Sen joka ei ole omin silmin nähnyt suurten taiteilijain alkuperäisiä
teoksia, on mahdoton saada oikeata käsitystä niiden vaikutuksesta,
sillä mitkään jäljennökset eivät pysty antamaan niistä oikeata kuvaa.
Luonnollista on, että kirjailijan on mahdoton sanoin kuvata tällaisen
taiteen voimaa ja väriloistoa. Nuoren lukijakunnan huviksi saakoot
tässä sijansa vain muutamat historialliset tiedot Venetsian vanhemman
taiteen tunnetuimmista mestareista.
Myöhään on Venetsiassa syntynyt omintakeinen taide. Jo 13. vuosisadalla
oli Italian mannermaalla suuria taiteilijoita, jotka pyrkivät
vapautumaan keskiaikaisen taiteen kahleista, ja 1400-luvulla saa
alkunsa ihana ja vapaa renessansityyli. Mutta Venetsian San Marcoa
kaunistivat kauan vielä Konstantinopolin mestarit bysantilaisen
jäykillä mosaikeilla. Keskiaikais-bysantilainen tyyli hallitsi
Venetsian taidetta monta vuosisataa, ja se esiintyy siellä 15.
vuosisataan saakka.
Sen jälkeen alkoivat italialaiset mestarit mannermaalta
vaeltaa Venetsiaan, ja nämä tekivät renessansityylin tutuksi
saarivaltakunnassa. Veronasta esim. kutsuttiin _Vittore Pisano_
ja Umbriasta _Gentile da Fabriano_, molemmat 1400-luvun suurimpia
mestareita. Kuuluisimmat kuvanveistäjät Venetsiassa, Andrea
Verrocchio (1435—88) ja Jacopo Tatti eli Sansovino (1486—1570) olivat
molemmat Firentsestä. Mutta vielä merkillisemmältä kuuluu se, että
renessansiajan mainioimmat maalarinerot Venetsiassa, Giorgione, Tizian,
Paolo Veronese ja Palma Vecchio, ovat mannermaalla syntyneitä. Ja
kuitenkin on yksimielinen arvostelu venetsialaisista, että taidelahja
on heillä ikäänkuin synnynnäisenä ominaisuutena. Mutta syynä siihen,
että vieraat taiteilijat niin kauan pitivät valtaa Venetsiassa,
lienee se, että saarivaltakunnan kauppiasruhtinailla oli runsaasti
rahaa, jonka avulla voivat koota joukoittain vieraita taiteilijoita
suorittamaan suuria tilauksia San Marcossa ja Dogien palatsissa. Monet
noista mannermaalta muuttaneista miehistä jäivät Venetsiaan asumaan,
loivat teoksia, joita katsellessaan ihmiskunta vieläkin vaipuu syvän
hartauden valtaan, ja lepäävät nyt Venetsian kirkoissa.
_Andrea Verrocchlo_, suuren Lionardo da Vincin opettaja, oli
syntynyt Firentsessä 1435. Hän oli etevä kultaseppä, musiikin
harrastaja, vieläpä maalarikin, mutta ennen muuta kuvanveistäjä.
Hän loi veistokuvia kullasta, hopeasta, pronssista, marmorista,
terracottasta, vieläpä puustakin. Verrocchion teoksissa ilmenee
voimakas miehuus. Hänen veistokuvistaan on kuuluisin _Bartolonimeo
Colleonin_ mahtava ratsastajakuva, joka on San Giovanni e Paolo
kirkon edustalla. Colleoni oli noita condottierien nimellä tunnettuja
palkkasoturijoukkojen päällikköjä, jotka keskiajan loppupuolella
olivat Italian pikkuvaltioitten turvana sekä kauhuna. Colleonille oli
tasavalta antanut niin suuren vallan että hän itse kuolinvuoteellaan
varotti hallitusta vastedes korottamasta ketään yksityistä henkilöä
niin mahtavaan asemaan. Kuollessaan Colleoni testamenttasi valtiolle
100 tuhatta kultatukaattia sillä ehdolla, että hänen muistomerkkinsä
pystytettäisiin Markuksen torille!
Pelätyn kenraalin kuvaa luomaan kutsuttiin Verrocchio varta vasten
Firentsestä. Patsaan paikaksi ei toki määrätty Markuksen toria, vaan
eräs pienempi tori yllämainitun San Giovanni e Paolo kirkon kauniin
fasaadin edessä. Kuuluisa taiteilija kuoli Colleonin kuvaa valaessaan
1488, mutta eräs hänen oppilaansa valmisti teoksen mestarin luonnoksen
mukaan.
Colleonin patsaasta on vuosisatain kuluessa paljon kirjoitettu,
ja vielä tänäkin päivänä sitä taiteentuntijat suuresti ihailevat.
Väkivaltaisessa voimassaan on se ikäänkuin nyrkkivallan ajan
vertauskuva. "Colleoni istuu mahtavana satulassaan, ratsastaen
rajusti kuin sadun kuningas. Ihmisistä hän ei piittaa; hän ratsastaa
seikkailuihin yli kattojen ja kanavien, ja jalusta, jolla hän seisoo,
on kaita ja korkea, kirkon katon tasalla. Siinä ei ole hevoselle tilaa.
Yksi askel vaan, niin hevonen ja ratsastaja olisivat syvyydessä — jos
edessämme olisi hevonen todellisuuden maailmasta. Mutta satukuninkaat
ratsastavat ilmassa yhtä varmasti kuin maan pinnalla". Näin kuvaa eräs
taiteen tuntija Colleonin patsaan rohkeaa kauneutta.
Venetsian rakennustaiteeseen loi ihanan leiman _Jacopo Tatti_, joka
opettajansa mukaan otti _Sansovinon_ nimen. Hän syntyi Firentsessä
v. 1486 ja kuoli Venetsiassa 84 vuoden ikäisenä. Jacopo Sansovino
eli nuoruutensa päivinä useita vuosia Roomassa, juuri siihen aikaan,
jolloin Bramante rakensi Pietarinkirkkoa ja Rafael sekä Michelangelo
freskomaalauksilla kaunistivat Vatikaania. Täynnä luomisintoa ja
innostusta täysrenessansin aatteisiin saapui Sansovino Venetsiaan v.
1527. Siellä hänen voimansa kehittyi täyteen kukoistukseensa. Roomasta
saamiensa esikuvien pohjalla hän kehitti omintakeisen tyylin, jonka
tunnusmerkkinä on erinomaisen kevyt kauneus ja loisto rakennuksen
koristelussa. Hänen ihanin rakennuksensa on _Markuksen Kirjastotalo_
Piazzettan varrella. Sen merenpuoleinen fasaadi on vähäläntä, mutta
"ollen pontevasti jäsenneltynä alhaalta doorialaisilla, ylhäältä
joonialaisilla seinäpylväillä, joiden välissä molemmissa kerroksissa
aukenee vapaita kaarisuojamia alhaalla pilarien, ylhäällä sirojen
pylväitten päältä, synnyttää se mahtavan vaikutuksen, jonka
runsaat veistokuvakoristukset kaarien kairoissa, päätinkivissä ja
friiseissä korottavat ylimmilleen, ja jolle katon rintanojaparvekkeet
päälle aseteltuine pystykuvineen ja obeliskeineen luopi eloisan
päällispäätteen". [W. Lübke, Taiteen historia, suom. K. Forsman.]
Monet ajat tämä verraton loistoteos pysyi Venetsian rakennustaiteen
mallikelpoisena esikuvana.
Sansovinon muista rakennuksista ovat kuuluisimpia "Zecca" eli rahapaja
Canale granden varrella sekä "Loggettaksi" nimitetty korurakennus, joka
hautaantui soraan kuuluisan Campanilin sortuessa.
Sansovino oli myöskin mestari kuvanveistäjänä. Hänen aikanansa
Michelangelo vaikutti niin voimakkaasti kuvanveistäjiin, että useimmat
kokonansa kadottivat omintakeisuutensa, muuttuen valtavan mestarin
jäljittelijöiksi, mutta Sansovino, vaikka ihailikin Michelangeloa,
pysyi kuitenkin itsenäisenä. Hänen veistoteoksensa huokuvat
valoisaa suloisuutta. Sansovinon Loggettaan sijoitetuista kuvista
vahingoittuivat monet pahasti hautaantuessaan soraan kesällä 1902,
mutta San Marcossa näemme ennen mainitsemamme kauniit pronssista tehdyt
kuoriovet henkevine korkokuvineen sekä muita pronssisia korkokuvia ja
kuvapatsaita.
Sulouden ohella on Sansovinon teoksissa myöskin miehekästä voimaa.
Sitä todistavat Jättiläisportaiden mahtavat "jättiläiset" _Mars
ja Neptunus_, joissa useat taiteen tuntijat luulevat huomaavansa
Michelangelon "Davidin" vaikutusta. Muita Sansovinon teoksia tavataan
Venetsian kirkoissa sekä Italian mannermaan kaupungeissa.
Vähitellen kehittyy Venetsiassa syntyneitten omastakin keskuudesta
kuuluisia taiteilijoita. Rikkaassa saarivaltakunnassa olivat taide ja
teollisuus läheisessä yhteydessä keskenään, ja taidetta harjoitettiin
perheittäin niin että pojat ikäänkuin jatkoivat isän ammattia. Niin on
Venetsiassa kahden tahi useamman tekijän yhteistyön tuloksena syntynyt
monta taiteen luomaa, joiden tekijää ei varmasti tunneta. Venetsian
etevimpiin taiteilijasukuihin kuuluivat ennen mainitut Massegne
veljekset, jotka v. 1393 yhdessä muodostivat kauniit kuvapatsaat
San Marcon kuoriaidakkeelle. Tunnettuja ovat myöskin _Buon, Rizzi,
Lombardi ja Leopardi_ nimiset taiteilijasuvut. Mutta muita kuuluisampi
on _Bellinin_ perhe, josta lähti kolme suurta maalaria: isä Jacopo ja
pojat Gentile ja Giovanni Bellini.
_Jacopo Bellini_ on ensimmäinen venetsialainen maalari, joka alkaa
vapautua vieraasta vaikutuksesta ja löytää venetsialaisille oman
alan, käyttäen väriä varsinaisena elonilmauksena. Maailmassa lienee
harvoja kaupunkeja, joissa värivaikutukset ovat niin voimakkaat kuin
Venetsiassa. Se johtuu Venetsian ihmeellisestä asemasta väririkkaan
Adrianmeren sylissä. Laguunikaupungin ilmakangastukset kiinnittivät
asukasten mielen jo varhaisina aikoina värien viehätykseen ja
kehittivät koko kansassa voimakkaan väriaistin. Taiteilijain silmää
hiveli puvut ylhäisen ylimystön ylellisissä juhlissa, ja tämän komeuden
kuvaamisessa oli maalareille tyhjentämätön väririkasten aiheitten
lähde. Tällä perustuksella Venetsian maalaustaide edistymistään
edistyy. Merta vallitsevan Venetsian komeus heijastaa vuosisatoja
maalaustaiteen mestariteoksista, mutta samalla nämä teokset esittävät
tämän loiston ihannoituna. Venetsialaisen taiteen luomat henkilöt
ovat sopusointuisen kauneuden kuvia. Heissä ei huomaa mitään kiihkeän
kuohuvaa sisällistä elämää, vaan he, erään taidehistorioitsijan
sanoja käyttääksemme, "ikäänkuin nauttivat sorron siteistä vapautetun
kauneuden onnesta, aivan kuin Olympon jumalat rauhassa riemuiten
onnellisesta olostaan".
Oikea värien mestari oli Jacopo Bellinin nuorempi poika _Giovanni
Bellini_. Hän syntyi Venetsiassa 1430, oli isänsä sekä lankonsa Andrea
Mantegnan oppilaana, työskenteli koko ikänsä syntymäkaupungissaan,
eläen 90 vuoden ikäiseksi. Hänen oppilaitaan olivat Venetsian suurimmat
maalarit Palma Vecchio, Giorgione, Sebastiano de Piombo, vieläpä itse
Tiziankin. — Koko pitkän elämänsä ijän Giovanni Bellini uutterasti
tutki värien käyttämisen salaisuutta ja kehitti värityksen omissa
teoksissaan miltei verrattomaan voimaan, kirkkauteen ja lämpöön.
Mitä vanhemmaksi hän eli, sitä enemmän hänen voimansa kasvoi, niin
että hänen viimeiset maalauksensa jo miltei vetävät vertoja Tizianin
teoksille. Giovanni Bellinin parhaat maalaukset ovatkin syntyneet hänen
loppuijällään ja todistavat ne voimakasta henkeä ja jaloa luonnetta.
Bellinin kuvissa esiintyy jalo arvokkaisuus ja juhlallinen rauha.
Hänen madonnankuviansa näkee Venetsian kirkoissa sekä Taideakatemian
kokoelmissa Canale granden varrella. Kuuluisimmat ovat alttarikuva
"Maria de Frari" kirkon sakastissa, sekä "Madonna valtaistuimella",
joka on Akademiassa. Kumpaisenkin madonnan ympärillä on pyhimyksiä sekä
soittelevia enkeleitä, joita kaikkien aikojen maalarit ovat ahkerasti
kopioineet. Viimeksi mainitusta teoksesta on sanottu, että se vaikuttaa
kuin juhlallinen kirkkovirsi. Bellinin maalaamista muotokuvista on
"dogi Loredanin" kuva tunnetuin.
Giovanni Bellinin ajoista on öljymaalaus ollut venetsialaisen
taiteen erikois-alana. Laguunikaupungin kosteassa ilmanalassa ei
voitu käyttää freskomaalausta, jolla renessansiajan suuret mestarit
mannermaalla koristelivat historiallisten rakennusten seiniä. Jos
Venetsiassa tahdottiin saada aikaan seinämaalausta, silloin oli
seinä verhottava vaatteella tahi puulla, ja kuvat täytyi maalata
öljyvärillä. Sen johdosta syntyivät nuo kymmenien neliömetrien
kokoiset öljymaalaukset, jotka vielä tänäkin päivänä kuuluvat
venetsialaisen taiteen ihmeihin. Siinä tarjoutui maalareille sopiva
tilaisuus saarivaltakunnan loistavat! elämän kuvailemiseen. Tällaiseen
tehtävään antautui ensimmäisten joukossa Giovanni Bellinin vanhempi
veli _Gentile Bellini_, joka oli saanut ristimänimensä isänsä
opettajan Gentile da Fabrianon mukaan. Hän syntyi v. 1429 ja kuoli
1507, eläen siis hänkin korkeaan ikään, kuten monet Venetsian suuret
taiteilijat. Gentile Bellini ei maalannut hartauskuvia, hän loi
laatukuvallisia historiamaalauksia pyhimystarujen mukaan. Aiheena
on aina joku juhlakulkue tahi pyhimyksen tekemä ihme, joka antaa
mestarille aihetta kuvata Venetsian historiallista elämää. Hänen
tauluissaan on suuri joukko henkilöitä, jotka ovat uskollisia kuvia
15. vuosisadan venetsialaisista. Kuuluisin on "Pyhän Markuksen saarna
Aleksandriassa", jota nykyänsä säilytetään Milanossa. Mutta Venetsian
Taideakatemiassakin on valtavan suuria maalauksia juhlakuluista
Markuksen torilla sekä pyhäinjäännösten tekemistä ihmeistä, joissa
näemme hänen aikansa Venetsian kanavineen ja ylhäisine ylimyksineen.
Gentile Bellinille uskoi tasavalta tärkeitä tehtäviä. V. 1474 hän
sai toimekseen Dogien palatsin suuren neuvoston salin maalauksien
parantamisen, mutta 5 vuoden kuluttua työ keskeytyi sen johdosta,
että Turkin sulttaani pyysi Venetsiasta etevää maalaria ja Gentile
lähetettiin valtion kustannuksella Konstantinopoliin. Siellä hän
maalasi sulttaanin sekä useitten muiden turkkilaisten hallitusherrain
kuvat ja palasi vuoden kuluttua ritarin arvoon korotettuna kotiinsa,
koottuansa kultaa ja kunniaa sekä suuren joukon itämaisia aiheita.
Venetsiaan palattuaan hän veljensä Giovannin kanssa yhdessä valmisti
Dogien palatsin maalaukset.
Korkealle olivat Bellini veljekset kohottaneet kotikaupunkinsa taiteen,
mutta heidän jälkeensä Venetsian maalaustaiteen voima vielä vahvistuu
kohoten 1500-luvulla korkeimpaan täydellisyyteen. Silloin vaikuttavat
Giovanni Bellinin etevimmät oppilaat, Venetsian maalaustaiteen kolme
suurinta neroa, Giorgione, Palma Vecchio ja Tizian.
He ovat saman ajan lapsia, ja kaikki kolme kotoisin alppiseudusta.
Giorgionen ja Palma Vecchion kotikylät ovat Po-laaksoon haarautuvien
Alppien juurella, ja Tizian on syntynyt friaulisilla alpeilla,
joiden ääriviivat kirkkaalla ilmalla voi nähdä Venetsiasta. Ihanien
kotiseutujen muisto kangastaakin kauniina näiden mestarien teoksissa
heidän luomisaikansa loppuun asti.
Ensiksi mainittu näistä kolmesta mestarista, _Giorgione_, on tullut
tienraivaajaksi maisemamaalauksen alalla, samaten kuin Gentile Bellini
oli laatumaalauksen kehittäjä. Bellini veljekset olivat jo asettaneet
maisemia henkilöittensä taustaksi, mutta Giorgione katselee maisemaa
semmoisenaan, runollisen hengen kirkastamana. Tämä nuori taiteilija,
joka oli saanut opettajaltaan värin syvän hehkun ja luonteen kuvaamisen
voiman, "kehitti kumpaakin tuimaksi, miltei demoonilliselta tuntuvaksi
tuleksi".
Giorgionen kuuluisimpia kuvia on "Tähtien tutkijat": kolme miestä
keskellä verrattoman ihanasti maalattua maisemaa. Kuvan sopusointuiset
muodot ja salaperäinen tunnelma vaikuttavat syvästi katselijaan. Yhtä
kuuluisa on "Giorgionen perhe", jota säilytetään Venetsiassa. Kauniin
maiseman edustalla on puolialaston nainen lapsi sylissä, ja vähän
matkan päässä seisoo nuori mies sauva kädessä, aivan kuin vartiana.
— Että Giorgione oli myös etevä muotokuvamaalari, sitä todistaa m.m.
eräs Firentsessä oleva kuva "Soittajaiset". Näemme erään hengellisen
herran klaveerin ääressä ja hänen vieressään erään toisen, joka
soittaa viulua. Toisella puolella seisoo nuorukainen muhkea sulkahattu
päässä. Henkilöt ovat täynnä elämää ja sen laatuisia, että niiden
kasvonpiirteitä ei pian unohda, jos kerran on kuvan nähnyt.
Giorgione ei elänyt korkeaan ikään, kuten Venetsian muut suurimmat
mestarit Sisällinen tuli häntä kulutti, ja nautinnot, joiden
houkutuksia hän ei voinut vastustaa, lyhensivät hänen elämäänsä.
V. 1511 Giorgione 34 vuoden ikäisenä laskettiin hautaan. Hänen
kuolemastaan kulkee kaksi kertomusta: toinen tietää hänen kuolleen
surusta kuullessaan, että nainen, jota hän rakasti, oli ollut
hänelle uskoton, toinen taas väittää Giorgionen saaneen ruton naisen
suudelmasta. — Taidehistorioitsijat ovat sitä mieltä, että Giorgionen
neronlahjat olivat yhtä rikkaat kuin Tizianin; ainoastaan liian
aikainen kuolema esti häntä tulemasta tämän onnellisemman aikalaisensa
vertaiseksi.
_Palma Vecchio_ syntyi 1480 ja kuoli hänkin parhaassa ijässään, v.
1528. Hänen teoksissaan esiintyy vieno väritys ja lempeä mieliala.
Hän on maalannut "pyhiä perheitä", joista huokuu vastaan hiljainen
onni. Palma Vecchion tunnetuimpia kuvia on "Marian ilmestys", jota
säilytetään Hampurissa. Venetsian S. Maria Formosan kirkossa on
7-osainen alttarikuva, keskellä seisoo Pyhä Barbara juhlallisen
sankarillisena ryhdiltään.
Nyt muutamia tietoja venetsialaisen taiteen päämestarista _Tizian
Vecellistä_ eli Tizianista, jolla nimellä hän tunnetaan kaikkien
sivistyskansojen keskuudessa.
Ennen jo mainitsimme, että Tizian syntyi v. 1477 Pohjois-Italiassa
friaulisilla alpeilla. Hänen kotikylänsä Pieve di Cadore on korkealla
romanttisen ihanassa laaksossa jyrkkien kallioitten keskellä.
Tizianin vanhemmat olivat arvossa pidettyä cadorelaista sukua. Poika
oli kymmenennellä ikävuodellaan, kun hän lähetettiin sukulaisten
luo Venetsiaan. Nämä panivat hänet erään varsin vaatimattoman
mosaikkityöntekijän oppiin, mutta tämä huomasi pojan taiteilijalahjat
ja kehotti sukulaisia lähettämään hänet Gentile Bellinin luokse.
Jonkun aikaa Tizian opiskelikin Gentilen johdolla, mutta siirtyi pian
Giovannin oppilaaksi. Giovanni Bellini onkin ollut Tizianin ainoa
opettaja sanan syvimmässä merkityksessä. Häneltä Venetsian suurin
mestari sai syvimmät, pysyväisimmät vaikutukset, ja samalla häneen
vaikutti herättävästi ja kiihottavasti ennen mainitsemamme Giorgione,
joka oli samaan aikaan Bellinin oppilaana. Tizian on verrattain vähän
tutkinut muitten mestarien teoksia. Eipä hän ole edes antiikista
taidettakaan tutkinut yhtä paljon kuin muut hänen aikalaisensa
renessansin mestarit, mutta siitä huolimatta hänen omat neronluomansa
muistuttavat muinaiskreikkalaisen taiteen jaloimpia teoksia paljon
enemmän kuin kenenkään muun kristityn taiteilijan. Tämä johtuu siitä,
että hän ihanteellisessa taiteessa kuvasi täydellistä, ihanuuteen,
vapauteen ja onneen syntynyttä ihmisyyttä.
Tizianista sanoo eräs saksalainen taiteen tuntija: "Jumalallinen piirre
hänessä on se, että hän näkee ihmisissä ja esineissä sen sopusoinnun,
joka heidän olentoonsa alkuperäisesti ja synnynnäisenä lahjana kuuluu,
ja joka piilee niissä, vaikka sorrettuna ja tiedottomana. Mitä
todellisuudessa oli rappeutunutta, hajanaista, rajoitettua, sen hän
esittää eheänä, autuaana ja vapaana. Tällainen elämän kirkastaminen on
yleensäkin taiteen tarkoitus, mutta kukaan taiteilija ei suorita sitä
niin rauhallisesti, niin vaatimattomasti, niin luonnollisesti kuin
Tizian". (Jak. Burckhardt.)
Tizian oli itsekin täydellisen kauneuden ja voimakkaan miehuuden
perikuva. Komea vartalo, voimakkaat säännölliset kasvonpiirteet ja
suuret tuliset silmät. Hänen kasvonsa ilmaisivat kestävyyttä, viisautta
ja terävää arvostelukykyä. Koko hänen olennostansa huokui ruumiin ja
hengen terveys, raikas elämän ilo, täydellinen sopusointu ja rauha.
Hän eli lähes sata vuotta onnellista, ahkeraa ja voimallista elämää,
ja kuoli sadannella ikävuodellaan v. 1576 ruttoon, joka siihen aikaan
pelottavalla voimalla raivosi Venetsiassa.
Tizian ei ole niitä neroja, jotka äkkiä kehittyvät ja varhaisella
ijällä kiinnittävät itseensä maailman huomion. Hän tekee ahkerasti
työtä ja kehittyy hitaasti, mutta varmasti. Jos Tizian olisi kuollut
Giorgionen ijässä, ei hän olisi saavuttanut nykyistä suurta mainettaan.
Giorgionen kuoleman jälkeen hän vasta alkaa herättää huomiota, ja
silloin hän on siinä ijässä, jossa Rafael kuoli.
Tizianin nuoruudessa on 20 vuotta kestävä ajanjakso, josta meillä
on varsin vähän tietoja. Hän harjoittelee maalausta Venetsiassa,
oleskelee myös mannermaan kaupungeissa. Todennäköistä on, että suuri
aika valtavine tapauksineen vaikuttaa häneen herättävästi. Silloinhan
on renessansi uhkeimmillaan Firentsessä ja Roomassa. Julius II nousee
paavin istuimelle, Bramante rakentaa Pietarinkirkkoa, Rafael kaunistaa
Vatikaania seinämaalauksilla, Michelangelo luo "Pietàn" ja "Davidin"
sekä alkaa suunnitella kuuluisia freskokuvia Sikstiniläisen kappelin
kattoon, ja Lionardo da Vinci on parhaassa voimassa. Roomassa,
Firentsessä, Milanossa, Ferrarassa ja Urbinossa on loistavia hoveja,
joissa kiihkeästi harrastetaan taidetta, ja Venetsia itse on valtansa
kukkulalla. Vilkas liike yhdistää taiteen keskuspaikat keskinäiseen
vuorovaikutukseen, joten Venetsian nuoret nerot ovat selvillä siitä,
millä asteella sivistyselämän kehitys on mannermaalla.
Jälkeen v. 1507 Tizian vasta alkaa tulla laajemmissa piireissä
tunnetuksi. Giorgione on kutsunut hänet avukseen suorittamaan
suuria tilauksia. Siihen aikaan oli Venetsiassa tapana koristella
huoneitten ulkoseiniä freskoilla, ja Giorgione, joka oli herättänyt
huomiota aikaisemmin kuin Tizian, sai maalatakseen m.m. Saksalaisen
kauppahuoneen fasaadin. Tämän tehtävän hän uskoi toverilleen
Tizianille, ja tämä suoritti työn niin etevästi, että venetsialaiset
ihastuivat taiteilijaan ja alkoivat ahkerasti tilata häneltä teoksia.
Näin kolmekymmenvuotisen maalarin maine alkaa kasvaa. Venetsian
hallitus uskoo hänelle tärkeitä tehtäviä Dogien palatsissa, rikkaat
lahjoittajat, jotka tahtovat ikuistuttaa oman muistonsa ja herättää
huomiota hartaudellaan, tilaavat häneltä alttarikuvia, hienon maailman
kauniit naiset tarjoutuvat hänen maalattavakseni.
Siihen aikaan ihmiset intohimoisesti rakastivat ruumiillista kauneutta.
Kauneuden ihailu oli ikäänkuin heidän uskontonsa. Ihminen oli luomisen
kruunu. Ei koko luomakunnassa ollut mitään, mikä renessansiajan
ihmisten mielestä veti vertoja sopusuhtaisesti kehittyneen ja
voimakkaan ihmisruumiin kauneudelle. Sitä kauneutta koetettiin kehittää
korkeimpaan täydellisyyteen ja sitä jumaloimalla ylistettiin. Tätä
kauneuden ihailua kuvaa m.m. eräässä Italian kirkossa olevan nuorena
kuolleen Imperia nimisen naisen hautapatsas, johon on kaiverrettu
seuraava kirjoitus: "Hän oli ulkonaisestikin suuren nimensä arvoinen,
sillä hän antoi maailmalle esimerkin täydellisestä ruumiin kauneudesta."
Kun näemme noita Tizianin "Venuksia" valokuvissa ja taidehistorioitten
lehdillä, niin meidän kainouden tunnettamme loukkaa se ajatus,
että nuori nainen tunnetusta perheestä on tahtonut esittää itsensä
alastomana seurapiirilleen, ja me hieman ihmettelemme taiteilijaa,
joka on lainannut siveltimensä sellaisen harrastuksen palvelukseen.
Mutta kun olemme nähneet alkuperäisen teoksen sellaisena kuin se on
taiteilijan kädestä lähtenyt, kun suuren mestarin ihmeellinen värien
voima on meidän silmäämme vaikuttanut, silloin loukkaantumisen tunne
unohtuu ja mielemme valtaa kauniin taiteen ihailu. Me tunnemme,
että mestari on käsittänyt taiteilijatehtävänsä ihanteellisesti ja
puhtaasti. Hänen henkilönsä näyttävät elävän korkeampaa elämää.
Alastoman ihmisen kuva ikäänkuin sanoo katselijalle, älä häiritse
rauhaani epäpuhtailla ajatuksilla!
Tizianin Venuksia katsellessa herää mielessä monet mietteet alastomasta
taiteesta. On epäpuhdasta taidetta sekä verhottua että alastonta,
joka turmelee sieluelämän. On korkeasta kutsumuksestaan eksyneitä
taiteilijoita, jotka "peittävät paljastaakseen" ja siten johtavat
katselijan mielikuvituksen harhaan. Mutta on puhtaan taiteilijahengen
luomia teoksia, sekä alastomia että verhottuja, jotka esittävät Luojan
kädestä lähteneen ihmisruumiin henkielämän hallitsemana. Sellaisia
ovat esim. Michelangelon teokset, joita kokonaan vallitsee voimakkaat
tunteet: isänmaanrakkaus, vapaudenhalu, tuska, lunastuksen ikävöiminen.
Sellaisia ovat myös Tizianin maalaukset, joiden henkilöistä huokuu
puhdas elämän ilo ja täydellisen kauneuden kirkastettu onni.
Tizianille itselleen oli annettu runsaassa määrin sitä elämän onnea,
jota hän teoksissaan niin suurella riemulla kuvailee. Yksi ainoa suuri
suru häntä elämässä kohtasi: puolison kuolema lyhyen ja onnellisen
avioliiton jälkeen v. 1530. Tizianille jäi kolme lasta, poika ja 2
tytärtä, joista toinen, Lavinia, oli uhkean ja kukoistavan kauneuden
perikuva, isänsä silmäin ilo. Tämän tyttärensä on mestari ikuistuttanut
oheen liitetyssä maljaa kantavan tytön kuvassa.
Loppuikänsä Tizian eli ruhtinaallisen komeassa kodissaan keskellä
Venetsiaa. Siellä etsivät hänen ystävyyttään maailman mahtavat,
jotka kilpailivat keskenään siitä, ken saisi jumaloidun mestarin
ikuistuttamaan piirteensä. Tizian oli läheisessä suhteessa sen ajan
Italian herttuallisiin hoveihin ja kävi paavin vieraana Roomassa.
Frans I ja Kaarle V sekä Espanjan kuningas Filip II kerran toisensa
perästä saapuivat Tizianin kuvattaviksi Venetsiaan tai kutsuivat hänet
vieraakseen.
Siihen aikaan oli suuri erotus ruhtinaallisten henkilöiden ja
tavallisten kuolevaisten välillä, mutta Tizianin seurassa maailman
mahtavimmat unohtivat korkeutensa. Keisari Kaarle V:nnen sanotaan
kerran kumartuneen nostamaan lattialta sivellintä, joka mestarin
kädestä oli pudonnut. Kuvaavata on, että tämä tapaus kerrotaan
ihmeellisenä todistuksena siitä kunnioituksesta, jota hallitsevatkin
henkilöt tunsivat suurta taiteilijaa kohtaan. — V. 1533 Kaarle V
korotti Tizianin faltskreivin arvoon.
Tällaisiin kunnianosoituksiin sen ajan ihmiset, etenkin venetsialaiset,
panivat rajattoman suuren arvon. Tizian oli tässä kohden oman aikansa
lapsi. Hän iloitsi ylhäisten kunnioituksesta seurustellen ruhtinaana
ruhtinasten joukossa, mutta loistava asema ei häirinnyt hänen
tasapainoaan. Tizian teki uupumattoman ahkerasti työtä ja oli aina
tunnollinen. Vaikka häntä alituisesti ahdistettiin suunnattomalla
tilausten määrällä, ei hän koskaan hätäillyt työssään.
Hänen työtavastaan kerrotaan, että hän ensin siveli kankaalle
pohjamaalin, veti sitten voimakkain piirtein kuvan ääriviivat, maalasi
mustalla varjot, valkoisella valokohdat sekä punaisella ja keltaisella
keskivärit. Kun tämä alkutyö oli tehty, jätti hän kuvan joksikin
aikaa lepäämään, otti sen uudestaan esille, pani taas lepäämään, ja
vasta kolmannessa käsittelyssä sai maalaus sen värien tenhon, jossa
ei yksikään maalari ole tullut Tizianin vertaiseksi. Nuorempina
päivinään Tizian sen ajan tapaan maalasi jokaisen yksityiskohdan
huolellisesti hienoin piirtein, niin että joka ainoa hiuskin näyttää
erikseen maalatulta, mutta vanhempina päivinään, jolloin tilausten
paljous alkoi häntä yhä enemmän rasittaa, oli hänen pakko keksiä
nopeampi maalaustapa, jotta lyhempiaikaisella työllä saisi syntymään
enemmän valmista. Hänen onnistuikin muutamilla harvoilla piirteillä
saada aikaan voimakkaita vaikutuksia. Tämän myöhemmän maalaustavan
tuotteita on m.m. Tizianin verraton taulu "Ristiltä ottaminen" Pietarin
Eremitagessa. Varsinkin kaukaa katsottuina ovat täten maalatut kuvat
erinomaisen eläviä. Näin hän tuli opettajaksi ja tienraivaajaksi
meidän aikamme maalareille, jotka tämän maalaustavan ovat kehittäneet
korkeimpaan täydellisyyteen, mutta uusi maalaustapakaan ei voinut
vietellä häntä hermostuneeseen kiireeseen: Yhä edelleen, elämän loppuun
asti oli joka ainoa piirre hänen teoksissaan syvimmästä vakaumuksesta
lähtenyt.
Tizianin teoksia on joukottain miltei kaikissa maailman suurimmissa
taidekokoelmissa. Tässä mainitsemme ainoastaan muutamia ihanimpia ja
eniten tunnettuja.
Hänen nuoruutensa teoksiin kuuluu "Veroraha", joka on Dresdenin
taulukokoelmassa. Kuva esittää Jesusta ja fariseusta, joka kiusaten
kysyy: "sopiiko keisarille maksaa veroa?" Jesus luoden häneen tyynen,
syvän ja läpitunkevan katseen, torjuu luotaan kavalan fariseuksen
noilla tunnetuilla sanoilla: "antakaa keisarille kuin keisarin ovat
ja Jumalalle kuin Jumalan ovat". — Tämä taulu on tunnetuimpia taiteen
mestariteoksia ja on se valokuvajäljennöksinä, vaskipiirroksina ja
valopainoksina tuhansien Suomenkin kotien kaunistuksena.
Eräs toinen Tizianin varhaisemmista tauluista "Rakkauden kaivo"
nimeltään, on melkein yhtä tunnettu. Se esittää kahta nuorta naista
kaivon luona ihanan iltamaiseman keskellä. Toinen naisista on komeassa
puvussa, toinen aivan alaston, suitsutusastia kädessä, — molemmat
ihmeellisen kauniita — ja pieni siivekäs rakkaudenjumala sekottelee
kaivon vettä. Tämän taulun värit ovat sulavat ja kirkkaat. Matkustaja,
joka Roomassa on joutunut Borghesen taidekokoelmaan ja pysähtyy
siihen huoneeseen, jossa Tizianin alkuperäistä maalausta säilytetään,
joutuu kuin lumouksen valtaan. Siinä on sukupolvi toisensa perästä
vuosisatoja seissyt äänettömässä ihastuksessa ja taiteen tuntijat ovat
kirjoittaneet laajoja esityksiä selittääkseen Tizianin ihmeellisen
kuvan aatesisällystä. Selvää on, että maalaus on vertauskuva, mutta
minkä ajatuksen taiteilija siihen on kätkenyt, siitä oppineet ovat eri
mieltä. Joku on väittänyt, että nuo nuoret naiset olisivat rakkauden
vertauskuvia, alaston muka esittäisi maallista ja puettu taivaallista
rakkautta, toiset luulevat alastoman esittävän rakkautta ja puetun
muka häveliäisyyttä. Aivan viime aikoina on muuan saksalainen taiteen
tuntija Avenarius vihdoin keksinyt selityksen, joka mielestämme poistaa
häiritsevät harhaluulot ja opettaa meitä katselemaan Tizianin taulua
aivan kuin uudessa valossa. Näin kirjoittaa Avenarius: "Tizianin
kuvan selitys on oikeastaan niin yksinkertainen ja luonnollinen, että
katselijan, joka ei ennestään ole kuullut siitä mitään selitystä,
pitäisi jo ensi silmäyksellä itsestään ymmärtää sen merkitys.
Mutta vuosisatojen kuluessa ovat väärät selitykset niin syöpyneet
sivistyneiden katselijain tajuntaan, että he eivät voi vapaasti ja
harhaluulojen häiritsemättä tätä ihanaa kuvaa katsella. Ylhäinen
kaunotar on eronnut seurueestaan ja istunut yksinäisen kaivon kehälle.
'Häntä' ajatellen on hän taittanut ruusun pensaasta. Kuvat kaivon
kehässäkin muistuttavat rakkautta, iltamaisema synnyttää haaveksijassa
lemmen muistoja ja veden solinassa pieni lemmenjumala leikkii. Ja
katso: hiljaa lähestyy häntä ylimaailmallinen nainen, itse Venus
rouva — hän istuu jo kaivonkehän toisella reunalla kuiskaten kopealle
kaunottarelle suloisia sanoja, jotka saavat hänen sydämensä ylpeyden
sulamaan rakkauden jumalattaren häntä yhä lähemmä siirtyessä. Näin
käsitetylle kuvalle voisi antaa nimen: 'Kehotus rakkauteen'."
Näin Avenarius. — Tuntuu tosiaankin, kuin hänen selityksensä
haihduttaisi häiritsevät harhaluulot ja avaisi silmämme Tizianin
taulun yksinkertaiseen ymmärtämiseen. Mutta olkoon kuvan oikea selitys
mikä tahansa, se vaan on varma, että ken kerran on tämän taulun
nähnyt, ei koskaan unohda sen ihmeellistä värien tenhoa eikä sitä
viehättävää maisemaa, jonka keskellä tuo komea kaunotar uneksii.
Väritöntä valokuvajäljennöstä katsellessa ei tietysti voi aavistaakaan
alkuperäisen teoksen kauneutta.
Tizianin muotokuvista on Ranskan kuninkaan "Frans I:n kuva"
kuuluisimpia. Se esittää Frans I:n miehekkään muodon, mutta
kasvoissa näkee myös sen nautinnonhimoisen piirteen, joka oli tälle
kevytmieliselle kuninkaalle luonteenomainen.
Uskonnollisista maalauksista on "Marian taivaaseen astuminen"
("Assunta") kaikkein kauneimpia. Se on suurikokoinen komeasti väritetty
taulu, joka täyttää kokonaisen seinän Venetsian Taideakatemian
salissa. Mestari on valmistanut sen voimansa päivinä v. 1518. —
Taulussa on kolme eri ryhmää: keskellä madonna pilvilaivassa,
ylhäällä Isä Jumala Pojan ja Pyhän Hengen seuraamana ja alhaalla
apostolit. Tätä taulua kuvaa Lübke seuraavasti: "Ympärillään ihana
parvi riemuitsevia enkeleitä liihottaa madonna mahtavan juhlallisesti
ylöspäin. Ihmeellinen säde ylevää kirkastuksen intomieltä välähtää
hänen jumalallisista silmistään, jotka näkevät taivaan ihanuutta, sillä
hänen yläpuolellaan ilmestyy Isä Jumala kädet levällään enkelisädekehän
keskellä. Mutta alhaalla valtaa kiihkeä kaipuu apostolit, jotka hän on
jättänyt maan päälle, ja jotka tuntevat tenhovoiman vedättävän heitä
kirkastetun mukana ylöspäin."
Venetsian Taideakatemiassa on eräs toinenkin Tizianin suuri maalaus
neitsyt Marian elämästä. Se esittää neitsyttä pienenä tyttösenä
astelemassa ylös temppelin portaita. Ellei tietäisi, että kuva esittää
Marian temppeliin viemistä, ei uskoisi, että tämä on uskonnollinen
kuva köyhän jumalanäidin historiasta, sillä Tizian on tässä taulussa
kuvannut oman aikansa Venetsian uhkeata loistoa. Itse neitsyt-lapsikin
komeassa puvussa tepastelee terhakasti ylös portaita. Kuva on niin
elävästi maalattu, että muukalainen, joka ensi kerran eläissänsä astuu
siihen saliin, jonka seinää se kaunistaa, miltei säpsähtää, luullen
näkevänsä elävän tyttösen Venetsian entisen komeuden ajoilta.
Tizian on maalannut suuren joukon madonnankuvia, joita tapaa monissa
Italian kirkoissa ja muun maailman suurissa taidekokoelmissa. Ihanaisin
niistä on n.s. "Pesaron madonna" Venetsian Frari-kirkossa. Tätä kuvaa
on sattuvasti verrattu "voitonvirteen", ja on vertaus siitäkin syystä
paikallaan, että teoksen on tilannut ja kirkolle lahjoittanut rikas
Pesaron suku sen johdosta, että eräs suvun jäsen oli saanut voiton
Venetsian hirmuisista vihollisista turkkilaisista.
Tämä Tizianin madonna on siitä merkillinen, että jumalanäiti ei ole
kuvan keskellä, kuten kaikkien edellisten mestarien alttarikuvissa,
vaan on sijoitettu kuvan oikeanpuoleiseen syrjään, jossa katselija
näkee hänet sivultapäin. Korkealta istuimeltaan madonna armiaasti
kumartuu alas rukoilijoiden puoleen. Hänen sylissään leikkivän lapsen
huomiota koettaa pyhä Franciskus kääntää viiteen Pesaro veljekseen,
jotka komeissa puvuissa ovat maassa polvillaan. Keskellä taulua
madonnan edessä istuu arvokkaana ja juhlallisena pyhä Pietari suuri
kirja sylissä ja avain jalkain juuressa. Portaiden juurella on
polvillaan pyhä Antonius. Mutta vasemmalla turkkilaisten voittaja
rautahaarniskassaan taluttaa turkkilaista vankia voittosaaliinaan. —
Luonnollista on, että Pesaron suvun ylhäiset herrat ovat alttarikuvan
päähenkilöinä, ja heidän muotokuviensa mestarilliseen esittämiseen
Tizian onkin kiinnittänyt suurimman huomion.
Tämän madonnankuvan läheisyydessä on Tizianin oma hauta. Sinne sureva
Venetsia saattoi suurimman taiteilijansa maalliset jäännökset komeassa
gondoolikulkueessa v. 1576. Yhdeksännellätoista vuosisadalla rakennutti
Itävallan keisari hänelle upean hautamerkin, joka on kolmiosaisen
riemuportin muodossa. Keskellä on kuva maalariruhtinaasta, joka tempaa
pois Sais'in jumalattarenkuvaa verhoavan esiripun.
[Saisin verhotun jumalankuvan taru on meille tunnettu Schillerin
ihanasta runosta. Siinä kerrotaan intomielisestä nuorukaisesta,
joka tahtoi kuoleman uhallakin avoimin silmin nähdä sen, mitä ei
kenenkään kuolevaisen ollut lupa elävin silmin nähdä, tempasi esiripun
jumalankuvan edestä, ja vaipui kuoliaana maahan.]
Kuvaavia taiteita edustavat veistokuvat muodostavat mestaria ympäröivän
kunniavahdin ja hautamerkin pinnat on kaunistettu korkokuvilla, jotka
esittävät Tizianin pääteoksia.
[Lähellä Tizianin hautaa on erään Pesaro sukuun kuuluvan dogin
kerskailevan komea hautamerkki barokkityyliä, Baldassare Longhenan
työtä. Tämän täydellisenä vastakohtana esiintyy sen viereen sijoitettu
yksinkertainen suuri marmoripyramiidi, jonka avatusta ovesta surevaiset
hiljaa vaeltavat sisälle kantaen uurnaa. Pyramiidin alla lepää
Venetsian viimeinen suuri kuvanveistäjä Antonio Canova (1757—1822).]
Vielä sananen muutamasta Tiziania nuoremmasta taiteilijasta, joiden
teoksia tapaa kaikkialla Venetsiassa.
_Paris Bordone_ syntyi v. 1500, oli Tizianin oppilas ja vietti suuren
osan elämäänsä Venetsiassa. Bordone oli värien käyttämisessä niin
etevä, että hänen taulujaan joskus on luultu Tizianin maalaamiksi.
Hänen parhain teoksensa on muuan suuri öljymaalaus Taideakatemiassa.
Taulu esittää erästä aikaisemmin kertomaamme tapausta Venetsian
loistoajalta: komeaan neuvoston kokoukseen ilmestyy köyhä kalastaja
antaen dogille jalokivisormuksen ("pyhän Markuksen kihlasormuksen"),
jonka hän on löytänyt suuren kalan vatsasta. Tämä taulu on
Taideakatemian kallisarvoisimpia aarteita ja hauska niiden katsella,
jotka tahtovat tutustua Venetsian loistokauden historialliseen elämään.
Jacopo Robusti (1518—1594) oli värjärin poika Venetsiasta ja
sai sen johdosta kotikaupunkilaisiltaan liikanimen _Tintoretto_
("pikkuvärjäri"). Hänkin oli vähän aikaa Tizianin oppilaana, oli
kunnianhimoinen ja levoton luonteeltaan eikä tahtonut tietää niitä
kohtuullisuuden vaatimuksia, joita rikaslahjaisimmankin taiteilijan
täytyy noudattaa. Tintoretto tahtoi olla Tizianin vertainen värien
käytössä ja kilpailla Michelangelon kanssa piirustuksessa, tavoitellen
alkuperäisyyttä ja voimakkaita vaikutuksia. Tintoretto herätti
hämmästystä käsittelemällä vaikeita aiheita ja maalaamalla mahdottoman
suuria tauluja. Hänen teoksiaan näemme San Marcossa, mutta varsinkin
Dogien palatsissa, jossa tältä taiteilijalta on 56 maalausta, niiden
joukossa tuo ennen mainitsemamme mahdottoman suuri "Paratiisi".
On sanottu että Tintoretto on pyrstötähti, jonka kirkkautta aika on
himmentänyt. Paolo Cagliaria, jota syntymäkaupunkinsa mukaan nimitetään
Veroneseksi, sitä vastoin saattaa verrata kiintotähteen, joka vielä
tänäkin päivänä loistaa yhtä kirkkaana kuin kolme vuosisataa sitten.
_Paolo Veronese_ syntyi 1528 Veronassa, mutta asui suurimman osan
ikäänsä Venetsiassa ja kuoli siellä 1588. Hän oli nero, jolla oli rikas
mielikuvitus ja suuri luomiskyky. Venetsian tasavalta ymmärsi antaa
Veronasta muuttaneelle mestarille täyden arvon käyttäen häntä varsinkin
Venetsian suurten muistojen kuvaajana. Viimeiset kymmenen vuotta
elämästänsä hän omistikin kokonansa dogien palatsin kaunistamiseen. —
Paolo Veronesen kuuluisimpia seinätauluja tämän palatsin loistosaleissa
on suuri ja komea maalaus, joka kuvaa Europa nimisen Kreikan taruajan
kuninkaantyttären ryöstämistä.
Paolo Veronese maalasi paljon kuvia, joilla on raamatullinen nimi,
mutta hän valitsi aina sellaisia aiheita, joiden avulla hän sai
tilaisuutta kuvata kauniita pukuja ja Venetsian ylhäisön elämää
iloisissa juhlissa. Hänen kuuluisimpia kuviansa on Taideakatemiassa
seinän täyttävä kuva: Jesus Levin vieraana. Siinä on maalattuna koko
silloinen Venetsian ylhäisö komeassa pylvässalissa herkullisen pöydän
ääressä. Fariseukseksi ja hänen vieraikseen kuvatut henkilöt olivat
tuttua väkeä Veronesen omasta seurapiiristä, ja heidän keskuudessaan
istuu Jesus, ylevä kauneus ja lempeä surumielisyys kasvoillaan.
Kun me luemme evankeliumin kertomusta Kaanaan häistä, niin me
kuvittelemme häidenpitäjiä köyhiksi ihmisiksi, jotka varojen puutteessa
eivät voineet hankkia kylläksi viiniä juhlaansa, mutta Paolo Veronese
esittää Kaanaan häät ylhäisön herkullisina pitoina ruhtinaallisessa
salissa, jonka seinät ja pilarit ovat hohtavan valkeata marmoria, ja
jossa vieraat ovat renessansiajan komeimmissa puvuissa.
Sanotaan, ettei yksikään taiteilija ole kuvannut Venetsian suuruuden
ajan elämää niin voimakkaasti ja väririkkaasti kuin Paolo Veronese.
Mutta suurimmankaan maallisen ylellisyyden kuvauksissa ei ilmene
alhaista nautinnonhimoa ja julmuutta, vaan koko tuo loistelias maailma
on Veronesen maalauksissa ikäänkuin ihannoidussa valossa esitettynä.
Siitä syystä nykyajankin ihminen mieltymyksellä ja väriloisteen
lumoamana katselee Venetsian viimeisen suuren mestarin teoksia.
Paolo Veronese on saanut viimeisen leposijansa S. Sebastiano kirkossa,
jonka kaunistuksena on sarja hänen parhaimpia teoksiaan.
Jälkeen Paolo Veronesen mainitaan Venetsian maalaustaiteen historiassa
ainoastaan yksi kuuluisa nimi, Giovanni Battista Tiepolo, joka
eli 100 vuotta myöhemmin kuin Veronese. Hän vielä kerran koetti
kankaalle kiinnittää kotikaupunkinsa kukistuvan suuruuden muistoja,
mutta italialaisen elämän kultakauden sävel oli silloin jo ainiaaksi
soinnahtanut sammuksiin.
Olen esittänyt ainoastaan muutamia kuuluisimpia henkilöitä Venetsian
taiteen historiasta. Ken on syvemmältä tutustunut esittämääni
aineeseen, tietää ettei tässä ole mainittuna läheskään kaikki ne
mestarit, joihin muukalaisella on tilaisuus Venetsiassa tutustua. Jos
ken tahtoo saada monipuolisen ja omintakeisen käsityksen Venetsian
taiteesta, hänellä täytyy olla aikaa ja mielenrauhaa oleskella muutamia
päiviä etenkin Canale granden varrella olevassa Taideakatemiassa, jonka
monilukuiset salit sisältävät suuren aartehiston maalauksia menneiltä
vuosisadoilta.
Ne jalon taiteen tuotteet, joita omin silmin olemme nähneet,
lämmittävät sydämemme ja täyttävät sielumme kauneuden kuvilla,
jotka vielä elämämme iltanakin voivat olla ilonamme. Matkustaja,
joka omia näkemiänsä kertoo, voipi ainoastaansa herättää lukijoissa
ja kuulijoissa halua itse nähdä sitä, mikä hänen omaa silmäänsä on
ilahuttanut.