Eräänä iltana huomasimme, että San Marcon kupoolit välkkyivät
kirkkaassa kuunvalossa. Me viskasimme nopeasti vaatteet yllemme ja
läksimme kaupunkia katsomaan.
Kellotornin porraskäytävä avautuu ennen mainittuun Merceriaan,
jota tavallisesti olimme hämärässä kulkeneet. Tämän kapean kadun
pää on näet päivälläkin puolipimeä, varsinkin se osa, joka kulkee
kellotornin alatse. Mutta nyt iltasella sieltä hohti häikäisevä valo:
katulyhdyt olivat tavattoman kirkkaat, jokaisen puodin ikkunassa paloi
kymmenittäin monenmuotoisia lamppuja, ja katu oli täpösen täynnä väkeä.
Pitkällisen sateen jälkeen oli ensimmäinen kirkas kuutamo-ilta, ja koko
hieno maailma oli ostoksia tekemässä.
Tunkeuduimme kansanjoukon läpi katsomaan läheisen korallikaupan
ikkunaa. Se oli täynnä punaisia korallihelmiä. Siinä oli suuria,
pieniä, pyöreitä, pitkulaisia, oksamaisia, kulmikkaaksi hiottuja
helmiä. Toiset helminauhat olivat metrin pituisia, toiset lyhkäisiä,
kaiken muotoisia. Helminauhojen väliin oli sijoitettu korallista
korvarenkaita, rannerenkaita, sormuksia ja kaikellaisia koristuksia.
Toiset ikkunat olivat täynnä lasihelmiä kaikenvärisiä ja monenmoisia.
Suuri väentungos oli mosaikkikaupoissa. Siellä näki rintaneuloja,
nappeja, vyön solkia, taulujen kehyksiä, joihin oli pienistä
erivärisistä kivistä muodostettu San Marcon, Dogien palatsin, kukkasten
ja kyyhkysten kuvia.
Suurta huomiota herättivät myöskin pitsit ja silkkikankaat, mutta
varsinkin peilit. Onhan Venetsia ikimuistoisista ajoista asti ollut
peilien kuuluisa kotimaa. Siitäpä syystä matkustaja mielellään ostaa
Venetsian muistoksi peilin. Eniten haluttuja ovat sellaiset peilit,
joiden alareunaan on öljyvärillä maalattu Dogien palatsi tahi joku muu
Venetsian loistorakennus.
Matkustaja, jolla on laiha kukkaro ja joka kuitenkin tahtoisi jotain
Venetsian muistoksi, joutuu aivan ymmälleen sellaisten kauppojen
edustalla, joissa myödään pikkuesineitä. Ostaisiko kirjeenpainimen,
jossa on kädensijana Markuksen siivekäs jalopeura? Vai paperiveitsen,
joka on gondoolin keulan muotoinen! Ei! Tuolla on kokonainen gondooli
mustaa pronssia, ja kokassa gondolieeri airo kädessä. Katsos, kuinka
hänen vartalonsa on soma, kun hän kauniisti kumartuu kääntääkseen
alustaan, ja kuinka gondoolin keula on sirotekoinen! Sepä olisi kaunis
kirjoituspöydän koristus, mutta liian kallis, maksaa monta liraa... on
oikea taideteos.
Mutta tässä on pieni hopeinen gondooli filigranityötä. Se on siro ja
sievä, rintaneulan muodossa. Sen toki jaksaa köyhäkin omistaa.
— Katso, katso, kuinka kauniita helmiä! huutaa nuori neitonen
toverilleen.
Totta tosiaan! Siinä on kauniita helmiä, mutta ne ovatkin jalohelmiä,
hohtavia ja suuria. Ne ovat vain rikkaita varten.
Kultaseppien ja jalokivenkauppiasten puodit ovat täynnä hienoja
venetsialaisia ylimysrouvia ja neitosia, joiden tukka aaltoilee ja
silmät timantteina tuikkivat. Ja joukossa on moni englantilainen lady
ja amerikkalainen miss, jotka ymmärtävät tällaisten tavarain arvoa.
Vaatimattomampaa väkeä varten ovat lasikaupat. Venetsia on näet ylen
kuulu lasitehtaistaan. Joka kadun kulmassa odottelee joutilaita
miehiä, jotka tarjoutuvat opastamaan matkustajaa johonkin suureen
lasitehtaaseen. Mutta se joka tuohon koukkuun tarttuu, saapi maksaa
lasitavaroistaan tavallista kalliimman hinnan, sillä osa maksusta
menee palkkioksi opastajalle. Siitä syystä ymmärtäväiset ihmiset
ostavat tavaransa kauppapuodeista, joissa on rikas valikoima pulloja,
kukkalaseja, pöytäastioita ja kaikellaista korutavaraa.
Me lähdemme Merceriasta Markuksen torille ja seuraamme virran mukana
pitkin Prokuratsioiden arkaadeja. Nämä arkaadit eli kaarikäytävät
johtavat ylt'ympäri koko Markuksen torin, niin että sateella ja
päivänpaisteellakin saattaa kulkea suojassa ja katsella komeita
puoteja. Niitä on täällä lukematon määrä — toinen kauppa toisensa
vieressä... koko Markuksen torin ympäristö on täynnä komeita kauppoja.
Eniten meitä miellyttävät taidekaupat ja valokuvain myymälät,
joissa on nähtävinä marmori- ja kipsikopioita Venetsian kuuluisien
kuvanveistäjien teoksista sekä öljyvärikopioita Tizianin, Paolo
Veronesen, Tintoretton, Giovanni Bellinin y.m. suurten mestarien
tauluista.
Siellä täällä on komeita kondiittoreja ja kahviloita, joiden edustalla
yleisö istuu pienten pöytien ääressä musiikkia kuuntelemassa. Mekin
aijomme istahtaa tuolille, tilata itsellemme kupin kahvia ja odottaa
konsertin alkamista, mutta silloin saammekin tietää, ettei tänä iltana
olekaan musiikkia Markuksen torilla — nyt on konsertti Canale grandella.
Konsertti kanavalla! Sitähän juuri olimme odottaneetkin, sillä
Venetsian kuutamo-ilta ja konsertti Canale grandella, nehän
ehdottomasti kuuluvat yhteen matkustajan mielikuvituksessa.
Me läksimme kiireesti rantaan ja teimme sopimuksen gondolieerin kanssa.
Nyt istuimme oikeaan gondooliin, siroon ja somaan. Ihanalla ilmalla
ei tarvittu kuomua, joka Venetsiaan tullessamme oli meiltä riistänyt
koko näköalan. Me istuimme mukavasti samettipenkillä, jonka takana oli
pehmyt selkänoja. Kuu paistoi kirkkaasti ja Santa Maria della Salutan
valkoisen kupoolin taustana oli tumma, tähtinen taivas; Dogien palatsi
salaperäisen satulinnan lailla kuvastui välkkyvään veteen.
Etäämpänä kuului säveleitä. Siellä oli sadoittain gondooleja,
kaikki ryhmittyneinä suuremman aluksen ympärille, jossa paloi
kirjavia lyhtyjä. Kanavan rannalla, palatsien parvekkeilla, ylhäällä
ilmassa, kaikkialla kirjavia lyhtyjä — punaisia, sinisiä, vihreitä,
keltaisia suloisimmassa värien sopusoinnussa! Ja rannalta, silloilta,
gondooleista laskettiin raketteja, jotka paukkuivat, räiskyivät,
säihkyivät ja satoivat tähtinä alas kanavan välkkyvään veteen. Joskus
palatsien pitkät rivit loistivat punaisina, joskus vaalean vihreinä ja
sitten taas kuun hopeisessa hohteessa.
Mikä taika oli tänä iltana palatsien muodon muuttanut? Sateessa ja
hämärässä ne olivat näyttäneet likaisilta ja synkiltä, kirkkaan päivän
valossa näimme halkeamia ja harmaata sammalta marmorissa, mutta nyt
näkyi vaan kauneutta ja lumoavaa loistetta.
Palatsien parvekkeilla istui iloisia ihmisiä. Ohikulkija luuli siellä
täällä korkealla parvekkeella huomaavansa jonkun nuoren ihmisen, joka
mielitiettynsä kanssa kuunteli soittoa ja kuiskaili onnestaan. Kaikki,
sekä ne, jotka parvekkeilla istuivat että ne, jotka gondooleissa
keinuivat, näkyivät olevan parhaissa pukimissaan. Gondoolien
sametti-istuimilla näimme monta venetsialaista kaunotarta säihkyvässä
silkissä ja säteilevissä timanteissa. Ei ole vanhan Venetsian loisto
vielä kokonansa mennyt!
Jo alkoivat säveleet uudelleen soida, ensin hiljaa, sitten yhä
kovemmin, selvemmin. Jo oli gondoolimme aivan lähellä tuota kirjavilla
lyhdyillä koristettua alusta. Siellä olivat konsertin antajat. Näimme
noin viisimiehisen soittokunnan mandoliinit, huilut ja viulut kädessä
ja soololaulajan, nuoren naisen. Konsertin johtaja seisoi korkealla
gondoolin keulassa. Hän oli tulena ja liekkinä, kädet, jalat, pää,
kasvot, koko ruumis löi tahtia. Silmät säteilivät, kasvot olivat
vuoroin jännityksessä, vuoroin riemun ja innostuksen loisteessa... ja
soololaulajatar, hän oli kuin hurmaantunut näyttelijätär. Joskus hän
autuaana ailakoi, heti sen jälkeen raivottarena riehui, nosti kätensä
korkealle, löi rintaansa, ja säveleet sähkövirtana värähtelivät...
Meistä muukalaisista tuntui, kuin ihminen vain kerran elämässänsä voisi
sillä lailla laulaa... yhtenä ainoana suurena hetkenä, jolloin laulaa
yhden ainoan kerran ja sitten ei koskaan enää...
Laulu taukosi. Eräs konsertin antajista alkoi lakki kädessä kulkea
ihmisjoukossa. Hän harppasi aluksesta toiseen, hyppäsi ketterästi kuin
orava meidänkin gondooliimme. — Hän keräsi rahaa. Minä melkein häpesin,
kun italialaisten tapaan pudotin kuparikolikon hattuun miehelle, joka
nöyränä seisoi kumarruksissaan edessämme.
Sellaisesta musiikista... sellaisille taiteilijoille... kuparikolikko
hattuun aivan kuin kerjäläiselle! Ei ole edes tapana antaa kahta
kertaa rahaa samana iltana. Jos rahan kerääjä erehdyksessä tulee kaksi
kertaa samoilta henkilöiltä pyytämään, niin heidän gondolieerinsä heti
tekee hänelle ankaran huomautuksen, ilmoittaen, että he jo ovat osansa
antaneet.
Silloin opimme me "köyhän Pohjolan" asujamet ensi kerran huomaamaan,
kuinka kallista raha on rikkaassa Italiassa, ja kuinka ankarasti
taiteilijoidenkin täytyy tehdä työtä ansaitakseen muutaman
kuparikolikon.
Hiljaisuuden vallitessa kuulin säveleitä kauempaa. Sieltäkin nousi
raketteja, sielläkin oli kirjavia lyhtyjä. Nyt huomasimme, että
laulajat ja soittajat ovat asettuneet eri ryhmiin vähän matkan päähän
toisistaan, joten koko Canale grande on kilometrin pituudelta yhtenä
ainoana suurena konserttisalina.
Hetkisen kuluttua laulu alkoi uudestaan. Väristys kävi läpi sielun.
Ne olivat noita iloisia, onnellisia Italian säveleitä, jotka
omituisella keveällä sulollaan lumoavat mielen. Niitä kuunnellessa
kotoinen raskasmielisyys katoaa, suomalainenkin unohtaa hetkeksi sen
"Sydämeni laulun", jossa puhutaan "Tuonen suuresta tuvasta ja hienosta
hiekkakehdosta"... Etelän säveleet nostavat, hurmaavat, kantavat kehdon
kauas keskelle laakerilehtoja, joissa hehkuva aurinko paistaa ja lapsi
huolettomana tavoittelee varjoisan oranssipuun kypsiä hedelmiä... Nyt
kajahti "Santa Lucia"!
"Sul mare luccica
l'astro d'argento,
placida è l'onda,
prospeio è il vento.
Venite all'agile
barchetta mia.
Santa Lucia!"
(Suomeksi: Merellä loistaa hopeatähti, tyyni on aalto, suotuisa on
tuuli. Tulkaa kevyeeseen veneeseeni. Pyhä Lucia!)
Sovittu tunti oli loppuun kulunut. Teimme lähtömerkin. Gondolieeri
pani aluksen liikkeelle. Äänettömästi, nopeasti hajosivat ympäriltämme
tiheään sulloutuneet gondoolit, aivan kuin toisiinsa kietoutuneet
käärmeet, jotka hiljaa soluvat kukin omalle suunnalleen. Poistuessamme
seurasi meitä vielä kauan "Santa Lucian" keveät säveleet...
Kotiin palattuamme ei meillä ollut halua tuntikausiin mennä levolle.
Avasimme ikkunan, menimme pienelle parvekkeelle ja istuimme siellä
kauan hiljaa, äänettömässä hurmauksessa. Kaunis oli Markuksen tori
valon tulviessa torilta ja kuun silloin tällöin pilkistäessä pilvien
välistä, mutta se kauneus ei ollut mitään tääniltaisen kauneuden
rinnalla. Nyt oli koko ilma täynnä kuun hohtavaa hopeaa, nyt meri
kultana kimmelsi, nyt San Marcon kupoolit ikäänkuin kirkastettuina
loistivat ja Dogien palatsi sen takana haaveellisen salaperäisenä
kertoi kummia tarinoita Venetsian muinaisesta loistosta ja
"lyijykamarien" kauhuista...
* * * * *
Kun vihdoin raketit lakkasivat räiskymästä ja lyhdyt vähitellen
sammuivat Markuksen torilla, suljimme mekin ikkunamme ja otimme
lamppuun valkean. Silloin huomasimme, että päivällä oli tullut kirje
kotoa.
Kirje tiesi, että Suomessa oli vielä 20 asteen pakkanen ja paljon lunta
ja vinhat vihurit... että ihmisten kasvot olivat vainovuosien suruista
synkeät... ja että vanhat ihmiset olivat ennustaneet pitkällistä ja
kylmää kevättä...
Mitkä vastakohdat! Kotona Suomessa tuima talvi vielä keskellä
huhtikuuta... Venetsiassa kukkainen kevät ja lempeät tuulet...
Tuolla kotona synkkä suru ja raskasmielinen epäluulo kansalaisten
kesken... täällä etelässä keveä laulu ja huoleton mieli.
Tuntui melkein siltä, kuin me pohjolan lapset olisimme tehneet syntiä
antautuessamme huolettoman ilon valtaan etelässä, silloin kuin kotona
isät, äidit, veljet ja sisaret kärsivät kylmää...
Ja sydämen valtasi kiihkeä kodin kaipaus. Jos vielä pääsisi kotiin,
niin kaksinkertaisella uskollisuudella ja rakkaudella palkitsisi
Suomi-äidille sen, että on päässyt vähäksi aikaa Italiaan, kerran
saanut gondoolissa keinua ja kuunnella laulua kanavalla.
Silloin selvisi sydämelle se, ettei tahtoisi vaihtaa kylmää ja köyhää
kotimaatansa loistavaan Venetsiaan. Venetsiassa eletään vanhoilla
säästöillä, huolettomasti kulutetaan rikkaiden esi-isien suurta
perintöä, jota ajan hammas armottomasti jäytää. Mutta kotona Suomessa
on kaikki nuorta... kaski on vasta kaadettu, touko vasta vihottaa.
Hallaa on Suomen soissa ja hallaa ihmisten sydämissä... mutta siellä
nuori ihminen tuntee itsensä tarpeelliseksi, ja elämän onni, mitä se
muuta on, kuin tieto siitä, että on tarpeellinen...
Ja sen, joka ei sammuta sydämestänsä rakkautta, ei tarvitse pelätä,
että talven valta on ikuinen. Pitkänkin talven ja kylmänkin kevään
jälkeen kerran tulee kesä, ja vielä pitää paikkansa "Maamme"-laulajan
profeetallinen ennustus:
"Viel' lempemme saa hehkullaan
Sun toivos, riemus nousemaan,
Ja kerran laulus, synnyinmaa
korkeemman kaiun saa!"