on kualan rakennustapakin tavallisesti entisestään muuttunut. Mutta
joskus se on voinut säilyttää vanhan asunsa, joten sen kehitystä
voidaan helposti seurata. Kualan vanhimpina piirteinä mainittakoon
muiden muassa, että rakennuksen pohja on neliön muotoinen, ovi on
sivuseinällä eikä kualan perä ole suunnattu mitään varsinaisesti
määrättyä ilmansuuntaa kohti; jos perän suunta ennen vanhaan on ollut
määrätty, lienee ovi ollut auringon puolella. Muutamia siihen
viittaavia muistoja on kirjallisuudessa olemassa. Niin kertoo Georgi
suur-kualan oven olleen suunnattu etelää päin. Samoin mainitsee
Jelabuzhskij lisäten, että asianlaita aina on niin, vieläpä otetaan
rakennettaessa huomioon, että kualan läheisyydessä on etelään päin
virtaava joki tai puro. Eteläisillä votjakkialueilla on kylä-kuala
rakennustapaansakin nähden saanut vaikutuksia muhamettilaisesta
rukoushuoneesta. Rakennuksen pohja on käynyt suunnikkaan muotoiseksi,
ovi on siirtynyt päätyseinään ja katon harja on huomattavasti kohonnut.
Sitä paitsi on kylä-kualan koko entiseen verraten melkoisesti
laajentunut. Joskus on kualan perään vielä kasvanut lisärakennuskin,
n.s. "kualan perä" (_kua-berka_). Niin kertoo Kurotshkin Malmyzhin
piiristä, että kylä-kualan perällä on lisärakennus, jossa säilytetään
tulisijan tuhkaa ynnä uhriteurasten luita. Samoin mainitsee Gavrilov,
että suku-kualan rakenne Kasanin läänissä eroaa tavallisesta siinä,
että edellinen on väliseinällä jaettu kahteen osaan. Nykyään ne
kuitenkin ovat jo yllämainituillakin alueilla harvinaisia. Peräosastoon
astuu ainoastaan uhripappi, muut palvojat eivät sinne milloinkaan mene.
Siellä on maassa läjä olkia ja kaikenlaista roskaa, kuten uhrilintujen
sisälmyksiä, sulkia ja luita.
Mamadyshin piirin Staraja Jumjan _budzim kualan_ rakennus sijaitsee
kylän sivussa vähäisessä aitauksessa ei aivan kaukana kualan-vartian
asunnosta. Astuessamme sisään pienestä lukitusta ovesta, joka on
rakennuksen päädyssä koillista ilmansuuntaa kohti, on heti oikealla
kädellä ovipielessä hirsistä rakennettu leveä pöydäntapainen lavitsa.
Siihen uhrivieraat juhlapäivänä kantavat uhriantimensa, joista osa
asetetaan myös vasemmalla olevalle pöydälle, jonka takana seinustalla
on leveä honkainen penkki. Harjan alla kulkee rinnan kaksi ortta,
joista riippuvaan rautaketjuun pata on kiinnitetty. Peräseinällä on
miehen korkeudella kaksilautainen hylly, joka ulottuu nurkasta toiseen.
Orsien kummallakin, puolella on hyllyllä pienehkö tuohiastia, joista
toiseen juhlapäivänä vuodatetaan vähäisen kumyshkaa, toiseen olutta.
Niiden viereen siroitetuille vihreille oksille, jotka vielä katetaan
valkoisella liinalla, asetetaan samalla myös uhrileipiä, leipä kunkin
osaaottavan perhekunnan puolesta. Hyllyllä olevia uhriastioita pidetään
kaikista kualan esineistä pyhimpinä. Kukaan asiaan kuulumaton ei niihin
saa koskettaa. Paitsi edellämainittuja on kualan taustassa vielä muita
uhritoimituksessa tarvittavia astioita. Sellaisia ovat sivuseinällä
olevan penkin päässä tuohivakkanen, jossa säilytetään uhrirahaa
(_l'ugez_) sekä maassa oleva, edellistä suurempi, niinenkuoresta
valmistettu vakka uhrilintujen höyheniä varten, joita ei muitten
uhrijätteitten mukana polteta. Esimerkkinä siitä, miten pyhänä votjakit
pitävät kualaansa ynnä kaikkea, mitä sen yhteyteen kuuluu,
mainittakoon, että luudatkin ja kuusenviuhkat, joilla rakennuksen
lattia, seinät ja katto kerta vuodessa pääsiäisjuhlan edellä siivotaan
ja pestään, säilytetään kualan oikeassa peränurkassa, sillä niitä ei
mitenkään saa kantaa pihalle; tarpeentullen voidaan niitä myös käyttää
uhritulen virikkeiksi. Samaten säilytetään kualassa myös pyyhinliinat,
joita uhritoimituksissa tarvitaan, sillä muuhun tarkoitukseen ei
niitäkään käytetä. Ne riippuvat seinässä uhripöydän yläpuolella, toiset
niistä ovat jo ihan ryysyisiä. Kerta vuodessa ne pestään kualassa ja
kun ne ovat kuluneet loppuun, ne heitetään tuleen.
Joskin votjakkien suku-kuala on jonkun verran ollut kehityksen
alainen, on siinä kuitenkin läpi kaikkien kehitysmuotojen säilynyt
piirteitä, joihin vieras vaikutus ei ole voinut koskea. Nämä
jokaisen rukous-kualan oleellisimmat piirteet, jotka ovat niin
läheisissä tekemisissä itse palvonnan kanssa, etteivät ne mistään
votjakkipyhäköstä saata puuttua, ovat ennen kaikkea kualan keskessä
oleva tulisija ynnä sen perällä oleva, esi-isien ajoista pyhänä pidetty
uhrihylly. Niiden merkityksestä riippuu myös, ettei niiden asema, miten
kualan rakenne vaihteleekin, huomattavasti ole saattanut muuttua.
Ennenmainitussakin pyhäkössä missä kualan perässä erityinen
lisärakennus on olemassa, ovat niin hyvin uhrihylly kuin tulisija
säilyneet paikoillaan uuteen osastoon muuttamatta.
Sekä perhe- että kylä-kualassa on uhrihylly (_dzadzi_) tavallisesti
rakennuksen perällä, useimmiten sen vasemmassa peränurkassa, mutta
saattaa toisinaan olla oikeallakin puolella. Hyvin usein se on
ainoastaan pienten puikkojen varaan peräseinällä kulkevalle laudalle
asetettu kohoke. Joskus se myös on sijoitettu keskelle takaseinää
patsaan päähän. Lautaa kutsutaan siinä tapauksessa _vile mit'son pul_
(uhri-lauta). [Merkitsee sanain mukaan "ylösojentamis-lauta" s.o.
lauta, jolle se, mikä jumaluudelle ojennetaan (uhrataan), asetetaan.]
Nurkkaan sijoitettuna se on pieni kolmikulmainen nurkkahylly.
Juhlapäivänä asetetaan hyllylle uhriantimet, mutta tavallisissa oloissa
se useimmiten on tyhjä, jollei siinä säilytetä uhritoimituksessa
tarvittavia esineitä. Buch mainitsee sellaisina lasin _vile mit'son
sumik_, johon juhlapäivänä kaadetaan juomaa, sekä lautasen _vile mit'son
tusti_ kiinteitä uhriruokia varten. Pervuhin kertoo lisäksi, että
uhrihyllyn alla Glazovin piirissä oli entisaikaan noin kyynärän
korkuinen kaappi, jossa, paitsi uhrikapineita, säilytettiin
uhriteurasten luita ja nahkoja. Yllämainittu vaatimaton uhrihylly ei
ole votjakkien uskonnon historiassa tärkeä ainoastaan sen vuoksi, että
siihen juhlapäivänä asetetaan uhriantimet, vaan myöskin siksi, että
votjakit uskovat perhekunnan tai suvun "onnen suojelijan" (_shud
vordis_ eli _vorshud_) siinä asustavan. Ennenvanhaan ja vielä nykyään
muutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä, on uhrihyllyllä
vähäinen, niinenkuorista valmistettu kannellinen vakka. Uhrivakkojen
suuruus ja muoto vaihtelevat jonkun verran eri paikoissa. Tavallisimmin
ne ovat ympyräisiä, mutta hyvin usein tapaa myös soikeita,
nelikulmaisia sekä suunnikkaan muotoisia. _Vorshud_-vakkaa ei ole kuka
hyvänsä mestari tekemään. Pervuhin lausuu, että se on aina uhripappien
(_kuriskis_) tehtävä. Määrättynä päivänä astuu asianomaiseen
perhe-kualaan vähintään kolme henkilöä. Tarve-esineet ja ainekset
on kualan isäntä sinne jo edeltäpäin hankkinut. Työnsä ukot tekevät
lukemalla ääneen rukouksia eivätkä lähde kualasta ennenkuin vakka
on valmis. Samalla tavalla tapahtuu vanhuuttaan särkyneen uhrivakan
korjaus.
Suku-kualassa säilynyt uhrivakka saattaa monesti olla hyvinkin vanha ja
kualan savussa tummentunut, sillä pyhänä muistona se on periytynyt
menneiltä nykyiselle ja periytyy yhä edelleen tuleville polville. Miten
votjakit sitä vaalivat, osoittaa Pervuhinin tiedonanto, että uhrilauta
toisinaan on katettu liinasella, joka on silkillä kirjailtu, ja pyhä
vakka päällystetty koruompeleisella vaatteella.
Nykyaikana _vorshud_-vakka on niin hyvin perhe- kuin suku-kualassa
enimmäkseen tyhjä. Onko niin aina ollut tämän esineen laita, jota ei
naisten eikä vierasten mitenkään sovi lähestyä ja jota sukuun kuuluvat
miespuolisetkin henkilöt kavahtavat taikauskoisesta pelosta? Useat,
varsinkin vanhemmat kirjailijat kertovat _vorshud_-vakoissa nähneensä
monenlaisia pieniä esineitä, kuten vanhanaikaisia vaski- ja
hopearahoja, linnunluita, koreita höyheniä, oravannahkoja,
lampaanvilloja j.n.e. Mutta mitenkä olisi näihin vähäpätöisiin
esineisiin, jotka pikemmin ovat uhriantimia kuin varsinaisen palvonnan
esineitä, voinut kiintyä niin suuri arvonanto ja taikauskoinen
kunnioitus. Vertaillessamme votjakki-kualan pyhää taustaa ostjakkien ja
vogulien pyhänä pitämään kodan perukkaan sekä heidän uhrivakkaansa
viimeksimainittujen kansain jumala-arkkuihin, jotka näillä jonkun
verran alkuperäisemmällä kannalla olevilla kansoilla eivät ole tyhjiä,
vaan sisältävät kodinhaltiain kuvia, voimme päättää, että votjakkienkin
uhrivakka on entisinä aikoina ollut samanlainen kodinhaltiain tyyssija.
Meidän päivinämme ei heillä tosin enää missään ole jumalankuvia
käytännössä. Jo vanhimmissakin lähdekirjoissa, kuten Müllerin,
sanotaan, ettei votjakeilla ole piirrettyjä eikä veistettyjä
jumalankuvia. Kuitenkaan ei muisto siitä, että uhrivakassa entisinä
aikoina olisi säilytetty kodinhaltiain kuvia, ole kansan keskuudessa
aivan häipynyt unhoon eikä historiallisiakaan tietoja näytä tykkänään
puuttuvan. Eräässä Andrievskijn julkaisemassa Jelabugan piirin
votjakkeja koskevassa asiakirjassa v:lta 1830 mainitaan, että kristityt
rukoilevat kualassa polvillaan puista jumalankuvaa (bolvan).
Samantapaisia tietoja on Vjatkan hengellisen konsistorin asiakirjoissa
18:nnen sataluvun alkupuoliskolta. Niissä olevissa pappien
seurakuntakuvauksissa, joita ei suinkaan kaikkia voine pitää aivan
epäluotettavina, kerrotaan, että votjakeilla muutamin seuduin vielä
näin myöhäisenä aikana olisi ollut pakanallisia jumalankuvia
_vorshud_-vakassaan. Niin mainitsee esipappi Stefanov, että votjakkien
jumalankuvat olivat puisia, niillä oli sarvet päässä (?) ja
metallikirjailuja rinnassa. Stefanov kertoo itse löytäneensä sellaisen
eräästä Uninskoj nimisen kylän kualasda. Jumalankuvia mainitaan myös
savesta valmistettuja ynnä hopeisia. Erään Poninskojn kylän ukon
kerrotaan pitäneen kädessään savista jumalankuvaa lausuen: se on kuin
ihminen, sillä on silmät, nenä, suu j.n.e. Vielä kerrotaan, että
votjakit ottivat sen _vorshud_-vakasta, kumarsivat ja suutelivat sitä.
Lisäksi on olemassa tieto, että eräs Pietari Myshkin niminen pappi otti
votjakeilta hopeisen jumalankuvan (idol), joka painoi n. 4 naulaa.
Viimeksimainitusta ei mainita lähemmin, minkä näköinen se oli.
Siumsinskojn pappi (1838) kertoo votjakkien sitä paitsi palvovan eri
eläinten näköisiä metalliesineitä, joita he nimittävät _dendor_.
Vereshtshagin mainitsee heidän Sarapulin piirissä nimittävän
edellämainitulla nimellä hopea- ja tinarahoja, joita he säilyttävät
_vorshud_-nimisessä tuohivakassa. Samalla nimellä sanoo Munkácsi
Sarapulin ja Malmyzhin piireissä nimitettävän niitä tinarahoja, joita
naiset kantavat koristeena kaulassaan ja ranteessaan. Että votjakeilla
kualassa todella on ollut myös eläinten muotoisia kuvia, osoittaa
Kuznetsov mainitessaan, että hän Multan nimisen kylän kualasta löysi
(1881) puisen hanhen kuvan, jolla oli rautainen nokka. Tämä ei
kuitenkaan ollut itse uhrivakassa, jossa hän mainitsee olleen muita
pienempiä esineitä, luita, höyheniä, villoja j.n.e., vaan erikseen
seinään kiinnitettynä. Se lieneekin pikemmin ollut vain uhrilahja kuin
varsinaisesti jumalankuva. Lisäksi mainittakoon, että kristityillä
votjakeilla nykyään on tapana pitää pyhimyksenkuvaa samalla hyllyllä,
jolle he pakanuuden aikana asettivat uhriantimet.
Ylläolevista tiedoista emme kuitenkaan saa selväpiirteistä käsitystä
votjakkien muinaisista kodinhaltiain kuvista. Edellyttäen, ettei heidän
uhrivakkansa, joiden ympärysmitta keskimäärin on n. 110 cm ja korkeus
n. 30 cm, ole aikojen kuluessa suuresti muuttunut, voimme päättää,
etteivät mainitut kuvat ole saattaneet olla aivan suurikokoisia.
Luultavasti ne ovat olleet samanlaisia karkeatekoisia vaatteisiin
puettuja puunukkeja (_mino_) kuin ne, joita votjakit vielä nykyään
vaikeiden tautien aikana valmistavat siirtääkseen sairauden ihmisestä
nukkeen. Sellaisia näyttävät syrjänienkin jumalankuvat olleen, sillä
pyhän Tapanin elämäkerrassa kerrotaan, että ne olivat ihmisten
kaltaisia, niillä oli nenä, suu, sieramet, jopa jalatkin, ja että ne
oli valmistettu veistämällä, kaivertamalla ynnä leikkaamalla. Puisia
kun olivat, saattoi Tapani hakata ne kirveellä palasiksi ja polttaa
tulessa. Niitä oli suuri paljous myös "kylissä ja asunnoissa".
Kualan nurkkahyllylle uhrivakan alle asettavat votjakit, joka kerta kun
he ryhtyvät uhraamaan, tuoreita, vihreitä oksia. Syksyllä tai keväällä
eli yleensä lehdettömänä aikana uhratessaan he käyttävät hopeakuusen
(pinus pichta l. sibirica), mutta kesällä koivun lehviä. Georgi
mainitsee heidän kuusenoksien ohella asettavan uhrihyllylle myös
suoruohoja (aira aquatica). Muutamin seuduin on lisäksi ollut tapana
käyttää kualassa pajunoksia pääsiäisuhrin aikana. Viimeksimainittu tapa
lienee kuitenkin tullut venäläisten taholta, jotka palmusunnuntaina
asettavat pyhäinkuvainsa taakse pajunoksia, joita heillä juhlapäivän
aamuna on tapana poimia. Tämä on sitä todennäköisempää kun keväiset
pajunoksat eivät mitenkään voi täyttää tavan alkuperäistä vaatimusta,
että nim. uhrivakan alla juhlapäivänä tulee olla "vihreitä oksia".
Vihreiden oksien käyttö uhrijuhlissa polveutunee varmaankin jo hyvin
varhaisilta ajoilta, sillä samanlainen tapa on ollut käytännössä
myöskin lappalaisilla, joista lähetyssaarnaajat kertovat, että he
asettivat jumalankuviensa alle kesällä koivun, talvella kuusen oksia.
Vihreiden lehväin asettaminen, mikä uhraamisen ohella on kualan-vartian
tärkeimpiä velvollisuuksia, on kumma kyllä säilynyt niissäkin
seuduissa, missä puhumattakaan jumalankuvista ei uhrivakkaakaan enää
ole olemassa. Niin on laita varsinkin itäisillä votjakeilla. Heillä
_vorshud_-vakkaa enää tuskin ollenkaan tapaa -- uhrihyllyllä kyllä
toisinaan näkee uhritoimituksissa käytetyitä hunaja-, voi- tai
suolarasioita, mutta mitään varsinaisia uhrivakkoja ne eivät ole
-- sitä vastoin näkee täällä vielä meidän päivinämme jokaisen
rukous-kualan hyllyllä, oli siinä uhriastioita tai ei, puunlehviä,
jotka ovat enemmän tai vähemmän surkastuneet, riippuen siitä, miten
pitkä aika on ehtinyt kulua viime uhrijuhlasta. Monissa paikoin ovatkin
nämä oksat, joilla alkujaan jumalankuvien rinnalla on ollut aivan
toisarvoinen merkitys, saaneet osakseen täydellisesti edellämainittujen
taikauskoisen kunnioituksen. Kenenkään muun kuin uhripapin, joka
juhlapäivänä polttaa vanhat ja asettaa niiden sijalle uusia, ei niihin
sovi koskea. Jo Rytshkov kertoo votjakkien taikauskon kehittyneen niin
pitkälle, että hengettömätkin esineet tulevat jumalallisen
kunnioituksen esineiksi. Sellaisena hän mainitsee n.s. _modorin_, joka
ei ole muuta kuin hopeakuusen oksia, mutta jota siitä huolimatta
pidetään niin pyhänä, ettei siihen kuka hyvänsä saa koskea, sillä siinä
tapauksessa voisi perhettä uhata jokin onnettomuus. Kirjailija ei tässä
yhteydessä puhu mitään itse uhrivakasta, josta siis voi päättää, ettei
itäisillä votjakeilla enää 17:nnen sataluvun lopulla ainakaan yleisesti
sellaista ollut olemassa. Niissäkin seuduin, missä uhrivakka vielä
meidän päiviimme asti on ollut käytännössä, ovat oksat toisinaan
saaneet niin huomattavan sijan, että ne alkuperäisestä paikastaan vakan
alta ovat siirtyneet itse uhrivakkaan. Niin tietää m.m. Gavrilov
kertoa, että votjakit toisin paikoin käyttävät vakan sisässä koivun tai
kuusen lehviä. Mainittu oksien kunnioittaminen kuuluu kuitenkin, kuten
edellisestä selviää, myöhempään aikaan ja osoittaa alkuperäisten
käsitysten hämmentymistä. Tosiasioihin perustumaton on Smirnovin
oletus, että votjakkien _vorshud_-palvonta uhrihyllylle asetettuine
vihreine oksineen polveutuisi ajalta, jolloin votjakit muka vielä
palvoivat puita sellaisinaan.
Että kuala-palvonta keskittyy juuri uhrihyllyyn ja siinä olevaan
vakkaan, todistaa ennen kaikkea kualan-vartian tapa seisoa
rukoillessaan kasvot uhrihyllyyn päin. Tähänkin vanhaan ja
alkuperäiseen rukous-asentoon on kuitenkin vieras kulttuuri toisin
paikoin koskenut, votjakeilla on näet, varsinkin eteläisillä alueilla,
yleensä tullut tavaksi palvoa muhamettilaisten tatarien rukousasennossa
kasvot etelää kohti. Jos kualan perä siis on suunnattuna johonkin
muuhun ilmansuuntaan, eivät uhripapin kasvot enää rukouksen aikana
saata olla uhrivakkaan päin. Niin kertoo m.m. Georgi, että
kualan-vartia uhritilaisuudessa, huolimatta siitä, että uhrihylly on
pohjan puolella, kääntyy rukoillessaan etelää kohti olevaan oveen päin.
Poistaakseen täten syntyneen ristiriidan ovat votjakit joskus olleet
pakoitetut siirtämään uhrihyllyn, huolimatta kualan asemasta, sen
etelänpuoleiseen nurkkaan. Siten on uhrihylly joskus, tosin harvoin,
joutunut oven puolelle.
Olemme edellä maininneet, ettei jokaista votjakkipihassa olevaa kualaa
käytetä palvontapaikkana. Pyhäköksi se voi tulla ainoastaan erityisten
vihkimismenojen kautta. Useimmiten tämä toimitus tapahtuu kesäiseen
aikaan, Kasanin läänissä sitä vietetään tavallisesti heinäkuun 21:nä,
n.s. kasanilaisen jumalanäidin päivänä. Juhlamenoja kuvailee Gavrilov
seuraavin sanoin. Edeltäpäin määrättynä päivänä kutsuu asianomainen
henkilö, joka aikoo hankkia itselleen oman _vorshudin_ eli
onnenvartian, luokseen muutamia vieraita, tavallisesti kaksi mies- ja
kaksi naishenkilöä. Sitäpaitsi hän kutsuu kanteleen eli guslin
soittajan. Vieraiden saavuttua lähtevät nuori isäntä ja emäntä näiden
kera suvun päämiehen taloon, joka samalla on suvun _vorshud-kualan_
vartia. Mukaan otetaan muutamia leipiä ja ämpärillinen viinaa. Perille
saavuttuaan tulijat alkavat juhlia suvunvanhemman talossa. Tämä kutsuu
luokseen jonkun naapureista vaimoineen, näiden toimena on juhlan
isännyys. Niitä kutsutaan peränurkassa istuviksi (_ter-pukis_).
Mieshenkilö kestitsee miehiä, nainen naisia. Kyllin vieraita
kestittyään alkaa _ter-pukis_ vaimonsa kera laulaa hääsäveliä. Lauluun
yhtyvät muutkin läsnäolevat. Vihdoin juhlavieraat lähtevät naapurien
luo kesteihin palatakseen jälleen illaksi kualan-vartian luo. Vieraiden
palattua keittää suku-kualan vartia puuron. Se, joka aikoo hankkia
itselleen _vorshudin_, menee nyt kualaan, ottaa tulisijasta tuhkaa,
käärii sen puhtaaseen valkoiseen liinaan ja lausuu: "vähemmän otan,
suuremman jätän". Sitten hän asettaa tuhkakäärön kualan hyllylle ja
istuu muiden juhlavieraiden mukana syömään puuroa. Aterian päätyttyä
hän menee jälleen kualaan, ottaa uhrihyllylle asettamansa tuhan ja
lähtee vieraineen kotiin. Kotimatkalla _vorshudin_ saattajat soittavat
ja laulavat, jona aikana uuden rukous-kualan emäntä kotipihaan asti
pitää suussaan vaskirahaa. Kadulle astuessaan hän tanssii guslin
sävelien mukaan, samoin hän tekee pitkin matkaa, vieläpä kotiportille
saapuessaan. Näin saatettu tuhka asetetaan nyt koti-kualan hyllylle,
jota tehdessään isäntä lausuu: "Minä sinun isäntäsi toin sinut tänne
kunniakkailla menoilla, älä siis vihastu, ja kun sinua joko ymmärtäen
tai ymmärtämättä rukoilemme, ota vastaan meidän rukouksemme". Sen
jälkeen vieraat vähäksi aikaa hajaantuvat käyden naapurien luona, mutta
palaavat pian jälleen kualan perustajan luo, jossa juhlivat puoliyöhön
asti. Illalliseksi on isäntä valmistanut puuron, josta vieraat syötyään
häntä polvillaan kiittävät ja laulavat vielä lopuksi, kuitenkaan ei
enää häälauluja, kunnes lähtevät koteihinsa. Sarapulin piirissä, kertoo
Vereshtshagin, vietetään kualan vihkimisjuhla Pietarin päivän
tienoissa. Menot, joita votjakit täällä noudattavat, eroavat jonkun
verran edelläkerrotuista. Kun poika erottuaan isän kodista ja
perustettuaan oman talouden rakentaa itselleen kualan, pitää hän
välttämättömänä velvollisuutenaan tuottaa tänne ikäänkuin vanhempain
siunauksena _vorshudin_. Sitä varten hän kutsuu luokseen erityisen
juhlaisännän _teren_, joksi tavallisesti valitaan isä-kummi vaimoineen
tahi, jollei sellaista ole, joku läheinen sukulainen tai naapuri,
_Teren_ haltuun uutis-kualan isäntä antaa kakun, munaohukaisia, tämän
vaimolle hän jättää pullollisen kumyshkaa, joskus myös olutta, ja niin
lähtevät kaikki yhdessä kualan perustajan vanhaan kotiin. Myöskin tänne
on juhlapäiväksi kutsuttu joku sukulaisista _teren_ tointa hoitamaan.
Ennen muita tämä menee vaimoineen rukous-kualaan ja istuutuen siellä
olevan pöydän ääreen odottaa kualan vartiaa. Pian tämä saapuukin
emäntineen, kummankin kädessä on juhlaruokaa; edellinen tuo leipää ja
ohukaisia, jälkimäinen kotitekoista paloviinaa. Heidän jälkeensä astuu
kualaan kodistaan eronnut poika sekä tämän kutsuma _tere_, joilla
molemmilla on vaimo mukanaan. Miehet astuvat edellä, naiset jäljessä.
Tultuaan kualaan kaikki kumartavat pöydän ääressä istuvalle _terelle_,
joka on ikäänkuin toimituksen todistaja sekä välittäjä _vorshudin_ ja
tämän isännän välillä. Vanhan kualan vartia antaa nyt kutsumalleen
terelle kakun ja ohukaiset, jonka jälkeen tämä kakku kädessä kääntyy
_vorshudin_ puoleen seuraavin sanoin: "_oste vorshud_, lähde meidän
kerallamme uuteen paikkaan, älkää vihastuko vanhukset, vainajat (s.o.
taaton suvunalkajat)". Sitten asetettuaan kakun pöydälle, hän ottaa
_teren_ kädestä leivän ja kääntyy samalla tavalla uudelleen _vorshudin_
puoleen. Sen tehtyään hän jättää isän leivän pojalle, mutta pojan
leivän isälle. Saatuaan leivän leikkaa isän kodista eronnut poika
hartain mielin veitsellään vielä lastun katosta riippuvista puisista
padan haahloista. Sitäpaitsi hän ottaa liedeltä tuhkaa, jonka hän
lastun kera vie lähtiessään uuden kodin äsken perustettuun kualaan.
Edellisiin lisättäköön vielä eräs Wichmannin mainitsema Urzhumin piiriä
koskeva tiedonanto, että nim. _vorshudin_ kuljettaja ei saa jalkaansa
laskea paljaaseen maahan, vaan hänen tulee kotimatkalla koko ajan
kulkea maahan pantuja lautoja myöten.
Monet seikat yllämainituissa kuvauksissa muistuttavat tapoja, joita
votjakit noudattavat viettäessään hääjuhlaa. Itse säveletkin, joita
tässä tilaisuudessa soitetaan, ovat hääsäveliä. Gavrilov mainitsee
lisäksi, että kuala-juhlassa myös samoin kuin häissä annetaan lahjoja.
Uuden kualan isäntä lahjoittaa vanhan kualan isännälle valkoisen paidan
ja hänen emännälleen ynnä guslin soittajattarelle esiliinan; muille
naisille hän antaa rintakoristeita sekä miehille housuja. Mamadyshin
piirissä kuuluu yllämainittuihin menoihin lisäksi vielä eräs häitä
muistuttava tapa, että nim. _vorshud_ noudetaan kuten morsian
parivaljakolla kulkusten soidessa uuteen kotiin, jossa tilaisuudessa
naiset ovat puettuina hääpukuun _budzim dis_. Että votjakit itse
pitävät _vorshud_-juhlaa todella hääjuhlana, osoittaa parhaiten itse
juhlan nimitys _mudor-suan_ (mudor-häät).
Gavrilovin kuvauksessa ei erityisesti mainita, missä rakennuksessa
votjakit näitä "häitä" viettivät. Sellaisesta lauseesta, kuin että
_vorshudin_ ottaja aterialta noustuaan menee kualaan, voi kuitenkin
päättää, että aterioiminen tapahtui asuintuvassa. Tämä juhlan
viettotapa ei kuitenkaan ole alkuperäinen. Vereshtshagin kertookin
nimenomaan, että juhliminen tapahtui itse kualassa. Samoin on laita
useimmilla votjakkialueilla, missä mainittua kuala-juhlaa vielä
vietetään. Mamadyshin piirissä on tapana niin hyvin vanhassa kuin
uudessa kualassa teurastaa uhriruuaksi sorsa. Entiseen aikaan lienee
käytetty suurempiakin uhrieläimiä. Siihen näyttää viittaavan Gavrilovin
edellämainittu tiedonanto, että nim. vierailla on juhlan aikana tapana
lähteä joksikin aikaa kyläilemään, jota he nimittävät järjestyksessä
kulkemiseksi (_perge vetlon_), palatakseen jälleen takaisin
juhlapaikkaan, sillä on otaksuttavaa, että tällä aikaa tapahtui
kualassa uhrieläimen teurastaminen ja keittäminen, jona aikana
uhriyleisö ei yleensä pyhäkössä oleskele.