kestitseminen ovat juhlan päättyessä n.s. saattajaiset _kelan_, jolloin
vainajat joukolla saatetaan takaisin maanalaisiin asuntoihinsa, sillä
kuolleitten alituinen seura on elossa oleville epämieluinen, saattaapa
toisinaan olla onnettomuuttakin tuottava.
Bogaevskij kertoo saattajaisten Sarapulin piirissä tapahtuvan siten,
että koko suku viinamalja kädessä menee pihalle portin taakse. Toisessa
teoksessa sama kirjailija mainitsee vainajia saatettavan siten, että
eräs miehistä ottaa vanhan virsun, jonne hän asettaa sulkia, höyheniä
ynnä tulisia hiiliä, sekä vie sen tarhaan. Viedessään hän puhaltaa
hiiliin ja lausuu seuraavan rukouksen: "vanhukset syökää, juokaa ja
lähtekää täältä, ken meitä kadehtii, se ottakaa mukaanne; ottakaa
mukaanne kaikki meidän vihamiehemme." Heitettyään virsun tarhaan, hän ei
puhu sanaakaan kenellekään siihen asti, kunnes on hieronut käsiään
pesästä otetussa tuhassa.
Yhtä täydellisiä kuvauksia ei ole olemassa votjakkien veljeskansan,
syrjänien vastaavista menoista. Kuitenkin ansaitsee mainitsemista
Dobrotvorskijn Orlovin piiriä koskeva esitys, jossa kuvataan kolmannen
päivän muistojuhlaa. Juhlavieraiden saavuttua sytytetään muutamia
vahakynttilöitä ikkunalle ynnä kahden puolen kynnystä. Ovi aukaistaan
hetkeksi, jolloin vieraat istuutuvat pöydän ääreen kutsuen vainajan
sielua (_lol_) mukaansa pitoihin. Peränurkkaan asetetaan hattu tai
liina riippuen siitä, onko vainaja mies- vai naispuolinen henkilö.
Paikkaan, mihin hattu on pantu, ei kukaan asetu. Sille kohdalle pöytään
asetetaan myös erityinen kuppi, joka täytetään ohukaisilla,
kiisselillä, maidolla, pannukakuilla ja viinalla. Jokainen juhlavieras
pitää velvollisuutenaan asettaa kuolleen kuppiin juhlaruokaa, jota on
pöydässä, samalla kun hän lausuu: "syö, kaimaseni!" tai "juo,
veliseni!" Aterioimisen jälkeen astia viedään takapihalle, jonne se
asetetaan piiloon jonnekin yksinäiseen nurkkaan, jotteivät koirat
siihen koskisi. Kolmen päivän perästä omaiset tarkastavat, onko jotakin
jäänyt kuppiin vai ei. Jolleivät linnut silloin ole kaikkea ennättäneet
korjata, vaan astiaan on vielä jäänyt jotakin, merkitsee se, ettei
vainaja ole halunnut ruokaa, vaan on ollut vihoissaan.
Eri muistopäivien vietossa on kuitenkin jonkinlaisia eroavaisuuksia
olemassa. Toisia vietetään paljoa juhlallisemmin kuin toisia. Niin
kertoo votjakeista Georgi, että ensimäisessä muistojuhlassa, jota
vietetään kolmantena päivänä, ystävät kokoontuvat kuolintaloon
ainoastaan ohukaisia syömään ja olutta juomaan, jota kumpaakin
viskataan myös pihalle kuolleita varten, mutta seitsemäntenä päivänä
sitävastoin teurastetaan lammas ja neljäntenäkymmenentenä päivänä lehmä
tai hevonen.
Wichmann mainitsee, että "3:nnen ja 7:nnen päivän muistajaiset
tavallisesti yhdistetään hautajaisiin siten, että varsinaisten
hautajaismenojen jälkeen uhrataan kana tai, jos varoja on, vasikka".
Kasanin läänissä kuulin 3:tta ja 7:ttä muistopäivää kutsuttavan
"vähäisiksi muistajaisiksi", jolloin tavallisesti teurastetaan kana ja
ainoastaan lähimmät sukulaiset tulevat kokoon, 40:tenä ja vuosipäivänä
on sitä vastoin n.s. "suuret muistajaiset", jolloin teurastetaan
lammas, joskus suurempikin eläin, ja jolloin muistokesteihin kutsutaan
suuri joukko sukulaisia ja naapureita. Kumpanakin viimeksimainittuna
päivänä etsitään kuolleen vaatteet, paita ja housut, jos hän on
miespuolinen, hame, jos hän on naispuolinen, ja ripustetaan tuvan
seinälle juhlimisen ajaksi. Vaatteet ovat täten ikäänkuin vainajan
edustajana. Pohjoisilla ynnä muutamilla eteläisilläkin votjakkialueilla
on vallalla usko, että kuollut oleskelee kotona 40 päivää kuoleman
jälkeen. Sen vuoksi on omaisten velvollisuus osoittaa vainajalle
ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta erityisesti tänä aikana. Mamadyshin
piirissä on joillakuilla tapana sanottujen 40 päivän kuluessa asettaa
pöytään joka kerta, kun talon väki istuutuu aterioimaan, kuppi myös
kuollutta varten.
Syrjäneilläkin on neljännenkymmenennen päivän muistojuhlalla aivan
erikoinen merkitys siitä syystä, että hekin uskovat kuolleen vasta
silloin siirtyvän pois elävien ilmoilta. Nalimov kertoo, että vainaja
maahanpanijaisten jälkeen saattoväen mukana palaa takaisin vanhaan
kotiinsa, jossa hän vielä oleskelee 40 päivää. Siksi ajaksi on ollut
tapana ripustaa pyyhinliina määrättyyn paikkaan tuvassa, jotta, kuten
selitetään, kuollut voisi sillä pyyhkiä kasvojaan joka kerta kuin hän
peseytyy. Kukaan elävistä ei saa siihen koskea, sillä sitä pidetään
suurena rikoksena, josta seurauksena saattaa olla kuolema.
Mielenkiintoinen kuvaus syrjänien 40:nnen päivän muistojuhlasta on
Smirnovin teoksessa. Vainajaa varten asetetaan pöydälle kuppi, lusikka
ja mesimalja. Kuolleen osaan eivät elävät saa koskea. Sitä paitsi
kannetaan pöytään kaikenlaisia muistajaisruokia, kuten kalapiirakkaa,
munakokkelia ja puuroa. Ruoka-astiain ääreen asetetaan lusikoita myös
muita sukulaisvainajia varten. Kun kaikki on valmisna, ottaa perheenpää
kynttilän, kulkee kolme kertaa pöydän ympäri ja savustaa ruokaa
kynttilän savulla. Sitte hän taittaa palan kalapiirakkaa, mainitsee
vainajan nimen ja lausuu: "tulkoon tämä sinun osaksesi!" Toivomuksen
sanoo kertoja koskevan höyryä, joka nousee piirakasta ja muodostaa sen
osan, myös ruuasta tulee vainajan hyväksi. Samalla toivomuksella
maistelevat muut läsnäolevat ruokia. Sen jälkeen katetaan pöytä
sivullisia ja kerjäläisiä varten. Päähenkilönä heidän joukossaan
esiintyy joku miesvainajan muistajaisissa mies, naisvainajan nainen,
joka pitojen päätyttyä lähtee ensimäisenä tuvasta muiden saattaessa
häntä kynttilät kädessä, sillä tämän henkilön mukana heidän
käsityksensä mukaan poistuu tuvasta itse vainaja.
Vainajan edustajana syrjänien muistojuhlissa mainitsee Nalimov
ruumiinpesijän, jota kaikki juhlavieraat koettavat parhaansa mukaan
kestitä, sillä he uskovat, että jos edusmies on kylläinen ja
tyytyväinen, on sitä myös itse vainaja. Samanlaista huomiota lausuu
kertoja arkuntekijän ja haudankaivajan joskus saavan osakseen. Itse
kuolleen nimellä mainiten kehoitetaan näitä syömään ja juomaan.
Että neljännenkymmenennen päivän muistojuhla syrjäneillä todella on
muodostunut vainajan sielun kalmistoon saattamisen juhlaksi osoittaa
lisäksi Rogovin tiedonanto, että kuolleen sukulaiset Solikamskin
piirissä tällöin seuraavat vainajan edusmiestä kylälle ensimäiseen
tienristeykseen saakka.
Käsitys, että vainaja 40:nnen päivän muistojuhlan jälkeen siirtyy pois
elävien seurasta, liene kuitenkin Perman heimossa myöhempää perua,
sillä näyttää siltä kuin kuollut vanhemman tavan mukaan olisi saatettu
vasta vuoden päästä kalmistoon. On nimittäin huomattava, että niilläkin
seuduilla, missä yllämainittu käsitys vallitsee, kuolleen omaiset ja
sukulaiset menevät vainajan haudalle ainoastaan vuosipäivän
muistojuhlan aikana. Niin kertoo Smirnov syrjäneistä, että he kuolleen
vuosipäivänä viettävät muistajaisia haudalla, johon levitetylle
pöytäliinalle asetetaan ruokaa, viinaa ja olutta. Vanhin kääntyy
tällöin kaikkien läsnäolevien nimessä kuolleen puoleen lausuen: "vuoden
aikana emme ole tulleet sinun luoksesi, nyt me tulimme ja toimme
sinulle ruokaa; syö, juo, meille älä tule!" Tässä tilaisuudessa
muistellaan muitakin sukulaisvainajia. Vuosipäivänä menevät myös
votjakit kalmistoon, jonne he vievät mukanaan kaikenlaista ruokaa,
lihaa, puuroa ja kumyshkaa. Tällöin on joillakuilla lisäksi ollut
tapana tehdä puinen kehys haudan ympärille. Että vuosipäivän
muistojuhla todella entiseen aikaan on ollut vainajan ikäänkuin
uudestaan kalmistoon saattamisjuhla, osoittaa vielä Wichmannin
tiedonanto, että vainaja vuosipäivänä siirtyy yhteisesti muistettavien
joukkoon, ja Miropoljskijn huomautus, että jollei silloin vietetä
muistajaisia, niin kuolleet eivät anna tilaa keskuudessaan uudelle
tulokkaalle, vaan jättävät hänet kuljeksimaan kylässä, kuten kuollut
votjakkien käsityksen mukaan on tehnyt vuoden kuluessa.
Lisäksi on otettava huomioon, etteivät itäiset votjakit näytä ollenkaan
tuntevan edellämainittua lyhyempää kuolleen maanpäällistä olokautta,
vaan heidän käsityksensä mukaan vainaja erkanee aina vasta vuosipäivänä
omaisten seurasta, jossa tämän _urt_ siihen asti on oleskellut ja
viihtynyt. Silloin saapuvat kaikki sukulaiset vainajaa saattamaan,
pitoja varten teurastetaan lammas tai lehmä, ja osa ruokaa ja juomaa
viedään mukana kalmistoon. Sinne viedään silloin myös tuo valkoinen
kangaskaistale, joka maahanpanijaispäivänä sidottiin tuvan orteen, ja
kuopataan juhlallisesti vainajan hautaan. Tämän päivän jälkeen voi
vainajan puvun, jota siihen asti on talletettu ja ainoastaan suurissa
muistojuhlissa otettu esille, lahjoittaa köyhille.
Paitsi määräaikaisina muistopäivinä toimitetaan yksityisen vainajan
kunniaksi muistajaiset myös siinä tapauksessa, että kuollut on unessa
ilmestynyt jollekulle omaiselle tai sukulaiselle. Tällaisesta syystä
toimitettu muistojuhla onkin pidettävä vanhempana edelläkerrottuja
määräaikaisia, joiden tuskin voi ajatella polveutuvan aivan muinaisilta
ajoilta. Niinpä kirjoittaa eräs nimetön kirjailija Vjatkan
lääninlehdessä (1861) Malmyzhin ja Urzhumin piirin votjakeista,
etteivät he vietä muistajaisia, ennenkuin joku sukulaisista on nähnyt
kuolleen unissaan. Samoin kertoo Smirnov, että jos vainaja hautajaisten
jälkeen ilmaantuu uniin, on välttämättömästi toimitettava _tiron_.
Kohta kun asianomainen aamulla herää, vie hän kellarin katolle tai
muuhun ylhäiseen paikkaan kananmunan ja lupaa toimittaa vainajalle
muistajaiset, s.o. valmistaa syötävää. Heti keitetäänkin luvattu ruoka,
puuro tai lihaliemi, josta osan syö perheväki, osa kaadetaan kuppiin ja
viedään kodan nurkkaan. Muistojuhlan aikana kääntyy perheenpää kuolleen
puoleen samoilla rukouksilla kuin hautajaispäivänä.
Samanlainen käsitys on Buchin mukaan Sarapulin piirin votjakeilla, he
uskovat näet, että kuolleiden haamut saattavat tulla kotiin ja ilmestyä
sukulaisille unissa. Silloin koko perhe heti valmistautuu toimittamaan
asianomaiselle kuolleelle uhria, muussa tapauksessa saattaa seurauksena
olla rangaistus sairauden muodossa. Bogaevskij kertoo tarunkin siitä,
miksi votjakit, jotka alkuaan muka eivät muistelleet vainajia, alkoivat
viettää muistojuhlia kuolleiden kunniaksi. Eräs henkilö näki kerta
vainajia unessaan. Nämät uhkasivat häntä, ja pian sen jälkeen muutamat
hänen perheestään sairastuivat. Mies ihmetteli unen ja sitä seuraavan
vastoinkäymisen yhteensattumista sekä teurasti vainajille lampaan.
Silloin sairasten heti tuli helpompi olla ja siitä kävi ilmi, että
kuolleet voivat lähettää jälkeläisilleen sekä hyvää että pahaa. Vielä
nykyaikana, lausuu kirjailija lopuksi, pidetään välttämättömänä viettää
muistajaisia kuolleen ilmestyessä uniin.
Joskus saattaa vainaja muullakin tavalla ilmoittaa itsestään
omaisilleen ja huomauttaa olevansa avun tarpeessa. Muutamin seuduin
Mamadyshin piirissä kuulin kerrottavan, että muistojuhlaa joskus
ryhdytään viettämään myös siinä tapauksessa, että kuolleen sielu on
sieluperhon (_urt-bugl'i_) muodossa ilmestynyt entisen kotinsa
ikkunaan.
Yksityisten vainajain kunniaksi vietettäviin muistojuhliin on lisäksi
luettava eräs huomattava uhritoimitus, jota tosin ei toimiteta minkään
tarkasti määrätyn ajan kuluttua, vaan joskus vuoden, joskus 5:nnen,
10:nnen, jopa 20:nnen ja 30:nnenkin vuoden kuluttua kuoleman jälkeen.
Joka tapauksessa on tämä uhri, joka näyttää olevan tunnettu kaikilla
votjakkialueilla, toimitettavan kerta kunkin täysi-ikäisen vainajan
kunniaksi. [Gavrilovin mukaan on kysymyksessä oleva ikämäärä Kasanin
läänissä ainoastaan kolme, Jelabugan piirissä kertoo Jelabuzhskij sen
olevan kymmenen vuotta.]
Toimitusta, joka tavallisesti tapahtuu myöhään syksyllä tai
talvisaikaan votjakit nimittävät nimellä _val-suan_ ("hevos-häät") tai
_kulem-murt suan_ ("kuolleen häät"), mikä johtuu siitä, että tällä
juhlalla, erotukseksi muista muistopäivistä, on iloinen luonne,
lauletaanpa vielä hääsäveliäkin. Uhrieläimen, joka teurastetaan
tavallisesti talon pihalla, tulee olla hevonen, jos asianomainen
vainaja on miespuolinen, mutta lehmä, jos vainaja on naispuolinen
henkilö. Aminoff mainitsee Vjatkan läänissä uhriteuraiksi käytetyn
mustia eläimiä; toisin paikoin, missä muistojuhla toimitetaan heti
ensimäisinä kuoleman jälkeisinä vuosina, uhrataan vainajalle väriin
katsomatta useimmiten se eläin, jota hän on käyttänyt eläessään ja
josta hän on erityisesti pitänyt. Juhlaan kutsutaan kaikki vainajan
sukulaiset, jotka yksin voivat ottaa osaa syöminkiin, uhriruokaa kun ei
vieraille ole tapana tarjota. Koko teurasta ei kuitenkaan yhdellä
kertaa käytetä juhlakansan ravinnoksi, vaan ainoastaan pään, jalkojen
ynnä vasemman kyljen lihat valmistetaan sinä päivänä, muu liha
käytetään perhekunnan ruuaksi vastedes tarpeen tullen.
Päätoimitus juhlassa, joka useimmiten alkaa määrätyn viikonpäivän,
torstain aamuna, on luiden saattajaiset illalla lyhdyn valossa, soiton
ja häälaulujen kajahdellessa. Pään ja jalkojen luut ovat erityisesti
vainajan omaisuutta, siksi ne tuleekin kuljettaa n.s. _kir-kujan_
paikkaan, jota siitä syystä myös nimitetään _li-kujan_ (luiden
heittopaikka). Entisinä aikoina ja vielä nykyäänkin ripustetaan
itäisellä votjakkialueella vainajalle tulevat luut niiniköysillä
kalmiston puihin. Tavasta antaa vainajalle uhriteuraan pään ja jalkojen
luut saa tämä uhritoimitus edellisten lisäksi nimityksen _d'ir-pid
soton_ ("pään ja jalkojen anto").
Gavrilov antaa meille havainnollisen kuvan siitä, miten itse toimitus
tapahtuu Kasanin läänissä. Kun juhla on päätetty pitää, kutsutaan jo
muistopäivän aamuna sukulaisia olemaan läsnä kestien valmistamisessa.
Sivulliset teurastavat lehmän tai hevosen suunnaten teurastaessaan
eläimen pään pohjosta kohti ja samalla lausuen: _tshök peresjosli_
(vanhuksille). [Votjakkien nykyisissä palvontamenoissa on pohjonen
vainajille omistettu uhrisuunta.] Sinä päivänä keitetään teuraan pää,
jalat ja koko vasen puolisko. Ruoka valmistetaan vasta illaksi, jolloin
kuolleen omaiset kutsuvat luokseen kaikki sukulaiset. Kun liha on
kypsynyt, paloittaa määrätty henkilö sen palasiksi ja asettaa suureen
kaukaloon. Tätä henkilöä votjakit kutsuvat nimellä _part't'shaskis_, s.o.
paloittaja. Työn tehtyään hän antaa luut lasten kaluttaviksi, joita
joukottain saapuu juhlaan ja seisovat tuvan ovella. Luut kootaan sen
jälkeen niinikoppaan. Lihan jälkeen keitetään puuro, ja kun se on
kypsynyt, alkavat kaikki läsnäolevat muistella kuolleita vanhuksia,
heittäen puuroa, lihanpaloja, olutta ja kumyshkaa vartavasten
asetettuun kaukaloon. Kaukalon syrjiin kiinnitetään useita sytytettyjä
vahakynttilöitä, joita vieraat ovat tuoneet mukanaan. Sen jälkeen
alkavat kemut. Kokoontuneet poikaset laulavat ovella seisoen
hääsäveliä. Kun on kyllin juotu ja herkuteltu, valjastetaan parihevoset
reen eteen, luokkaan sidotaan kulkusia ja rekeen kannetaan niinikoppa,
jossa on kukkuranaan uhriluita sekä lähdetään laulaen kuljettamaan sitä
määrättyyn paikkaan, jonne vasu vanhan tavan mukaan heitetään. Jos
saattajia on monta, käytetään useampia rekiä. Muutamat ottavat mukaan
myös kumyshkaa. Luiden sekaan asetetaan koppaan vielä palttinatilkkuja
ynnä rahaa. Perille tultuaan saattajat sytyttävät vielä nuotion sekä
toimittavat täälläkin muistajaiset vainajien kunniaksi heittämällä
maahan ohukaispaloja ynnä olutta ja kumyshkaa. Niinikopan syrjään
kiinnitetään sytytetty vahakynttilä ja samalla lauletaan ja tanssitaan
kuten kotona. Juotuaan kaiken oluen ja kumyshkan sekä heitettyään
ohukaisten jätteet koppaan, ottavat saattajat siitä vihdoin
palttinatilkut ja rahat, joista yhden kangaskaistaleen ja kopekan rahan
heittävät maahan, mutta muut tilkut ja rahat jakavat keskenään.
Niinikoppa luineen jätetään paikalle ja kansa palaa laulaen takaisin
pitotaloon. Kun saattajat saapuvat kotiin, ei heitä lasketa tuvan
perälle ennen kuin heidän päälleen on tuhkaa ripoiteltu. Sen jälkeen
nämä näyttelevät palttinatilkkuja toinen toisilleen sanoen: "katsokaa,
millaisia lahjoja me saimme häissä!" Se, jolle kangastilkkua
osoitetaan, ottaa sen käteensä, pyyhkii sillä ikäänkuin pyyhinliinalla
kasvojaan ja jättää sitten takaisin omistajalle sanoen: "hyvä, hyvä!"
Vihdoin hajaantuvat kaikki koteihinsa. Toisen päivän aamuna vieraat
jälleen tulevat juhlataloon antaakseen vainajille tilaisuutta "pään
parantamiseen". Tällöin muistellaankin kuolleita vain viinalla, jota
vainajille vuodatetaan kaukaloon; samalla juhlavieraat parantelevat
omiakin päitään. Juhlaa jatketaan iltaan asti, mutta ainoastaan aamulla
muistellaan vainajia.
Gavrilovin esityksestä voimme päättää, että samoin kuin muissa
yksityisissä muistojuhlissa tässäkin aikaisemmin kuolleet sukulaiset
asianomaisen vainajan kera ottavat osaa kesteihin. Paikka, johon luut
kuljetetaan ja jota kirjailija ei sen tarkemmin mainitse, lienee
_kir-kujan inti_. Muutamin seuduin kuljetetaan _val-suan-luut_ itse
kalmistoon.
Kuolleen ilahuttamista kuvailee Wichmann seuraavasti: Kun on syöty,
kannetaan tupaan pärevasu, jonka pohjalle on ladottu olkia. Tähän
vasuun kootaan huolellisesti kaikki hevosenluut, pääkallo
päällimäiseksi. Pääkallo varustetaan päitsillä, kuten ainakin elävä
hevonen. Luiden päälle panevat halukkaat vielä palttinakappaleita ja
kopekan rahoja. Sitten alkaa iloinen uhritanssi. Votjakkivanhukset,
ukot ja akat, astuvat toinen toisensa perästä esille ja tanssivat vasua
kiertäen vanhan säveleen mukaan votjakkilaista tanssia. Tanssiessa
päästetään tuontuostakin ilonhihkauksia, ja kun ympärillä seisova
joukko kysyy tanssijalta: "kenelle tanssit?" vastaa tämä mainitsemalla
vainajan nimen. Kun vanhukset ovat tanssitaitoansa näyttäneet,
asettuvat kaikki sekä nuoret että vanhat korin ympärille häälauluja
laulamaan. Iloista laulua säestää viulu ja jalkain poljenta. Muutamia
lauluja on olemassa erittäin tätä tilaisuutta varten, esim. seuraava:
"Hevostarhasi, isäntä, on täynnä hevosia,
nyt me niistä yhden viemme.
Vaikka yhden hevosen olemmekin vieneet,
menestykööt kuitenkin jäljelle jääneet hevoset!"
Laulujen loputtua kannetaan kori kartanolle, jossa valjastetut hevoset
ovat valmiina luita ja vieraita hautausmaalle kuljettamaan. Kori
asetetaan ensimäiseen rekeen. Tapetun hevosen nahka levitetään maahan
ja nahan päällä jälleen tanssitaan ja sen ympärillä häälauluja
lauletaan. Sitten lähtee koko joukko vanhalle pakanalliselle
hautausmaalle ajelemaan tiukujen soidessa ja häälaulujen kaikuessa.
Vereshtshagin kertoo lisäksi, ettei uhrieläimellä saa olla
minkäänlaisia synnynnäisiä vikoja, vaan esim. jos se on lehmä, tulee
sarvien olla eheät j.n.e. Vielä lausuu kirjailija, että sukulaiset
tullessaan muistojuhlaan tuovat tuomisia mukanaan, kuten kumyshkaa ja
mitä muuta valmistettua ruokaa sekä olutta sattuu olemaan, miehet
tuovat sitä paitsi kukin vahakynttilän. Jos miestä muistellaan, ovat
miehet, jos naista, naiset etualalla.
Köyhät, joilla ei ole varaa uhrata kotieläintään, ostavat markkinoilta
uhriin välttämättömät pään ja jalkojen luut kalmistoon kuljetettavaksi.
Viimeksimainittua tapaa muistuttaa seuraava omituinen tapa, jonka
Osokin kertoo Malmyzhin piirin votjakeista:
Isäntä hakee huonoimman niinivasun, jota ei sovi mihinkään
tarkoitukseen käyttää, latoo siihen kaikenlaisia luita, joita sekä
ihmiset että eläimet ovat kalunneet, ja sitä paitsi panee hän siihen
leivänkuoria ynnä olkilyhteen. Sellaisena hän nostaa vasun pöydälle,
sytyttää kaksi vahakynttilää, joista toisen kiinnittää pöydänreunaan ja
toisen tuvankynnykseen, sitten ottaa niinikopan käteensä ja seisoen
lakki päässä kumartelee kohti huoneen peränurkkaa. Samalla kumartaa
myös koko perhe rukoillen, ettei Jumala näännyttäisi vainajaa nälkään
ja viluun. Rukouksen päätyttyä kantaa isäntä vasun luineen ja
leivänkuorineen kynttilän yli, joka on asetettu kynnykselle, sekä
sytyttää siitä olkikimpun, joka otetaan esiin niinivasusta. Sitten
lähtee koko perhe vasussa palavan kynttilän valossa metsään, missä
ripustavat kopan uhrilahjana puuhun ripustettuina, että ovat
toimittaneet vainajalle sekä ravintoa ett lämpöä ja että ovat mitä
tunnollisimmin täyttäneet velvollisuutensa häntä kohtaan.
Paitsi yksityisiä, jonkun erityisen vainajan kunniaksi toimitettuja
pantuja votjakit viettävät myös määräaikaisia yleisiä muistajaisia.
Samoin kuin edellisten vaihtelee jälkimäistenkin viettoaika jonkin
verran eri alueilla riippuen vieraan kulttuurin kosketuksesta. Niillä
seuduin, missä kristinusko on päässyt vakiintumaan, votjakit viettävät
muistojuhlaa venäläisen kirkon tavalla pokrovan päivänä (lokak. 1 p:nä
v.l.), Dmitrin päivänä (lokak. 15 p:nä v.l.), helluntailauvantaina ynnä
radonitsana, 10:ntenä päivänä pääsiäisen jälkeen. Siellä, missä
pakanuus puhtaimpana on säilynyt, kuten Kasanin läänissä, vietetään
muistojuhlia keväällä kiirastorstaina ja torstaina ennen helluntaita
sekä syksyllä torstaina ennen kasanilaisen jumalanäidin päivää (lokak.
22 p:nä v.l.). Samoihin aikoihin vietävät myös itäiset votjakit
määräaikaisia vainajainmuistojuhliaan. Kuitenkin näidenkin
muistojuhlien ajan on vieras kulttuuri määrännyt, sillä vanhimman tavan
mukaan lienee votjakeilla ollut ainoastaan kaksi suurta vuotuista
muistojuhlaa nim. keväällä ja syksyllä. Siihen viittaavat nimitykset
_tulis-kiston_ ("kevät-vuodatus") ja _sizil-kiston_ ("syys-vuodatus"),
joilla nimillä Aminoff mainitsee heidän nimittävän vuoden suurimpia
muistojuhlia.
Yleisiä muistojuhlia votjakit viettävät joko siten, että kukin
perhekunta erikseen muistelee omia sukulaisvainajiaan, tai siten, että
samaa sukua olevat perheet kokoontuvat yhteen suvun yhteisiä vainajia
muistelemaan. Joskus saattaa koko kyläkin, joka siinä tapauksessa
tavallisesti on sukukylä, viettää yhteisesti kuolleitten muistoa.
Nykyaikana lienee ensiksimainittu viettotapa enimmän käytännössä, mutta
useilla seuduin on kuitenkin meidän aikaamme asti säilynyt jälkiä myös
viimeksimainitusta suvun keskisestä muistajaisvietosta.
Siinäkin tapauksessa, että kukin perhe aluksi viettää erikseen
muistojuhlan, on kuitenkin monesti tapana sittemmin käydä sukulaisten
taloissa, niitäkin vainajia, jotka ovat näitä lähinnä, muistelemassa.
Sellainen tieto on muun muassa Jelabugan piiristä. Ensiksi vietetään
muistajaisia kotona, jolloin omaiset nimeltä mainiten kehoittavat
esi-isiään tulemaan kesteihin ja sen jälkeen mennään vielä niiden
naapurien pitoihin, joiden kanssa vainajat eläessään harjoittivat
kanssakäymistä. Hyvin yleinen muistojuhlan viettämistapa on lisäksi se,
että sukulaiset kokoontuvat suvunvanhimman taloon yhdessä muistelemaan
yhteisiä vainajia. Niin kertoo Kuvshinskij, että samaa sukua olevat
henkilöt kokoontuvat määrättyihin taloihin, joten kylään sinä päivänä
muodostuu useita pieniä seuroja.