Dogien palatsista on sanottu, että jos sitä estetiikan sääntöjen mukaan
arvostelee, niin sen pitäisi oikeastaan olla ruma — se on ikäänkuin
"kilpikonna jolle on kasvanut sata jalkaa" — ja kuitenkin se on
ihanimpia rakennuksia koko maailmassa.
Kun on matkustanut monessa maassa ja nähnyt paljon kaunista, tapahtuu
helposti, että eri esineet muistissa sekaantuvat, niin ettei esim. aina
muista erottaa toista rakennusta toisesta. Mutta jos Dogien palatsin
kerran on nähnyt, niin sitä ei koskaan unohda. Sen kuvan tuntee aina
tuhansien joukosta, sillä sen näköistä rakennusta ei kuulu olevan
missään koko maanpallon pinnalla.
Mikä tekee Dogien palatsin niin viehättäväksi? Sen ruhtinaallinen
asemako San Marcon vieressä, mailman kauneimman torin varrella ja
Adrianmeren rannalla? Vaiko muotojen rikkaus?
Monet väittävät tämän ihmeellisen palatsin tenhon johtuvan siitä,
että tässä rakennustaiteen ihmeessä, samaten kuin San Marcossakin,
eri aikakausien rakennustavat, eri sukupolvien kauneuden ihanteet
yhtyvät. Jo toista tuhatta vuotta takaperin laskettiin nykyiselle
paikalle Venetsian ensimmäisen dogien linnan perustukset. Mutta tästä
linnasta ei enää ole mitään jälellä. Nykyinen Dogien palatsi juontaa
alkunsa vasta 1300-luvulta, jolloin sen merenpuoleisen fasaadin itäinen
osa rakennettiin. 1400-luvun alussa jatkettiin palatsin rakennusta,
ja vuonna 1443 oli sen ulkopuoli täysin valmis. Tulipalot ovat sitä
tuhonneet, mutta se on aina entiselleen korjattu ja samalla sitä on yhä
laajennettu, yhä kaunistettu.
Mikä on se omituisuus, joka tekee dogien palatsin niin helposti
tunnettavaksi?
Tuo kummallinen fasaadi se on. Sen ylä- ja alaosa näyttävät ikäänkuin
kuuluvan eri rakennuksiin. Ylikerroksen seinä on yksitoikkoinen ja
sileä, ainoana koristuksena kumpaisessakin fasaadissa yksi pieni
parveke ja vaalean keltaisista ja punaisista marmorilevyistä tehty
ruudukas seinän verhous. Ikkunat ovat pienenlaiset ja niitä on
siellä täällä, harvassa ja varsin säännöttömästi sovitettuina. Ja
tämä yksitoikkoinen yläseinä lepää ihanimmalla pylväs-alustalla mitä
ikinä ajatella saattaa. Pylväitä on kaksi riviä päällekkäin. Alempi
pylväskerros on jykevistä muuratuista tukipylväistä, jotka muodostavat
avoimen _arkaadin_ eli kaarikäytävän. Pylväiden päät ovat runsailla
lehtikoristuksilla ja arvokkailla marmoriveistoksilla kaunistetut.
Kuuluisimmat ovat nurkkapilarit, jotka kuvaavat Noakin häpeätä, Aatamia
ja Eevaa sekä Salomonin tuomiota. Ihmeellinen on myöskin muuan v.
1312—1328 veistetty pylvään pää, joka esittää avioelämän iloja ja
suruja: Rakastavaiset kohtaavat toisensa, viettävät kihlajaisia, häitä,
iloitsevat lapsensa syntymisestä ja itkevät esikoisensa kuolemaa.
Alimman pylväsrivin päällä on rivi siromuotoisia taajaan asetettuja
pylväitä ja niiden yläpuolella kauniita goottilaisia nelilehti-aukkoja.
Tämä pylväsrivi muodostaa loistavan kauniin _loggian_ eli
kaarisuojaman, josta on kaunis ja kuuluisa näköala Piazzettalle,
merelle ja Canale granden suulle. Sieltä näkee m.m. sadoittain somia
gondooleja ja vasemmalla valkokupoolisen kirkon, kuuluisan _Santa Maria
della Salutan_.
Jos astumme sisälle komeasta portista, joka on aivan San Marcon
vieressä, joudumme siihen avonaiseen käytävään, jonka seinällä kaikki
tärkeät ilmoitukset tasavallan aikana olivat kansan luettavina. Nyt
riippuu seinällä yksi ainoa julistus, mutta se on vaskeen valettu; se
tietää että Venetsia v. 1866, sen jälkeen kuin Itävalta, sen entinen
sortaja, sodassa Preussia vastaan oli joutunut tappiolle, oli kansan
äänestyksellä yhtynyt Italian kuningaskuntaan.
Kun tämän julistuksen olemme lukeneet, avautuu eteemme Dogien palatsin
suuri suljettu piha. Me hämmästymme, sillä rakennustapa siinä on aivan
toisellainen kuin ulkopuolella. Ainoastaan länsisivussa on vielä vanha
goottilainen tiilifasaadi, mutta muuten näemme fasaadeissa, ikkunoissa,
pylväsriveissä ja porraskäytävissä enimmäkseen vain loistavaa
renessansityyliä 1500-luvun vaiheilta.
Täällä kuten ulkoseinälläkin on pylväsrivin takana ihanat "loggiat",
jotka ympäröivät koko pihan ja joissa on marmorisia kuvapatsaita
Italian suurmiehistä.
Tällä paikalla saamme ensi kerran huomata, että marmoriset veistokuvat
ovat Italiassa ylellisyystavaraa, jota on niin runsaasti, ettei sille
ole sijaa saleissa eikä museoissa. Dogien palatsin pihalla eräässä
kaarikäytävän osastossa on monia kymmeniä antiikkisia kuvapatsaita ja
kuvapatsaan osia — jalomuotoisia jumalia ja jumalattaria, runottaria,
sankareita, katkenneita käsiä ja jalkoja, jotka on kannettu ulos
saleista ja tilan puutteessa viskattu pihalle ikäänkuin romuläjään.
Saisimmepa me tuosta edes yhden katkenneen käsivarren, niin
lasikaappiin sen kätkisimme ja kotimme kauneimpaan huoneeseen
kunniasijalle asettaisimme ja kaikille ystävillemme hartaalla mielellä
kertoisimme, että meillä on hallussamme murunen muinaisen taiteen
aartehistosta!
Mutta meillä ei ole kauan aikaa tarkastella viehättävää romuläjää,
sillä aivan sen vierestä kohoavat korkeat marmoriportaat, jalomuotoiset
ja juhlalliset. Portaitten yläpäässä seisoo oven vartioina
Sansovinon veistämät marmorijättiläiset _Mars ja Neptunus_, joista
jättiläisportaat ovat nimensä saaneet. Jättiläisportaiden rakentaja oli
Antonio Rizzo 15. vuosisadan lopulla.
Näiden portaiden yläosassa muinaisen Venetsian vasta valittu dogi
kaiken kansan nähdessä pani päähänsä punaisen dogin myssyn, ja täältä
hän lähti sitten San Marcoon ja nousi saarnastuolin tapaiselle
estraadille näyttäymään kansalle.
Komean koridoorin läpi käytyämme nousemme "kultaisille portaille" —
stukatuurilla ja kullalla koristettuun komeaan porraskäytävään, jota
entisaikoina saivat astella ainoastaan ne, joiden nimet oli merkitty
"kultaiseen kirjaan" — sen ajan aateliston ja etuoikeutettujen
sukujen nimiluetteloon. Nyt kultaisia portaita kävelevät kuninkaat ja
kerjäläiset ja kaiken maailman tuntemattomat matkustajat, kunhan vaan
ovat lunastaneet itselleen muutamalla pennillä pääsylipun.
Ihana on Dogien palatsi ulkoa, mutta onpa se myös loistava sisältä!
Sadoittain on siellä saleja ja tuhansittain taideteoksia. Me kuljemme
aivan kuin huumaantuneina huoneesta huoneeseen. Tapahtumat, joista
aikoinaan olemme ulkoläksynä lukeneet, tulevat täällä vastaamme,
kulkevat ohitsemme elävinä kirjavina kuvina. — Tässä salissa valittiin
dogi... tässä hän puki päälleen purppuraviitan... tässä nukkui...
tässä söi... tuossa rukoili... täällä piti kokousta senaatin kanssa...
tuossa otettiin vastaan ulkovaltain lähettiläät... tuossa oleskeli
henkivartiasto... tuossa suuressa salissa piti istuntojaan suuri
neuvosto...
Siihen saliin me pysähdymme, sillä niin loistavaa salia tuskin lienee
koko maailmassa, ellemme lukuun ota Palazzo Vecchion suurta salia
Firentsessä.
Suuren neuvoston sali on lähes 53 metrin pituinen, lähes 26 m levyinen
ja yli 15 m korkuinen, sillä se kohoaa läpi kahden kerroksen.
Salin toisessa päässä on korotettu lava ja kahden puolen salia
kohoovat kaaressa korkeilla selkänojilla varustetut ja kauniilla
puuleikkauksilla kaunistetut penkit. Me istahdamme väsyneinä
kallisarvoisesta puusta tehdylle penkille, laskemme käsivartemme
käsinojalle, katselemme loistavilla maalauksilla kaunistettua kattoa
sekä seiniä, ja kuvittelemme mielessämme niitä aikoja, jolloin
purppuraviittoihin puetut "kultaisen kirjan" miehet tekivät täällä
päätöksiä, jotka saivat keisarit ja kuninkaat vapisemaan.
Sen ajan tapauksia juuri kuvaavatkin salin seinä- ja kattomaalaukset.
Komeileva kuvasarja kertoo täällä keisari Fredrik Barbarossan
nöyryytyksestä, tuosta samasta tapauksesta, jota kivilaatat San Marcon
etusuojamassa muistuttavat. Nämä kuvat ovatkin omiansa Dogien palatsin
suurta salia kaunistamaan, sillä paavi oli tuon tapauksen aikana
Venetsian vieraana ja dogi oli sovinnon välittäjänä keisarin ja paavin
välillä.
Eräässä toisessa kuvasarjassa esitetään Ranskan kuninkaan Henrik III:n
vastaanottoa Venetsiassa, tuota kuuluisaa vastaanottoa, jossa 200
valkoisiin vaatteisiin puettua naista, hohtohelmillä ja jalokivillä
kaunistettuina muodostivat kunniakujan, ja ihastunut kuningas luuli
joutuneensa jumalattarien keskelle.
Sellaiset kohtaukset innostuttivat tasavallan taiteilijoita ja
kuvaukset niistä tyydyttivät Venetsian ylpeätä ja loistonhimoista
ylimyssäätyä.
Mutta onpa toinenkin aine, joka näyttää olevan venetsialaisille
mieluinen: "Venetsia Adrian meren kuningattarena ". Melkein kaikissa
saleissa näemme kuvattuna Venetsian nuorena naisena, jolle meren ja
maan jumalat jakavat aarteitaan, jota valloitetut maat ja kaupungit
kumartavat ja jota "Vanhurskaus" ja "Rauha" ja kaikki hyveet seuraavat.
Se muistuttaa niitä aikoja, jolloin Venetsia oli Tyron ja Sidonin
vertainen loistossa. Sen laivat purjehtivat kaikilla vesillä. Kotona
venetsialaiset tekivät ahkeraan työtä lasi- ja värjäystehtaissa,
vierailla rannoilla he perustivat kukoistavia siirtokuntia. Heidän
mukanaan Italian kielen taito levisi Dalmatsiaan, Istriaan, Kreikan
saarille, Bosporon rannoille, Mustan meren ympäristölle ja Tonavan
laaksoon. Heidän laivoillaan tuotiin rikkaan Levantin tuotteet
Europpaan. He laskivat valtansa alle koko koillisen Italian, tulivat
Pisan ja Genuan voittajiksi, taistelivat saraseeneja vastaan,
kukistivat muinaisen Konstantinopolin keisarikunnan ja hallitsivat 3/8
mahtavasta Rooman valtakunnasta.
Tämän ajan muistoja käsitellessään Venetsian taiteilijat liikkuvat
loistavissa ilmapiireissä. Tavallisten kuolevaisten arkiharrastukset
eivät heitä viehätä. Kuningasten ja jumalattarien joukosta he liitävät
suorastaan Paratiisiin. Suuren neuvoston salissa on maailman suurin
öljymaalaus. Se on 25,40 m pitkä ja 10,20 m korkea. Aiheena on
Paratiisi, ja tekijä on Jacopo Tintoretto, tuo sama renessansimaalari,
joka mosaikeilla kaunisti San Marcoa ja joka tahtoi olla aikansa
suurimpien mestarien vertainen.
Hänen suurta tauluansa korjattiin paraillaan, silloin kuin me kävimme
Dogien palatsissa, sillä ajan hammas on sitä pahasti kuluttanut.
Meistä näytti kuin tuli olisi kärventänyt muutamilta enkeleiltä
siivet. Tuo jättiläistaulu oli nostettu seinältä keskelle lattiaa,
jossa se pimitti puolen salia. Tintoretton taulua on paljon ylistetty,
mutta me emme päässeet sen kauneuden perille. Näimme vaan rajattoman
määrän sekavia joukkoja, enkeleitä ja pyhimyksiä, jotka kirjavien
pilvien näköisinä peittivät taulun avaran pinnan. Luultavasti meillä,
väsyneillä matkustajilla, ei ollut sitä mielenrauhaa eikä sitä nöyrää
kärsivällisyyttä, joka on suurten nerontuotteiden käsittämisen
ensimmäinen ehto.
Meidän silmämme kohosi salin kuuluisaan friisiin, jossa on
kaikkien Venetsian dogien kuvat. Me laskimme 76 kuvaa, ja niitä
tarkastellessamme kulki ohitsemme nuo 1376 vuotta, jolloin Venetsia
oli itsenäisenä valtiona ja jolloin se kehittyi kansanvaltaisesta
anarkiasta dogin hallitsemaksi yksinvallaksi ja vihdoin ylpeän
aateliston harvainvallaksi.
Silmämme sattuu salin kulmaan, jossa erään dogin kuvan kohdalla on
musta vaate. Panemme kiikarin kuntoon ja luemme hämmästyneinä seuraavat
sanat: "Hic est locus Marini Falieri decapitati pro criminibus". (Tässä
on paikka Marino Falieron, joka on mestattu rikoksen tähden.)
Nämä sanat salaman lailla iskevät muiston kammioihin ja johtavat
mieleen kaiken sen kovuuden, jolla muinaisen Venetsian ylimystö
ylläpiti valtaansa. Tintoretton ja Paolo Veronesen kerskailevat kuvat,
joissa Venetsia esiintyy muka "oikeuden" ja "rauhan" suojelijana,
tuntuvat nyt ilkeältä ivalta.
Kuiva koristelematon totuus on se, että Venetsian ylimystö, joka
ristiretkien aikana ylevällä uljuudella pani henkensä alttiiksi valtion
tähden ja kotoisessa elämässään osoitti miehen kuntoa, vajosi myöhemmin
itämaisen ylellisyyden orjaksi. Noina aikoina kehittyi aatelistosta
tunnoton sortajaluokka, joka kokosi kaiken vallan määrättyjen sukujen
haltuun ja tuskallisella valppaudella valvoi, ettei muu kansa saanut
vähintäkään vaikutusvaltaa yhteisiin asioihin. V. 1297 suljettiin
"kultainen kirja", ja sen jälkeen ei etuoikeutettujen säätyjen riviin
(yhtä poikkeusta lukuunottamatta) päässyt ainoatakaan uutta miestä.
Säälimättömällä tyranniudella valvottiin aateliston vallan säilymistä.
Erään salaliiton johdosta ylimystön suuri neuvosto v. 1423 perusti
kymmenmiehistön, jonka tuli tutkia kaikkia rikoksia valtion
turvallisuutta vastaan. Tämän neuvoston nimikin herätti kaupungin
asukkaissa kauhua, jonka muisto voimakkaasti vaikuttaa Dogien palatsia
tarkastelevan muukalaisen mielikuvitukseen. Hän luulee tämän komeuden
keskellä näkevänsä tuomittujen kalpeita, kauhistuneita kasvoja.
Se kansalainen, joka joutui kymmenmiehistön tuomittavaksi, oli aivan
turvaton. Salaa toimitettiin ilmianto. Joka paikassa Venetsian alueella
oli kirjelippaita, joiden aukko oli jalopeuran kidan muotoinen.
Sellaisen näkee Dogien palatsissakin esim. jättiläisportaitten
läheisyydessä, ja meille näytettiin kymmenmiehistön kokoussalin
seinässä olevaa neliskulmaista aukkoa, josta pronssinen jalopeurankita
oli riistetty pois. Tästä aukosta oli ilmianto pudonnut suorastaan
kymmenmiehistön kokoussaliin.
Ilmiannettu vietiin salaa tuomarin eteen, kuulustelu toimitettiin
salaa, ja syytetyn omaiset eivät saaneet hankkia hänelle edes
puolustajaa; ja salaa pantiin tuomiokin toimeen.
Jotta asian käsittely kävisi nopeasti, valitsi kymmenmiehistö
keskuudestaan vielä 3 päämiestä eli _valtioinkvisiittoria_, joiden
istuntosalia myöskin matkustajille näytetään. Näillä oli rajaton
toimintavalta. Ei kukaan ulkopuolella oleva tietänyt, keitä he olivat
ja missä he milloinkin liikkuivat. Kansalaisilla oli se tunne, että he
olivat kaikkialla, he näkivät kaikki, he kuulivat kaikki ja heiltä ei
voitu mitään salata.
Venetsiassa, Veronassa, Bolognassa, Paduassa, Dalmatiassa, Kreetassa,
Kypron saarella ja kaikissa maakunnissa ja kaupungeissa, jotka
Venetsian vallan alle kuuluivat, oli siihen aikaan seinillä korvat ja
makuuhuoneiden ja rukouskappeleiden alla salakäytävät, joissa Venetsian
hallituksen urkkijat hiiviskelivät, ja ken oli hiljaisina hetkinä
uskaltanut lausua ystävälleen epäilevän sanan Venetsian hallitusmuodon
oikeudenmukaisuudesta — hän oli kuoleman oma.
Siinä ei auttanut neron lahjat eikä ylhäinen syntyperä, ei korkea asema
eikä ansiokkaiden tekojen muisto. Siitä juuri on todistuksena Marino
Falieron synkkä kohtalo, hänen, jonka kuvan edessä riippuu tuo musta
vaate.
Marino Faliero oli dogina 14. vuosisadalla, siis jo ennen kuin
kymmenmiehistö ja valtioinkvisitioni perustettiin. Hän oli v. 1346
valloittanut Venetsialle mahtavan Zaran kaupungin Dalmatiassa. Hän oli
1354 pelastanut tasavallan varmasta perikadosta. Kerran kun tasavallan
hallitus hänen mielestään loukkasi oikeutta, hän liittyi kansaan aikoen
kukistaa aateliston vallan. Mutta eräänä päivänä ilmestyi jalopeuran
kitaan marmoriliuska, jossa dogin aije annettiin ilmi — ja kahden
päivän päästä Marino Faliero mestattiin suurilla portailla Dogien
palatsin pihalla. (Ei jättiläisportailla, sillä niitä ei silloin vielä
ollut.)
Miltei yhtä surullinen on kohtalo Francesco Foscarin, joka oli
dogina 100 vuotta myöhemmin, silloin kun aateliston harvainvalta oli
kehittynyt huippuunsa. Hän oli Venetsian parhaita sankareita. Koko
hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista taistelua isänmaan onneksi.
Hän oli kukistanut viholliset idässä ja lännessä, hän oli Italiassa
laajentanut Venetsian alaa Adda virtaan asti ja neljä poikaansa hän
oli uhrannut tasavallalle. Mutta kilpailijain kateus keksi perättömän
syytöksen ja Francesco Foscari erotettiin dogin virasta. Kuolemaan asti
väsyneenä vaivan nähnyt vanhus astui alas jättiläisportaita vaipuen
niiden juureen. Muutaman päivän kuluttua oli suru hänet surmannut.
Sattuvasti sanotaan Venetsian dogista: "hän oli purppurassaan kuningas,
senaatissa neuvosherra, kaupungissa vanki ja kaupungin ulkopuolella
yksityinen henkilö".
Koska ihminen ylhäisyyden huipulla oli näin turvaton, mitä sitten
alhaalla laaksossa!
Venetsia, turhaan sinun historiankirjoittajasi koettavat esi-isiensä
tekoja kaunistella: sinun kauppias-ruhtinaasi ovat olleet yhtä
arkoja vallastaan kuin muinaisen Spartan ylimykset, jotka antoivat
nuorukaisilleen oikeuden metsästää niitä helootteja, joiden käsivarren
voimaa he pelkäsivät!
Muinaista sortoa muistellessamme meiltä katoaa halu katsella Dogien
palatsin loistavia saleja, jotka katosta lattiaan ovat taideteoksien
peitossa. Äsken niiden loisto meitä lumosi, — nyt tuntuu kuin jokaisen
kuvan takaa kurkistaisi syyttömästi surmatun pääkallo.
Yksinpä ihanien pylväsrivienkin katseleminen karvastelee sydäntä.
Alakerran kauniit pylväät, joiden nojassa Venetsian hallituspalatsin
yläkerran loistosalit lepäävät, ovat meidän mielestämme nyt ikäänkuin
sorrettua rahvasta, jonka hartioilla ylimykset nousevat ylellisyyteen
ja valtaan. Rasitettujen raatajien ylle on vedetty kaunis kaapu
ylhäisten iloksi, ja sorrettujen silmäin lumeeksi on Markuksen torille
koottu taideteoksia, jotta kapinan henki kätkeytyisi heidän sielunsa
syvyyteen!
Nämä mietteet mielessämme lähdemme ulos suuren neuvoston salista,
astelemme edestakaisin toisen kerroksen ihanassa kaarisuojamassa sekä
katselemme verratonta näköalaa kolmannen kerroksen avoparvekkeelta.
Vihdoin kysymme kiihkeästi oppaalta: — missä lyijykamarit? Missä
maanalaiset vankilat?
Meille vastataan, että lyijykamarit, nuo kuuluisat ahtaat vankikomerot
Dogien palatsin lyijykaton alla, ovat 100 vuotta sitten hävitetyt,
ja venetsialaisen kirjoittama matkakirja väittää kaunistellen, ettei
maanalaisia vankiloita muka ole ollutkaan, ja ettei Venetsian ylimysten
harjoittama sorto ole ollut kummempaa kuin se kovuus, jota raakuuden
aikoina kaikkialla maailmassa harjoitettiin. Ne vanhat vankihuoneet,
joista romaaninkirjoittajat puhuvat, ovat muka olleet paljon
inhimillisempiä kuin miksi Venetsian viholliset ovat niitä kuvailleet.
Tämä puolustus ei oikein pidä yhtä tunnettujen tosiseikkojen kanssa.
Näytetäänhän sitä ikkunaa, jonka takana tunnettu Silvio Pellico vielä
1820-luvulla istui Itävallan hallituksen vankina, ja se on korkealla
Dogien palatsin katonrajassa, jossa etelän kesäaurinko paahtaa ilman
tukahuttavan kuumaksi.
Ja ne kammottavat Dogien palatsin kellarikerroksessa olevat
vankiluolat, joihin opastaja johti meidät pimeätä ahdasta käytävää
pitkin — ne tosiaankin täyttävät mielen kammolla. Siellä näimme m.m.
erään vankilan, jonka ovi on ahdas kuin uunin suu. Siitä on syntynyt
huhu, että se muka oli oikea uuni, jossa uhrit elävinä paistettiin.
Kidutuskammiossa näimme sen penkin, jolla tutkintovankien ruumiita
venytettiin, koettelimme käsin sitä koukkua, johon onnettomat nuoralla
vedettiin ylös ja josta ne taas äkkiä pudotettiin alas. Huoneessa
oli lattia laakakivistä, jotta veri helposti voisi virrata kanavan
veteen. Katselimme ulos kellarivankiloiden ahtaista akkunareijistä:
kanavan musta, likainen vesi oli aivan ikkunan tasalla — ja nyt oli
päivä, laskuveden aika. Miltä mahtoi vangeista tuntua öiseen aikaan,
jolloin vesi Venetsian kanavissa nousee usein lähes metrin korkeuteen?
Kauhuamme lisäsi vielä opastajan vilkkaat väritetyt kertomukset siitä,
mikä tunnettu syytön henkilö missäkin komerossa oli istunut ja millä
tavalla kutakin oli rääkätty. Mikä näissä kertomuksissa on tarua, mikä
totta, sitä ei opastaja itsekään tietänyt ja tuskinpa sitä historian
tutkimuskaan osaa selvittää, sillä Venetsian valtio-inkvisitsionin
toimet olivat salassa pidettäviä pimeyden töitä.
Tuo vanha vankila Dogien palatsin kellarikerroksessa ei toki enää ole
käytännössä, mutta palatsin takaa kulkevan kanavan toisella puolella on
uudempi, 16. vuosisadalla rakennettu rikosvankila, jossa pahantekijöitä
vieläkin säilytetään. Tämän vankilan seinien sisään meitä ei viety,
me ainoastaan pääsimme Huokausten sillalle (Ponte del Sospiri), joka
johtaa Dogien palatsista tuohon vankilaan.
"Huokausten silta!"
Ken ei olisi Venetsian kuvissa nähnyt tuota kaunista kaarisiltaa,
joka korkealla ilmassa kulkee kanavan poikki, ollen ikäänkuin joku
antiikkinen riemuportti! Siltaa jonka nimi niin oudosti tunnetta
värisyttää ja täyttää mielen kummilla aavistuksilla ihmisten tuskasta
ja vallassaolijain väärinteoista!
Kaukaa katsova muukalainen näkee ainoastaan tuon jalomuotoisen kaaren
korkeudessa, mutta ken Huokausten siltaa läheltä tarkastelee, näkee
kaaren koristeina kummallisia koukerolta ja irvisteleviä naamoja,
jotka sattuvasti kuvaavat niiden ihmisten sisällistä tilaa, joiden
asteltavaksi tämä silta on rakennettu.
Se että Huokausten silta on 16. vuosisadalta, todistaa jo, että
monet mieltä järisyttävät romaanien kirjoittajain kuvaukset tästä
sillasta ovat vailla historiallista pohjaa. Luetaan esim., miten
se ja se tunnettu henkilö muka keski-aikana syyttömästi tuomittuna
vietiin Huokausten siltaa pitkin _lyijykamareihin_, ja ilkeämielinen
ilmiantaja, joka gondolissa kulki sillan alatse, tuomitun rikoksellisen
puoliso rinnallaan, kuuli päänsä päältä sillalta syvän huokauksen
j.n.e. — Siitä, mitä on sanottu, käy selville että Huokausten siltaa ei
ollut keskiaikana, että sitä pitkin ei menty lyijykamareihin, ja että
tätä siltaa on kuljetettu uudella ajalla rakennettuun rikosvankilaan
ainoastaan pahantekijöitä, eikä syyttömiä valtiollisia vankeja.
Mutta sittenkin omituinen kammon tunne ahdisti henkeä, kun vartia
avasi Dogien palatsin seinässä olevan oven ja me huomasimme seisovamme
Huokausten sillalla. Tavallinen silta se ei ole, se on katettu,
vahvoilla seinillä ja ristikko-ikkunoilla varustettu käytävä, jonka
keskellä kulkee vahva väliseinä. Eteläpuolista käytävää kuljetetaan
vangit Dogien palatsiin tutkittaviksi ja pohjoista laajempaa käytävää
viedään tuomitut pahantekijät takaisin vankilaan.
Me seisomme kauan Huokausten sillalla, katselemme ihanaa näköalaa
aavalle merelle ja ahtaaseen kanavaan, kuuntelemme kuinka gondooli
soluu sillan alatse ja koetamme kuvailla mielessämme, miltä tuntuu
siitä ihmisestä, joka viimeisen kerran täältä korkeudesta katselee
Venetsian verratonta kauneutta.
Kun palasimme Huokausten sillalta takaisin Dogien palatsiin, olimme
tuskastuneet komeuteen ja loistoon. Jalopeurankidat ja kellarivankilat
olivat meissä herättäneet tuon katkeran kysymyksen: mitä varten
Venetsian ylimystö niin tuskallisesti vartioi valtaansa? Ja mitä varten
ylimystö yleensä tässä maailmassa niin suuresti pelkää antaa kansalle
osaa vallastaan? Tähän kokemus antaa sen yksinkertaisen vastauksen,
että se, jolla valta on, ei mielellään luovuta sitä toiselle siitä
syystä, että hän ei pidä muita kyllin ansiokkaina tuota valtaa hänen
kanssansa jakamaan.
Silloin kuin vallanpitäjällä on joku jalo aate puolustettavana,
saatamme joskus myötätuntoisuudella katsella sitä valppautta ja voimaa,
jolla hän valtaansa vartioi, mutta Venetsian ylimykset myöhempinä
aikoina eivät enään jaloja tarkoitusperiä ajatelleet; he rakastivat
valtaa vallan itsensä vuoksi, ja sen vuoksi, että se antoi heille
tilaisuutta viettää aikansa elämän nautinnoissa.
Venetsian ylimykset 14. ja 15. vuosisadoilla kilpailevat Lukullon
aikalaisten kanssa ylellisyydessä ja loistossa. Muuan patriarkka,
Grimani nimeltään, esim. pitää Venetsiassa pidot, joissa paavin
sukulainen, eräs ruhtinas Farnese Roomasta, on vieraana. Pidot
ovat Guideccan saarella, jossa ylhäisimmillä on kesäpalatsinsa.
Vieraat viedään juhlaan kullatuissa aluksissa, joiden miehistönä on
merimiehiksi ja turkkilaisiksi puettuja aatelismiehiä komeassa asussa.
Loistavissa juhlapuvuissa he panevat toimeen leikkejä ja näytelmiä
ylhäisten herrain ja naisten riemuksi. Katselijat keinuvat Guideccan
kanaalin laineilla kullatuissa ja silkkikankailla päällystetyissä
gondooleissaan. Muuan historioitsija väittää, että tässä tilaisuudessa
olisi ollut koolla 3,000 juhlagondoolia.
Kaksisataa kutsuvierasta istuu pöydässä, syöden kultaisista astioista
marmorisalissa. Ruokalajien lukumäärä on 90 (!) Vieraat ovat
kultakankaisissa puvuissa, joiden koristuksina on pitsejä ja jalokiviä.
Naisilla on kyyhkysen munan kokoisia turkooseja.
Aterian jälkeen orjat kantavat sisälle hopeaiset pesuvadit ja pesevät
vierasten kädet Itämailta tuoduilla hajuvesillä.
Vieläkin kuuluisammaksi on tullut se juhla, jonka kaupunki vietti v.
1423 sen johdosta, että Venetsialle oli valittu uusi dogi, sillä tämä
juhla kesti kokonaisen vuoden.
Ylellisyyden keskellä kasvoi siveettömyys ja kaikellaiset rikokset.
Kunnialliselta naiselta oli kielletty kaikki hyödyllinen toiminta kodin
ulkopuolella. Hän ei saanut osoittaa mitään valtiollista harrastusta;
hän sai näyttäytyä ainoastaan suurissa uskonnollisissa juhlissa,
kävellä Markuksen torilla ja parissa muussa julkisessa paikassa tai
viettää aikansa yksinäisillä gondoolimatkoilla. Mutta kevytmielisillä
naisilla oli täysi toimintavapaus. He hallitsivat rikasten palatseissa,
esiintyivät kallisarvoisissa puvuissa tasavallan suurissa saleissa,
heitä palveltiin vieraspidoissa, ja heidän hyväkseen täytyi
aviovaimojen luopua monista rakkaista toiveistaan.
Markuksen tori oli kaiken maailman hulluuden ja saastaisuuden
markkinapaikka.
Näytti siltä, kuin Venetsia olisi aikoja sitten unohtanut
bysantilaisten mestarien vakavat mosaikit San Marcon kupoolissa:
"Kristus on ylösnoussut" — "Kristus on tuleva tuomiolle."
"Venetsia oli" — Ruskinin sanoja käyttääksemme — "tehnyt syntiä Raamattu
kädessä, siitä syystä sen lankeemus oli syvempi kuin Tyron ja Sidonin.
Ja rangaistus on ollut sen mukainen: Venetsia on nyt köyhä ja likainen
— oman entisyytensä kalpea varjo."