miheev kertoo. Kylän asukkaat selittivät, että kualan mudor-tuhka oli
asetettu muistotolppaa varten kaivettuun kuoppaan. Merkki oli pyhäkön
paikalle asetettu osoitukseksi, ettei kukaan siihen rakentaisi
itselleen asuntoa. _Vorshud_-vakkaa ei paikalla näkynyt, sitä vastoin
oli eräässä "vähässä" kualassa kaksi uhrivakkaa, joista toinen, jota
palvoi eri perhekunta, kerrottiin tuodun hävitetystä kualasta täällä
säilytettäväksi, kunnes köyhtyneellä perheellä jälleen olisi tilaisuus
rakentaa itselleen uusi rukous-kuala.
Siihen nähden, että _vorshud_ nimi votjakkien uhrirukouksissa
tavallisesti esiintyy yksikössä, useimmiten yhdistettynä kuala-suvun
nimeen, kuten _mozhga-vorshud, utsha-vorshud_ j.n.e., näyttää siltä
kuin kussakin votjakki-kualassa olisi ainoastaan yksi haltia. Näin ei
kuitenkaan liene vanhaan aikaan ollut asian laita. Palvoessaan
esi-isiään perheen suojelushenkinä on itsestään selvää, että
suomalais-ugrilaisilla oli kodeissaan useampia enemmän tai vähemmän
arvossa pidettyjä haltioita. Jäljet siitä käsityksestä eivät
votjakeiltakaan ole kokonaan hävinneet. Sitä osoittaa jo se seikka,
että _vorshudeja_ ajatellaan voitavan jakaa jälkeläisille. Eräässä
Aminoffin muistiinpanemassa rukouksessa esiintyykin _vorshud_ nimi
monikossa, mikä siis osoittaa, että _vorshudeja_ oli monta, joista
poika sai yhden. Käsitys useammasta _vorshudista_ yhdessä kualassa
ilmaantuu lisäksi seuraavassa Vereshtshaginin kertomuksessa. Eräs
votjakki kääntyi kristinuskoon ja hylkäsi vanhat uhrimenot, mutta itse
kualaa hän ei hävittänyt. Jonkun ajan perästä _vorshudit_ alkoivat
häntä vaivata, sillä kun hän laskeutui levolle, oli ikäänkuin raskas
kivi olisi ollut painamassa hänen rintaansa. Mentyään aittaan nukkumaan
tulivat _vorshudit_ kualasta sinnekin häntä ahdistamaan. Vihdoin mies
päätti ampua ne ja meni eräänä yönä pyssy kädessä niitä vaanimaan.
Puoliyön aikana tuli kualasta kolme henkilöä valkoisissa vaatteissa,
ensimäinen oli parraton nuorukainen, toinen oli myös nuori, mutta jo
partahuuli, kolmantena tuli naishenkilö. Silloin mies laukaisi pyssynsä
ja näky hävisi heti. Sen erän perästä ne eivät näyttäytyneet, vaan
muuttivat toiseen kualaan lähettäen rangaistukseksi mieheen vaikean
taudin, niin ettei tämä enää milloinkaan elämässään ollut iloinen.
Mainittu kertomus, joka osoittaa kuala-henkiä olleen useita yhdessä ja
samassa rakennuksessa, viittaa myös _vorshudien_ inhimilliseen
alkuperään. Ihmisinä kualan-haltiat yleensä ilmaantuvatkin votjakkien
mielikuvituksessa. Joskus tapaa votjakeilla uskon, että _vorshud_
palvomista vaatiessaan ilmestyy nukkuvalle unessa venäläisen
muotoisena. Kuvastuisiko tässä hämärä tietoisuus siitä, että
venäläisten taholta tullut vaikutus olisi koskenut votjakkien
kuala-menoihin? Wichmann kertoo, että Urzhumin piirin votjakit
väittävät saaneensa mainitun haltian venäläisiltä silloin, kun nämä
vielä olivat pakanoita. Kun venäläinen oli päättänyt heittää pakanuuden
sikseen, hän heitti laatikon, jossa _vorshud_ asui, jokeen. Votjakki
näki tämän ja lähti laatikkoa vedestä pyytämään. Hän saikin sen
käsiinsä ja siitä saakka votjakit ovat muka _vorshudia_ palvelleet.
Joskus, vaikka harvoin, _vorshud_ saattaa ilmaantua muussakin kuin
ihmisen, esim. linnun muodossa. Eräässä Glazovin piirin votjakkien
kertomuksessa, jossa puhutaan nykyisen Vjatkan kaupungin paikalla
olleesta rukous-kualasta, mainitaan, että kun venäläiset uutisasukkaat,
karkoitettuaan votjakit heidän silloisilta asuinsijoiltaan, alkoivat
hävittää kualaa, lensi pyhäköstä kyyhkynen, mikä ikäänkuin näkymättömän
voiman vaikutuksesta sai surmansa äsken perustetun kirkon juurella.
Uuden rukous-kualan perustettuaan votjakki siitä huolimatta palvoo
vielä vanhassa, joskus vielä sitäkin aikaisemmassa emäkodin kualassa.
Ensiksimainittu on toiseen verraten "vähä kuala", samoin toinen
kolmanteen verraten, jota vastoin toinen ensimäiseen verraten on
"suur-kuala" ja samoin kolmas toiseen verraten. Votjakkien alkuperäisen
kuala-järjestyksen rikkoutumiseen on kuitenkin vaikuttanut se seikka,
etteivät kaikki votjakit perusta itselleen rukous-kualaa ja että
kyläsuvun vanhimman haaran talossa oleva kuala on muiden rinnalla
päässyt aivan erikoiseen asemaan. Wichmann kertoo, että votjakit
kuala-palveluksen mukaan jakaantuvat kahteen ryhmään, ison kualan
sukuun (_badzim kuala vizi_) ja vähän kualan sukuun (_pit'si kuala
vizi_). Valaistaksemme votjakkien nykyistä kuala-palvelusta ja eri
sukuryhmien suhdetta toisiinsa mainittakoon esimerkkinä, että sama
votjakkiukko, Mamadyshin piirin Oshtorma Jumjassa palvoo paitsi vähässä
kualassa (_pokt'si mudor-kuala_), joka sijaitsee hänen pihassaan ja
jonka uhreihin ottaa osaa lukuunottamatta häntä hänen kolmen nuoremman
veljensä perheet, myös samassa kylässä sijaitsevassa suku-kualassa
(_vizi mudor-kuala_), jossa kaikkiaan palvoo 73 perhekuntaa. Muut
kylässä olevat perheet, jotka ovat toista sukuperää, käyvät omalla
tahollaan uhraamassa. Nuo 73 perhettä palvovat sitä paitsi vielä
lähellä sijaitsevassa Staraja-Jumja nimisessä emäkylässä, josta
Oshtorma Jumja ynnä muutamat muut naapurikylät aikoinaan ovat
syntyneet. Staraja Jumjan suur-kualassa (_budzim mudor-kuala_) palvovat
paitsi oman kylän sukua ja Oshtorma Jumjan 73 perhekuntaa lisäksi
kaikki muut naapurikylissä asuvat samansukuiset henkilöt. Viime aikoina
ovat vieraskyläläiset kuitenkin vuosi vuodelta yhä enemmän lakanneet
saapumasta uhriantimineen emäkylän suurkualaan.
Sukusarjojen suhteet eivät kuitenkaan kaikissa votjakkikylissä suinkaan
ole samanlaisia. Toisinaan saattaa vähässäkin kualassa palvoa hyvinkin
useita, jopa kymmeniäkin perheitä. Tämä riippuu siitä, miten uutteria
votjakit ovat perustamaan itselleen uusia uhri-kualoja. Missään
tapauksessa ei sama votjakkiperhe palvo useammassa kuin kolmessa
uhri-kualassa. Pervuhin sanoo niitä Glazovin piirissä nimitetyn
_pokt'si kuala, zek kuala ja budzim kuala_.
Votjakit, jotka uutisasukkaina ovat siirtyneet ja vieläkin usein
siirtyvät kauas kotipaikastaan ja siksi luonnollisesti eivät voi ottaa
osaa kotikylänsä uhreihin, muistelevat kuitenkin omassa kualassaan
kotikylän kualaa. Niinpä esim. Ufan läänin Birskin piirin Mozhgassa
asuva saman-niminen votjakkisuku muistelee sikäläisessä suku-kualassaan
Vjatkan läänin Jelabugan piirissä sijaitsevaa Mozhga nimisen emäkylän
suur-kualaa sentähden, että heidän esi-isänsä sieltä ovat _mudor_
mukanaan tänne muuttaneet. Sitä vastoin ne uutiskylät, jotka myöhemmin
ovat Birskin piirissä olevasta suvun emäkylästä syntyneet, muistelevat
uhrijuhlissaan ainoastaan tämän, mutta eivät enää Jelabugassa olevan
kantakylän suku-kualaa. Huomattava piirre itäisten votjakkien
kuala-palvonnassa on lisäksi se seikka, että n.s. vähäiset
rukous-kualat ovat joutuneet syrjään; sukulaiset toimittavat uhrinsa
vain yhteisessä sukupyhäkössä, joita eri sukujen luvusta riippuen
saattaa yhdessä kylässä olla useampia. _Mudor_-häät tapahtuvat näin
ollen vain siinä tapauksessa, että votjakit siirtyvät vanhasta kylästä
uutisasukkaina uuteen.
Arvoeroitus, joka on olemassa "suuren" ja "vähän" rukous-kualan
välillä, ilmaantuu myös niissä palvovien uhripappien välillä. Kylissä,
joissa on ainoastaan yksi suku-kuala, on sen vartia, jota nimitetään
kyläpapiksi (_gurt pop_), päässyt muita huomattavampaan asemaan. Samoin
kuin perhe-kualan vartian menee tämänkin virka tavallisesti
sukuperintönä isältä pojalle. Niin kertoo jo Rytshkov, että ainoastaan
määrätty henkilö saa vaihtaa uhrihyllyllä olevat lehvät, ja kun tämä
kuolee, astuu hänen sijalleen hänen poikansa tai, jollei sellaista satu
olemaan, joku muu läheinen sukulainen. Muutamissa seuduissa on tullut
tavaksi, että entisen uhripapin kuoltua joku muu sukupiiristä vaalin
kautta määrätään suur-kualan vartiaksi. Pervuhin lausuu Glazovin
votjakeista, että suku valitsee uhripapin (_zek pop_) keskuudestaan.
Jelabugan piirissä määrää tietäjä (_tuno_) uhripapin eliniäksi.
Sarapulin piirissä uhripapit palvovat eri lailla, lyhyemmän tai
pitemmän ajan. Vasiljevillä on tieto, että _tuno_ (tietäjä) aina määrää
suur-kualan vartian ja että uhripappi asetetaan virkaansa tavallisesti
12 vuoden ajaksi, mitä aikaa kuitenkin tarpeen tullen voidaan lyhentää.
Perhekunnan kualassa, jossa perheenpää palvoo uhripappina, ovat tämän
avustajina uhritoimituksissa ne henkilöt, jotka hän kulloinkin sitä
tarkoitusta varten kutsuu. Suur-kualassa sitä vastoin ovat uhripapin
apulaisetkin useimmiten vakituiset. Samoin kuin itse uhripappi valitaan
heidätkin vartavasten heidän pyhään virkaansa. Jelabuzhskij kertoo
samannimistä piiriä koskevassa kuvauksessaan, että _tuno_ valitsee
kuala-papin apulaiseksi kaksi henkeä nim. "kainalosta pitäjän" (_kunul
kutia_) sekä "kuppien ja lusikkain pesijän" (_tusti-duri-miskis_).
Sarapulin piirissä on kaksi kualapappia: _utis_ ja tämän apulainen
_tere_. Sitä paitsi on kaikilla votjakkialueilla veriuhreissa
teurastajia (_part't'shas_). Joskus on vielä n.s. _tilas_ (savustaja),
joka aina, ennenkuin kualan-vartia palvoo, kolme kertaa savustaa
uhriantimet tulessa.
Pervuhin kertoo, että suur-kualan vartia eroaa muista kualan-vartioista
siinäkin suhteessa, että hänellä on pyhän toimituksen aikana erityinen
virkapuku. Pietari Myshkinin sanojen mukaan oli uhripapin vaatetuksena
paitsi tavallista votjakki-kauhtanaa vielä hihaton palttinatakki. Erään
votjakkiukon sanoista päättäen oli suur-kualan vartia votjakkipuvun
lisäksi puettu pitkään sinipunertavaan, leveähihaiseen mekkoon, joka
muistutti venäläisen diakonin pukua. Päässä oli sukan tapaan kudottu
kyynärän pituinen päähine, jonka huipussa oli korealankainen tupsu.
Päähän pantaessa käännettiin hiipan alareuna ylöspäin niin, että lakin
pituus sen kautta jonkun verran väheni. Yleisimmän tavan mukaan ovat
uhripapit samoin kuin itse juhlayleisö uhritilaisuudessa puettuina
votjakkien kansalliseen, valkoiseen juhlapukuun. Uhripapin päähineestä
emme voi mitään varmaa lausua. Sen ainoastaan tiedämme, että
suur-kualan uhripapit, niin hyvin _utis_ kuin _tere_, usein seisovat
lakki päässä pyhän toimituksen aikana.
Ennenkuin ryhdymme kuvailemaan kualan palvontamenoja, on vielä
mainittava eräs kuala-laji, n.s. _ser-kuala_ ("takainen kuala"), jota
myöskin aikoinaan on käytetty uskonnolliseen tarkoitukseen. Miten
laajalla alueella tämä kualalaji on ollut tunnettu, on vaikeata
päättää, syystä ettei siitä mainita sanaakaan votjakkien palvontaa
koskevassa kirjallisuudessa. Nykyään on _ser-kuala_ uhripyhäkön
nimityksenä tietääkseni säilynyt ainoastaan Kasanin läänin Mamadyshin
piirissä. Mutta täälläkin ovat itse rakennukset jo perin harvinaisia.
Niin esim. Oshtorma Jumjassa on pellon perällä vanhan männyn juurella
uhripaikka, jota kutsutaan _ser-kuala inti_ (ser-kualan paikka), mutta
itse kualaa ei ole olemassa. Että se on täältä hävinnyt jo aikoja
sitten, todistaa parhaiten se seikka, ettei kukaan vanhimmistakaan
kyläläisistä muista sellaista nähneensä. Samaten on useiden muiden
kylien laita, joissa _ser-kualan_ muisto on säilynyt. Matkoillani
Kasanin läänissä satuin sellaisen näkemään ainoastaan Staraja-Jumjassa.
_Ser-kuala_ täälläkin jo alkanut autioitua, sen katto on sortunut ja
osaksi sen seinähirretkin ovat mädänneet.
Mikä merkitys _ser-kuala_-palvonnalla alkujaan on ollut votjakkien
uskonnollisissa menoissa, ei nykyään tietojen niukkuuden takia ole
mahdollista ratkaista. Vanhukset kertovat, että _ser-kualassa_ entiseen
aikaan uhrattiin vain sairauden sattuessa. Siellä ei milloinkaan käyty
määräaikoina eikä väkijoukoin palvomassa, eivätkä naiset ottaneet
uhritoimitukseen osaa. Lisäksi kerrotaan, ettei _ser-kuala_ koskaan
sijainnut itse kylässä, vaan aina jonkun matkan päässä siitä.