hän lausuu, etteivät noita kylässä juhlivia joukkoja muodosta henkilöt,
jotka aina olisivat samaa sukuperää, sillä hyvän naapuruuden siteet
saattavat yhdistää ihmisiä myös yleisissä muistojuhlissa. Naapuruuden
perustuksella vietetyt muistajaiset kuuluvat epäilemättä kuitenkin
myöhäisempään aikaan. Vanhimman tavan mukaan olivat muistajaiskokoukset
aina vain sukukokouksia, sillä sukulaisten yhtyminen kuuluu jo itse
vainajainpalvonnan luonteeseen ja sitä paitsi vainajalle valmistettua
uhriruokaa vanhemman käsityksen mukaan eivät sivulliset saaneet
nauttia.
Sukua, jonka perustuksella muistajaisseurat kokoontuvat, tietää
Vasiljev votjakkien nimittävän sanalla _bel'ak_, ja kertoo, että
määrättynä päivänä kaikki suvun jäsenet saapuvat taloon, joka
tavallisesti sijaitsee sukualueen äärimäisessä perukassa. Eräs suvun
vanhimmista ukoista pukeutuu tällöin vanhaan kauhtanaan ja alkaa
valmistaa vahakynttilöitä. Kun niitä on valmistunut tarpeellinen määrä,
kiinnittää hän ne uuninsivuun ja alkaa muistella suvun vainajia.
Jokaiselle hän murtaa leipämurun, taittaa pienen pannukakun palan,
vuodattaa myös vähäisen kumyshkaa ja olutta sekä lisäksi lusikallisen
keittoa ja lientä näkymättömiä henkiä varten asetettuun kaukaloon.
Hänen jälkeensä tekevät samoin kaikki ne juhlavieraat, joiden vanhemmat
ovat siirtyneet manan majoille. Kaukalon sisällys, kuten yleensä
muistojuhlissa, annetaan myöhemmin koirille.
Miropoljskij mainitsee, että talo, jonne suku kokoontuu juhlimaan, on
suvun vanhimman talo. Sitä paitsi hän lausuu, että sukukokouksen
jälkeen vielä vuorotellen käydään juhlimassa yksityisissä taloissa.
Paitsi edellä mainittuja on olemassa vielä koko kyläkunnan keskisiä
muistojuhlia. Buch kertoo niitä nimitettävän _gurto kalike-kiston_.
Jokaisessa majassa katetaan sinä päivänä pöytä runsailla ruokavaroilla.
Iltapäivällä kokoontuvat kaikki kylän asukkaat paitsi äsken naituja
naisia, ja kulkevat tuvasta toiseen jättämättä yhtään käymättä.
Jokaisessa talossa kukin kävijä heittää ruokamuruja vainajia varten
asetettuun kaukaloon samalla, kun hän sanoo: "te kauan sitten manalle
menneet, pudotkoon teidän eteenne tämä ruoka, jonka me teille uhraamme."
On hyvin luultavaa, että mainitut koko kylän keskiset muistajaiset
polveutuvat ajoilta, jolloin votjakkikylät yleensä vielä olivat
sukukyliä, sillä Gavrilov tietää, että ainoastaan saman kylän asukkaat
ottavat osaa juhlaan, vieraista kylistä ei ketään kutsuta. Bogaevskij
huomauttaa samoin kuin Buch'kin, että vaimot, jotka hiljattain on
taloon tuotu, eivät ota osaa muistojuhlaan.
Kun kokonainen suku tai kylä ryhtyy yhteisesti viettämään muistajaisia,
kestävät ne tavallisesti useampia päiviä. Miropoljskij tietää niitä
vietettävän joskus kolme, joskus neljäkin päivää. Useimmiten päättyvät
ne kuitenkin jo seuraavan päivän aamuna. Gavrilov kertoo, että Kasanin
läänin votjakit teurastavat muistopäivän jälkeisenä aamuna kanaparin.
Sillä aikaa kun ruokaa keitetään, kutsutaan viidestä, joskus
useammastakin talosta sukulaisia, jotka eivät heti tullessaan istu
pöytään, vaan jäävät vähäksi aikaa lattialle seisomaan, kunnes
vartavasten valmistettu juhlaruoka on kannettu pöytään. Ukot ja akat
ottavat nyt lusikan käteensä ja vuorotellen vuodattaa kukin lientä
kaukaloon. Sitä paitsi vuodatetaan siihen myös muutamia pisaroita
olutta ja kumyshkaa sekä samalla muistellaan vainajia. Toisen päivän
juhla, huomauttaa kertoja, on oikeastaan vain vainajien
kohmelonparantamista varten (_makmir veskaton_).
Vasiljev sanoo, että toinen juhlapäivä samalla on vainajien
hyvästijättö. Kun kukko aamulla on teurastettu ja vainajia jälleen
edellisen päivän tavalla on kestitty lihalla ja juomalla, lausuvat
omaiset heille: "syökää, juokaa ja menkää kotiin toverienne luo, eläkää
sovinnossa, olkaa meille armollisia, suojelkaa meidän lapsiamme,
varjelkaa meidän toukojamme, eläimiämme ja lintujamme."
Määräaikaista yleistä muistojuhlaa viettävät votjakit paitsi kotona
myös kalmistossa. Shestakov tietää, että Glazovin piirin votjakit
kaikkien yleisten muistojuhliensa aikana käyvät kalmistossa, jonne he,
niin hyvin miehet kuin naiset, tavallisesti ratsastavat hevosten
selässä vieden mukanaan ruokaa ja juomaa. Haudalla he itkevät ääneen,
syövät ja juovat jättäen loput vainajien käytettäväksi. Pervuhin kertoo
heidän käyvän kalmistossa radonitsana sekä pokrovan päivänä, jota
viimeksi mainittua he kutsuvat "pikkumuistajaisiksi". Silloin he
teurastavat sorsan määrätyssä paikassa joen rannalla sekä vuodattavat
linnun veren virran veteen sanoen: "Tässä annamme teille verta, älkää
vihastuko, vanhukset". Lihan he keittävät kotona, pudottaen vainajille
osan pöydän alla olevaan ämpäripahaseen. Seuraavana aamuna he menevät
hautuumaalle vieden mukanaan munia, ohukaisia, olutta, suolaa, leipää
ja kumyshkaa. Täällä he sytyttävät kynttilän, levittävät liinan
haudalle, asettavat sille ruuat sekä ristien itsensä rukoilevat:
"Valossa vaeltakaa, vanhukset! Vieraaseen maahan läksitte, olkoon
teillä siellä sekä leipää että suolaa yhtäkyllin, ystävienne kera
sovussa eläkää. Teistä jäimme orvoiksi ja vähäväkisiksi, älkää
irroittako meidän käsiämme työstä, meidän perhettämme älkää hajoittako,
karjaamme älkää ahdistako. Tässä tuomme teille kynttilät. Aina valossa
vaeltakaa! Teitä varten ovat munakokkeli ja ohukaiset, vihatta ottakaa
vastaan meidän kestityksemme, syökää, juokaa ja laulakaa lauluja."
Syötyään he jättävät haudalle jätteet musertaen sinne muutamia
kokonaisia muniakin, samalla myös vuodattavat olutta ja kumyshkaa
toivottaen, että ravinto tulisi vainajien hyväksi.
Kaikilla votjakkialueilla ei kuitenkaan ole tapana käydä jokaisen
yleisen muistojuhlan aikana kalmistossa, useimmiten vietetään siellä
vain keväiset muistajaiset. Niin kertoo Georgi, että votjakit
kiirastorstaina vievät lihaa ja ohukaisia kalmistoon. Aleksandra Fuchs
mainitsee Kasanin läänissä olevan tapana ainoastaan keväällä helluntain
tienoissa käydä kalmistossa. Vielä nykyäänkin on useilla pakanallisilla
votjakeilla samanlainen tapa. Hautuumaalle mennessä tuodaan mukana
paitsi ruokaa ja juomaa myös lehtipuun vesa, joka tällöin istutetaan
viimeksi kuolleen omaisen haudalle. Nykyäänkin on muutamin seuduin,
kuten Kasanin läänin Mamadyshin piirissä, tapana myös pystyttää noin
kyynärän pituinen "muistotolppanen" (_d'ibo_) tai "merkki" (_bilgi)
kir-kujan_ paikkaan niiden vainajien muistoksi, jotka matkoilla tai
sodassa kuolleina ovat haudatut vieraaseen seutuun. Tolpan viereen
rakennetaan joskus vielä pieni yksijalkainen pöytä, jolle omaiset
muistojuhlaa viettäessään sytyttävät kynttilän sekä asettavat
vainajalle kananlihaa, ohukaisia y.m. muistajaisruokia. Tolppanen on
pystytettävä, "jotta vainajan henki (_lul_) saapuisi kotikylään".
Ruokauhri tällaisessa tapauksessa toimitetaan ainoastaan kerran kunkin
asianomaisen vainajan kuoleman jälkeen.
Myöskin syrjänit, joiden yleiset muistojuhlat ovat samanaikaiset ja
samantapaiset kuin venäläisen kirkon, viettävät helluntainaikaisia
(_semik_) muistajaisia haudoilla, jonne silloin kannetaan runsaasti
kaikenlaista syötävää ja juotavaa. Hlopin kertoo, että ruoka koetetaan
tuoda paikalle niin kuumana kuin mahdollista, sillä kansa uskoo, että
vainajat nauttivat ruuan höyryn. Kun juhlavieraat ovat nauttineet
osansa, jaetaan loput kerjäläisille. Muutamat siroittavat ruokaa myös
haudoille. Entiseen aikaan oli vielä tapana tehdä kuoppa vainajan suun
kohdalle ja valaa siihen juomaa. Niin kertoo Popov, että naiset
Tsherdinskin piirissä tulivat _semik_ juhlana sukulais-vainajiensa
haudoille tuoden mukanaan mesijuomaa ja pannukakkua. Viimeksimainittua
he paloittelivat haudalle, mutta mesijuomaa he valoivat kuoppaan, jonka
kaivoivat kuolleen suun kohdalle ja sanoivat itkusuin: "juo, juo!"
Glazovin piirin syrjäneillä on ollut tapana asettaa ruokaa tuohisiin ja
ripustaa ne vainajia varten kalmiston puihin.
Kestitessään ja muistellessaan kuolleita omaisiaan on
viimeksimainitulla kansalla lisäksi ollut tapana niin hyvin peijais-
kuin muissa muistojuhlissa virittää itkuvirsiä vainajien kunniaksi.
Itkuvirsiä tavataan myö& pohjoisinten alueitten, esim. Glazovin piirin,
votjakeilla. Siihen katsoen, ettei niitä eteläisillä votjakkialueilla
ole olemassa, voinee olettaa, että niiden alkuperä on etsittävä
venäläisten taholta.
Votjakkien muistajaisajoista huomattavin on pääsiäisen tienoo, jolloin
kaikkien kuolleiden uskotaan olevan liikkeessä. Varsinkin
kiirastorstain yönä, jota useissa seuduin kutsutaankin _kulem-poton üi_
("kuolleidenkulku-yö") uskotaan vainajien saapuvan elävien ilmoille.
Tähän aikaan suoritetaan monenlaisia taikauskoisia menoja, joiden
tarkoituksena on suojella elossa olevia kuolleitten aikaansaamilta
tuhoilta.
Jo aattoiltana on useissa seuduissa ollut tapana piirtää veitsellä,
kirveellä tai uuniluudalla piiri talon ympäri. Ikkunat, savupiiput ja
muut huoneessa olevat aukot suljetaan tarkoin. Ikkuniin asetetaan
teräsesineitä, oven ja ikkunain pieliin asetetaan katajan, kanervan tai
pihlajan oksia. Kristityt piirtävät sitä paitsi oviin ja seiniin
ristinmerkkejä. Ennen levolle menoa savustetaan vielä huone katajan
oksilla. Seuraavana aamuna sytytetään pihalle olkituli, jonka yli
perheväki perätysten hyppii lausuen: "_Inmar_ antakoon terveyttä".
Lisäksi kylvetään saunassa ja sen jälkeen ryhdytään pitämään
muistojuhlia.
Usein liittyy näihin puhdistus- ja suojeluskeinoihin vielä n.s. pahojen
henkien karkoittamismeno. Pervuhin kirjoittaa Glazovin piirin
votjakeista, että he keräävät vanhoja harkkorautoja, porkkia, pyssyjä
j.n.e. sekä menevät lähimpään ryteikköön meluten, ampuen ja huutaen
karkoittamaan vuoden ajaksi susia ja muita petoja. Palattuaan sieltä he
ottavat viikatteen, uuniluudan ja lapion sekä pesästä tuhkaa ja
piirtävät niillä talojensa ympärille piirin suojellakseen kotejaan
velhojen ja noitien pahanilkisiltä vehkeiltä, sillä pahat henget ovat
heidän käsityksensä mukaan tänä aikana kaikkialla pahaa tekemässä.
Senvuoksi he myös siunaavat itsensä ja karjansa sanoen: "_osto Inmar_!"
Mennessään levolle he sulkevat ikkunat, savureiän ja alustan aukot,
jotteivät noidat pääsisi sisään. Tuvan peränurkassa olevalle pöydälle,
joka on valkoisella liinalla katettu, asettavat he vehnäkakun ja suolaa
lepyttääkseen hyviä henkiä, jotka yöllä suojelevat nukkuvia. Muutamin
seuduin nuorukaiset istuvat asestettuina koko yön tuvan tai aitan
katolla noitia ja velhoja vaanimassa. Noidat ilmestyvät tavallisesti
kissan, koiran, joskus myös suden muodossa.
Vainajain kestitsemisestä kiirastorstain vastaisena yönä on säilynyt
jälkiä niidenkin votjakkien keskuudessa, jotka jo kristinuskoon
kääntyneinä ovat alkaneet noudattaa venäläisen kirkon tapoja. Kuitenkin
toimitetaan henkien karkoittamismeno, joka Pervuhinin mukaan Glazovin
piirikunnassa sekä Koshurnikovin ja Vereshtshaginin mukaan Sarapulin
piirissä liittyy kiirastorstain viettoon, useissa seuduin jo
palmusunnuntain aattona. Niin kuulin Birskin piirikunnassa kerrottavan,
että pojat ja tytöt yllämainittuna yönä lyövät kylän läpi kulkiessaan
pajunvitsoilla talojen portteihin ja seiniin sekä joskus tupaan
päästessään vuoteessa makaavia ihmisiäkin huutaen: "vervagistir". Siten
he menettelevät siihen asti, kunnes kukko kiekuu, jolloin vitsat
heitetään kylän ulkopuolella olevalle kedolle tai poltetaan tulessa.
Palatessaan kylään kiiruhtaa kukin askeleitaan, sillä sitä, joka
viimeisenä saapuu, ajatellaan jonkun onnettomuuden kohtaavan. Aamulla
päivän valjetessa on muutamilla vielä tapana käydä karjapihassa
lyömässä kutakin elukkaa pajunvitsalla selkään. Vasiljev, joka
varmaankin tässä kuvailee Sarapulin piirin votjakkeja, mainitsee heidän
lyödessään huutavan: "me karkoitamme tauteja ja sairautta". Sitä paitsi
hän kertoo, että pahojen henkien karkoittajilla tavallisesti on
kädessään myös pihkaisia tulisoihtuja käydessään kylän toisesta päästä
toiseen. Gavrilov mainitsee votjakkien kutsuvan näitä menoja _putshi
shukkon_ (pajulla lyöminen).
Kasanin läänissä liittyy palmusunnuntaisiin tapoihin jonkinlaisia
näytelmiäkin, jotka suoritetaan tavallisesti ennen varsinaista
henkienkarkoittamismenoa. Jo edellisenä aattoiltana kerääntyvät
nuorukaiset jonnekin kylän äärimäisellä syrjällä olevaan saunaan, jonne
he tekevät tulen ja alkavat leikkiä monenlaisia leikkejä kuten
veronkantoa ja sotilasten värväystä. Veronkantoa varten valitaan
kaikenlaisia asiaankuuluvia virkamiehiä, veronkantajia, tarkastajia ja
tuomareita, vieläpä poliisimiehiäkin järjestystä ylläpitämään.
Verorahana, jota kerätään kultakin hengeltä, käytetään tässä
tilaisuudessa papuja, joita itse kukin tullessaan tuo mukanaan.
Muutamat niskoittelevat. Heiltä otetaan saatavat väkivallalla. Toiset
saavat kärsiä rangaistustakin. Sen jälkeen alkaa sotaväen värväys.
Nuorukaiset valitsevat keskuudestaan muutamia, joille annetaan
kenraalin, kapteenin tai jonkun muun ylhäisen sotaherran arvo. Nämä
ryhtyvät värväämään sotaväkeä valtakunnan palvelukseen. Kun se on
tehty, alkavat harjoitukset. Sotamiehet voimistelevat keppi kiväärinä.
Vihdoin puoliyön aikaan komentaa kenraali miehiään juoksemaan kylään
paholaista karkoittamaan.
Paitsi kiirastorstain ja palmusunnuntain öinä tapahtuu määräaikainen
henkien karkoitus eräissä seuduin, pääasiallisesti kuitenkin vain
pohjoisilla alueilla, muutamina muinakin aikoina. Sellaisena aikana
mainitsee Vasiljev edellisten lisäksi palmusunnuntain jälkeisen
maanantain. Buch kertoo "shaitanin karkoittamisen" tapahtuvan
seitsemäntenä päivänä joulun jälkeen. Joulunaikaisesta karkoittamisesta
puhuu myös Vereshtshagin sanoessaan, että Sarapulin piirin votjakit
valmistavat 3:ntena joulupäivänä itselleen vähäisen puuvasaran, jolla
karkoittavat pahoja henkiä. Aseesta, jota toimituksessa käytetään, on
meno saanut nimen _t'shokmor_ ("vasara"). Erään sanomalehtitiedon
(1851) mukaan tapahtuu pahan hengen karkoitus Malmyzhin piirissä uuden
vuoden aattona. Glazovin votjakeilla ovat mainitut menot liittyneet
useiden kristillisten juhlien yhteyteen. Yleisin ja alkuperäisin
henkien karkoittamisaika on kuitenkin pääsiäisen tienoo, ennenkaikkea
kiirastorstain vastainen yö. Venäläisten palmusunnuntaina käytettyihin
pajuvitsoihin liittynyt taikausko on sen luultavasti siirtänyt
viimeksimainittuun päivään. Siihen viittaa votjakkien huudahduskin
"vervagistir", jonka sisältöä he eivät osaa selittää, mutta joka
sanontatapa on yhtä hyvin tunnettu Kasanin kuin Ufan läänin alueilla,
sillä huudahduksen alkuosa tuskin voi olla mikään muu kuin venäläinen
"verba" (pajunoksa). Joka tapauksessa on huomattava, että henkien
kestitsemistä ei toimiteta minään muuna yllämainituista päivistä kuin
kiirastorstaina.
Samoin kuin votjakit uskovat myös muut ympärillä asuvat kansat, kuten
kristityt tatarit, tshuvassit ja tsheremissit vainajain henkien
olevan näihin aikoihin liikkeessä. Yleensä näyttää kaikilla
itäeurooppalaisilla kansoilla, venäläisilläkin, keväänaika, joko
pääsiäisen tai helluntain tienoo, olleen kuolleiden kulkuaika.
Syrjänien nykyisen käsityksen mukaan tapahtuu vainajien vaeltaminen
_semik_-juhlana, jolloin he, kuten Janovitsh lausuu, uskovat kuolleiden
saavan Jumalalta vallan kulkea maan päällä. Kuitenkin on heilläkin
säilynyt jälkiä pääsiäisen aikaisista henkienkarkoittamismenoista,
sillä Hlopin kertoo, että heillä on ollut tapana kiirastorstain aamuna
ennen päivän valkenemista tuoda kotiin katajan ja hopeakuusen oksia,
joista osan asettavat vuoden ajaksi tuvan kurkihirteen tai uunille,
osan polttavat hyppien tulen yli. Joka tapauksessa on kyseessä olevan
ajan liittyminen jonkun kristillisen juhlan yhteyteen pidettävä
myöhempänä. Alkuperäisempi lienee se ajanmääräys, jota muutamat
tsheremissit, kuten Nurminskij mainitsee, noudattavat karkoittaessaan
paholaista maaliskuuhun sattuvana uudenkuun yönä.
Se seikka, että yllämainittu uskomus on olemassa myös permalaiskansain
eteläisillä naapureilla, osoittaa, mistä päin sen alkuperä on
etsittävissä. Varmaankin bolgarit ovat välittäneet tämän käsityksen
leviämistä itäisille suomalaiskansoille. Samalta taholta on heille
tullut paljon muita uskomuksia ja tapoja, joitten jälkiä ei huomaa
ainoastaan kehittyneimmillä uskonnonasteilla, vaan osaksi myös jo
vainajainpalvonnassa. Piirteitä, jotka bolgarien taholta ovat tulleet
votjakeille ja jotka ovat yhteisiä näille ja edellisten jälkeläisille,
tshuvasseille, mainittakoon ennen muita yksityisten ja vuotuisten
muistojuhlien määräajat. Lisäksi ovat sellaisia monet pikku seikat,
kuten vainajan voiteleminen, ruumiin asettaminen niinenkuorille,
omaisten hyppiminen yli vainajan arkun, rahojen mukaanpaneminen paikan
ostamista varten, kanauhrit, kynttilät sekä kuolleen astia ovipielessä,
johon vainajain nimiä mainiten murennetaan ruokaa ja sen jälkeen
jaellaan koirille tarkastamalla niiden syömisestä vainajien mielialaa,
mikä viimeksimainittu tapa ei ole syrjäneillekään tuntematon. Samoin
ovat votjakeille ja tshuvasseille yhteisiä tapoja pyhittää kalmiston
ohella kuolleitten palvomista varten erityinen "kuorenheittopaikka"
sekä kuolleen muistoksi pystyttää tolppanen, jonka eteen rakennetaan
uhria varten pieni yksijalkainen pöytä. Sitä paitsi vainajille
toimitettava pään ja jalkojen uhraaminen ynnä hevosen lahjoitus
häämenoilla ovat kaikki tapoja, jotka nähtävästi eivät votjakeilla ole
omaperäisiä.
Muhamettilaista vaikutusta todistaa votjakeilla haudan suunta
pohjoisesta etelään, jota syrjänitkin muutamin seuduin näyttävät
ennenvanhaan noudattaneen.
Myöskin se merkitys, mikä torstaipäivällä on votjakkien vainajain
palveluksessa, on tullut muhamettilaisten taholta. Samoin kuin tatarit
muistelevat Birskin piirin votjakitkin joka torstai-ilta teetä
juodessaan vainajia. Lisäksi on huomattava, että vainaja tatarienkin
käsityksen mukaan poistuu vasta vuosipäivänä elävien ilmoilta
astuakseen silloin Jumalan tuomiolle,. Näyttää siis siltä kuin käsitys
vainajan vuodenkestävästä kotona olostakin olisi vierailta lainattu.
Verrattakoon kuitenkin votjakkien mainittua uskoa ostjakkien tapaan
haudata vainajan muistoksi tehty nukke vuodenkin määräajan kuluttua
kalmistoon. Siihen, että votjakeillakin aikoinaan on ollut samanlainen
tapa, viitannee se seikka, että Birskin piirin asukkaat kuolleen
vuosipäivänä kuoppaavat vainajan hautaan liinan, jolla _urt_
maahanpaniaispäivänä tuotiin kalmistosta kotiin ja joka vuoden ajan
riippui tuvassa kuolleen muistomerkkinä. Vainajan muistoliina, joka
näyttää olleen tunnettu myöskin slaavilaisille kansoille ja jonka
peruja lienee syrjäneilläkin ennenmainittu pyyhinliina, on
permalaisilla nähtävästi tullut aikaisemman vainajan muistokuvan
sijalle.
Useimpien luonnonkansain tavalla votjakit uskovat, että elossaolevien
elämä ja menestys on vainajista riippuva. Tästä johtuu se taikauskoinen
kunnioitus, jota ihmiset tuntevat kuolleita kohtaan, varsinkin lapset
vanhempiaan kohtaan. Toisinaan voivat vanhukset siinä tapauksessa, että
omaiset ovat heitä pahoin pidelleet vanhuuden vuosina uhata
jälkeläisiään jo elämänsä iltana. Niin kertoo Vereshtshagin, että jos
omaiset ovat huonosti hoitaneet vanhusta, uhkaa tämä heitä
kuolinvuoteella seuraavin sanoin: "te piditte minua kuin koiraa,
vihasitte minua, ainoassaan minun kuolemaani te odotitte, no niin, se
läheneekin yhä, enempää en tule teitä elämäni aikana häiritsemään.
Mutta katsokaa, mentyäni on teille tuleva onnettomuus onnettomuuden
jälkeen, vastoinkäyminen vastoinkäymisen jälkeen."
Tavallisin ihmistä kohtaava onnettomuus, jonka uskotaan johtuvan
vainajista, on sairaus (_kulem-murt-mizh_). Se on jonkin velvollisuuden
laimiinlyömisen rangaistus ja sen parantamiseksi on ainoastaan yksi
keino olemassa nim. uhritoimitus. Vainajille votjakit uhraavat taudin
sattuessa joko kotona siten, että uhrieläin teurastetaan pihan perällä
olevassa määrätyssä paikassa, lihat keitetään tuvassa ja luut
kuljetetaan _kir-kujan_ eli _li-kujan_ paikkaan, tai tapahtuu koko
toimitus viimeksimainitussa paikassa. _Kir-kujan_ uhreista on
huomattavin n.k. _ber-ves_ ("viimeinen uhri"), joka välttämättömästi on
toimitettava yön aikaan ja jota varten musta uhrieläin ehdottomasti on
varastettava. Uhratessaan rukoilee uhripappi vainajia huomauttaen, että
uhri jo on viimeinen, sekä pyytäen, että henget käyttäisivät aterian
hyväkseen eivätkä enää häiritsisi ihmisiä.
Paitsi tauteja lähettämällä voivat vainajat matkaansaattaa paljon
muutakin onnettomuutta. Ne voivat esimerkiksi kätkeä omaistensa karjat.
Jelabuzhskij kertoo, että, kun joku elukka karjalaumasta hukkaantuu, on
votjakeilla tapana sanoa: "vanhukset ovat sen kätkeneet". Jos
sivulliset silloin sattuvat sen löytämään, eivät he uskalla ilmoittaa
asiasta eläimen omistajalle peläten vainajien vihoja. Bogaevskij
tietää, että kun hevonen hukkaantuu, pidetään sitä miespuolisen
vainajan syynä, jos lehmä katoaa, naispuolisen. Kummassakin tapauksessa
on kysymyksessä oleva elukka vainajalle "luvattava", sillä sen
katoaminen osoittaa, että vainaja on kotieläimen tarpeessa.
Lisäksi vainajat voivat monella tavalla turmiollisesti vaikuttaa
jälkeenjääneiden talouteen, he voivat hävittää touot, lähettää
turmiollisia hyönteisiä, hiiriä y.m.
Yleensä, lausuu Jelabuzhskij, votjakit näkevät isissään enemmän pahaa
kuin hyvää, siksi voi vainajista helposti kehittyä kaikellaisia pahoja
henkiolentoja.
Mutta suosiollisina ollessaan vainajat voivat monella tavalla myös
edistää jälkeläistensä onnea ja menestystä. Rukouksista, joita votjakit
lukevat muistajaisjuhlissa, ilmenee päivänselvään, että vainajat heidän
käsityksensä mukaan voivat saada aikaan mitä ikinä jumalat, he voivat
kartuttaa perhettä ja karjaa, he voivat suojella niitä vihollisilta ja
pedoilta, he voivat pitää huolen viljan kasvamisesta, sateesta ja
päivänpaisteesta. Senvuoksi votjakit lähestyvät esi-isiään uhreilla ja
rukouksilla kaikissa elämän kohtaloissa.