suojelijoita. Niin kertoo Aminoff, että votjakit Vjatkan läänissä,
missä metsästys vielä on tärkeänä elinkeinona, uhraavat
pyydystämiskauden alussa kuolleille samalla kertaa kuin metsän
haltioille. Vasiljev mainitsee, että keväällä kun karja ensi kerran
lasketaan laitumelle, tehdään vainajille uhrilupaus, jolloin perheenpää
teurastaa pihalla kanan sanoen: "minä uhraan vuodattamani kanan verta
ja lupaan syksyllä teurastaa teidän kunniaksenne yhden laitumelle
lasketuista eläimistä, jos ne silloin saapuvat kotiin suojeltuina ja
loukkaamattomina." Tämän he tekevät, sanoo kirjailija, jotta vainajat
suojelisivat karjaa laitumella kaikenlaisilta tuhoilta, jotteivät esim.
elukat uppoaisi puroon tai suohon eivätkä joutuisi petojen käsiin.
Syksyllä he täyttävät lupauksensa ja uhraavat pihalla oinaan. Karjan
puolesta rukoilevat votjakit vainajia myös uudessa läävässä.
Vereshtshagin mainitsee, että isäntä teurastaa tällöin lampaan, keittää
sen karjapihassa ja rukoilee lakki päässä ja puunoksa kädessään.
Rukoillessaan hän lausuu: "vanhukset, ottakaa uhri käsiinne ja
jalkoihinne, hevosia älkää ahdistako, lehmiä älkää-kiusatko!" Rukouksen
jälkeen uhriruuat jaellaan perheenväen kesken, liha nautitaan, luut
kuopataan läävän nurkkaan. Myöhäisperäisimmänkin elinkeinonsa,
maanviljelyksen alalla votjakit turvautuvat vainajien apuun. Aminoff
lausuu, että kuolleet heidän käsityksensä mukaan voivat jumalien
tavalla vaikuttaa kasvullisuuteen. Senvuoksi useissa maanviljelyksen
yhteyteen kuuluvissa uhrijuhlissa muistellaan manalle menneiden henkiä.
Vershtshagin kertoo, että Sarapulin piirissä muistellaan vainajia
keväällä kylvön jälkeen vietetyssä _tulis-sur_ ("kevät-olut") nimisessä
juhlassa, jolloin m.m. teurastetaan "vanhuksille" sorsa. Sama
kirjailija kertoo myös, että votjakit, ryhtyessään heinäntekoon tahi
elonkorjuuseen, muistelevat leivällä esi-isiään lausuen: "vanhukset,
isät, veljet, älkää meitä hyljätkö, antakaa sato lihava, niinkuin tämä
kakku on täysinäinen!" Viljan korjuun päätyttyä pidetään toisin paikoin
Glazovin piirissä, kuten Shestakov tietää kertoa, muistajaiset yleiseen
tapaan. Bogaevskij, joka kuvailee Sarapulin piiriä, lausuu, että kukin
perheenpää menee syksyllä ennen syyskylvöä pelto-osalleen kukko tai
kana kainalossa sekä teurastaa siellä eläimen vuodattaen veren peltoon.
Liha keitetään kotona, luut ja sulat kannetaan pellolle siihen
paikkaan, missä teurastus tapahtui. Samoin kertoo Vasiljev mainiten
lisäksi vielä erään toisen muistojuhlan, joka toimitetaan syksyllä
orasmaalla. Uhrieläimenä käytetään joko lehmää tai hevosta ja uhriin
ottavat osaa miehet, vaimot ja lapset. Tässäkin juhlassa uhrimenot
kynttilöineen ja vainajia varten asetettuine kaukaloineen muistuttavat
täydellisesti yleistä muistojuhlaa.
Myöskin syrjänien käsityksen mukaan vainajat monella tavalla ottavat
osaa jälkeenjääneiden kohtaloon. Vihoitettuina ne kyllä voivat tehdä
kaikenlaisia tuhoja, lähettää tauteja, kätkeä karjat metsään j.n.e.,
mutta suopeina ollen ne ovat elossaolevien monipuolisia suojelushenkiä.
Metsäsiä ne opastavat sukulaismetsämiestä, ajavat riistaa satimiin ja
kaloja verkkoon. Laitumella ne vartioivat karjaa suojellen sitä
pedoilta. Viljavainioilla ne valvovat viljan kypsymistä. Matkoilla ne
varjelevat matkamiestä pahoista ihmisistä. Senvuoksi syrjänit, kuten
Nalimov huomauttaa, kääntyvät mitä erilaatuisimmissa asioissa vainajien
puoleen. Kun he menevät metsään, pyytävät he niiltä saalista, kun he
laskevat karjan laitumelle, pyytävät he niitä sitä suojaamaan ja kun he
kylvävät viljan peltoon, rukoilevat he esi-isiään antamaan hyvän sadon.
Myöskin maanviljelysjuhlissa, esim. Iljan päivänä, rukoilevat syrjänit
taivaan jumalan ohella vainajia. Leikkuun jälkeen he viettävät
muistajaisia syöden erikoista _t'shomor_ nimistä muistajaisruokaa, joka
valmistetaan voista ja ohrajauhoista ja jota heillä ennen on ollut
tapana asettaa pelto-osien väliselle pientarelle kuolleita varten.
Että syrjänit todella ovat pitäneet ja yhä pitävät vainajia
suojelushenkinään, osoittaa lisäksi heidän tapansa rakentaa uudet
asuntonsa aina mikäli mahdollista vanhojen paikalle, jossa esi-isät
aikoinaan elivät ja jossa siitä syystä myös heidän henkensä
oleskelevat.
Paitsi elannon huolissa votjakit anovat esi-isien siunausta kaikille
yrityksilleen ja pyrkimyksilleen. Niin on esim. avioliittoa
solmittaessa yleinen tapa kääntyä rukouksilla ja uhreilla vainajien
puoleen. Uhri luvataan tavallisesti jo itse hääpäivänä, kunnes se
sopivassa tilaisuudessa pannaan toimeen. Tällaisessa tapauksessa
käytetään uhriteuraina suuria kotieläimiä, hevosia ja lehmiä. Itse
toimitus muistuttaa täydellisesti _val-suan_ menoja siinäkin suhteessa,
että uhriteuraan luut lopuksi saatetaan juhlallisesti _li-kujan_
paikkaan. Muutamat, jotka uskovat, ettei sen jälkeen, kuin hääpäivänä
luvattu uhri on teurastettu, enää synny lapsia, siirtävät uhrilupauksen
toteuttamisen niin myöhäiseen aikaan kuin mahdollista.
Onpa itse ihmisen elämäkin votjakkien käsityksen mukaan vainajien
lahja. Bogaevskij huomauttaa, miten läheinen yhteys esi-isäin ja
jälkeläisten välillä ilmenee votjakkien uskossa, että vainajat antavat
syntyvälle hengen. Tämä käsitys esiintyy ilmeisesti siinä, että
vaikeiden synnytystuskien aikana käännytään rukouksilla esi-isien
puoleen. Vereshtshagin mainitsee tapauksen, jolloin eräs vaimo
kuolleena syntynyt lapsi sylissään rukoilee: "vainajat, veljet, antakaa
lapselle henki!" Pervuhin sanoo, että kätilöakka, kun hän vaikean
synnytyksen aikana on turhaan kääntynyt useiden jumalien puoleen,
vihdoin alkaa rukoilla synnyttäjän ja tämän miehen arvokkaimpia
sukulaisvainajia, mainitsee heitä nimeltä ja samalla lupaa toimittaa
heille uhreja. Sama kirjailija kertoo lisäksi, että, jos äsken
synnyttäneen äidin vanhemmat jo ovat kuolleet, pidetään välttämättömänä
toimittaa lapsen ensimäisinä elinviikkoina muistajaiset kuolleiden
kunniaksi. Ne toimitetaan myös lapsen sairastuessa silloin, kun tietäjä
on ilmoittanut taudin johtuvan siitä, että äidin isä tai äidinäiti
haluaa lapsen luokseen.
Myös matkoilleen votjakit pyytävät vainajain siunausta. Vasiljev
kertoo, että kun votjakit menevät vieraisiin, muistelevat he kuolleita
omaisiaan, ja kun he palaavat kotiin, muistelevat he niiden omaisia,
joiden luona he ovat olleet vieraisilla. Vereshtshagin lausuu, että
Sarapulin piirin asukkaat matkustaessaan häihin ottavat mukaansa
leivänpalasia, joita he heittävät peltoveräjien ja aitausten ääreen
pyytäen, etteivät vainajat lähettäisi heille tauteja matkalla. Siinä
tapauksessa, että jokin vastoinkäyminen sattuu maantiellä, matkamies
tai hänen hevosensa sairastuu, vankkurinpyörä särky j.n.e., joiden
vaurioiden ajatellaan vainajista aiheutuvan, uhrataan paikalla mukana
olevista muonavaroista. Itäisillä votjakeilla on oikein vakituisia
"katurukouksia" (_uram-ves_), joita toimitetaan syksyllä myöhään,
useasti vasta talvikelin tultua. Kyläkadulle sytytetään silloin nuotio,
jonka ääressä teurastetaan varsa ja aterioidaan. Luut viedään
_li-kujan_ paikkaan. Jakovlev kertoo, ettei tähän uhritoimitukseen
kutsuta vieraita ja että hevonen uhrataan kylän yhteisillä varoilla.
Aptiev mainitsee samantapaisen uhritoimituksen nimellä _ser sures_
("perimäinen tie"), jonka hän sanoo tapahtuvan joka kuudes vuosi.
Silloin uhrataan musta härkä, mutta ei kadulla eikä tiellä, vaan muussa
määräpaikassa. Rukouksessa votjakit kääntyvät sen seudun taudinhenkien
puoleen, josta esi-isät ovat paikkakunnalle muuttaneet, ja anovat,
etteivät ne saapuisi heidän luokseen seutuun, missä he nykyään asuvat,
tuottamaan heille onnettomuutta. Olettamatta, että nämä tavat olisivat
lainattuja, huomautettakoon, että myöskin tshuvasseilla on ollut tapana
uutisasutuksissa muistella vanhan kotipaikan henkiä.
Lopuksi mainittakoon vielä eräs uhritoimitus, joka osoittaa, miten
monella tavalla, vähäpätöisimmissäkin asioissa vainajat votjakkien
käsityksen mukaan saattavat vaikuttaa elossaolevien toimiin. Se
toimitetaan manalle menneiden kunniaksi silloin, kun kumyshkan
keittäminen ei ota onnistuakseen. Vasiljev kertoo, että votjakittarilla
on tapana, kun viinanpoltto menestyy huonosti, uhrata musta kana
lepyttääkseen vainajien henkiä. Bogaevskij huomauttaa lisäksi, että
muutamien mielestä uhrijuhla on vietettävä koko suvun kesken, jolloin
jokaisen on omista vainajistaan pidettävä huoli, sillä eihän aina voi
tietää, kuka niistä häiritsee väkijuoman keittämistä.
Mainitut esimerkit ovat kaunopuheisia todistuksia siitä, miten
huomattava osa esi-isillä on ollut syrjänien ja osaksi yhä edelleen on
pakanallisten votjakkien maailmankatsomuksessa. Sanomme osaksi, sillä
myöhempänä aikana ovat uudenaikaisemmat ja kehittyneemmät käsitykset
yhä enemmin ja yleisemmin alkaneet syrjäyttää vanhoja, alkuperäisiä.
Niin ovat meidän aikanamme jo monet elämänalat, jotka nähtävästi ennen
ovat olleet vainajien suojeltavina, vähitellen saaneet oman
erikoishaltiansa. Onpa aikojen kuluessa itse taivaanjumala _Inmar_
monista votjakkien rukouksista syrjäyttänyt sen sijalla ennen olleet
isä- ja äitivainajain nimet. Nykyaikana, huomauttaa Jelabuzhskij, eivät
votjakit puhuessaan vainajiin kohdistuvista rukouksista enää myöskään
käytä sanaa _vesaskini_ ("rukoilla"), jota he aina käyttävät muista
palvomisista puhuessaan, vaan sen sijaan sanaa _jibirtini_
("kumartaa"). Viimeksimainittu tiedonanto ei kuitenkaan koske kaikkia
votjakkialueita, sillä monella taholla, missä vanhoja käsityksiä ja
tapoja yhä edelleen pidetään pyhänä, on vainajilla vielä meidän
päivinämme huomattava sija myöhemmänkin ajan haltiain rinnalla. Ilman
syytä ei siis Jelabuzhskij nimitä vainajainpalvelusta votjakkien
"pakanuuden linnoitukseksi".
Vainajainpalveluksen suuri merkitys ilmaantuu lisäksi siinä, että
votjakit eivät pidä esi-isiään ainoastaan tapojensa ja uskonnollisten
menojensa säätäjinä, vaan myös niiden suojelijoina. Vainajat ovat
heidän käsityksensä mukaan vanhojen tapojen vartiat. Gavrilov mainitsee
Kasanin läänin votjakkien väittävän, että jos ei nykyään elävä kansa
noudata tapoja, joita isät ovat sille säätäneet, niin vainajat
rankaisevat sitä viljankadolla. Samat käsitykset ovat vallalla kaikilla
votjakkialueilla. Tässä suhteessa eivät luonnon jumalat kykene
kilpailemaan vainajien kanssa. Vasta varsin myöhäisenä aikana astuu
taivaanjumala vieraan kulttuurin vaikutuksesta tässäkin suhteessa
vainajien rinnalle.
Hyvin huomattava merkitys on vainajainpalveluksella myös yhteiselämän
alalla. Todistuksena siitä on votjakkien mielenkiintoinen
_kuuala_-palvonta.
Kuala-palvonta.
Manalle menneitten lukemattomassa joukossa, joiden nimet ja maine pian
joutuvat unhoon, on toisia, joilla votjakkien yhteiselämässä on ollut
huomattavampi sija ja vaikutusvaltaisempi asema ja jotka siitä syystä
tulevat kauemmin kuin muut säilymään jälkeläisten muistissa. Niin on
varsinkin suvun ja perhekunnan esivanhempain laita, joita miespolvesta
toiseen palvotaan suvun suojelushenkinä. Kotionnen vartioina on heille
pyhitetty erityinen, pienehkö votjakkitalon pihassa oleva rakennus,
jonka nimikin _kuala_ eli _kua_ on suomalais-ugrilaista perua ja vastaa
suomenkielen _kota_ sanaa.
_Kuala_ on aitan tapainen, perustaa vailla oleva nelinurkkainen
hirsirakennus, jossa ei ole ikkunaa eikä välikattoa ja jonka permantona
on kovaksi tallattu tanner. Sen keskellä on kivien reunustama tulisija,
jossa on suuri rautainen pata, joko asetettuna koholle kivien nojaan
tai kiinnitettynä katonalaisista orsista riippuvaan rautaketjuun.
Tulisijasta nousee savu ilmaan lautakatossa olevan reppanan kautta.
Matala ovi on useimmiten sivuseinällä, riippuen siitä, että mainittu
rakennus votjakkitalossa tavallisesti sijaitsee siinä rakennusryhmässä,
joka neliönmuotoisen pihan toisella sivulla kulkee yhdensuuntaisena
päärivin kanssa. Nykyaikana votjakit käyttävät kualaa useimmiten
ainoastaan talousesineiden säilytyspaikkana, mutta muinaisina aikoina,
jolloin heidän rakennustapansa ei ollut kehittynyt nykyiseen muotoonsa
ja jolloin senaikaisten elinkeinojen vuoksi usein oli siirryttävä
paikasta toiseen, oli vaatimaton kota votjakkiperheen ainoa
asuinrakennus.
Muistona tästä etäisestä ajasta, jota votjakit vielä tarinoissaan
muistelevat, on muutamissa seuduin meidän päiviimme asti säilynyt tapa
käyttää kualaa paitsi varastoaittana myös perheen keitto- ja
aterioimishuoneena, varsinkin lämpimänä vuodenaikana. Tässä tapauksessa
se osaksi on sisustettu asuinrakennuksen tapaan, pitkin seiniä ovat
paksut honkaiset penkit ja ovensuupuolen jommassakummassa nurkassa on
pöytä, jonka ääreen perheväki kesällä kokoontuu aterian ajaksi. Joskus
on seinällä vielä kaappikin talousesineiden säilyttämistä varten.
Votjakkien vanhanaikaisen asuinrakennuksen muistorikkain ja samalla
huomattavin esine on kuitenkin kodan perällä noin miehen korkeudella
oleva, vanhuuttaan tummentunut lautahylly, jossa viime aikoihin asti,
muutamissa seuduin vielä meidän päivinämme, näkee vähäisen, niinipuusta
valmistetun kannellisen vakan. Tämä vaatimaton vakkanen, jonka suuruus
ja muoto eri paikoissa jonkun verran vaihtelevat, on votjakkien
pyhin esine, sillä siihen ei ainoastaan kätkeydy heidän sukunsa
lapsuudenuskonto, esi-isien huokaukset ja toiveet, vaan paljoa enempi
-- sen ääressä elossaolevat uskovat voivansa lähestyä manalle menneitä
sukupolvia. Pyhäkkönä onkin kuala voinut säilyä entisellään huolimatta
siitä, että votjakit maanviljelyksen tultua pääelinkeinoksi ovat
alkaneet rakentaa itselleen ajanmukaisempia asuntoja.
Kuala-palvonnan vainajainpalvelusta muistuttava luonne ilmenee siinä,
että kuala-uhrit aina ovat toimitettavat määrätyn suvun (_belak_)
kesken. Toista sukuperää oleva henkilö ei milloinkaan tule palvomaan
toisen suvun pyhäkköön. Miten tarkkoja votjakit tässä suhteessa ovat,
osoittaa Bogaevskijn huomautus, että, jos perheessä on ottopoika
toisesta suvusta, on hänen kuala-uhrin aikana mentävä oman sukunsa
rukouskualaan palvomaan, vaikka se olisikin toisessa kylässä.
Tämä seikka selittää kuala-palvonnan merkityksen votjakkien
yhteiskuntaelämässä. Katkeamattomana yhdyssiteenä samaan perhe- ja
sukukuntaan kuuluvien kesken, ei ainoastaan elossa olevien, vaan myös
elävien ja manalle menneiden välillä se yhdistää nykyisyyden hämärään
muinaisuuteen. Jokainen votjakki vieraaseenkin seutuun muutettuaan
pitää pyhimpänä velvollisuutenaan tuntea sukuperänsä, mikä ei olekaan
varsin vaikeata, kun kullakin votjakkisuvulla on oma omituinen
nimityksensä. Nämä sukunimitykset ovat sanoja, joiden merkitys
useimmiten jo on joutunut unhoon, kuten esim. _mozhga, kaksa, kuija,
turja_ j.n.e., mitkä vieläkin ovat hyvin yleisiä nimiä varsinkin
Vjatkan votjakkien kesken. Uusia sellaisia meidän päivinämme enää
tuskin saattaa syntyä. Sukunimistä voivat veriheimolaiset vieraassakin
seudussa tuntea toinen toisensa. Tämä on sitä tärkeämpää, kun votjakit
pitävät rikoksena mennä avioliittoon samaan kuala-sukuun kuuluvien
kanssa, sillä avioliittoeste ei heillä rajoitu ainoastaan läheisimpiin
omaisiin, vaan ulottuu usein verrattain suureen sukupiiriin. Niinpä
esim. _mozhga_-sukuinen mies Permin läänissä ei entisaikaisen
käsityksen mukaan saata mennä avioliittoon samansukuisen naisen kanssa,
olipa tämän kotipaikka miten kaukana tahansa Ufan tai Vjatkan
lääneissä.
Votjakkien sukunimien alkuperästä on olemassa erilaisia otaksumia.
Smirnov pitää niitä naisniminä ja arvelee, että ne alkujaan ovat suvun
myytillisen, kaukaisen kantaäidin nimityksiä. Ne polveutuvat muka n.s.
materniteetin aikakaudelta, jolloin sukuperä luettiin äidin puolelta.
Yksinkertaisinta ja varminta lienee kuitenkin pitää niitä ainoastaan
eri sukuryhmien nimityksinä, jotka sukukyliä muodostaen ovat asettuneet
asumaan erikseen. Kylällä ja siinä asuvalla suvulla onkin usein sama
nimitys, toisinaan kutsutaan uutiskylääkin kotikylän nimityksellä. Jos
uutiskylässä on useampia sukuja, on kylällä sama nimi kuin siinä
asuvalla vanhimmalla suvulla. Että votjakkikansalla todella on
luonnollinen taipumus pysyttäytyä ikäänkuin yhtenä perheenä, osoittavat
esimerkit, joita Haruzin mainitsee Sarapulin piiristä. Hän kertoo, että
eräässä Norja nimisessä kylässä vielä joku aika sitten 16 perheenisää
eli taloudellisessa suhteessa niin läheistä yhteiselämää, että, vaikka
he asuivat eri tuvissa, siitä huolimatta kaikki olivat samassa ruuassa.
Lisäksi hän mainitsee erään toisen kylän, jossa 20 erikseen asuvaa
miestä kaikki olivat yhdelle yhteiselle päämiehelle kuuliaisia.
Materniteetin aikuisena muistomerkkinä Smirnov pitää ennen kaikkea sitä
seikkaa, että votjakkitarta miehelässä ei kutsuta hänen syntymä-, vaan
hänen sukunimensä mukaan. Tämä seikka ei kuitenkaan kelpaa
todistukseksi siitä, että votjakit joskus olisivat lukeneet suvun äidin
puolelta, sillä edellämainitusta omituisesta tavasta huolimatta
sukunimi menee perintönä niin hyvin pojalle kuin tytölle säännöllisesti
isän puolelta. Paljoa yksinkertaisempi ja todenmukaisempi lienee se
selitys, että votjakit tuodessaan vaimon vieraasta sukupiiristä, joka
entisinä aikoina lienee tapahtunut ryöstämälläkin, kutsuivat häntä
sanotun sukukylän nimellä erotukseksi siitä suvusta, johon hän
avioliiton kautta oli liittynyt. Buch kertoo vielä nykyään muutamissa
seuduin Sarapulin piirissä olevan tapana, että vaimo avioliittoon
mentyään saa sen kylän nimen, josta hän on kotoisin. Tähän on sitä
suurempi syy, kun vaimoa vaimonakaan ei ole pidetty miehen sukuun
kuuluvana, sillä hänellä on eri esi-isät ja eri suku-kuala, jossa hänen
vielä miehelle mentyään toisinaan on käytävä palvomassa tautien ynnä
muiden vastoinkäymisten kohdatessa.
Paitsi sukunimeä yhdistää votjakkiperhekunnan perheen puumerkki (_podem
pus_), jolla votjakit, samoin kuin monet paimentolaiskansat,
merkitsevät omaisuutensa. Se on tavallisesti jonkin esineen kuten
renkaan, ristin, hanhenjalan, kirveen y.m. karkea jäljennös. Isän
merkki jää vanhimmalle pojalle, joka jää asumaan isän tupaan. Muiden
miespuolisten jäsenten on, muuttaessaan isän kodista, hankittava
itselleen uusi merkki, joka tavallisesti vähäpätöisillä lisäyksillä tai
muutoksilla muovaillaan vanhan kodin merkistä. Uuden merkin saatuaan
eivät votjakit kuitenkaan silti unohda isän kodin merkkiä, joka on
samalla sen rukous-kualan merkki, joka sijaitsee vanhan kodin pihalla.
Isältä vanhimmalle pojalle sukuperintönä mennen saattaa siis sukumerkki
toisinaan olla varsin vanha. Siitä samoin kuin sukunimestä saattavat
veriheimolaiset tuntea toinen toisensa vieraassa seudussa.
Sukuperintönä puumerkin mukana saa vanhin poika isän kuoleman jälkeen
paitsi kotitaloa ja kualaa myös kualan-vartian (_kualaut'is_) viran,
jolla nimityksellä votjakit nimittävät sitä henkilöä, jonka tehtävänä
on rukous-kualassa toimittaa uhritoimituksia. Siinä tapauksessa, ettei
miespuolista perillistä satu olemaan, menee kualan-vartian virka
perintönä vainajan veljelle tai muulle lähimmälle miespuoliselle
sukulaiselle.
Paitsi perhekunnan rukous-kualassa, jota sen isäntä samalla käyttää
keittohuoneena ja varastoaittana ja jossa ainoastaan asianomainen
perhekunta palvoo, ottavat votjakit osaa uhritoimituksiin myöskin siinä
kualassa, jonka vartia polveutuu, mikäli mahdollista, suoraan kyläsuvun
kantaisästä. Jälkimäiseen n.s. suku-kualaan verraten nimitetään
perhekunnan pyhäkköä "vähäksi kualaksi" (_pokt'shi kuala_). Vähäisiä
rukous-kualoja on votjakkikylässä useita, ei kuitenkaan yhtä monta kuin
perhettä, sillä jokaisen talon pihakualaa ei käytetä pyhäkkönä. Tämä
johtuu siitä, ettei jokainen perheellinen votjakki, joka on irtaantunut
isän kodista ja hankkinut itselleen oman talouden, heti perusta
itselleen pyhäkköä, vaan yhä edelleen käy palvomassa isän ja, jollei
tälläkään satu sellaista olemaan, isoisän kualassa, jonka vartiana on
tästä suoraan polveutunut henkilö, jos mahdollista, vanhin poika. Tässä
näyttää siis edellämainittujen esimerkkien lisäksi olevan viittaus
siihen, että votjakkiperhekunta entiseen aikaan on ollut nykyistä
suurempi sulkien helmaansa useita pieniä aliperheitä, jotka luultavasti
ovat asuneet samassa taloryhmässä saman perheenpään alaisina.
Suku-kualoja on sitä vastoin ainoastaan yksi, jos kylä on sukukylä,
mikä on useimpien vanhojen votjakkikylien laita. Ostrovskij kertoo
Kasanin läänistä, että siellä miltei joka votjakkikylän muodostaa yksi
ja sama suku. Siinä tapauksessa, että kylään, kuten uutiskyliä
perustettaessa usein sattuu, on saapunut kansaa, jotka polveutuvat eri
suvuista, on kylässä tavallisesti yhtä monta kualaa kuin sukuakin.
Siten saattaa uutiskylässä joskus olla 3, 4, jopa 5:kin suku-kualaa.
Kutakin suku-kualaa kutsutaan sen suvun nimellä, joka siinä palvoo:
_mozhga-kuala, utsha-kuala_ j.n.e. Samoin kutsutaan kualan palvojia
sukunsa mukaan _mozhga-pijos_ (m.-pojat), _utsha-pijos_ j.n.e.
Suku-kualojen luvusta saattaa siis helposti tietää, miten monta sukua
on kylässä. Useista eri suvuista muodostettuja kyliä on varsinkin
itäisten votjakkien keskuudessa, jotka uutisasukkaina ovat siirtyneet
vieraaseen seutuun. Siinä tapauksessa, että suku-kualoja sattuu kylässä
olemaan useita, sijaitsevat ne tavallisesti vartiansa pihalla, eivät
missään suhteessa eroa tavallisesta perhe-kualasta ja käytetään kuten
viimeksimainittuja usein myös taloustarpeiden säilyttämiseen. Sitä
vastoin, jos kylä on ainoastaan yhden suvun asuma ja siinä siis on
ainoastaan yksi suku-kuala, saa tämä perhe-kualojen rinnalla aivan
erikoisen aseman. Harvoin se sijaitsee siinä tapauksessa enää vartiansa
pihalla, jolla sitä paitsi saattaa olla oma tarve-kuala, ja harvoin
käytetään sitä silloin enää talousesineiden säilytysaittana.
Suku-kualaa, jota vähään kualaan verraten nimitetään isoksi (_budzim
kuala_) ja kylän yhteisenä pyhäkkönä kylä-kualaksi (_gurt-kua_),
sijaitsee tavallisesti vartiansa kasvitarhassa tahi kylässä tai sen
syrjässä olevassa pienessä, erikseen aidatussa puistikossa. Pervuhin
sanoo niiden Glazovin piirissä olleen jokien rannoilla sekä korkeilla
mäillä, toisinaan ne olivat rakennetut puiden alle ilman kattoa.
Georgin ynnä muutamissa muissa vanhoissa lähteissä mainitaan niiden
sijainneen kylän lähellä olevassa metsässä. Kyläpyhäkkönä on suku-kuala
saanut yksinomaan uskonnollisen merkityksen, joskus pidetään sitä niin
pyhänä, etteivät esim. naiset saa siihen astua. Se on siis votjakeilla
vähitellen muodostunut jonkinlaiseksi kyläkirkoksi, jonka kehitykseen
ainakin eteläisillä alueilla tatarikylissä olevat muhamettilaiset
rukoushuoneet (metshet) aivan ilmeisesti ovat vaikuttaneet.