Muukalainen, joka on viimeistä päivää Venetsiassa, tahtoo vielä
viimeisen kerran, ikäänkuin jäähyväisiä heittääksensä, käydä niissä
paikoissa, joista hän on löytänyt rikkaimmat kauneuden aarteet.
Hän kuuntelee messua San Marcossa, kulkee läpi Dogien palatsin
loistosalien ja käy kauneimmissa kirkoissa, seisoo hetken Tizianin ja
Canovan hautamerkkien edessä sekä viettää muutamia hiljaisia hetkiä
Taideakademiassa.
Tämmöiseltä retkeltä kotia palattuamme me istuimme huoneemme
parvekkeella puhellen siitä kauneuden rikkaudesta, jota näinä päivinä
olimme nähneet. Renessansiajan suurmiesten, varsinkin Tizianin, taulut
olivat avanneet meidän silmämme näkemään muotojen rauhallista jaloutta
ja värien verratonta voimaa.
Mielemme oli tämän viikon kuluessa vallannut kunnioitus kauneuden
majesteetillista suuruutta kohtaan, ja meistä tuntui, kuin se kaupunki,
joka tällaiset aarteet omistaa, ei koskaan voisi vanhentua.
Mutta Venetsian ihanuutta ylistäessämme ja loistavaa näköalaa
katsellessamme silmä taas, kuten monta kertaa ennenkin, kiintyy
neliskulmaiseen lauta-aitaukseen Markuksen torilla kauniin
Kirjastotalon nurkassa.
Mitä se merkitsee? Ja mitä tietää Markuksen torin särkynyt kivitys?
Siinä seisoi San Marcon kuuluisa kellotorni, tuo uljaan kaunis 98
metrin korkuinen Campanili, jonka ensimmäiseksi huomaa Venetsian
kuvissa ja joka kaikkina aikoina on ollut venetsialaisten ylpeytenä.
Noin v. 900 se rakennettiin, 12. ja 14. vuosisadalla se uudistettiin,
ja Jacopo Sansovino rakensi renessansiaikana sen juurelle jalotyylisen
korurakennuksen, Loggettan, joka oli täynnä veistoteoksia.
Mutta Campanilia ei ole enää. Heinäk. 14 p:nä 1902 se kukistui. Jo
muutamia päiviä ennen oli tornin seiniin ilmestynyt aukkoja, jotka
saattoivat viranomaiset pelkäämään pahinta. Asukkaat läheisistä
taloista siirrettiin turvallisempiin paikkoihin, ja liike torille
suljettiin.
14 päivän aamuna klo 1/2 10 aikoihin sortui mahtavalla jyrinällä ensin
kellotapuli, sitten muutaman minuutin päästä kallistui tornin yläosa,
ensin hiljalleen, mutta sitten rytinällä Piazzettalle päin. Kivet
sinkoilivat San Marcon ja Dogien palatsin katoille, tehden siellä
paljon vahinkoa. Kellotornin kuparinen enkeli putosi kirkon ison tornin
viereen ja taittoi siipensä. Sansovinon ihana Loggetta hautaantui
tiilikivien ja metallikappaleiden alle. Kirjasto vahingoittui.
Paljon kansaa kokoontui onnettomuuspaikalle ja koko Italia oli surun
vallassa. Kerrotaan, että kyyneleet kiilsivät monen venetsialaisen
silmissä, kun hän katseli Markuksen torilla olevaa sorakasaa...
Nyt rakennetaan kaatunutta tornia uudestaan, perustusta paalutetaan
— syvyydestä kuuluu jyske ja laulu, ja muukalaiset, jotka Venetsiaan
aikovat matkustaa, odottavat sitä aikaa, jolloin Markuksen torni taas
kohoaa vanhan temppelin ja Dogien palatsin edustalla.
Mutta meidän Venetsiassa ollessamme kulki suusta suuhun kuiskaus, joka
sai kasvot kalpenemaan... tornia ei voitane uudestaan rakentaa...
perustus on liian heikko... se lepää meren liejuisella saarella.
Jokainen kaupungin asukas ymmärtää, mitä se merkitsee, ja me
muukalaiset tiedämme sen myöskin.
Ruumista puistattaa, meistä tuntuu kuin maa vajoisi jalkaimme alla, ja
kaikki, kaikki sortuisi soraan.
Venetsia, sinun kohtalosi on kaikkein kuolevaisten kohtalo: syvyydestä
olet sinä noussut, ja syvyyteen pitää sinun jälleen vajoaman, ja
tuhansien vuosien kuluttua, jolloin kanavat ovat kuivuneet, laguunit
muuttuneet rämeiksi ja vihannoiksi niityiksi tahi meren mainingit
huuhtelevat sortuneita raunioitasi, silloin kuuntelevat lapset kummaa
satua merehen kaatuneista kirkoista ja kultahevosista. Ja se satu on
yhtä ihmeellinen kuin tuhannen ja yhden yön tarinat.