Kun on viettänyt aamupäivän San Marcossa Dogien palatsissa, kun on
lukemattomia loistosaleja katsellessaan johtanut mieleensä kokonaisen
vuosituhannen tapaukset, silloin on mieli vähäksi aikaa väsynyt
saleihin ja pylvästöihin ja silmä alkaa ikävöidä Jumalan vapaata
luontoa ja meren siintävää selkää. Niin kävi meidänkin. Siitä syystä
päivällisen syötyämme läksimme keväisiä nurmikkoja etsimään ja nykyajan
Venetsian arkiaskareita katselemaan.
Ensin istahdimme San Marcon edustalle, sillä siinä on Venetsian
kyyhkysten kokoontumispaikka. Kyyhkyset ovat pyhiä eläviä Venetsiassa,
samaten kuin hanhet olivat pyhiä muinaisessa Roomassa. Rooman hanhien
kerrotaan tasavallan alkuaikoina pelastaneen Rooman Capitoliumin.
Samaten kuuluvat kyyhkyset kerran — neljännen ristiretken aikana —
pelastaneen Venetsian suuruuden. Niistä on aikakirjoissa tällainen
tarina:
Itämaitten kansoilla oli ikimuistoisista ajoista tapana käyttää
kirjekyyhkysiä. Kun Venetsian laivasto yhdessä Genuan laivaston
kanssa Dandolon johdolla piiritti Kreetan saarta, huomasivat
Venetsian upseerit, että saarelta vähä väliä lensi kyyhkysiä, jotka
kiiruhtivat taistelutantereen poikki genualaisten luokse. Dandolo,
joka ei luottanut genualaisiin liittolaisiinsa, käski sotamiehiään
ampumaan muutamia kyyhkysistä. Nuolisade tähdättiin lintuja kohden,
7—8 putosi kuoliaana maahan ja jokaisen siiven alta löydettiin kirje.
Nämät luettuaan Dandolo tiesi, että viekkaat genualaiset olivat
Venetsian vihollisten liitossa. Seuraavana aamuna venetsialaiset
hyökkäsivät Kreettaan, saarsivat genualaiset ja valloittivat saaren.
Vihollisten kuvernöörin palatsista valloittajat löysivät suuren joukon
harjoitettuja kirjekyyhkysiä. Dandolon käskystä vietiin arvokkaat
linnut voiton merkiksi Venetsiaan, ja niistä polveutuu pyhän Markuksen
kyyhkysten kaunis sukukunta.
Näitä siroja lintuja on Venetsian kansa kaikkina aikoina hellästi
holhonnut. San Marcon edustalle, lähelle niitä suunnattoman suuria
seetripuisia lipputankoja, joista suurina juhlapäivinä liput
liehuvat, on rakennettu marmorinen kaivon arkku, josta nuo pyhät
elävät saavat juoda. Muinais-aikoina valtio kustansi kyyhkysille
ruuan, mutta nyt niiden ravinnosta pitävät huolen kaiken maailman
matkustajat. Kaivon lähellä istuu vanha kauppiasukko, syli täynnä
valkoisia paperitötteröitä, joissa on maissijyviä. Mekin hauskuuden
vuoksi ostamme yhden tötterön ja viettelemme luoksemme parven noita
suosittuja lintuja, jotka vähääkään ujostelematta nokkivat jyviä
muukalaisten kädestä, jopa hyppäävät olkapäällekin. Somaa on nähdä,
kuinka ne istuskelevat San Marcon katolla ja rakentelevat pesiään
pylvästen päihin, joiden lehtikoristukset ovat täynnä pehmeitä
kiiltäviä höyheniä. Nuo omituiset asukkaat luovat vanhan kirkon
kunnianarvoiseen fasaadiin vaihtelevaa eloisuutta ja lisäävät sen
väririkkautta, mutta ne myöskin tahraavat kapiteelien lehtikoristuksia
ja kirkon kallisarvoisia mosaikkeja. Tästä syystä on kaupungin hallitus
joskus päättänyt ryhtyä tuota siivekästä joukkoa hävittämään, mutta
kansa, saatuansa tiedon hallitusmiesten pahoista aikeista, on niin
voimakkaalla tavalla ilmaissut suosiotansa pyhiä lintuja kohtaan, että
korkeitten herrain on ollut pakko jättää Venetsian kyyhkyset rauhaan.
Kun olemme kylläksemme kyyhkysiä syötelleet, astelemme Piazzettan
poikki Dogien palatsin ja Kirjastotalon ohitse rantaan, jossa on nuo
usein mainitut kaksi korkeata graniittipylvästä. Pylväät kuuluvat
olevan kotoisin Syyriasta tahi Egyptistä. Toinen on tuhkanharmaa;
sen päässä on ennen mainittu Markuksen siivekäs jalopeura, jonka
jalokivisilmät nyt ovat Parisissa, ja toinen, punertava pylväs,
kannattaa miestä, joka seisoo krokotiilin selässä; mies on Venetsian
entinen suojeluspyhimys, krokotiilin tappaja P. Teodoros.
Noita pylväitä pitäisi oikeastaan kammoksua, sillä niiden välillä
on muinaisaikana ollut teloituspaikka, jossa pyövelit musta naamari
kasvoilla suorittivat verisen velvollisuutensa. Mutta etelän huoleton
sukukunta näkyy helposti unohtavan kamalat muistot. Iloisena kaupungin
kansa noiden pylväiden ympärillä temmeltää: joutilaat miehet
nukkuvat päivänpaisteessa pää pylvään jalustalla, lapset leikkivät,
katukauppiaat tarjoilevat postikortteja, hedelmiä, virvoitusjuomia,
mosaikkeja, koralleja ja kaikellaista pientä rihkamaa, ja
laskiaistiistaisin karnevaalikulkue pysähtyy vanhalle mestauspaikalle
ja polttaa siellä — kirjavan nuken.
Pylväiden ohi päästyämme olemme _Riva degli Schiavoni_ nimisellä
avaralla rantatorilla. Se on kauttaaltaan neliskulmaisilla laakakivillä
laskettu, ja veden rajaan johtaa valkoiset leveät marmoriportaat, joita
pitkin laskeudutaan venheisiin ja gondooleihin.
Täällä onkin venetsialaisten kulkuneuvojen kokouspaikka. Veneitä ja
gondooleja on täällä sadoittain, täällä joutilaat miehet, opastajat
ja kantajat, kerjäläiset ja tyhjäntoimittajat huolettomina lojuvat
päivänpaisteessa, ja gondolieerit lakki kädessä ja kohteliaasti
kumarrellen koettavat houkutella matkustajia aluksiinsa.
Me kuljimme rantaa pitkin Piazzettasta vasemmalle kädelle kaakkoista
kohden, sillä kartta ilmaisi, että siellä Venetsian äärimmäisen niemen
nenässä ("kalan" pyrstön alakulmassa [Venetsian asemakartta on kalan
muotoinen]) on suuri puutarha.
Dogin palatsi jäi vasemmalle, kulkiessamme _Ponte della Pagliaa_
("Olkisiltaa") _Rio dei Palazzo_ nimisen kapean kanavan yli, joka
juoksee palatsin itäpuolelta mereen. Olkisillalla seisoessamme luomme
silmäyksen ylös vasemmalle Huokausten siltaan, joka kauniina kaarena
kohoaa Dogien palatsin 3:nen kerroksen kohdalla. Huokausten sillasta
oikealla, Markuksen kanavan ja meren välillä, on Giorgioesaari
kirkkoineen. Edessämme vähän matkan päässä istuu Italian yhdistäjä
_Viktor Emanuel_ pronssisen ratsun selässä, jalkain juuressa kaksi
jalopeuraa, toinen kahleissa ja toinen vapautettuna.
Vasemmalle meistä jää kuuluisa _Arsenaali_ eli Venetsian
laivanvarustuspaikka, jonka edustalla on suuri suojattu satama.
Arsenaalin pihalla näkee matkustaja neljä kaunista marmorijalopeuraa.
Jalot eläimet ovat kotoisin Ateenasta. Yhden kylkiin ja selkään on
hakattu skandinaavialaista riimukirjoitusta, joka kuuluu olevan
viikinkiajalta, jolloin Skandinaavian miehet kulkivat Kreikan keisarin
palveluksessa.
Me silmällemme uteliaina satamaa Arsenaalin edustalla. Siinä seisoi
aikoinaan ankkurissa _Bucentouros_, Venetsian tasavallan kuuluisa
laiva, jolla vasta valittu dogi purjehti selvälle meren selälle ja
viskasi jalokivisormuksen syvyyteen, merkiksi siitä, että Venetsian
tasavalta ja Adrian meri muka olivat keskenään kihloissa. Kerran meri
hylkäsi dogin kihlat ja lähetti suuren kalan mukana sormuksen takaisin,
ja se tiesi onnettomuutta Venetsialle. Tämän tapauksen on Tizianin
oppilas Paris Bordone esittänyt kuuluisimmassa maalauksessaan.
Bucentouroksen vertaista laivaa ei maailma ole nähnyt: se oli
melkein kauttaaltaan kullan ja punaisen sametin peitossa, pohja oli
päällystettynä perlemolla ja ebenholtsilla, ja airoja oli 84 paria,
kaikki kullatut.
Poissa on Bucentouros. Sen paikalla näkee nyt tavallisia gondooleja ja
vanhoja kalastajavenheitä, ja rääsyiset lapset leikkivät rannalla.
Vihdoin pääsemme pitkälle kadulle, joka kantaa Garibaldin kuuluisaa
nimeä, ja sitten avautuu eteemme suuri ja komea puutarha palmuineen,
laakereineen ja kukkapenkereineen. Se on Giardini pubblici eli kansan
puutarha.
Tämän ihanan puutarhan valmisti venetsialaisille Napoleon Bonaparte,
joka huomasi, ettei Venetsiassa ollut kivipalatsien ja kanavien
keskellä ainoatakaan viheriää nurmikkoa, jolla kansa olisi saanut
istua puiden siimeksessä. Hän toimitti sinne tänne kaupunkiin pieniä
istutuksia sekä tämän laajan puutarhan. Tilaa ja varoja saatiin siten,
että useita luostareita revittiin ja muurit hajotettiin maan tasalle.
Mutta Venetsian kansa ei puutarhassaan nostattanut muistopatsasta
Napoleon Bonapartelle, sillä hän oli vieras valloittaja. Giuseppe
Garibaldin ja Cavourin muistopatsaat täällä tulijaa tervehtivät, sillä
he yhdessä Viktor Emanuelin kanssa kukistivat vierasten vallan.
Kunniasijalla on Garibaldin patsas. Me seisomme sen juurella hartaina
ja kauan. Ei koskaan ollut Italian vapaudensankarin kuva näyttänyt
meistä niin kauniilta. Patsas on aivan yksinkertainen: korkealla
kiviröykkiöllä seisoo sankari, yllänsä väljä pusero, tunnettu "punainen
paita", ja päässä pehmeä huopalakki. Asento vapaa, kasvot sanomattoman
kauniit, ne tuntuvat ikäänkuin säteilevän vapauden tuntoa, värähtelevän
myötätuntoisuudesta. Tuo myötätuntoisuus, ääretön inhimillinen
hyväntahtoisuus, se varsinkin sydäntä lämmittää. Patsaan jalustaan
nojautuu nuori sotilas, pusero yllä, lakki kallellaan. Hän ei ole
mikään preussilainen jäykkäselkäinen vahtisotilaan tyyppi, hän seisoo
vapaasti, nojaa kallioon ja painetti on kädessä ikäänkuin leikkikalu.
Pienenläntä mies, mutta mikä miehekäs voima vartalossa ja mikä tuli
silmissä! Ja samalla kasvoista ja koko olennosta loistaa liikuttava
hyväntahtoisuus.
Tällainen on siis italialaisten vapaudensankarin ihanne, ei tyly eikä
kerskaileva, vaan tulinen, innostunut, ritarillinen mies, ja ennen
kaikkea hyvä ihminen!
Oli kuin ensimmäisen kerran olisimme katsoneet Italian kansan sydämeen
ja saaneet aavistuksen siitä, että tätä kansaa täytyy rakastaa.
Täällä opimme myös rakastamaan Venetsian luontoa. Suuren puutarhan
rannalla on korkea kukkula ja siellä näkötorni, josta näkee koko suuren
laguunimaiseman, jonka keskuudesta Venetsia kohoaa.
Omituinen ilmiö on laguuni. Se on ikäänkuin kapea rautajärvi, jonka
kaitaiset hiekkasärkät erottavat Adrianmerestä. Laguuni on niin matala,
että pakoveden aikana näkyy pohjasta tummat meriruohot, ja gondoolit
kyntävät pohjaan syviä vakoja, joista nousee sinertävä savi.
Venetsian asujamet ovat vahvistaneet meren muodostamat hiekkasärkät
vahvoilla muureilla, jotka suojelevat laguunikaupunkia meren
myrskyiltä. Tällaista särkkää sanotaan _lidoksi_. Mutta hiekkasärkissä
on aukkoja. Niissä meri myrskyisenä kuohuu ja kohisee, ja niistä
kulkevat sisälle suuret laivat, ja lukemattomat valkoiset purjeet
loistavat sillä suurella laguunilla, joka huuhtelee Giardini pubblicin
rantaa. Suuri laguuni on aivan kuin aava meren selkä, siellä täällä
näkyy pieniä saaria ja niiden rannoilla aallot vaahtopäisinä
tyrskyävät. Mereltä huokuu raitis, suolainen ilma, joka tekee mielen
rauhalliseksi ja voimakkaaksi.
Meitäkin halutti keinua laguunin laineilla. Päätimme tehdä paluumatkan
gondoolilla. Menimme rantaan, mutta huomasimme, ettei siellä olekaan
gondoolivalkamaa. Jonkun matkaa käveltyämme löysimme kuitenkin erään
aluksen. Teimme sopimuksen, että meidät vietäisiin Markuksen kanavaa
pitkin Canale granden suulle ja siitä vielä eteenpäin läpitse koko
kaupungin, kanavan toiseen päähän asti. Silloin olisimme kulkeneet
halki koko Venetsian ja nähneet kaiken, mikä Venetsian suurimman
kanavan varrella on tärkeintä.
Vasta kun jo istuimme gondoolissa, huomasimme, että meillä oli
edessämme ylen pitkä matka: 1 kilometri Markuksen kanavaa ja 3
kilometriä Canale grandea, joka kiemurtelee kaupungin läpi nurin
käännetyn S-kirjaimen muotoisena.
Ja pahinta oli se, ettemme huomanneet minkälaisen aluksen olimme
saaneet: ei se ollut oikea nopeakulkuinen gondooli, vaan oli ikäänkuin
joku kalastajavenhe, vanha ja harmaa, eikä siinä ollut tuollaista
teräksistä pykäleihin leikattua, kiiltävän kaunista keulaa, joka on
oikean gondoolin tunnusmerkki. Eniten meitä säikähdytti se, että
alus ei ollut numeroitu, ja numeroimattomista gondooleista meitä oli
ankarasti varotettu. Ne voivat viedä muukalaisen perikadon kuiluun!
Mies ei näyttänyt vaaralliselta. Vartalo oli sorea, kasvot kauniit ja
hyväntahtoiset. Hän oli hieman saman näköinen kuin sotilas Garibaldin
patsaan jalustassa. Eikö vaan liene sama mies seissyt mallina silloin
kuin taiteilija patsaan loi?
Olipa kuin Garibaldin patsaan kauneus olisi avannut silmämme näkemään
italialaisten miesten kauneutta. Me aloimme tarkastella muitakin
gondolieerejä ja huomasimme, että kaikilla oli sorea vartalo ja
erinomaisen sulavat liikkeet. Ei ollut puvusta paljon haittaa: sininen
merimiespaita oli auki, joten ruskea rinta näkyi, ja hihat olivat
usealla ylös käärittyinä, kasvot ahavoittuneet ja avomieliset, käytös
kohtelias ja hieno.
Näitä havaintoja tehdessämme Markuksen kanava loppui ja oikealla
kädellä näimme taas Dogien palatsin tutut seinät ja rannalla vilkkaan
liikkeen. Canale grande alkoi. Vasemmalle kädelle jäi Giorgioe-saari
kirkkoineen, sitten näkyi kolmikärkisen niemen nenässä muhkea
barokkityyliin rakennettu kirkko, jonka valtava valkoinen kupooli näkyy
Venetsiaan ja sen ympäristöön.
_Santa Maria della Salute!_ — sanoi gondolieeri opastaen. Tiesimme
ennestään, että tuo uhkea rakennus Canale granden suussa on Venetsian
kuuluisa "terveyden kirkko", joka rakennettiin 17. vuosisadalla, sen
johdosta, että rutto oli kauan raivonnut Venetsiassa ja tappanut 40
tuhatta ihmistä. Kaupungin asukkaat kun lupasivat rakentaa Jumalan
äidille kirkon, silloin heti rutto taukosi. Tämä legenda on tehnyt
syvän vaikutuksen ihmisiin: vielä tänäkin päivänä menevät kaikellaiset
sairaat tähän kirkkoon siinä toivossa, että he ihmeen kautta saisivat
takaisin terveytensä.
Vene luistaa hiljaa eteenpäin. Oikealle puolelle jää pieni puutarha
_Giardino Reale_ (Hovipuutarha), joka on Markuksen torin lähellä
Prokuratsia Nuovan takana. Marmoripalatsit kohoavat molemmin puolin
kanavaa vedestä, ja palatsien edustalla näemme paaluja, joihin on
kiinnitettynä gondooleja. Kullakin palatsilla näkyy olevan oma
gondoolinsa ja paaluissa sukujen vaakunavärit.
Nyt kiinnitimme koko huomiomme Venetsian marmoripalatseihin.
Useat tunsimme jo kuvista ja koetimme uteliaina aina verrata
todellisuuden palatsia mielikuvaan. Yleensä teimme sen havainnon,
että nämä vanhat rakennukset kuvissa näyttävät valkeammilta kuin
todellisuudessa. Niiden seinät ja sirot pilarit ja pylväät ovat kyllä
aikoinaan olleet hohtavan valkeita, mutta vuosisatojen kuluessa on sade
ja suolainen ilma ikäänkuin heittänyt harmaan harson niiden ympärille.
Monessa paikassa on marmori aivan mustunut ja käynyt sammaleiseksi.
Etenkin ovat rakennusten alaosat varsin likaiset, sillä Venetsiassa on
hyvin suuri ero nousu- ja pakoveden välillä. Saattaapa tapahtua, että
vesi öisin nousee lähes 1 metrin. Tämä korkea nousuvesi on yksi niitä
maantieteellisiä syitä, jotka ovat määränneet Venetsian rakennustavan.
Jos ei vuoksi olisi niin korkea, niin kanavat olisivat umpinaisina
epäterveellisinä lätäkköinä, ja ihmiset olisivat aikoja sitten ne
täyttäneet. Mutta nyt ne ovat aivan kuin vilkkaana elävänä virtana,
johon joka vuorokauden vaihteessa tulee uutta puhdasta vettä, ja virta
on joskus kanavassa niin vuolas, että se voisi myllynkiviä pyörittää.
Yhden ainoan kerran ovat kanavat olleet kuivina: V. 1348 tapahtui
maanjäristys, joka nieli kanavain veden, mutta 14 päivää kestäneen
kuivuuden jälkeen vesi alkoi uudestaan virrata Venetsian elämän
valtasuoniin, ja sen jälkeen on vesi Venetsian kanavissa noussut ja
laskenut säännöllisesti.
Nousu- ja pakoveden erotus ei kuitenkaan ole niin suuri, että se
aivan turmelisi rakennukset ja tekisi palatsien portaat kauttaaltaan
limaisiksi. Mutta se haitta siitä tietysti on, että rakennusten
alaosat ovat öisin veden sisällä ja päivin märkinä sekä viheriäisen
liman peitossa. Tämä seikka ensimmäiseksi pistää muukalaisen silmään
ja saattaa hänet luulemaan Venetsiaa paljoa likaisemmaksi, kuin se
todellisuudessa onkaan.
Mutta kaikesta huolimatta on todellisuus sittenkin kuvaa kauniimpi,
sillä kuvassa näkee vain jonkun yksityisen rakennuksen, mutta
gondoolissa keinuessaan matkustaja näkee molemmin puolin kanavaa
palatsien pitkät rivit — kilometrien pituudelta kahden puolen pelkkää
marmoriseinää!
Tämä tekee valtavan vaikutuksen muukalaiseen, joka tietää, että
kaikki tuo ihanuus on sanan täydessä merkityksessä merestä noussut.
Perustus Venetsiassa on näet niin heikko, että kaikki rakennukset
lepäävät paaluilla. Edesmenneet sukupolvet ovat laivoilla kuljettaneet
kallisarvoisia puita kaukaisista maista ja upottaneet ne meren
syvyyteen. Niinpä eräät vanhat rakennukset lepäävät Libanonin
seetripuilla. Kerrotaan, että muuan vanha suku 17. vuosisadalla
velkaantui ja aikoi epätoivossa repiä palatsinsa saadakseen sen alta
syvyydestä kallisarvoiset hirret, joiden raha-arvo oli niin suuri, että
sillä olisi perheen aineellinen toimeentulo ollut turvattu. Tasavalta
kuitenkin esti tuon toivottoman teon.
Venetsian palatsit ovat eri aikoina rakennettuja: vanhimmat ovat
700 vuoden ikäisiä, useimmat ovat 1700-luvun lopulta. Tyylikin
on erilainen; toiset ovat bysantilaista ja roomalaista, toiset
goottilaista, jotkut, kuten esim. ihana Vendramin Calergi,
renessansityyliä, onpa eräs, Palazzo Pesaro, pöyhkeätä barokkityyliä.
Mutta kaikki Venetsian palatsit sittenkin näyttävät pintapuolisen
katselijan silmissä melkein samallaisilta, sillä ne noudattavat n.s.
Venetsian palatsityyliä, joka on laguunikaupungin omituisissa oloissa
syntynyt ja sen historiallisten tapausten kanssa sopusoinnussa.
Venetsian palatsityylin tunnusmerkit ovat seuraavat:
1. Kanavan vedestä johtaa leveät marmoriportaat avonaiseen
pylvässuojamaan, jonka takana joskus näkee kauppapuoteja ja
varastohuoneita.
2. Etusuojaman yläpuolella toisen ja kolmannen kerroksen fasaadissa
tiheät pylväsrivit, jotka päättyvät sirosti veistettyyn ruusustoon,
ja pylväsrivin takana loggia, jossa palatsin asukkaat kävelevät,
seurustelevat, hengittävät raitista ilmaa, kuuntelevat musiikkia ja
katselevat liikettä kanavalla. Jos ei rakennuksessa ole pylväsriviä
ruusustoineen, silloin on fasaadi täynnä siroilla pikku pylväillä
jaettuja suuria ikkunoita, jotta kaukaa katsoja luulee näkevänsä
pylväsrivin. Sellainen on esim. Vendramin Calergissa.
Canale grandelta katsellessa näyttää kuin miltei jokaisessa talossa
olisi pieni palanen Dogien palatsin fasaadia, sillä nuo ihanat loggiat
lienevät oikeastaan Dogien palatsin esikuvan mukaan rakennettuja, ja
ne ovatkin Venetsian rakennustyylin erikoisena tunnusmerkkinä. Dogien
palatsin majesteetillinen kauneus on vaikuttanut niin syvästi Venetsian
arkkitehteihin, että se on aivan kuin vuosisadoiksi ottanut vangiksi
heidän mielikuvituksensa ja pakottanut sukupolven toisensa perään
kunnioittamaan vanhaa tyyliä.
Fasaadin, rakennuksen näkyväisen osan, kaunistamiseen ovat
venetsialaiset kaikkina aikoina panneet pääpainon; sivuseinät ovatkin
useasti aivan sileitä ja koruttomia. Onpa palatseja, joissa fasaadi on
aivan kuin kaunis marmorikulissi rakennuksen edessä. Tämä omituisuus
on perintönä tasavallan mahtavuuden päiviltä, jolloin Venetsian
porvariruhtinaat ottivat vastaan ylhäisiä vieraita, joille tuli näyttää
kaupungin kauneutta.
Kaikki Venetsian palatsit ovat melkein tasakorkeita, samaten kuin
kaikki "Kultaiseen kirjaan" kirjoitetut suvut olivat keskenään
tasa-arvoisia. Talot ovat lujasti toinen toisessaan kiinni, aivan kuten
omistajatkin lujassa liitossa suojelivat yhteisiä etujaan. Johtuu
mieleen muinaiset ajat, jolloin yhteistunne Venetsian ylimyssuvuissa
oli niin luja, että kaikki ylhäiset nuorukaiset ja neitoset viettivät
häitänsä yhtaikaa, ja tämä yhteinen hääpäivä kerran vuodessa oli
koko kaupungin yhteinen juhla. Avioliitot vahvistettiin koko kansan
läsnäollessa Markuksen torilla ja Dogien palatsin pihalla.
Vasta kun saapuu Firentseen, tuohon puolueriitojen, kansanvaltaisuuden
ja alituisten vallankumousten temmellyspaikkaan, silloin selvään huomaa
Venetsian palatsityylin omituisuuden, sillä Firentsen palatseilla
on hyvin sotainen leima: ne ovat aivan kuin vihollista vastaan
varustettuja vartijalinnoja.
"Kultainen kirja" poltettiin silloin kuin Napoleon valloitti Venetsian,
ja etuoikeudet huuhtoi Ranskan vallankumous tasa-arvoisuuden
avaraan mereen. Suurten sukujen jälkeläiset ovat köyhtyneet, monet
palatsit ovat myödyt, ja niitä käytetään kaikellaisiin hyödyllisiin
tarkoituksiin: _Palazzo Giustinianissa_ on Hotel de l'Europe, _Pal.
Tiepolossa_ Hotel Britannia, _Pal. Foscariin_, jossa useat Europan
ruhtinaat aikoinaan ovat majailleet, on sijoitettu kauppakoulu, eräs
palatsi on näyttelijättären Eleonore Dusen hallussa, _Pal. Corner
della Regina_, entisen Kypron kuningattaren Catarina Cornaron asunnon
paikalle rakennettu palatsi, on nykyään vuokratalona. Suuren dogin
_Enrico Dandolon_ palatsin paikalla on kahvila j.n.e.
Palatsien nimet johtavat mieleen loistavia muistoja mahtavista miehistä
ja Venetsian muinaisesta komeudesta.
Palazzo Foscarissa pidettiin entisaikaan Venetsian ylellisimmät juhlat
ja siellä asui Foscarien mahtava suku — "Venetsian Stuartit", jonka
suvun jäseniä on ollut kuninkaina Sisiliassa. Foscari-suvun viimeisinä
jälkeläisinä eli kaksi vanhaa naista, äiti ja tytär, 1900-luvun
alkaessa, suurta köyhyyttä kärsien eräässä Venetsian ullakkokamarissa.
Niin katoavaista on inhimillinen suuruus!
_Pal. Loredanissa_ on asunut suuri dogi Enrico Dandolo,
Konstantinopolin valloittaja. Hänen mahtavasta suvustaan on lähtenyt 4
dogia.
_Pal. Mocenigossa_ asusti 16. vuosisadalla nerokas Giordano Bruno,
joka tieteellisen vakaumuksensa vuoksi kärsi marttyyrikuoleman, ja
sitten englantilainen runoilija lordi Byron, joka Venetsian kauneuden
lumoamana asui kauan saarikaupungissa.
_Pal. Vendramin Calergissa_ kuoli Richard Wagner.
_Pal. Manin'ista_ Venetsian viimeinen dogi v. 1796 katseli Venetsian
tasavallan kukistumista, ja siellä hän omin käsin poltti "Kultaisen
kirjan".
Voimakkaasti vaikuttaa mielikuvitukseen myös _Pal. Corner della
Reginan_ nimi, sillä se johtaa mieleen erään tarujen ylistämän
tapahtuman saarivaltakunnan muinaisuudesta.
Oli vuosi 1468. Kypron kuningas tahtoi valita puolisonsa Venetsian
tyttäristä. Dogien palatsiin oli tuotu näytteille 72 Venetsian
kauneinta nuorta neitsyttä ylimyssäädystä. Neuvoston suuressa
salissa istui sadoittain ylimyksiä, prokuraattoreja, senaattoreja
ja hengellisiä herroja loistopuvuissaan, ja nuo nuoret neitoset
olivat valkoisissa morsiusvaatteissa. Kypron kuninkaan lähettilään
katse kiintyi 15-vuotiaaseen Catarina Cornaroon. Hän oli tuotu tähän
loistavaan seuraan suorastaan luostarista, jossa ylimysten tyttäret
tavallisesti saivat kasvatuksensa. Catarina kihlattiin Kypron
kuninkaalle ja nuori morsian sai myötäjäisikseen tuhat puntaa Venetsian
valtiolta, sillä hän oli tämän kunniakkaan vaalin kautta julistettu
Venetsian kasvatustyttäreksi.
Nuoren ruhtinattaren asema oli loistava, mutta hänellä ei ollut
vapautta omintakeiseen toimintaan, sillä kotikaupunki piti häntä
tahdottomana käskyläisenään, jonka ainoa tehtävä oli Venetsian
etujen valvominen Kyprossa. Monien nöyryytysten jälkeen Catarina
Cornaro syöstiin valtaistuimen korkeudesta ja Venetsia otti vastaan
kasvatustyttärensä ruhtinaallisen komeasti sekä lahjoitti hänelle
palatsin Canale granden varrella. Tuon palatsin paikalle on myöhempi
aika rakentanut sen talon, joka nykyänsä kantaa Kypron kuningattaren
nimeä, ja kaunis marmorinen hautamerkki _San Salvatore_ kirkossa kertoo
nykyiselle sukupolvelle niistä ajoista, jolloin Venetsian poikia
haettiin kaukaisten saarivaltakuntien kuninkaiksi ja sen tyttäriä
kuningattariksi.
Loiston ajat ovat ohitse. Ani harvoin keinuu kultakeulainen gondooli
nyt enää Canale granden laineilla. Purppuraa, samettia ja jalokivillä
koristettuja kruunuja emme nähneet palatsien parvekkeilla, mutta siellä
täällä kuului sisältä mandoliinin pehmeitä säveliä ja värähtelevää
laulua... ja silloin sävelten soinnun ja veden solinan keskellä muiston
tytär kutoi unelmien kirjavaa kangasta...
Matkustajan herättää unelmista muuan perin arkipäiväinen näky:
erään entisen palatsin nurkan takaa tulee repaleinen vaimo ja...
kaataa likavettä kanavaan. Viereisen talon portailla on nuori tyttö,
joka viruttaa vaatteita kanavan vedessä. Gondoolissa keinuvasta
muukalaisesta tuntuu, kuin hän olisi saanut tuon likaveden omaan
niskaansa Mutta kun hän on vähän pitemmän ajan oleskellut Italiassa,
silloin hän kyllä tottuu siihen, että runollisuus ja proosa, kauneus ja
likaisuus ovat tässä ihmeellisessä maassa mitä suloisimmassa sovussa.
Gondooli on luistanut korkean kaaren alatse. Se on _Ponte di Rialto_
eli Rialto silta. Kohta kuuluu gondolieerin iloinen ääni:
— Ecco, signorina, _Palazzo Cà d'oro_! (Tässä, neiti, on Kultapalatsi!)
Matkustaja säpsähtää ilosta ja pyytää gondolieeriä pysähdyttämään
aluksen hetkeksi, sillä nyt hänen edessään on Venetsian ihanin
yksityinen rakennus, jonka kuvaa hän on kotimaassaan ihastuneena
katsellut.
Kuluneet ovat kultakoristukset, joista talo on saanut nimensä,
tummentuneet ovat tuon pienen talon sirot pylväät, sillä Kultapalatsi
rakennettiin jo v. 1430 tienoilla, mutta rappiotilassaankin tämä
Venetsian palatsirakennuksen mestariteos on suloinen, aivan kuin vanha
kaunotar, joka on säilyttänyt sydämensä puhtauden ja sielun ikuisen
nuoruuden.
Tuskin missään Venetsian palatsissa on goottilainen tyyli niin
puhdas, pylväät niin sirot ja ruusustot niin keveän hienot kuin
Kultapalatsissa. Alakerroksessakin ovat pylväät solakat kuin
arabialaisessa linnassa.
Kultapalatsia kauan ihailtuamme soutelemme vielä vähän aikaa kanavalla
ja sitten käännymme takaisin Rialto siltaa kohden. Nyt vasta huomaamme,
kuinka mahtavan kaunis tämä Venetsian vanhin silta on. Rialto sillan
ainoa holvikaari on 27 metrin pituinen ja sen tukeeksi on kanavaan
upotettu 21 tuhatta paalua. Venetsialaiset muinoin pelkäsivät, että
perustus pettäisi ja sillan mahtava kaari romahtaisi alas. Silloin
kerrotaan erään arkkitehdin kuolinvuoteellaan antaneen sen neuvon, että
sillan kumpaiseenkin päähän rakennettaisiin rihkamapuoteja painoksi.
Tämän neuvon venetsialaiset huomasivat niin käytännölliseksi, että
rakensivat sillan reunat täyteen tuollaisia puoteja, joten Rialto
sillan molemmilla reunoilla nyt on korkea seinä lyijykattoisista
kauppakojuista.
Jätimme gondoolimatkan sikseen ja päätimme kiivetä Rialto sillalle.
Siellä oli aika markkinat. Nuo avonaiset pikku puodit olivat täpösen
täynnä kangasta, valmista vaatetta, helyjä, helmiä, lasitavaroita,
leikkikaluja ja kaikellaista, mitä vaatimaton ostaja vaan itselleen
saattaa toivoa. Eikä olleet tavarat hinnalla pilatut: hattuja sai 25
pennillä, esiliinoja 50:llä ja siistejä puseroita markalla. Jos kaksi
markkaa maksoi, niin sait oikein herraspuseron. Vilkkaat kauppiaat,
miehet ja naiset, vikkelästi hääräsivät puotiensa edustalla ja
koettivat kaikilla keinoin houkutella ostajia luokseen. Olivatpa
levittäneet tavaroita pitkin siltaakin, niin että ohikulkijan oli pakko
niihin katsoa, ettei olisi tullut jaloillaan sotkeneeksi rikki siroja
esineitä.
— Kuinka kummassa täältä hevosella pääsee? mutisee muukalainen
itsekseen raivaten itselleen tietä kangaspakkojen, peilien ja
lasiastioiden välitse.
Mutta venetsialainen nauraa hänelle kohteliaasti, sanoo huomaavansa,
että matkustaja on ensimmäistä päivää Venetsiassa, koska ei vielä
tiedä, että tässä kaupungissa ei käytetä hevosia!
Niin, totta tosiaan, eihän Venetsiassa hevosia ole — ei ainoatakaan
hevosta koko kaupungissa! Jos tahdot hevosta nähdä, niin sinun täytyy
mennä Lidoon.
Venetsia on maailman ainoa kaupunki, jossa ei kuule kärryjen tärinää
eikä raitiovaunujen kellojen kilkatusta, ja jossa ei jalkamiehen
tarvitse juosta polkupyörää pakoon. Ei muita kulkuneuvoja kuin
gondoolit, venheet, höyrylaivat ja — ihmisen omat jalat.
Niin — jalat! Sillä kyllä Venetsiassa jalkojakin tarvitaan. Siellä
on näet katuja. Kyllähän kanavat ovat tärkeimpiä teitä Venetsiassa,
niitä on näet kokonaista 172, niiden joukossa 2 valtakanavaa. Kanavat
jakavat kaupungin 71 "saareen", mutta saarien välillä on siltoja —
Venetsiassa on kokonaista 150 siltaa, ja kanavien varsilla ja kanavien
välillä on katuja, kujia ja käytäviä, kaikkiansa 2,100. Kun oikein
tarkoin katselee Venetsian karttaa, niin huomaa, että melkein kaikkiin
paikkoihin voipi päästä omilla jaloillaan katuja pitkin.
Me keksimme mielihyväksemme, että Rialto sillalta on mukava tie
Markuksen torille. Tutkimme karttaa ja lähdemme taipaleelle.
Heti ihastumme Venetsian katuihin. Eivät ne tosin ole Helsingin
Aleksanterinkadun levyisiä. Eivät toki! Valtakadut ovat siellä yhtä
leveät kuin meidän pienen Porvoon kapeimmat kujat. Mutta hätäkös siellä
on ihmisten liikkua, kun ei tarvitse pelätä, että häneltä ajetaan
niskat nurin. Ei tarvita liioin katukäytäviä, kun ei ole kärryn pyöräin
kuluttamia kuoppia; neliskulmaisilla sileillä kivillä laskettu katu on
kuin pöytä. Venetsian kadulla kulkiessansa luulee olevansa teaatterissa
tahi oikeammin sanoen katselevansa kaunista kuvataulua, ja johtuu
mieleen erään ruotsalaisen maalarin sanat: "Venetsian taulukokoelmissa
näkee kuvia, jotka näyttävät eläviltä ja kaupungin kaduilla elävää
todellisuutta, jota luulisi kuvaksi."
Kun näkee vilkasten ihmisten kulkevan tietänsä ilman mielenjännitystä
ja ilman kiirettä, herää muukalaisen mielessä omituinen rauhan ja
turvallisuuden tunne. On kuin olisi sähkön ja höyryn kiihottaman
ihmiskunnan keskeltä paennut entisaikojen yhteiskuntaan, päässyt
hiljaisuuden salaperäiseen, pyhitettyyn kaupunkiin.
Mutta eipä Venetsian kaduilla kuitenkaan kuoleman hiljaisuus vallitse.
Kaupungissa tehdään ahkerasti työtä: viilat vinkuu, ompelukoneet
raksuttaa katuvierillä, ja vähä väliä kuuluu jostain pajasta vasaran
kalke. Pysähdymme pajan edustalle, jonka seinät ovat aivan avoinna
kadulle. Katselemme, kuinka mustat sepät hiki otsassa valmistavat
rautakaluja ja kauniita kupariastioita. Heillä on niin kiire etteivät
ennätä edes meihin katsahtaakaan. Pajan seinustalla istuu parvi nuoria
tyttöjä pujottelemassa helmiä nauhoihin. Noita ahkeria työntekijöitä
katsellessamme ymmärsimme, että Venetsiassa on muitakin ihmisiä,
kuin nuo rantatorilla lojuvat laiskurit, joita aamupäivällä olimme
harmistuneina katselleet. Tuolla ahkerien ihmisten keskellä tuntui
kodikkaalta ja turvalliselta. Vakuutimme toisillemme, että Venetsia ei
lainkaan enää tuntunut pelottavalta.
Mutta samassa huomasimme, että olimmekin innoissamme kulkeneet harhaan.
Oli ollut katuja ja katujen päässä pieniä avonaisia toreja, keskellä
joku kaivo tahi kuvapatsas. Olimme sivuuttaneet _S. Giacomon_,
Venetsian vanhimman kirkon, joka kuuluu rakennetun puolitoista tuhatta
vuotta takaperin, sekä San Salvatoren, jossa on Tizianin kuuluisa
"Marian ilmestys". Vähä väliä olimme kulkeneet pientä siroa siltaa
jonkun kapean kanavan poikki, mutta vihdoin olimme eksyneet kapeaan
kosteaan solaan, joka oli puolipimeä ja pelottavan likainen.
Ja senkin varrella asui ihmisiä! Näkihän talojen särkyneissä tomuisissa
ikkunoissa työväen lasten kalpeita kasvoja.
Henkeä ahdisti. Ihmisten lasten täytyy kasvaa, kehittyä, tehdä työtä
ikuisessa kosteudessa, köyhyydessä ja hämärässä. Ja keskellä kaupunkia,
jossa marmoripalatseja on sadoittain ja jossa jalokivisormuksia on
viskelty mereen!
Me hengitimme helpommin, kun olimme löytäneet ulos likaisesta
solasta, mutta sen jälkeen emme enää suuttuneina puhuneet "Venetsian
laiskureista". Ehkäpä nuo laiskurit lienevätkin varjossa kasvaneita
lapsia, jotka aikaihmisinä tahtovat täysin siemauksin juoda
päivänpaistetta siellä, missä aurinko paistaa täydeltä terältä.
Onhan hyvä, että Venetsia on rakentanut Markuksen torille ja Canale
granden rannoille yltäkyllin leveitä marmoriportaita, joilla köyhtyneen
kuningattaren rääsyiset lapset saavat mukavasti nukkua ja nähdä unta
siitä kauneuden kuningaskunnasta, jonka perillisiksi he ovat syntyneet!
Näistä asioista puhellessamme huomasimme joutuneemme kadulle, jolla
oli tavattoman vilkas liike ja joka tuntui tutulta. Se oli Merceria,
Venetsian suurin kauppakatu, joka kulkee "maailmankello-tornin" alatse
ja avautuu siinä Markuksen torille. Näimme kyyhkysparven lehahtavan
lentoon, ja samassa oli Markuksen tori edessämme. Juoksujalassa
riensimme asuntoomme tornin neljänteen kerrokseen, jossa iloinen
illallisseura kertoi juuri palanneensa Lidosta ja söi hyvällä
ruokahalulla tomaattikastekkeella maustettua makaroonia.
Englantilaiset, saksalaiset ja amerikkalaiset kilvan kuvailivat meren
majesteettia, ja me suunvuoron saatuamme silloin tällöin pistimme
joukkoon ihastuksen sanan Venetsian katuelämän kuvaisasta kauneudesta.