luonnollisesti hautausmenoissaan jo tarkoin venäläisen kirkon tapoja,
myös mitä hautaamispaikkaan tulee. Vanhoja pakanallisia kalmistoja
tavataan käytännössä enää ainoastaan kastamattomilla votjakeilla.
Tavallisesti ne sijaitsevat metsässä. Niin kertoo vanhin mainitun
kansan hautausmenoja käsittelevä tietolähde, että votjakit hautaavat
omaisensa kauas metsään. Tästä varmaankin johtuu heidän uskonsa, jonka
Aminoff mainitsee, että vainajain henget mielellään oleskelevat syvissä
metsissä, mikä käsitys ei ole syrjäneillekään tuntematon. Toisinaan
sijaitsee kalmisto lähellä kylää jonkun joen tai puron rannalla.
Jokaisella pakanallisella votjakkikylällä on tavallisesti oma,
yhteinen, aidattu hautuumaansa, johon kaikki kylän asujamet ilman
erotusta hautaavat omaisensa. Muutamin seuduin, missä kylät ovat
lähellä toisiaan, voi joskus useammalla kylällä olla yhteinen kalmisto.
Tämä johtuu siitä, että alkuperäisestä emäkylästä on aikojen kuluessa
muodostunut uutiskyliä, joiden asukkaat yhä edelleen käyttävät emäkylän
kalmistoa. Samoin kuin votjakkien vanhimmat kylät ovat olleet
sukukyliä, ovat heidän vanhimmat hautuumaansa myös olleet
sukukalmistoja. Ettei niihin ole ollut tapana haudata vieraita,
osoittaa parhaiten se seikka, että muutamissa votjakkikylissä
kyläkalmiston ohella vielä näkee erityisen, usein maantien varrella
sijaitsevan, hautausmaan niitä vieraita kulkijoita varten, joita
kylässä ollessaan on kohdannut kuolema.
Votjakkien pakanallisissa kalmistoissa, jotka nykyään, kun metsä niiden
ympäriltä on hävinnyt, kohoavat aukealla maalla pieninä puistikkoina,
kasvaa erotuksetta kaikenlaisia puita seudun metsälajista riippuen.
Monet rungot ovat jo vanhuuttaan mädänneinä sortuneet hautojen yli.
Haudoilla ei huomaa minkäänlaisia muistomerkkejä, ainoastaan muutamilla
varakkaammilla votjakeilla on tapana rakentaa tatarien tavalla
hirsi- tai lautakehys haudan ympärille. Siellä täällä maassa näkee
uhrien jätteitä, rikkoutuneita puukuppeja ja -lusikoita ynnä
kangastilkkujp. Kalmistossa ei naisilla ole tapana käydä eikä
miehilläkään ilman syytä, sillä votjakit pitävät sitä pelottavana ja
pyhänä paikkana. Kulkiessaan sen ohi on elossaolevien velvollisuus
aina, välttääkseen vainajien vihoja, heittää kuolleille jotakin, jollei
muuta niin pieni vaskiraha, leipäpala tai langanpätkä.
Luonnonlasten kuolleen kammo kuvastuu selvimmin votjakkien
maahanpanijaisiin liittyvissä puhdistusmenoissa, joiden avulla elävät
koettavat vapautua vainajien tuskallisesta ja monesti tuhoa tuottavasta
seurasta.
Esineitä, mitkä tavalla tai toisella ovat olleet läheisessä
kosketuksessa kuolleeseen, pidetään saastutettuina. Omaiset eivät käytä
niitä hyväkseen, vaan joko polttamalla tai kedolle viskaamalla
hävittävät ne. Niin kertoo esim. Shestakov Glazovin piirin votjakeista,
että he polttavat kaikki verhot, joissa vainaja on maannut, myös hänen
pukunsa, mutta reen, jolla ovat kuljettaneet kuollutta, he jättävät
mätänemään. Vanhempi ja vielä joku aika takaperin hyvin yleinen on
ollut tapa heittää yllämainitut esineet sellaisinaan kedolle erityiseen
määrättyyn paikkaan. Useat kirjailijat tietävät siitä puhua.
Koshurnikov kertoo Sarapulin piirin votjakeista, että he kantavat
kedolle vuoteen, jossa kuollut makasi sekä puvun, virsut ynnä muut
esineet. Samoin sanoo Gavrilov, että kaikki, mikä on ollut
kosketuksessa kuolleeseen, paita ja sänkyvaatteet, joissa vainaja
makasi sekä myöskin arkunlastut, jollei niitä paikalla polteta,
asetetaan niinikoppaan ja heitetään saattomatkalla jonnekin rotkoon tai
tien ohessa olevan lähimmän kuusen juurelle. Että jokaisella kylällä
entiseen aikaan on ollut määrätty erikoinen paikka tätä toimitusta
varten, osoittaa kaikilla votjakkialueilla tunnettu nimitys _kir-kujan_
("niinenkuoren heittopaikka"), joka on saanut nimensä siitä, että sinne
muun muassa on ollut tapana heittää niinenkuoret, joilla kuollut on
maannut sitä pestäessä. Muutamin seuduin, kuten esim. Kasanin läänissä,
näkee vielä nykyään sellaisissa paikoissa kaikenlaista törkyä, rikkoja,
lastuja, vastoja, vaatteita y.m. kasottain mätänemässä. Tällaiset
paikat, joiden lähettyville votjakit taikauskoisesta pelosta eivät
turhaan astu, näyttävät entiseen aikaan olleen metsässä. Niin kertoo
Erdmann, että "muu kuolleen omaisuus, jota ei hänelle asetettu mukaan
arkkuun, lukuunottamatta taloa ja karjaa, siirrettiin syrjään,
enimmäkseen se kuljetettiin metsään". Vielä nykyään näkee toisinaan
_kir-kujan_ paikoissa puita, joihin uhriantimet ovat ripustetut.
Bryzgalov mainitsee erään Malmyzhin piirin kylän "heittopaikassa"
olleen pyhän kuusen, jonka ympärille oli ripustettu tuohiastioita,
niinikoppia, kaikenlaisia ryysyjä, nahkoja, lakkeja ja muuta roskaa,
jota sinne oli kannettu kuolleiden jälkeen, "jottei vainajilta toisessa
elämässä mitään puuttuisi".
Syrjäneistä olemme jo maininneet, ettei kuolleen omaisilla ole tapana
ottaa mitään niistä tarve-esineistä, joita on käytetty vainajaa
puhdistettaessa, vaan ne saa nykyään ruumiinpesijä. Arkku on
välttämättömästi valmistettava kylän kadulla ja lastut poltettava.
Reki, jolla kuollut niin hyvin talvella kuin kesällä kuljetetaan
kalmistoon, jätetään haudalle, toisin paikoin se puoleksi kuopataan
hautaan, sillä, jos se vietäisiin kotiin, joku toinen omaisista
seuraisi kuollutta. Smirnov kertookin, että muutamissa vanhoissa
kalmistoissa, kuten Solikamskin piirissä, näkee niitä suuren joukon
kaikissa asennoissa. Usein ne ovat särjettyjä. Muutamilla haudoilla on
ristin asemasta hautamerkiksi pystytetty rikkoutuneen reen antura tai
aisat. Sitä paitsi työkapineet, joilla hauta on kaivettu, jäävät
kalmistoon.
Estääkseen vainajaa kuoleman jälkeen kutsumatta kotona käymästä
votjakit noudattavat vielä monenlaisia taikauskoisia menoja. Jelabugan
piiristä on olemassa tieto, että he kantaessaan vainajan ruumiin
tuvasta pihalle asettavat kirveen kynnykselle, jotta kuolevaisuus siinä
talossa keskeytyisi. Useissa seuduin on tapana ottaa ovi vainajaa
ulosvietäessä saranoiltaan ja asettaa se siten, ettei se aukea samalta
puolelta kuin ennen. Shestakov tietää kertoa Glazovin votjakeista,
etteivät he ollenkaan kanna kuollutta ovesta, vaan ikkunan kautta, ja
jolleivät sitä tietä voi kuljettaa, aukaisevat katon ja vievät kuolleen
katon kautta ulos ja sitten kalmistoon. Gavrilov mainitsee votjakkien
vainajan eksyttämiseksi, jottei tämä voisi löytää tietä kotiin,
asettavan arkun pihalle pölkyn nenään ja siinä pyöräyttävän sitä kolme
kertaa ympäri vastapäivään. Bogaevskijn mukaan on Sarapulin votjakeilla
tapana vielä lakaista jäljet saattomiesten mentyä.
Varsinaiset puhdistusmenot tapahtuvat kuitenkin vasta kalmistosta
palattua. Jo hautausmaan portilla alkavat itäiset votjakit vapautua
vainajain tungettelevasta seurasta. Tämä toimitus tapahtuu siten, että
joku saattajista, joka on tuonut kalmistoon mukanaan hopeakuusen oksia,
lyö niillä seurakumppaneitaan selkään sanoen: "mene kotiisi, älä tänne
jää!" Toisin paikoin huiskivat saattomiehet kalmistosta palatessaan
katajanoksilla sivuilleen, ja huutavat: "älkää tulko mukaan, menkää
kotiinne!" Urzhumin piirissä on tapana piirtää kirveellä piiruja tien
poikki, jotteivät henget seuraisi mukana kylään.
Kotiin palattuaan saattajat vielä puhdistautuvat savustamalla itseään,
tulen yli hyppimällä tai hieromalla käsiään tuhassa. Müller kertoo
Kasanin läänin votjakeilla olleen tapana, että isäntä tai joku muu
omaisista heitti saattomiesten päälle heidän kalmistosta palatessaan
tuhkaa, "jotteivät nämä sen koommin tulisi kantamaan kuolleita".
Yleisin puhdistautumiskeino on kuitenkin saunassa kylpeminen. Kaikki,
jotka tavalla tai toisella ovat olleet hautaamistoimissa osallisina,
menevät viimein saunaan, joka maahanpanijaisten aikana vainajan
kotitalossa on lämmitetty. Vasiljev huomauttaa, ettei tässä
tilaisuudessa kukaan perheen jäsenistä saa heittää löylyä, sillä
vainaja voisi tekeytyä pahaksi omaisilleen ja löyly voisi polttaa
heidän kasvonsa. Kylpemisen jälkeen pukeudutaan puhtaisiin vaatteisiin.
Samoin kuin ihmiset puhdistautuvat, pidetään myös tarpeellisena
puhdistaa vainajan asunto. Heti kun ruumis on saatettu lepoonsa,
siivotaan tupa, jossa vainaja on sairastanut. Lattia, seinät, ja
kattokin pestään. Toisin paikoin on vielä tapana savustaa huone sekä
asettaa sen nurkkiin ynnä oven ja ikkunain pieliin katajanoksia.
Votjakkien käsitysten mukaan eivät elävien velvollisuudet kuolleita
kohtaan kuitenkaan ole lopussa, vaikka vainaja onkin kunnialla saatettu
haudan suojaan. Yhä edelleen tarvitsee kuollut eloonjääneiden apua ja
hoitoa. Jollei vainaja saa sitä, mitä hänellä on oikeus vaatia, saattaa
hän pian ikävystyä oloonsa ja tulla häiritsemään kotolaisten rauhaa.
Saattaapa hän toisinaan rangaistakin elossa olevia. Ennenkaikkea on
huolenpito vainajista omaisten asia. Jälkeläisten pyhä velvollisuus on
muistaa esi-isiään. Tämä käsitys esiintyy kauniimmin votjakkien
vainajain kunniaksi viettämissä _muistojuhlissa_.
Muistojuhlat ovat joko yleisiä, joita vietetään kaikkien kuolleitten
sukulaisten muistoksi, tai yksityisiä, jolloin jotakin määrättyä
vainajaa erikoisesti muistellaan.
Yksityisiä vietetään määrättyinä päivinä kunkin asianomaisen kuoleman
jälkeen. Päämenoja kaikissa muistojuhlissa on muistoaterian valmistus
ja vainajain kestitseminen.
Ensimäinen yksityisen vainajan kunniaksi vietetty muistojuhla on heti
kuolin- tai maahanpanijaispäivänä, ja ensimäinen muistoateria on niin
muodoin samalla peijaisateria.
Usein ryhdytään muistoateriaa valmistamaan jo, ennenkuin kuollut on
saatettu kalmistoon. Niin kertoo Smirnov, että niin pian kuin vainaja
on pesty ja puettu, asetetaan hän penkille, talon vanhin naishenkilö
panee kupposia ruumiin viereen ja valmistaa lihapiirakoita
(_tukmat'si_). Perheen vanhin mieshenkilö ottaa nyt piirakan, murtaa
siitä kolmesti palan ja asettaa ne kuppiin, toiseen hän vuodattaa
kumyshkaa sanoen: "Tässä elämässä elit hyvin, elä hyvin myös tuolla.
Älä kiusaa meitä, äläkä ahdista. Meidän hyvää karjaamme hyvin suojele.
Meidän lapsiamme hyvin varjele. Kokoa kuolleet ympärillesi. Varjele
meidän hyvää karjaamme joista ja rotkoista. Enempää en voi sinulle
sanoa, älä vihastu. Elä tuolla elämässä hyvin, älä sieppaa kiinni takaa
äläkä edestä, älä vainoa meitä." Vanhimman jälkeen tekevät ja lausuvat
samoin muutkin perheen jäsenet. Toimituksen nimi on _tiron_ ("maksu").
Samoin kertoo Gavrilov Kasanin läänin votjakeista. Vainajan arkun
viereen asetetaan pieni kaukalo. Naiset valmistavat keitoksen ja sitä
paitsi kolme pientä hapattamatonta ja suolatonta ohukaista. Tämä ruoka
asetetaan pöydälle, josta kukin ottaa vuorostaan pienen ohukaispalan ja
lusikallisen lientä, kaataa arkun vieressä olevaan kaukaloon ja lausuu:
"vanhukset, älkää koskeko meihin!" Lopuksi viedään kaukalo pihan
perälle, jossa sen sisällys jaellaan koirille.
Kumpikin kirjailija kertoo siis, että vainajalle asetettu ruoka-astia
oli kuolleen ruumiin läheisyydessä. Edellisen mainitsemassa rukouksessa
käännytään yksinomaan vain asianomaisen vainajan puoleen. Sitä vastoin
Gavrilovin kuvauksesta käy ilmi, että samalla muitakin vainajia
muistellaan.
Vasiljevin Sarapulin piiriä koskevasta esityksestä saamme lähemmin
tietää, että vainajan ennenkuolleet sukulaiset ovat saapuneet uutta
tulokasta vastaanottamaan ja yhdessä tämän kanssa ottavat osaa
kesteihin. Kun ruumis on asetettu arkkuun, kertoo mainittu kirjailija,
panevat miehet kotitekoisia kynttilöitä kuntoon ja naiset valmistavat
äsken teurastetusta kanasta, jos kuollut on naispuolinen, mutta
kukosta, jos vainaja on miespuolinen henkilö, ruuan, joko keittämällä
lihan erikseen tai sekoittamalla sitä sakeaan kaurajauhopuuroon.
Liemeen he tekevät eräänlaisia kokkeleita. Oven luo uunin anturalle
asetetaan kaukalo, jonka ääreen, samoin kuin kuolleen pään kohdalle,
kiinnitetään pieniä vahakynttilöitä. Kaukaloon viskataan lihapaloja tai
voilla sekoitettua kaurapuuroa ja sen lisäksi vuodatetaan siihen
lusikalla vähän lientä lausumalla vainajain nimiä ynnä pyytämällä heitä
ottamaan uhri vastaan, yhdessä syömään ja juomaan, siitä ilahtumaan ja
tyytyväisin mielin ottamaan äsken kuollut vainaja seuraansa. Jos
asianomainen on naimaton nuorukainen, kehoitetaan vainajia hänet
naittamaan sekä sanomaan kuolleelle, ettei hän tuolla ikävystyisi, että
siellä on hänen läheisiä sukulaisiaan, jotka voivat häntä rakastaa ja
että hän siellä voi mennä naimisiin. Jos kuollut on neitonen, neuvotaan
häntä menemään miehelle ja harjoittamaan ystävyyttä sukulaistensa
kanssa.
Samoin kertoo Wichmann: "Hautajaisiin ei ketään erityisesti kutsuta.
Asiasta tietävä on aina velvollinen tulemaan, jos hän tahtoo välttää
niitä hankaluuksia, joita vainaja, epäkohteliaisuudesta närkästyneenä,
hänelle myöhemmin voi tuottaa. Vieraita varten on valmistettu
kaikenlaista ruokaa: puuroa, lihaa, voita, ohukaisia, olutta ja --
ennen kaikkea -- kumyshkaa. Näillä ei kestitä ainoastaan maallisia
vieraita, vaan myös niitä manalaisia sukulaisvainajia, jotka ovat
tulleet vastakuollutta valtakuntaansa vastaanottamaan. Heitä varten on
uunin kupeelle lähelle ovea, asetettu erityinen kuppi, johon hiukkasen
kutakin ruokalajia heitetään. Kupin laitaan on kiinnitetty niin monta
omatekoista vahakynttilää kuin on sukulaisvainajia. Perheen vanhin
miespuolinen henkilö lausuu ruokaa kuppiin heittäessään näin: He,
tuossa! Pudotkoon tämä teidän eteenne, isoisä, isoäiti (y.m.
sukulaisvainajat luetellaan)! Teidän tähtenne olemme keittäneet ja
paistaneet. Olkaa tyytyväisiä, älkää vihastuko! Antakaa keitoksemme,
paistimme aina onnistua, pitäkää niistä huoli! Antakaa kylvämämme
viljan onnistua, suojelkaa sitä! Varjelkaa myös viljaa hiiriltä!
Antakaa lapsillemme menestystä, suojelkaa heitä!"
Sukulaisvainajille, jotka saapuvat uutta tulokasta vastaanottamaan, on
siis ylläesitettyjen kertomusten mukaan asetettu ruoka-astia uunin luo
oven ääreen. Tämä tapa onkin votjakeilla hyvin yleinen, ja se johtunee
siitä, että ovensuu heidän käsityksensä mukaan on muistojuhliin
saapuneiden vainajien varsinainen pysähdyspaikka. Bogaevskij sanoo
Sarapulin piirissä heitetyn ruokaa itse kynnykselle.
Miltei yhtä yleinen kuin kotoiset peijaispidot on muistoateria, joka
maahanpanijaisten aikana vietetään vainajan haudalla.
Jelabuzhskij, joka kuvailee samannimisen piirin votjakkien
vainajainpalvelusta, kertoo, että kun omaiset saattavat vainajaa hänen
viimeiseen lepoonsa, tuovat he haudalle mukanaan leipää ja kumyshkaa,
itse juovat ja syövät, mutta kuolleen osan vuodattavat ja murentavat
haudalle sanoen: "Me juomme kumyshkaa ja sinulle vuodatamme, pudotkoon
sitä eteesi, juo sitä tuonpuolisessa maailmassa. Leivällä muistelemme
sinua, syö sitä siellä. Syö ja juo uusien ystäviesi seurassa, elä
heidän kanssaan sovinnossa." Ostrovskij mainitsee, että vainajan osa
vuodatetaan pieneen haudalle tehtyyn kuoppaan.
Täydellisin kuvaus haudalla toimitetusta peijaisateriasta on Smirnovin
teoksessa, jossa kerrotaan, että ruumiin saattajat ottavat mukaansa
yltäkyllin kaikenlaista ruokaa ja juomaa: ohukaisia, munakokkelia,
munia, piirakoita, kumyshkaa, olutta ja viinaa. Vainajaa saattamaan
kokoontuu kansaa muutamista muistakin taloista ja kaikilla on eväät
mukanaan. Kalmistossa pidetään pitoja vainajan haudalla, äsken kuollut
kutsutaan ennen manalle menneiden seurassa tulemaan syömään ja juomaan
elossa olevien sukulaistensa kera. Osa ruokia jätetään haudalle, osa
kuopataan multaan.
Toisinaan pidetään kuolleen kodissa muistojuhla vasta sen jälkeen kuin
kalmistosta on palattu ja saunassa on puhdistauduttu. Niin kertoo esim.
Miropoljskij, että votjakit vasta hautausmaalta palattuaan viettävät
vainajan kodissa muistojuhlaa. Kukin juhlavieras maistaa tässä
tilaisuudessa palan ohukaista ynnä kanaa sekä panee ruokaa hiukkasen
myös uunin ääreen asetettuun astiapahaseen, jonka reunalle on sytytetty
vahakynttilöitä, sanoen: "Ensin syö, sitten lähde, mutta älä mene
kauas, varjele meidän taloamme sekä suojele meidän karjaamme, jottei se
eksyisi harhateille." Sen jälkeen istutaan aterioimaan ja syötyä
jaellaan vainajaa varten asetetun astian sisällys koirille.
Muutamin seuduin kuten Mamadyshin piirissä asetetaan asianomaista
vainajaa varten pitopöytään erityinen kuppi, josta vainajan ajatellaan
ystävien ja sukulaisten seurassa aterioivan. Uunin ääressä oleva
kaukalo näyttää sitä vastoin olevan yksinomaan ennen kuolleita, vielä
omaisten muistossa säilyneitä sukulaisia varten, joiden kunkin
muistoksi kynttilä on sytytetty ja joiden kunkin nimi mainitaan
ruokauhrin aikana. Glazovin piiristä on lisäksi olemassa tieto, että
votjakit vielä peijaispäivän jälkeiseksi yöksikin heittävät ruokaa
kuistin eteen, milloin otaksuvat asettaneensa liian vähän evästä
vainajan arkkuun; he uskovat näet, että vainaja yön aikana saattaa
tulla sitä noutamaan.
Syrjänien aikaisemmista peijaismenoista on varsin vähäpätöisiä tietoja
olemassa. Kuitenkin on heilläkin säilynyt jälkiä käsityksestä, että
vainaja itse ottaa osaa muistoateriaan. Smirnov kertoo Solikamskin
piirissä olleen tapana asettaa vainajan pään kohdalle pannukakku ja
kupillinen mesijuomaa, jolloin samalla lausutaan toivomus, että kuollut
söisi eikä vihastuisi. Nalimov mainitsee lisäksi, että syrjänit ovat
votjakkien tavalla uskoneet muidenkin vainajien peijaispäivänä tulevan
kesteihin, sillä muutamin seuduin on ollut tapana, etteivät kaikki mene
saattamaan kuollutta, vaan yhden naisista on välttämättömästi jäätävä
kotiin vastaanottamaan vainajia, jotka voivat saapua pitoihin
aikaisemmin kuin saattajat ennättävät palata hautuumaalta. Jollei
kukaan olisi heitä vastaanottamassa, he helposti voisivat siitä
loukkaantua.
Paitsi kuolinpäivänä muistellaan yksityistä vainajaa vielä määrättyinä
päivinä kuoleman jälkeen. Votjakkien muistopäivien aika vaihtelee
jonkun verran eri seuduissa riippuen vieraan kulttuurin kosketuksesta.
Eteläisillä ja itäisillä votjakkialueilla vietetään yksityistä
muistojuhlaa säännöllisesti, paitsi kuolinpäivänä, 3:ntena, 7:ntenä,
40:ntenä ynnä vuosipäivänä eli siis samoina päivinä kuin tatarit ja
tshuvassit sitä viettävät. Kristityt votjakit sekä syijänit viettävät
muistajaisia 3:ntena, 7:ntenä, 9:ntenä, 20:ntenä ja 40:ntenä päivänä
kuoleman jälkeen ynnä vuosipäivänä eli siis samoina aikoina kuin
venäläinen rahvas.
Muistojuhlien viettoaikaa eivät votjakit laske päivän, vaan yön mukaan.
Siksi he nimittävätkin 3:nnen päivän muistojuhlaa nimellä _kuin üi_
("kolmas yö"), 7:nnen _sizim üi_ ("seitsemäs yö"), 40:nnen _nil'don üi_
("neljäskymmenes yö"). Vuosipäivän muistojuhlaa he kutsuvat _ares
kiston_ ("vuosi-vuodatus"). Jokaisen muistojuhlan aikana on joku eläin,
ainakin kana teurastettava, sillä ilman verenvuodatusta (_vir-kiston_)
ei sovi muistojuhlaa viettää. Yleensä määräaikaisten muistojuhlien
menot suuresti muistuttavat itse peijaisjuhlaa.
Seuraava kuvaus, joka on julkaistu Vjatkan lääninlehdessä
(1861), koskee Malmyzh-Urzhumin alueella asuvien votjakkien
vainajainpalvelusta. Muistojuhlaa varten valmistetaan kumyshkaa ja
kaikki sukulaiset saapuvat siihen taloon, missä vainaja eli. Ensiksi
kaataa vanhin sukulaisista itselleen juomaa ja asettaa ohukaisia
pöydälle. Sen jälkeen muutkin läsnäolevat kaatavat itselleen viinaa.
Kaikki kääntyvät nyt pohjoista kohti ja vanhin lukee rukouksen pyytäen
_Inmarin_ suojelusta kuolleelle. Rukouksen päätyttyä hän ottaa
ylimäisen ohukaisen lautaselta, kastelee sitä kumyshkaan ja antaa
koiralle. Jos eläin syö sen, merkitsee se, että kuollut elää
tuonpuolisessa elämässään onnellisena, ja votjakit alkavat iloisina
pitää pitoja vakuutettuina siitä, että vainajat mielihyvällä ottavat
niihin osaa. Mutta jos koira ei siitä huoli, vaan kääntyy pois,
ennustaa se pahaa ja siinä tapauksessa sukulaiset hajaantuvat
murhemielin koteihinsa.
Jelabugan piirin votjakkien muistojuhlaa kuvailee Jelabuzhskij
mainiten, etteivät he tällöin kestitse vain viimeksikuollutta, vaan
myös muita sukulaisia, jotka saapuvat tämän vieraiksi. Niille he
heittävät ikkunalle pannukakkua ja pyytävät nauttimaan sitä eikä
ottamaan sen vainajan herkkuja, jota varten muistajaiset erityisesti
ovat valmistetut.
Sarapulin piirin muistajaistapoja kuvailee Bogaevskij. Muistojuhlaksi
valmistetaan kaurajauhoista ohukaisia, joiden pinta voidellaan
munavoiteella. Niitä omaiset murentavat muistopäivän aamuna kaukaloon,
joka on asetettu kynnyksen viereen. Siihen vuodatetaan myös kumyshkaa
ja olutta. Kun ruokamurut sittemmin annetaan koirille, tarkastetaan
niiden syömistä; jos koirat ovat rauhallisia, merkitsee se, että
vainajat tuonpuolisessa maailmassa elävät sovussa, mutta jos ne
riitelevät keskenään, todistaa se, että vainajatkin ovat riitaisia.
Muistopäivänä kutsutaan sukulaiset vieraiksi ja heidän kanssaan omaiset
lukevat seuraavan rukouksen: "vastaanottakaa (uhri), vanhukset, me
muistelemme teitä tämän juhlapäivän vuoksi, älköön teiltä puuttuko
olutta ja viinaa. Älkää suoko elämäämme tautien käsiin, älkää laskeko
sairautta karjaamme. Suojelkaa sitä tuonpuolisessa maailmassa, eläkää
hyvin ja varjelkaa meitä. Ruokaa, viljaa kasvattakaa! Kylvämäämme
toukoa älkää liatko, älkää laskeko karjaa rotkoon, raatelevien petojen
käsiin älkää niitä antako! Vanhat ja nuoret vainajat, älkää loukatko
toisianne, yhdessä syökää ja juokaa!"
Wichmann kertoo, että uuninvierustalle Urzhumin piirissä asetetaan,
paitsi vanhempien vainajien ruokakuppia myös tuohitötterö
vastakuollutta varten. Tuohitötterön laitaan on pieni kynttilä
kiinnitetty. Ruokaa heitettäessä lausutaan rukoussanoja sekä vanhoille
että "uudelle" vainajalle sekä lisäksi huomautetaan viimeksimainitulle
siitä, monesko muistojuhla nyt on menossa.
Toisinaan saattaa muistajaisjuhla kestää useampiakin, ainakin pari
päivää. Bogaevskij kertoo, että varsinaisen muistopäivän jälkeen vielä
seuraavan päivän aamuna usein uhrataan, jos miespuolista muistellaan,
kukko, jos naispuolista, kana. Pienentäessään lihaa kaukaloon sanoo
poika: "syö, isä!" isävainajaansa, "syö, äiti!" äitiään muistellessaan.
Kun muistajaiset kestävät kauemman aikaa, on omaisten huolehdittava
siitä, etteivät vainajat mitenkään juhlan aikana ikävystyisi eivätkä
lähtisi pidoista nälkäisinä. Ilahuttaakseen kuolleita omaisiaan
votjakit muun muassa lähtevät niiden kera kävelemään. He uskovat, että
pitojen aikana kunkin juhlavieraan läheisyydessä on tämän ikäinen
vainaja, joka elämän aikana oli tämän kanssa paremmissa suhteissa kuin
muiden kanssa, ja siten onkin kunkin juhlavieraan velvollisuus
ilahuttaa ja kestitä etupäässä sitä henkeä, joka oleskelee hänen
läheisyydessään. Votjakkien käsityksen mukaan tekee ikätoveri-vainaja
kaiken, mitä eläväkin henkilö, sen vuoksi, mitä iloisempi juhlavieras,
sitä iloisempi myös vainaja, mitä kylläisempi juhlavieras, sitä
kylläisempi myös vainaja. Tästä seuraa, että muistojuhlassa tulee syödä
niin paljon kuin mahdollista, jotteivät vainajat poistuisi pidoista
nälkäisinä. Samasta syystä ei tällöin sovi tehdä työtä, ettei vainaja
vihastuisi, kun häntä ei ilahuteta, vaan vieläpä pakoitetaan tekemään
työtä. Sen vuoksi ei myöskään sovi muistojuhlan aikana mennä levolle,
sillä helposti voisi se vainaja, joka on ollut nukkuvien seurassa,
maata liian kauan ja siten jäädä muita vainajia kalmistoon saatettaessa
elävien keskuuteen. Ilahuttaakseen kuolleita votjakit kehoittavat niitä
joskus kanssaan saunaankin kylpemään.