PERMALAISTEN USKONTO
Suomensuvun uskonto 2
Kirj.
UNO HOLMBERG [Uno Harva]
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1914-15.
SISÄLLYS:
Johdanto.
Vainajainpalvonta.
Kuala-palvonta.
Lud-palvonta.
Kylien yhteinen uhripalvonta.
Ihmisenkaltaiset haltiat ja niiden palvonta.
Luonnonhaltiat ja niiden palvonta.
Maanviljelysjuhlat.
Taudinhaltiat ja tietäjät.
Johdanto,
Pohjois-Venäjällä asuvan sukumme maine levisi ensi kerran sivistyneen
maailman kuuluviin retkien kautta, joita norjalaiset, Alfred Suuren
aikalaisen Otherin esimerkkiä seuraten, Jäämeren rantoja purjehtien
tekivät Vienanmeren pohjukoihin. Täällä sijaitsi tarinain ihannoima
valtakunta, n.s. bjarmien maa, jossa asui varakas ja monilukuinen
kansa. Sen kanssa olivat viikingit kauppasuhteissa, vaikka silloisina
sotaisina aikoina kaupparetket usein muuttuivat ryöstöretkiksi.
Retkillään Lännen naapurit perehtyivät bjarmien elintapoihin ja samalla
jonkun verran heidän uskontoonsakin. Arvokkain sen ajan kuvauksista on
Olavi Pyhän elämäntarina, missä kerrotaan norjalaisten v. 1026
tekemästä ryöstöretkestä bjarmien pyhäkköön. Keitä nämä bjarmit olivat,
osoittaa siinä mainittu _Jomalin_ kuva, mikä nimi nähtävästi ei ole muu
kuin suomalainen _jumala_.
Samoihin aikoihin kuin pohjoismaiset lähteet kertovat bjarmeista,
tietävät venäläiset aikakirjat kertoa pohjois-Venäjällä asustavasta
Perman kansasta. Sen alueen mainitaan toiselta puolen rajoittuneen
"taipaleentakaisiin tshudeihin", jolla nimityksellä venäläiset lähteet
nimittävät luoteis-Venäjällä asuvia suomalaiskansoja, etupäässä Vienan
karjalaisia, toiselta puolen Petshoraan ja Jugraan. Tämä Perman kansa,
jolla epäilemättä tarkoitetaan nykyisiä syrjänejä, joutuu jo varhain
kosketukseen suuren Novgorodin kanssa. Ollen kauppasuhteissa
permalaisten kanssa novgorodilaiset retkeilevät syvälle Perman maahan,
ostavat sieltä itselleen maa-alueita ja tekevät vähitellen permalaiset
veroa maksaviksi alamaisikseen. Novgorodilaisten välityksellä tulevat
syrjänit myös jo varhain, varhemmin kuin mikään muu itäsuomalainen
kansa, kristillisen kirkon vaikutuksen alaisiksi. Aikakirjat kertovat,
että syrjänit ainakin jo 12:lla vuosisadalla alkavat tutustua ja
osittain kääntyvätkin uuteen uskoon. Jo v:lta 1147 on olemassa tieto,
että eräs Kievin luostarin munkki, pyhä Gerasim saarnaa kristinuskoa
nykyisen Vologdan seuduilla. Vähitellen leviävät uudet aatteet
laajemmallekin. Siihen viittaa eräs vuoden 1193 aikakirjassa oleva
tieto, etteivät novgorodilaiset pitkille matkoilleen koillista kohti
unohtaneet ottaa mukaansa myös pappeja.
Novgorodilaisilla oli siis hyvä tilaisuus kauppa- ja
veronkantomatkoillaan perehtyä Perman heimon pakanallisiin uskomuksiin
ja palvontaan, mutta ikävä kyllä he eivät ole kirjoittaneet muistiin
näkemiään ja kuulemiaan. Ne harvat viittaukset, joita sen ajan
asiakirjoista tavataan, ovat siksi vähäpätöisiä, ylimalkaisia ja osaksi
vääriä, etteivät ne luo mitään valoa Perman heimon muinaiseen
uskontoon.
Sitävastoin ne jonkun verran myöhemmältä ajalta polveutuvat joskin
niukat tiedot, joita on "permalaisten apostolin" Pyhän Tapanin
(k. 1396) elämäkerrassa, ovat kaikin puolin luotettavia ja siitä syystä
tieteelle korvaamattoman kalliit. Niiden arvoa lisää vielä suuresti se
seikka, ettei meillä useilta vuosisadoilta sen jälkeen ole olemassa
mitään syrjänien uskontoa koskevia tietoja, tuolta ajalta, jonka
kuluessa mainittu kansa jo ennättää niin täydellisesti sulautua
venäläiseen kirkkokuntaan, että esi-isien muinaiset käsitykset ja menot
miltei tykkänään sen muistista katoavat.
Vanhimpina myöhemmän ajan tietolähteistä mainittakoon I. Lepehinin
matkakertomukset v:lta 1771-2, joissa syrjänien mytologiaa koskevat
tiedot rajoittuvat kuitenkin vain muutaman uhritavan kuvaukseen.
Vähäpätöisiä ovat myös ne tiedot, joita kansalaisemme J.A. Sjögren ja
M.A. Castrén viime vuosisadan alkupuolella matkoillaan kokosivat.
Venäläisistä, jotka ovat muistiin merkinneet syrjänien uhri- ja
hautaamismenoja sekä heidän käsityksiään ja kertomuksiaan ihmistä
ympäröivistä haltioista ja hengistä, ansaitsevat mainitsemista V.
Hlopin (1849), N. Rogov (1858), N.A. Popov (1874), N. Dobrotvorskij
(1883), V. Kandinskij (1889), K. Zhakov (1901) ja M. Janovitsh (1903),
useita muita nimittämättä, joiden venäläisessä aikakaus- ja
sanomalehtikirjallisuudessa oleviin pienempiin kyhäyksiin
lähdeluettelossa viitataan. Muista nuoremmista syrjäniläisen
kansanrunouden kerääjistä mainittakoon kansalaisemme Yrjö Wichmann,
unkarilainen D.R. Fuchs (1911) sekä erityisesti syrjäni V. Nalimov,
jonka uutteran työn tuloksena lukuunottamatta hänen julkaisujaan on
arvokas kansantietokokoelma Suomalais-ugrilaisen seuran arkistossa.
Yleiskuvauksen syrjänien pakanuudenaikaisista uskomuksista on
saatavissa olevan ainehiston avulla I.N. Smirnov (1891) yrittänyt luoda
tunnetussa kansatieteellisessä teoksessaan "Permjaki", jonka viides
luku koskettelee heidän henkistä kulttuuriaan.
Selvemmän kuvan kuin syrjänien niukka muistotieto antaa permalaisten
muinaisuskonnosta ja sen harjoituksesta eräs toinen samaan sukuun
kuuluva kansa, votjakit, joista osa on meidän päiviimme asti
säilyttänyt pakanuutensa.
Votjakit, joiden kielimurre poikkeaa syrjäninkielestä lähimiten tai
ehkä hiukan tuntuvammin kuin vironkieli suomenkielestä, asuvat
suurimmaksi osaksi Vjatkan ja Kasanin lääneissä; jonkun verran tavataan
heitä myös Permin läänin Osan piirissä, Ufan läänin Birskin sekä
Samaran läänin Buguljman piireissä. Vjatkan votjakit ovat lukuisimmat
Glazovin, Sarapulin, Malmyzhin ja Jelabugan piirikunnissa, Slobodskojn
ja Urzhumin piireissä asuu heitä ainoastaan vähäinen määrä. Kasanin
läänissä on votjakkeja vain Kasanin ja Mamadyshin piirikunnissa.
Sen mukaan, minkä kansan ja kulttuurin vaikutuspiiriin eri alueilla
asuvat votjakit ovat joutuneet, eroavat he toisistaan monessa
suhteessa, tavoiltaan, puvultaan ja kielimurteeltaan, mutta onpa
eroavaisuutta olemassa myös heidän uskonnollisissa käsityksissäänkin.
Niillä seuduin, missä votjakit ovat joutuneet venäläisen uutisasutuksen
pariin, he ovat jo suurimmaksi osaksi kääntyneet kristinuskoon.
Aikaisimmin on venäläiseltä taholta tullut vaikutus huomattavissa
pohjoisimmilla alueilla. Ensimäinen tunnettu tieto kristinuskon
saapumisesta votjakeille on Iivana Julman aikuisessa asiakirjassa
v:lta 1557, jossa kerrotaan, että seitsemäntoista vjatkalaista
votjakkiperhettä oli kääntynyt kristinuskoon. Käännytystyö on näihin
aikoihin kuitenkin vielä perin heikkoa, kunnes se voimistuu vuoden 1657
jälkeen, jolloin keisari Aleksein käskystä perustetaan Vjatkan
hiippakunta. Silloin alkaa innokas käännytystyö varsinkin Slobodskojn
ja Glazovin piireissä asuvien votjakkien keskuudessa. Sata vuotta
myöhemmin ovat jo kaikki Tsheptsa-joen votjakit kastettuja.
Kristinuskon juurtumiseen ja vakiintumiseen vaikuttaa suuresti myös
Pyhän Synodin määräys v:lta 1721, jossa Vjatkan papistoa kehoitetaan
perustamaan kouluja äskenkastettujen kansain lapsia varten. Näihin
aikoihin aletaan jo muillakin votjakkialueilla tehdä käännytystyötä.
Tähän vaikuttaa ennen kaikkea Pietari Suuren mahtikäsky; hän sääti,
että pyhää uskoa oli levitettävä muhamettilaisten ja pakanain
keskuuteen Kasanin y.m. kuvernementeissa. Pietari Suuren kuoleman
jälkeen käännytysinto kuitenkin pian laimenee, kunnes Anna keisarinna
v. 1740 uudistaa Pietari Suuren ukaasin. Siitä päivin on käännytystyö
yhä enemmän ja enemmän edistynyt, kastamattomia votjakkeja on enää
tuskin muualla kuin pieni murto-osa Kasanin läänissä ynnä joku
tuhatmäärä Osan, Birskin ja Buguljman piirikunnissa, joihin viimeksi
mainittuihin seutuihin nämä ovat vetäytyneet juuri kristinuskoa pakoon.
Uuden maailmankatsomuksen leviämiselle on viime aikoina ollut suureksi
eduksi N.J. Iljminskijn toimesta Kasaniin v. 1872 vierasheimoisia
varten perustettu seminari, josta kansakoulunopettajia leviää kaikille
votjakkialueille. Kuitenkin edistyksen vastapainona vaikuttaa itäisten
esi-isien ajatustapaa lempivien votjakkien keskuudessa huomattava
jäykkä vanhoillisuus, jota jonkun verran on ollut omiansa tukemaan
Venäjällä joku aika sitten säädetty uusi uskonvapauden laki.
Kristinuskon leviämisestä huolimatta ovat votjakit niilläkin seuduin,
missä he varhimmin ovat joutuneet venäläisen kirkon vaikutuksen
alaisiksi, säilyttäneet paljon pakanuudenaikaisia uskomuksia.
Pohjoisimmilla alueilla ovat kyllä pyhät puistot jo kauan sitten olleet
hävitettyjä, mutta vanhoja käsityksiä ei ole ollut yhtä helppo kansan
mielestä hävittää. Niillä seuduin sitä vastoin, missä kristinusko vasta
myöhemmin on voittanut alaa, kohoaa vielä meidän päivinämme kaikkialla
upeita uhrilehtoja, joita kansa katsoo taikauskoisella kunnioituksella,
toimittaapa toisinaan uhrinkin, varsinkin jonkun vastoinkäymisen
kohdatessa. Mutta samoin kuin kristityissä votjakeissa on jäljellä
paljon pakanuutta, johon myöhäisimpänä kerrostumana lisäksi on
liittynyt venäläistä kansanuskoa, samoin on toiselta puolen
kristinuskon vaikutus tuntuva niidenkin keskuudessa, jotka vielä ovat
kastamattomia ja yhä edelleen isiensä tavalla toimittavat pyhäköissään
julkisia veriuhreja. Näin on varsinkin laita siellä, missä kirkot jo
kohoavat uhrilehtojen rinnalla. Mutta ovatpa kristilliset aatteet,
kuten tuonnempana tulemme näkemään, koskettaneet niitäkin votjakkeja,
jotka muista syrjässä vähimmin ovat olleet venäläis-kristillisen
käsityskannan vaikutuksen alaisina.
Samaten kuin votjakit tultuaan venäläisten yhteyteen ovat alkaneet
omistaa itselleen tämän ylivoimaisen kansan ajatuskannan ja tavat, ovat
he siellä, missä tatarilais-muhamettilainen kulttuuri on ollut
vastassa, lainanneet runsaasti tatarilaisia menoja ja käsityksiä. Niin
on varsinkin eteläisten ja itäisten votjakkien laita. Mutta onpa
muhamettilaisen kulttuurin jälkiä huomattavissa paljoa laajemmallakin
alalla. Tämä ei koske ainoastaan votjakkien juhla- ja uhritapoja, vaan
myös heidän uskomuksiaan, sillä itse ylijumala _Inmar_ muistuttaa
enemmän Allahia kuin kristittyjen Jumalaa. Asia on helposti
ymmärrettävissä, kun muistamme, että islami oli Kasanin kukistumiseen
asti (1552) näillä mailla ainoana valtauskontona. Muhamettilaisuuden
ohella ja siihen läheisesti liittyen on tatarien, itäisillä alueilla
myös bashkiirien kansanusko lisäksi lyönyt leimansa votjakkien
mytologiaan.
Ennen tatarilais-muhamettilaisen maailmankatsomuksen tuloa tapaamme
votjakkien mytologiasta vielä erään vanhemman, myös etelästä päin
saapuneen kulttuurivirtauksen, joka ei ole tuntuva ainoastaan kaikilla
votjakkialueilla, vaan näyttää jättäneen jälkiä syrjänienkin
pakanuudenaikaisiin uskomuksiin. Tämä on Volgan rannoilla muinoin
kukoistaneen Suur-Bolgarian kulttuuri, jonka aikuisia tapoja voidaan
tutkia sen vielä nykyään elävillä jälkeläisillä tshuvasseilla.
Bolgarit, haara turkinsukuista kansaa, joka luultavasti 600 tienoilla
j.Kr. oli asettunut keski-Volgalle, olivat laajoissa kauppasuhteissa
kaikkien ympärillä asuvien suomensukuisten kansain kanssa, ja sen
vuoksi on heidän ylivoimaisen kulttuurinsa jälkiä tavattavissa kaikilla
itä-Venäjän suomalaiskansoilla. Heidän välityksellään on myös eräitä
itämaisia uskomuksia saapunut Volgan varsille. V. 922 kääntyivät
bolgarit muhametinoppiin, v. 1236 tekivät tatarit heidän vallastaan
lopun.
Vasta viimeksimainitun kulttuurikerrostuman alta häämöittää
esiin Perman suvun muinainen pakanuus, jossa jo siinäkin
suomalais-ugrilaisten uskomusten ohella voinee huomata indogermanisia
käsityksiä. Syystä siitä, että vieras virtaus kauan aikaa on tullut
etupäässä etelästä päin, on votjakkien alkuperäinen käsityskanta, kuten
jo Aminoff huomauttaa, säilynyt jonkun verran puhtaampana pohjoisten
alueitten asukkailla, vaikkakin he jo kauan sitten ovat olleet
kristittyjä, kuin eteläisten ja itäisten seutujen vielä kastamattomilla
pakanoilla.
Vaikka tiedot votjakkien uskonnosta ja palvonnasta syrjäniläisiin
verraten ovat monin verroin runsaammat, ei niistä kuitenkaan yksikään
ole aivan vanhoilta ajoilta. Päinvastoin ensimäiset votjakkien
mytologiaa koskevat tiedot tapaamme vasta 1700-luvun kirjallisuudesta.
Aikaisimmat niistä ovat ne vähäiset muistiinpanot, joita akatemikot
J.G. Gmelin (1733) ja Gerh. Fr. Müller (1756) yhteisillä
tutkimusretkillään korjasivat talteen. Edellisen tiedonannot koskevat
etupäässä Sarapulin, jälkimäisen Kasanin läänin votjakkeja.
Tieteellisten tutkimusretkien tuloksina ilmestyivät joku vuosi
myöhemmin Nikolaj Rytshkovin (1770) ja P.S. Pallasin (1771-6)
kuvaukset, joista kumpikin koskettelee Ufan läänin votjakkeja, sekä
J.G. Georgin (1776) esitys, jossa ei lähemmin mainita, minkä seudun
käsityksiä ja tapoja siinä selostellaan. Kuvauksessaan, joka
yllämainittuihin verraten on täydellisin ja arvokkain, näyttää viimeksi
mainittu kirjailija ainakin osaksi käyttäneen myös edellisiä lähteitä.
Samoilta ajoilta (1762) ovat lisäksi P. Rytshkovin tiedonannot itäisten
votjakkien vainajainpalveluksesta.
Mainitut tietolähteet ovat kuitenkin kaikki siksi niukkoja, ettemme
yksin niiden perusteella voi votjakkien mytologiaan paljonkaan
perehtyä. Mutta vaikka varhaisimmat tiedot ovat puutteellisia, on
myöhemmin kerättyjä siksi paljon, että votjakkien uskontoa, tarustoa ja
uhripalvontaa koskevista kokoelmista nykyään on kertynyt laaja
kirjallisuus, jota vielä meidän päivinämme on kartutettu ja yhä
edelleen, ainakin mitä itäisiin votjakkeihin tulee, voidaan kartuttaa.
Viime vuosisadan lähdekirjallisuussarjan aloittaa sen alkupuoliskolla
Joh. Friedr. Erdmann (1826), jonka matkakertomuksessa on pieniä tietoja
Vjatkan läänin votjakkien hautaamismenoista sekä uhrijuhlista.
Kirjailija kertoo ne saaneensa osittain eräältä Glazovin virkamieheltä,
osittain eräältä Jelabugan piirin tilanomistajalta. Näihin aikoihin
siirtyy keräysinto jo varsinaisten tutkijain piiristä myös suuren
yleisön keskuuteen. Varsinkin lähetyssaarnaajat ja papit alkavat
muistiinpanna huomioitaan. V:sta 1838 alkaen julaistaan niitä tuon
tuostakin Vjatkan lääninlehdessä, ja samoihin aikoihin, osittain jo
ennenkin, alkaa niitä rahvaan vajavaisen hengellisen tilan kuvauksina
kerääntyä myös Vjatkan hiippakunnan arkistoon, joista arvokkaammat
esitykset P.N. Luppov äskettäin (1911) on julkaissut. Niiden joukossa
on meille säilynyt muutamia varsin huomattavia tietoja pohjoisimmilta
votjakkialueilta, joita siitä syystä, että näillä seuduin monet vanhat
tavat varhemmin kuin muualla ovat joutuneet unhoon, emme enää tapaa
myöhemmän ajan kirjallisuudesta. Paljoa vähempi merkitys on A.A.
Andrievskijn (1881) Vjatkan läänin vuosisataisjulkaisuun painattamilla
vuosisadan alkupuoliskolta polveutuvilla asiakirjoilla.
Nuoremmat, jo varsin runsaslukuiset lähteet, lienee parasta ryhmittää
niiden alueiden mukaan, joita ne koskevat. Glazovin piirin votjakkien
uskomuksia kuvailevat J. Popov (1851), K. Satrapinskij (1854), V.
Shestakov (1859), N. Pervuhin (1888-90), jonka viisiosaisesta teoksesta
etupäässä ensimäinen ja toinen käsittelevät mytologiaa, sekä Kreknin
(1899) ja Gr. Vereshtshagin (1910). Sarapulin piirin uskonnollisia
käsityksiä ja menoja esittävät V. Koshurnikov (1880), M. Haruzin
(1883), Gr. Vereshtshagin, joka on kirjoittanut kaksikin teosta (1886
ja 1889) sekä P. Bogaevskij (1888). Malmyzhin ja Urzhumin piirejä
koskevia tietoja ovat keräilleet S. Kurotshkin (1851), S. Osokin (1856)
sekä eräs nimetön kirjoittaja (Vjatkan lääninlehdessä 1861). Jelabugan
votjakkien menoja ja uskomuksia kuvailevat G.N. Potanin (1884) ja
Mihail Jelabuzhskij (1894-1903). Kasanin lääniä koskevaa, nuorempaa
lähdekirjallisuutta, jonka Aleksandra Fuchsin (1844) tunnetut
matkakirjeet aloittavat, edustavat D. Ostrovskijn (1874), A.
Miropoljskijn (1876), B.G. Gavrilovin (1891) ynnä I. Miheevin (1900)
kuvaukset, Vähimmin tietoja on olemassa itäisten, puoleksi
tatarilaistuneiden votjakkien uskomuksista ja uhritavoista.
Mainitsemista ansaitsevat G.A. Aptievin (1891) Ufan sekä N.I.
Tezjakovin (1896) ja I. Jakovlevin (1903) Permin läänin votjakkeja
koskevat vähäiset kyhäykset.
Itsenäisistä kuvauksista, jotka eivät rajoitu ainoastaan johonkin
määrättyyn votjakkialueeseen ja joissa ei aina edes lähemmin mainita,
minkä piirin tai seudun tapoja niissä kulloinkin selostetaan,
mainittakoon ennen muita suomalaisten Torsten Aminoffin (1879) ja Yrjö
Wichmannin (1892) esitykset, joista viimeksimainittu käyttää hyväkseen
myös edellisen käsinkirjoitettuja muistiinpanoja. Varsin ansiokkaat
ovat myös Boris Gavrilovin (1880), Johan Vasiljevin (1902) ja Nikolaj
Blinovin (1898) teokset, joista ensimäiset koskevat Vjatkan ja Kasanin
läänin votjakkeja, jälkimäinen kohdistunee etupäässä Sarapulin ja
Jelabugan piireihin. Lisätietoina edellisiin liittyvät vielä vanhan
kansatieteilijän Kuznetsovin äsken (1908) ilmestyneet matkamuistelmat,
joissa kirjailija omien persoonallisten havaintojensa perustuksella
selostaa muun muassa eräitä harvinaisia uhritapoja.
Kansanrunouskokoelmia, joihin sisältyy suuri joukko votjakkien
mytologiaa ja palvontaa valaisevia tarinoita sekä uhrirukouksia ovat,
lukuunottamatta niitä, joita on painettuna B. Gavrilovin ja N.
Pervuhinin teoksissa (2 ja 3 os.), julkaisseet tunnetut kielimiehet
unkarilainen Bernát Munkácsi (1884 ja 1887) sekä jo ennen mainittu
kansalaisemme Yrjö Wichmann (1893 ja 1901).
Täten eri alueilla kerättyä ainehistoa hyväkseen käyttäen ovat muutamat
myöhemmän ajan kirjailijat sepittäneet myös votjakkien uskonnon ja
mytologian yleiskuvauksia. Aikaisimmin kokeilee tällä alalla V.
Behterev (1880), joka nojautuu etupäässä vain vanhimman ajan
kirjailijoihin. Arvokkaampina esiintyvät Max Buchin (1882), I.N.
Smirnovin (1890) ja P. Bogaevskijn (1890) mytologian kuvaukset, joihin
kukin kirjailija on liittänyt runsaan määrän omiakin havaintoja.
Harvoista vertailevista esityksistä, joissa Perman heimon ja kaikkien
suomensukuisten kansain uskontoa ja palvontaa rinnan käsitellään, on
Julius Krohnin "Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus" ennen
muita huomattava. Mainitsemista ansaitsee myös H. Paasosen
mielenkiintoinen tutkimus suomalais-ugrilaisten kansain alkuperäisistä
sielukäsityksistä. Yleisen antropologian valossa tarkastelee M.
Homjakov (1910) votjakkien pakanallista uskontoa eräässä saman kansan
pääkallomittauksia koskevassa tutkimuksessaan.
Vielä on joukko pienempiä enemmän tai vähemmän itsenäisiä kyhäyksiä
olemassa, joiden kaikkien sepittäjiä ei tässä yhteydessä liene syytä
mainita. Mitä heidän kirjoituksissaan on arvokasta, tulee lähemmin
puheeksi itse aineen käsittelyssä, jossa yhteydessä myös viitataan
lähteisiin. Kirjallisuudesta, joka koskee kristinuskon saapumista
votjakeille ja sen levenemistä heidän keskuudessaan, on ennen muita
mainittava P.N. Luppovin (1899-1911) laaja kaksiosainen teos.
Edellisten tietolähteiden lisäksi olen tässä votjakkien uskonnon
kuvauksessa käyttänyt hyväkseni myös omia, kesällä 1911 tekemälläni
keräysmatkalla hankittuja tietoja, jotka koskevat Permin, Ufan ja
Kasanin läänin votjakkeja.
Kun esityksessä mikäli mahdollista on kosketeltava myös Perman heimon
mytologian kehitystä ei ainoastaan sen omalla pohjalla, vaan
ulkoapäinkin tulleiden kulttuurivirtausten elähyttämänä, on
luonnollista, että naapurikansain uskonnolliset käsitykset ja menot
ovat otettavat huomioon. Lisäksi huomautettakoon, että syrjäniläisen
ainehiston niukkuuden takia on esityksessä etupäässä ja ensi sijassa
seurattava votjakkien uskontoa, jonka ohella, mikäli tietoja on
olemassa, aina viitataan veljeskansan vastaaviin käsityksiin.
Lopuksi on mieluinen velvollisuuteni kiittää prof. Yrjö Wichmannia
kaikesta avustuksesta, jota hän ystävällisesti on minulle työni aikana
antanut.
Vainajainpalvonta.
Paitsi näkyväistä ruumista on ihmisessä votjakkien käsityksen mukaan
näkymättömät osat, henki _lul_ ja haamu _urt_. Myöhempinä aikoina on
ensiksimainittu sielunnimitys varmaankin vieraan kulttuurin
vaikutuksesta astunut etusijalle. _Urt_ sanan vanha merkitys
sitävastoin on jo monissa seuduin muistista hälvennyt ja itse sanakin
säilynyt vain ani harvoissa vanhanaikaisissa lausetavoissa. Ainoastaan
itäiset, Permin ja Ufan lääneissä asuvat votjakit, jotka ainakin osaksi
ovat täydellisemmin kuin muut säilyttäneet pakanuutensa, käyttävät
vielä nykyään ihmisen sielusta puhuessaan uudenaikaisemman _lul_
nimityksen rinnalla entiseen tapaan myöskin _urt_ sanaa.
Vanhanaikaisista sanontatavoista, joissa _urt_ nimitys esiintyy ja
jotka ovat tunnettuja useimmilla votjakkialueilla, mainittakoon
muutamia, koska niissä samalla kuvastuu votjakkien alkuperäisin käsitys
sielusta ja sen ominaisuuksista. Sellainen lausetapa on muun muassa:
_urtez koshkem_ ("hänen sielunsa on lähtenyt"), jolla votjakit
ilmaisevat, että joku henkilö syystä tai toisesta on perin säikähtänyt,
sillä he ovat uskoneet useiden luonnonkansojen tavalla, että sielu
ihmisen säikähtäessä jättää asuntonsa. Sielun lähdettyä, joka heidän
käsityksensä mukaan tapahtuu myös vaikeiden tautien aikana, kutsutaan
tietäjä etsimään sitä takaisin, jotta ihminen jälleen tulisi tajuihinsa
ja terveeksi. Tällaista toimitusta votjakit nimittävät nimellä
_urt-kuton_ ("sielun etsintä").
_Urt-kuton_ nimityksellä tarkoitetaan Ufan läänissä myös eräänlaista
nimen-uusimistoimitusta, joka tapahtuu lapsen sairastuessa, milloin
sairauden uskotaan aiheutuvan siitä, että lapsi on syntyessään sattunut
saamaan väärän nimen. Tämä seikka osoittaa, miten läheisissä
tekemisissä ihmisen nimi ja _urt_ ovat toinen toistensa kanssa.
Vasiljev mainitsee Sarapulin piirin votjakkien nimittävän yllämainittua
toimitusta myös _lul-uttshan_ ("sielun etsintä"), mutta
viimeksimainittu sanontatapa on varmaankin edellistä myöhempi.
Paitsi säikähtämisen ja taudin aikana voi _urt_ irtautua ruumiista
ihmisen nukkuessa. Silloin se saattaa ilmaantua näkyväisessäkin,
tavallisesti yölepakon muodossa. Eräs Ufan läänin votjakkivanhus
selitti, ettei mainittuja lintuja milloinkaan näe päivin siitä syystä,
että ihmiset silloin ovat valveilla, vaan ainoastaan öin, jolloin
nukutaan. Jos lepakko, jonka ihminen näkee, lähestyy häntä, on se
merkkinä siitä, että se on jonkun omaisen tai tuttavan sielu. Esittipä
ukko kertomuksenkin todistukseksi siitä, että lepakko todella on
sielulintu: "Eräs mies meni levolle, mutta hänen toverinsa valvoivat
istuen pihalla. He näkivät miten lepakko lenteli määrätyissä paikoissa.
Kun nukkunut heräsi, tiedustelivat he tältä, mitä hän uneksi
maatessaan. Mies kertoi unessa kulkeneensa siellä ja siellä eli juuri
samoissa paikoissa, missä lintu oli lentänyt. Siitä miehet päättivät,
että lepakko, jonka olivat nähneet, oli nukkuneen miehen sielu". --
Jollei _urt_ ehdi palata asuntoonsa siksi kuin ihminen herää, sairastuu
tämä, käy kalpeaksi ja alkaa kuihtua. Sen vuoksi ei saa nukkuvaa
yht'äkkiä eikä väkivallalla herättää.
Paitsi yölepakon muodossa saattaa sielu näyttäytyä myös pienenä,
valkoisena perhona, joka kesäilloin ilmaantuu ikkunaan. Tällä tavalla
ilmestyvät varsinkin vainajain sielut omaisilleen. Eräs Kasanin läänin
votjakkiäiti lausui lapselleen, kun perho isävainajan muistojuhlaa
vietettäessä lenteli ikkunassa: "hänen sielunsa on saapunut perhosen
muodossa". Joskus saattaa siten näyttäytyä elävänkin ihmisen sielu.
Mozhga nimisessä kylässä Birskin piirikunnassa kuulin kerrottavan, että
kun _urt_ ihmisen säikähtäessä on irtautunut ruumiista, käännytään
loitsija-akan puoleen, joka valkoinen liina kädessä alkaa sitä etsiä.
Kaikkialta haettuaan hän vihdoin huomaa pienen valkoisen perhon,
vangitsee sen liinaansa, vie tupaan ja sitoo liinan perhoineen yön
ajaksi sairaan kaulaan. Seuraavana aamuna tinaa valamalla tutkitaan,
onko vangittu sieluperho todella sairaan _urt_. Toimitus, jota
nimitetään _urtse kistalon_ "sielun valaminen", tapahtuu siten, että
sulatettua tinaa vuodatetaan loitsua lukemalla vesivatiin, jota
pidetään sairaan pään yläpuolella. Jos tina tällöin ei mene hajalle,
vaan muodostuu ehyeksi ja sieväksi kuvioksi, on se merkkinä siitä,
että sairaan _urt_ on löytynyt. Tinakuvio _urtkuton uzves_
("sielunetsintä-tina") ripustetaan sen jälkeen amulettina asianomaisen
kaulaan.
Myös nukkuvan ihmisen sielu ilmaantuu perhona sadussa, jonka olen
muistiinpannut Kasanin läänin Mamadyshin piirissä: "Kaksi miestä
menivät metsään puita kaatamaan, puolipäivän aikana he lepäsivät.
Toinen nukahti. Toveri näki, miten hänen suustaan lennähti _lul_
perhosen muodossa ja meni vesiämpäriin, joka miehillä oli metsässä
mukanaan. Vedestä se lensi erään niinipuun onteloon, josta se uudestaan
meni vesiastiaan ja siitä jälleen nukkuvan suuhun. Silloin nukkuva
heräsi. Herättyään hän sanoi toverilleen: 'Nukahdin ja näin unen, olin
uivinani virran poikki, jonka toisella rannalla oli puu, siinä oli
ontelo ja ontelossa paljon kultarahoja.' Työnsä toimitettuaan palasivat
miehet kotiin, mutta hetken perästä meni nukkuneen toveri, joka oli
nähnyt, missä tämän sielu unen aikana oli liikkunut, uudelleen metsään,
etsi sanotun puun ja löysi sieltä paljon rahaa". -- Sieluperhoa nimitti
sadunkertoja huolimatta siitä, että hän käytti _lul_ sanaa sielun
nimityksenä, nimellä _urt-bugl'i_ ("sieluperho"). Mainitun perhosen
hätyyttämistä tai surmaamista votjakit pitävät suurena rikoksena.
Niin paljon kuin edellä kerrotuissa uskomuksissa onkin alkuperäistä ja
muinaista, ei kuitenkaan sieluperho-uskoa ynnä siihen liittyviä
seremonioita tinakoetuksineen voine pitää Suomensuvun uskomuksiin
kuuluvina. Suomalais-ugrilaisena aikana palautti sielun, joka syystä
tai toisesta oli lähtenyt asunnostaan, noita "loveen" lankeamalla ilman
varsinaisia taikatemppuja. Viimeksimainitut ovat vierasta perua ja
kuuluvat myöhempään aikaan. Vertauskohtia onkin olemassa, jotka
osoittavat, mistä päin näiden menojen alkuperä on etsittävissä, sillä
slaavilaisillakin näyttää aikoinaan olleen tapana vangita sielu
liinaseen, ja itse sieluperho-usko on indogermaneilla muinoin ollut
yleinen. Samoin vierailta lainattu lienee myös edellämainittu käsitys
sielulinnusta, joka ihmisen nukkuessa lentää yölepakon muodossa, sillä
tämä usko ei ole votjakeille yksinomainen, vaan on yleinen muutamilla
muillakin itä-Euroopan kansoilla, kuten tatareilla ja bashkiireilla.
Votjakkien sielunimityksiä sekä osaksi myös niihin liittyviä käsityksiä
vastaavat syrjänien _lol_ (myös _lov_) ja _ort_. Heilläkin on _lol_
nykyaikana astunut etusijalle. Dobrotvorskij kertoo Orlovin piirin
permalaisista, että he viettäessään vainajan muistojuhlaa aukaisevat
oven, istuutuvat pöytään ja kutsuvat vainajan sielun (_lol_) kanssaan
aterioimaan. Että _lol_ meidän aikoihimme asti on säilyttänyt
alkuperäisenkin, henkisielun merkityksen, ilmenee uskomuksista, joita
Nalimov mainitsee, että nim. _lov_ syrjänien käsityksen mukaan asuu
pääkallon sisässä ja että se, kun ihminen kuolee, pakenee ilmaan höyryn
muodossa.
_Lol_ saattaa joskus irtaantua ihmisen ruumiista myös unen aikana. Sitä
osoittaa seuraava saman keräilijän muistiinpanema tarina, jossa
kerrotaan, miten _lol_ erään naisen nukkuessa lähti asunnostaan ja
juoksenteli pienen hiiren muodossa edes takaisin nukkuvan rinnoilla.
Sillä aikaa peittyi naisen suu verhon alle, mutta sielu muuttui jälleen
höyryksi ja sellaisena palasi ruumiiseen niin, että nukkunut saattoi
virkeänä nousta vuoteeltaan. Kertomuksessa esiintyvä "sieluhiiri"-usko,
joka syrjäneille luultavasti on tullut venäläisten välityksellä,
tavataan myös germaneilla.
_Lol_ nimisen sielukäsityksen rinnalla on useissa seuduin vanhempikin
_ort_ säilynyt, joskin sen merkitys on jonkun verran entisestään
muuttunut, sillä nykyisen kansan käsityksissä muistuttaa _ort_ pikemmin
ihmisen haltiaa eli suojelushenkeä kuin varsinaista sielua. Nalimov
kertoo jokaisella ihmisellä olevan _ortin_, joka oleskelee aina sen
ihmisen läheisyydessä, jota se suojelee. Se ottaa osaa ihmisen toimiin
sekä ilmaantuu unissa tavallisesti suojattinsa näköisenä. Popov
mainitsee, että lapsi saa _ortin_ syntyessään, josta asti se seuraa
ihmistä kaikkialle, minne ihminen menee. Useat kirjailijat tietävät
lisäksi, että _ort_ on ennen kaikkea kuoleman ilmoittaja. Silloin se
ilmaantuu joko sinisenä liekkinä _ort-bi_ ("ortin tuli") tai itse
asianomaisen ihmisen muodossa, joskus se nipistää ihoon sinisiä täpliä.
Samanlainen usko ihoon ilmestyvistä täplistä tavataan myös Sarapulin
piirin votjakeilla.
Muutamalla taholla vallitsevan käsityksen mukaan on _ort_ tykkänään
eristynyt ihmisestä. Wiedemann, joka syrjäninkielen sanakirjassa
kääntää _ort_ nimen sanoilla "kuolleen haamu, haltia, ilmestys,
harhanäky, kummitus", lisää, että syrjänit uskovat _ortin_ asuvan
tilmassa. Samoin kertoo Nalimov, että ihmisen _ort_ asettuu asumaan
lintuihin. Kuoleman enne ilmestyy tässä tapauksessa siten, että lintu
rajusti lentää huoneeseen, lyö päänsä seinään ja menettää henkensä.
Haltiansa jälkeen kuolee pian itse ihminen. Näin muodoin on ortista
syrjäneilläkin kehittynyt sielulintu, mutta siihen liittyvä usko, joka
muistuttaa meikäläistäkin kansanuskoa, eroaa kuitenkin votjakkien
sielulintu-käsityksestä.
Vaikkakin syrjänien _ort_ nykyaikana ilmaantuu vähän toisessa
merkityksessä kuin votjakkien _urt_, on siihen liittyvissä
käsityksissä, kuten Paasonen aivan oikein huomauttaa, kuitenkin
piirteitä, jotka viittaavat _ort_ sanan alkuperäiseen "haamusielu"
merkitykseen. Sitä todistaa ennen kaikkea Nalimovin tiedonanto, että
ihmisen sielu (arvatenkin _lov_) kuolemassa siirtyy ortiin niin, että
kuollut ja _ort_ sen jälkeen ovat yksi ja sama olento. Siihen viittaa
myös Kandinskij lausuessaan, että _ort_ ilmaantuu kuolleen haahmossa
vielä neljäkymmentä päivää kuoleman jälkeen, jonka ajan kuluttua se
katoaa. Syystä saattaa siis Wiedemann sanakirjassaan mainita _ortin_
ensimäisenä merkityksenä juuri "kuolleen haamu".
Palataksemme jälleen syrjänien sukukansaan votjakkeihin eroavat _urt_
ja _lul_ alkujaan suuresti toisistaan siinä, että vaikkakin _urt_
ihmisen nukkuessa tai sairastaessa ajoittain saattaa jättää asuntonsa,
pysyy _lul_ sitä vastoin koko elämän ajan uskollisesti ruumiissa.
Viimeksimainittua ei alkujaan liene käsitettykään persoonalliseksi
sieluolennoksi, vaan pikemmin on sillä ymmärretty ainoastaan ihmisen
elämänilmiötä, joka hengityksessä ilmaantuu henkenä eli höyrynä. _Lul_
sanaa, joka on suomalais-ugrilaista perua, on jo Europaeus syystä
verrannut suomenkielen _löyly_ sanaan. Vasta kuoleman tullen, jota
votjakit kutsuvat _lul-polon_ ("hengenlähtö") jättää _lul_ ikiajoiksi
ihmisen ruumiin.
_Lul_ lähtee asunnostaan suun tai sieraimien kautta, "sillä sen korina
kuuluu viimeksi kurkun päässä". Mitä on tämä _lul_ ja minne se menee,
sitä eivät votjakit osaa selittää. Mihail Jelabuzhskij mainitsee
muutaman votjakkiukon hänelle kertoneen, että kun ihminen kuolee, hänen
sielunsa (tietenkin _lul_) haihtuu ilmaan ikäänkuin höyry. Kasanin
läänin votjakkien kesken on yleensä se usko vallalla, että suuren
noidan kuollessa syntyy vihuri tai rajuilma. Käsitys "hengenlähdön"
tuottamasta tuulesta ei näytä syrjäneillekään olevan tuntematon.
Yhtä jäljettömiin kuin _lul_ ei haihdu _urt_ ihmisen kuollessa. Se
säilyttää yhä edelleen inhimilliset piirteensä ja on vielä kuolemankin
jälkeen ruumiin uskollinen seuralainen. Tämä onkin helposti
ymmärrettävissä, kun tiedämme, että _urt_ on juuri kuolleen haamu- eli
varjosielu. Ruumiin ollessa "niinen kuorilla" se liikkuu sen
läheisyydessä. Hautaamisen jälkeen se jonkun aikaa oltuaan kotona
siirtyy kalmistoon, josta se kuitenkin silloin tällöin kutsuttuna tai
kutsumatta saattaa tulla kotitaloa ja kotolaisia tervehtimään. Sen voi
erityisillä menoilla myös asettaa asumaan määrättyyn erikoiseen
paikkaan. Näistä kahdesta vainajan sielusta jää siis ainoastaan _urt_
jälkeläisten palvonnan esineeksi.
Samoin kuin votjakkien _urtin_ on myös syrjänien _ortin_ laita. Popov
sanoo, että syrjänit palvelevat _ort_ nimellisinä esi-isien henkiä,
jotka kuoleman jälkeen liikkuvat kaikissa niissä paikoissa, missä
vainajat elämänsä aikana ovat oleskelleet.
Haudantakaista elämää pakanalliset votjakit nimittävät _so dünne_ ("tuo
maailma") tai _sopal dünne_ ("tuonpuolinen maailma"). Maailma on heidän
nykyisen käsityksensä mukaan kolmiosainen: taivas, jossa _Inmar_,
taivaan jumala asuu, maa, jossa ihmiset asuvat, ja maanalainen osa
jalkaimme alla, jossa vainajat asuvat. Georgi mainitsee, että votjakit
tekevät vielä erotuksen erilaisten tuonelaolotilojen välillä, hurskaita
varten on olemassa "dunja-juggit" (valoisa elämä), jossa on tarjona
kaikenlaista onnea ja hyvää, jota votjakit vain voivat mielessään
kuvitella, syntisiä varten on "kuratsin-inti" (katkera paikka). Siellä
on monta tervakattilaa, joissa pahoja ihmisiä keitetään. Tämä käsitys
ei kuitenkaan ole votjakeilla omaperäinen yhtä vähän kuin se usko,
jonka Vereshtshagin mainitsee Sarapulin piiristä, että nim. se, joka
täällä elää rikkaana, elää tulevassa maailmassa köyhänä, mutta se, joka
täällä elää puutteellisissa oloissa, tulee tuolla viettämään
onnellisempaa elämää. Alkuperäisempi on se käsitys, jonka
viimeksimainittu kirjailija kertoo olevan sikäläisten votjakkien
suurimmalla osalla ja jonka mukaan saman suvun vainajat elävät yhdessä
muodostaen ikäänkuin yhteisen perheen. Perheen päänä on patriarkka eli
suvunalkaja. Mainitaanpa vainajien maanalaisessa sukuyhteiskunnassaan
harjoittavan jonkinlaista kurinpitoakin, sillä sitä, joka ei ole
eläessään ollut rauhallinen, vaan riitainen ja reuhaava, ei oteta
yhteisen perhekunnan jäseneksi. Tässä käsityksessä kuvastuu siis
selvästi ikivanha usko, että sukukalmisto (_shai_) on vainajien
yhteinen olinpaikka, jossa kunkin hauta (_gu_ "kuoppa") on hänen
itsenäinen asuntonsa. Ihmisen kuoltua sukulaisvainajat tulevat häntä
sinne noutamaan. Siellä on elämä täydellisesti maallisen jatkoa, lapsi
voi kasvaa, naimattomana kuollut voi mennä naimisiin ja kukin vainaja
yleensä saattaa harjoittaa samoja toimia kuin ennen maan päällä
eläessään. Siellä vainajat voivat myös elossa olevien tavalla nähdä
nälkää, olla puutteessa, kärsiä vilua j.n.e.
Että syrjäneillä aikoinaan on ollut aivan samanlainen usko, kuvastuu
selvästi vielä muutamalla taholla säilyneestä käsityksestä, että
ihminen kuoleman jälkeen jatkaa elämänsä aikaista ammattia, metsästäjä
harjoittaa metsästämistä, kalastaja kalastamista. Lisäksi osoittaa
sitä, kuten Nalimov huomauttaa, heidän tapansa kutsua taloa ja
ruumisarkkua samalla _gort_ ("talo") nimityksellä. Heidänkin
alkuperäisen ajatuskantansa mukaan on siis haudan helma vainajan
varsinainen tyyssija. Tämä usko ilmaantuu selvästi myös siinä, että he
pelkäävät, kuten sama kertoja lisäksi tietää, kuolla vieraassa
seudussa, syystä, etteivät he sieltä usko pääsevänsä kotipaikkaan
sukulaisvainajiensa luo, joiden keskuuteen heidän sielunsa kuitenkin
alinomaa ikävöisivät, niiden kun kuoleman jälkeen on pakko oleskella
sen paikan läheisyydessä, jonne ruumis on haudattuna. Tällainen usko ei
kuitenkaan ole syrjäneillä yleinen, sillä kristinuskon saavuttua on
luonnollisesti uusi maailmankatsomus muuttanut heidän käsityksiään
elämästä kuoleman jälkeen. Onpa heillä kristillistenkin käsitysten
ohella uskomuksia olemassa, jotka ovat luonnonlasten alkuperäistä
ajatuskantaa koko lailla korkeampia. Niinpä muutamat syrjänit ovat
uskoneet, että sielu kuoleman jälkeen siirtyy toiselle tähdelle, jossa
elämä on maallisen kaltaista, mutta paljoa ihanampaa ja onnellisempaa
kuin maan päällä. Toisin paikoin tunnetaan myös muinaisesta Persiasta
alkuisin oleva käsitys, että sielun tulevaan elämään astuessaan
on kuljettava heiluvaa hirttä myöten tervajärven yli. Jottei
vainaja-raukka tällöin horjahtaisi ja hukkuisi, on hänen tuettava
itseään tangolla.
Alkuperäisin ja aikaisin haudantakaisen elämän käsitys kuvastuu
kuitenkin niin hyvin syrjäneillä kuin votjakeilla parhaiten heidän
_hautaamismenoissaan_.
Vaikka votjakkien hautaamistavat jonkun verran vaihtelevat eri
seuduilla, ovat päämenot kuitenkin kaikkialla samoja. Niin pian kuin
_lul_ on ihmisestä lähtenyt, suljetaan kuolleen silmät ja suu, suuhun
asetetaan voita, joskus voidellaan sillä koko ruumiskin. Sen jälkeen
levitetään kuolleen yli verho ja ryhdytään heti hautaushommiin, sillä
kuollutta eivät votjakit pidä kauan asunnossaan. Jollei hautaamista
syystä tai toisesta ennätetä toimittaa jo samana päivänä kuin elämä on
sammunut, jätetään vainaja yöksi kotiin, mutta sinä yönä ei kukaan mene
levolle. Kuolleen ollessa kotona ei myöskään kenenkään sovi ryhtyä
työhön. Muutamin seuduin kuten Kasanin läänin Mamadyshin piirissä on
omaisilla tapana kiskaista kanalta pää, niin pian kuin henki on
vainajasta lähtenyt.
Ennenkuin ruumis ennättää jäykistyä, ojennetaan kuolleen kädet ja jalat
suoriksi, vainaja nostetaan niinenkuorille ja pestään saippuoidulla
vastalla ynnä haalealla vedellä. Kuka sen saa tehtäväkseen, on vainaja
usein määrännyt ennen kuolemaansa. Miespuolisen vainajan pesevät
miehet, naispuolisen naiset. Kuolleen uskotaan ennen pesemistä kuulevan
kaiken, mitä hänen ympärillään puhutaan. Hän saattaa myös osoittaa
mieltänsä pesijöitä kohtaan. Niinpä vainaja, jos joku pesijöistä on
hänelle vastenmielinen, pitää jäsenensä jäykkinä ja kankeina, kouristaa
nyrkkiänsä j.n.e. Jos sitä vastoin ruumis on pehmeä ja taipuisa,
silloin ovat kaikki pesijät mieluisia.
Kun ruumis on pesty, puetaan vainaja valkoiseen juhlapukuun, jalkoihin
sidotaan uudet hattarat ja niinivirsut. Miehille pannaan päähän
kotitekoinen huopahattu, usein vielä rukkaset, vanhuksille sauvakin,
käteen. Nainen puetaan iänmukaisiin koristuksiin. Täten varustettuna
vainaja asetetaan arkkuun (_koros_), mikä entiseen aikaan veistettiin
puusta kovertamalla. Kuolleen päänalaseksi pienennetään vasta ja sen
päälle levitetään tyyny. Arkkuun vainaja asetetaan selälleen, pääpuoli
suunnattuna oveen päin. Kuolleelle annetaan mukaan kaikenlaisia
tarpeellisia esineitä, joista mainittakoon: kattila, kuppi, kirves,
veitsi, lapio, lusikka, kylpyvasta, kampa, rahakukkaro, tupakkapussi ja
tulukset, jos kuollut oli tupakoitsija; sitä paitsi asetetaan arkkuun
niinenkuoria, lesti ynnä virsunaskali uusien jalkineitten valmistamista
varten. Naisille annetaan mukaan neuloja ja lankaa. Lisäksi pannaan
vainajan käteen rahaa, minkä toiset selittävät olevan sen maan hinta
(_muzem kerlim_), jonka kuollut siitä päivin omistaa; toisten mukaan
piti vainajalla olla rahaa voidakseen lunastaa itsensä vapaaksi
_shaitanin_ (paholaisen) vallasta, joka on "kuollutta vaivaava
sentähden, että tämä on kauan elänyt".
Paitsi tarve-esineitä annetaan kuolleelle vielä vaatteita. Vaimo
asettaa miehensä arkkuun alusvaatekerran, "jotta vainaja voisi tarpeen
tullen vaihtaa pukuaan". Mies kerää vaimonsa arkkuun pyyhinliinoja ynnä
koristeita. Neitosille pannaan paljon erilaisia vaatekappaleita, "koska
naimattomina kuolleet miehet haudantakaisessa elämässä pikemmin kosivat
niitä, joilla on runsaasti myötäjäisiä". Morsiamelle, jonka elämä on
sammunut vähää ennen hänen häitään, annetaan mukaan hänen ompeleensa ja
kehoitetaan menemään miehelle uudessa elämässä. Lapset saavat kupposen,
lusikan ynnä lempileikkikalunsa, "jotteivät ikävystyisi ja kaipaisi
äitiään". Sukulaiset, jotka saapuvat vainajaa hyvästelemään tuovat
mukanaan lahjoja, muun muassa palttinaa, jota asetetaan arkkuun
kuolleen verhoksi. Sen tekevät varsinkin ne, jotka ovat olleet vihoissa
kuolleen kanssa. Antaessaan vainajalle lahjoja sanovat jälkeenjääneet:
"tässä on sinulle, käytä kun tarvitset".
Maanalaiseen asuntoonsa saa kuollut myös evästä, leipää ja suolaa,
lihaa ja pannukakkua sekä kotitekoista viinaa, kumyshkaa y.m., "jottei
hän nälkäisenä palaisi kotiin häiritsemään kotolaisten rauhaa". Lapset
saavat munan tai maitopullon, usein sivellään niiden suuhun vielä
hunajaa ja voita. Gavrilovin mukaan on muutamilla äideillä lisäksi
tapana pusertaa maitoa rinnastaan kuolleen pienokaisensa suuhun
hyvästellessään sitä.
Ennen kuin arkku kannetaan pihalle hyppivät omaiset sen yli, "jotteivät
pelkäisi kuollutta". Hautaan saatetaan vainaja reessä tai vankkureilla
vuodenajasta riippuen: siinä tapauksessa että hautausmaa on lähellä,
kannetaan kuollut niiniköysillä viimeiseen leposijaansa. Kun arkku on
rekeen nostettu tapahtuu Urzhumin piirissä vielä tärkeä toimitus, n.s.
"kauhun lieventäminen". Vainaja säikähtää tällä hetkellä häntä
vastaanottamaan tulleita manalaisia. Kauhua lievennetään siten, että
pieneen leipä- ja voipalaseen, näitä kuolleen suun kohdalla
pidettäessä, piirretään risti, jota tehdessä lausutaan: "kauhuasi
lievennämme". Vielä hautaan heittävät omaiset ja sukulaiset rahaa
sanoen: "elä tuonpuoleisessa maailmassa rahallisena, älä ole
puutteessa!" Jos vainaja oli eläessään naimaton, kehoitetaan häntä
menemään avioliittoon eikä elämään yksinäisenä. Kun lapsi on kuollut,
pyydetään sukulaisvainajia pitämään huolta pienokaisesta,
Siroittaessaan multaa arkulle sanovat Jelabugan piirin votjakit: "maa,
joka putoo suullesi ja nenällesi, tulkoon sinulle kullaksi ja hopeaksi.
Jälkeenjäävää perhettä hyvin suojele, älä tee sen eloa raskaaksi. Anna
runsas viljansato sinulle kumyshkaksi ja olueksi". Kun hauta on luotu
umpeen sytyttävät omaiset muutamia vahakynttilöitä ja murentavat leipää
kummulle. Samalla jätetään vainajan käytettäväksi puukuppi ja -lusikka,
mitkä paikalla särjetään, "jottei kukaan sivullinen voisi niitä
anastaa". Nuorten neitosten haudoille on sitä paitsi ollut tapana sitoa
muutamia kangastilkkuja, jota tehdessä sanotaan: "tässä on sinulle
paita, tässä hame, tässä pääliina". Haudan suunta pakanoilla on
pohjoisesta etelään, niin että kasvot ovat käännettyinä etelää kohti.
Entiseen aikaan eivät votjakit ollenkaan valmistaneet kuolleelle
arkkua, vaan käärivät vainajan ruumiin koivuntuohiin ja asettivat hänet
siten hautaan. Joskus asetettiin kuolleen peitteeksi lampaantalja.
Itäisten votjakkien hautaamismenot eroavat jonkun verran
edellämainituista. Niin on heillä esim. tapana viedä arkku tyhjänä
kalmistoon, minne vainaja sen jälkeen kuljetetaan omaisten saattaessa.
Naiset itkusilmin seuraavat ainoastaan talon portille tai kylän
veräjälle. Vasta haudan ääressä nostetaan vainaja arkkuun. Se on
veistetyistä lankuista tehty nelinurkkainen, suorasyrjäinen laatikko,
minkä pohjalle on asetettu niinen lastuja ja villoja ynnä pieni patja
päänalaseksi. Kanteen, joka puunauloilla kiinnitetään arkkuun, on
oikealle puolelle pään kohdalle kaiverrettu vähäinen nelikulmainen
reikä, jotta kuolleen _urt_ voisi sen kautta tarpeen tullen vapaasti
kulkea. Reikää nimitetäänkin sen vuoksi _urt vellon pas_ ("sielun
kulkureikä"). Ennenkuin arkku suljetaan, repäisee joku kuolleen
omaisista valkoisen liinan, jonka hän on tuonut mukanaan kalmistoon,
haudan ääressä kahtia: sen osan, joka jää vasempaan käteen, jättää hän
kuolleen rinnan päälle, oikean käden puoleinen osa viedään kotiin ja
sidotaan vuoden ajaksi tuvan orteen tai seinään. Reväistessä sanotaan:
"samoin kuin osa tästä kankaasta jää tänne ja osan otamme kotiin,
samoin älä sinä meistä vielä kokonaan erkane" tai lyhyesti: "sielun
(_urt_) otamme tänne, onnen tänne otamme". Muutamin seuduin on lisäksi
ollut tapana rakentaa haudan yli neljän tolpan varaan niinenkuorinen
suojakatto _lipet_.
Sama maailmankatsomus, joka erittäin elävästi ilmenee votjakkien
huolellisissa hautausvarustuksissa, kuvastuu myös syrjänien
aikaisimmissa vastaavissa menoissa. Vanhoista tietolähteistä ammentaen
kertoo Budrin, että syrjänit asettivat entisaikaan vainajan mukaan
useita hänen tarvekapineitaan kuten jousen, nuolen, kattilan, kupin,
lusikan, padanjalan sekä sitä paitsi yhden vainajan parhaista puvuista,
mitkä esineet kuopattiin metsässä kaukana asunnosta olevaan hautaan.
Samoin todistavat vanhat hautalöydöt, että vainajat muinoin ovat
saaneet runsaan määrän omaisuutta mukanaan.
Nykyaikana ovat syrjänien uhrit vainajille jo käyneet vähäpätöisiksi.
Hlopin (1849) kuvailee heidän peijaismenojaan seuraavin sanoin: "He
pitävät syntinä asettaa kuollut pöydälle, ja siksi he panevat hänet
penkille tai lattialle. Hautauspäivänä asetetaan arkkuun punaisia
vöitä, pehmitettyä niintä sekä pieni leipä, ynnä kuolleen käteen
vähäisen rahaa. Saattaessaan ruumista he istuvat arkulla ja laulavat
virsiä (ven. gimni). Sitä paitsi he ylistävät kuollutta sellaisilla
mairesanoilla, joita tämä ei koskaan ole saanut kuulla eläessään.
Arkussa olevia punaisia vöitä he antavat jokaiselle vastaantulijalle".
Eräs S.M.A. Permin hiippakunnanlehdessä (1889) selittää, että raha,
jota on ollut tapana asettaa kuolleen käteen, annetaan vainajalle
paikan ostamista varten. Sama kirjoittaja mainitsee vielä, että vainaja
toisinaan saa mukaansa myös liinavaatteita voidakseen niitä tuolla
tarpeen tullen vaihtaa. Smirnov mainitsee, että kuolleelle asetettiin
arkkuun myös ruokaa ja juomaa.
Myöhempinä aikoina, varmaankin venäläisten tapojen vaikutuksesta ovat
kerjäläiset päässeet kuolleille kuuluvien uhrien perillisiksi. Niin
kertoo Popov, että muutamilla on peijaispäivänä tapana antaa arkun yli
kerjäläisille armolahjoja. Tätä omituista tapaa selittää Nalimov
mainiten, että minkä kerjäläiset saavat kuolleen muistajaisiksi, tulee
vainajan osaksi haudantakaisessa elämässä. Vainajalle annetun uhrin
jäännös on myös Smirnovin teoksessa mainittu tapa antaa osa vainajan
omaisuutta arkuntekijälle ruumisarkun yli. Samoin on ruumiin
puhdistuksessa käytettyjen esineiden, kuten saippuan, kamman ja
pyyhinliinan laita, jotka ruumiin pesijällä on tapana saada palkkioksi
toimestaan.