Yö kului. Päivä koitti — ihana ja kirkas.
Me tietysti ensi työksemme kiiruhdimme San Marcoon eli Pyhän Markuksen
kirkkoon.
Sinne ei tarvinnut kulkea pitkää tietä, sillä meidän asuntomme oli
aivan kirkon seinän vieressä, ei tarvinnut etsiä avainta etäällä
asuvalta kirkon vartialta, kuten protestanttisissa maissa: katolisten
kirkkojen avarat ovet ovat arkipäivinäkin aamusta iltaan auki sekä
hartaille uskovaisille että uteliaille muukalaisille. San Marcoon
mennessä ei tarvitse edes nousta korkeita portaita, sillä kirkon kynnys
on melkein torin tasalla ja sen fasaadi eli julkipuoli muodostaa
ikäänkuin tuon valtavan torin peräseinän.
Se vasta on ihmeellinen fasaadi! On kuin näkisi edessään matalan
pyramiidin, johon on koottuna kaikki maailman aarteet: siinä loistaa
kulta, perlemot, opaalit. Seinä on täynnä mosaikkia, alabasterista
leikeltyjä palmunlehtiä, liljoja, viinirypäleitä, granaattiomenoita,
kukkia, köynnöksiä, valkoiseen kaapuun puettuja enkeleitä valtikat
kädessä. Ylhäällä katolla neljä roomalaista pronssihevosta,
veistokuvia, pieniä marmoritorneja, Markuksen jalopeura sinisellä
pohjalla kultatähtien keskellä, ja vihdoin ylimpänä valtavat valkoiset
kupoolit.
Ja alhaalla tuo ihmeellinen fasaadi avaa torille päin viisi avaraa
pyörökaarista porttaalia eli oven aukkoa, ikäänkuin jalo temppeli
tahtoisi sulkea syliinsä kaiken kansan, tutut ja tuntemattomat.
Ja mitkä ihmeelliset porttaalit! Jokaista kaunistaa kokonainen sarja
pylväitä kalliista kivestä: siinä on jaspista, siinä porfyyriä,
tummanviheriää valkeanpilkullista serpentiiniä ja marmoria. Ja
pylvästen päät eli kapiteelit, ne ovat täynnä kukkakimppuja, liehuvia
lehtiä, ristinkuvia ja raamatunlauseita. Tiedämme, että nuo pylväät,
porttaalit ja kapiteelit ovat enimmältä osalta ostettua, ryöstettyä ja
varastettua tavaraa. Niitä on koottu kaikkialta Välimeren maista, onpa
pari kallisarvoista pylvästä tuotu Jerusalemin temppelistä asti.
Astumme porttaalien kautta kirkon etusuojamaan, joka on mosaikeilla ja
kuvapatsailla kaunistettu. Siitä avautuu taas 3 ovea itse kirkkoon.
Keskimmäinen, hopeakoristeilla kaunistettu, äärettömän komea pronssiovi
on aikoinaan tuotu Konstantinopolista. Se avataan ainoastaan suurina
juhlapäivinä.
Ensimmäinen vaikutus San Marcoon astuessa on juhlallinen hämäryys.
On kuin tulisi suureen ristin muotoon hakattuun luolaan, johon valoa
virtaa ylhäältä tähdenmuotoisista kallion halkeamista, ja kynttilät ja
soihdut luolan rotkoista loimottavat, vastaan tulee omituinen vienosti
huumaava pyhän savun tuoksu, ja korkealta kuuluu urkujen juhlallinen
hyminä.
Mutta kun silmä on vähän tottunut hämäryyteen, silloin ensiksi huomaa,
miten kulta ja kalliit kivet kimaltelevat kynttilöiden valossa. Katto
on kullattu, seinät kiillotettua marmoria, täynnä alabasteriveistoksia,
sädekehät pyhimysten päiden ympärillä säteilevät, ja päämme päällä ja
kaikkialla seinissä ja pilareissa on ihmeellisiä kuvia: satumaisia
olentoja, lohikäärmeitä, petoeläimiä, kauniita lintuja paheiden ja
hyveiden vertauskuvina, mutta ensimmäisenä ja viimeisenä joka paikassa
ristinkuva.
Olin lukenut laajoja etevästi kirjoitettuja esityksiä San Marcosta,
mutta kaunopuheisimmatkin kuvaukset tuntuivat mielestäni köyhiltä ja
värittömiltä, kun vertasin niiden avulla muodostamaani mielikuvaa
ihmeellisen temppelin loistoon.
Ja kukapa kuolevainen pystyisikään kynällä ja sanalla kuvaamaan neron
luomaa, joka jo yli kahdeksan sataa vuotta sitten oli ihailun esineenä,
ja jota kaikki sukupolvet vielä sen jälkeen ovat hartautensa innolla,
neronsa voimalla ja isänmaallisen ylpeytensä kannustamina kaunistaneet!
Sanotaan, että San Marcossa on yli 500 pylvästä, useat itämaalaisia,
kalliista kivilajeista tehtyjä, kirjavia ja runsaasti koristettuja, ja
että mosaikkimaalaukset täyttävät 4,240 neliömetrin pinta-alan!
Muukalainen näkee tässä ihmeellisessä kirkossa sellaisen loiston,
sellaisen muotojen rikkauden, ettei hänellä ensi kertaa San
Marcossa käydessään ole halua eikä voimaa ryhtyä pylväitä laskemaan
eikä rakennuksen eri osia tutkistelemaan: hän vain heittäytyy
kokonaisvaikutuksen valtaan, kuuntelee laulua, ihailee urkujen ääntä
ja tuntee itsensä mitättömän pieneksi tässä kauneuden pohjattomassa
meressä.
Mutta kun hän on vähän aikaa vaeltanut San Marcossa, sen kuorissa
ja kappeleissa, hän luulee tuntevansa, että lattia hänen allansa
aaltoilee. Hän tarkastelee tuota lattiaa ja huomaa, että se on
erivärisistä kallisarvoisista kivilajeista muodostettu ja että kivet
ovat paikoin painuneet alas ja kuluneet. Etenkin pyhäinkuvien ja
alttarien ympärillä hän näkee lattiakivien alenneen, ikäänkuin tuhannen
tuhansien ahdistettujen ihmisten polvet olisivat marmoria kuluttaneet,
ja hänet valtaa värisyttävä tunne siitä, että tämä pyhitetty paikka
on satojen sukupolvien yhtymäpaikka. Täällä itkivät, innostuivat,
riemuitsivat ne, joiden luut ovat tuhannen vuotta tämän marmorilattian
alla levänneet. Täällä astelivat aikoinaan Venetsian suuret dogit,
täällä Fredrik Barbarossat, Tizianit, Napoleonit, täällä liikkuu
tänä hetkenä kirjava joukko muukalaisia kaikista maista, ja vielä
vuosisatoja sen jälkeen kuin meidän luumme ovat mullassa lahonneet,
astelee näiden holvien varjossa uudet sukupolvet vuosisadasta
vuosisatoihin...
Jokainen korkokuva, jokainen maalaus täällä kertoo muinaisia muistoja,
ja täällä nousee sielun silmien eteen elävän voimakkaasti vaikuttavana
kuvasarjana koko Venetsian ylpeä historia.
Johtuvat mieleen Venetsian perustamisen ajat: Attila, hunnien hurja
kuningas, hävitti Lombardian väkirikkaita kaupunkeja. Punaiset liekit
loimottivat taivaan rannalla, ja aaltojen keskeltä kuului sydäntä
särkevät hätähuudot. Joukko Lombardian asujamia oli jättänyt hävitetyt
kotinsa ja paennut rämeitten poikki Adrian meren matalille saarille,
jotka olivat syntyneet Po-joen liejusta ja Adrianmeren hiekasta. Tänne
kolkkoon kosteaan kotiin ei vihollinen voinut heitä seurata. Vahvoille
paaluille he rakensivat kalastajamajansa, kalastajamajan sijalle syntyi
varakkaan porvarin avara asunto, porvarit muuttuivat ruhtinaiksi, talot
laajenivat palatseiksi, ja Venetsia kohosi uljahan kauniina kuin Venus
jumalatar Adrianmeren viileästä kylvystä.
Siihen aikaan itägootit, longobardit ja frankit vuoron perään olivat
Italian herroina, mutta Venetsia tunnusti Konstantinopolin keisarin
valtaa, ollen Idän ja Lännen yhtymäpaikkana.
Mutta heikko oli Konstantinopolin keisarin käsivarsi. Venetsia tunsi
itsensä saarivaltakunnassaan vapaaksi. Se kasvoi, voimistui, kokosi
rikkautta, ja sen porvari-ruhtinaat saivat oikeuden valita omasta
keskuudestaan itselleen herttuan, jota heidän kielellään sanottiin
_dogiksi_.
Kuningasten kaltainen oli dogi purppuraviitassaan, mutta Venetsian
henkinen hallitsija oli kaupungin suojeluspyhimys Pyhä Markus; hänen
eteensä lankesivat polvilleen ylpeät dogit ja rikkaat ruhtinaat,
hänen apuansa etsimään tulivat hätääntyneet kansat kaukaisista
maista, hänelle uhrattiin kultaa, kalliita kiviä ja pyhää savua,
hän oli johtaja sodassa, suojelija rauhan töissä ja Ihmeitätekevä
auttaja kaikissa ahdistuksissa. Hänen kunniakseen loivat neron
tuotteita arkkitehdit, kuvanveistäjät ja maalarit, ja hänen siivekäs
jalopeurankuvansa korkealta pylväältä katseli kaupunkia jalokivisillä
silmillään.
Keskiajan ihmiset intohimoisella kiihkolla kokoilivat pyhien ihmisten
ruumiillisia jäännöksiä ja muita muistomerkkejä, sillä uskottiin
varmasti, että sellaisilla esineillä oli ihmeitä tekevä vaikutus.
Mitä etevämpi pyhä henkilö eläissänsä oli ollut, sitä valtavampi oli
hänen luittensa tahi hänen käyttämänsä esineen vaikutus. Hartaimmin
haluttua tavaraa olivat ne esineet, jotka muistuttivat Kristusta,
neitsyt Mariaa tahi apostoleja. Kaupunki, joka oli onnistunut saamaan
esim. jonkun apostolin luut huostaansa, tuli varmasti rikkaaksi ja
suureksi. Sellainen onni oli tapahtunut Venetsialle 9. vuosisadan
alulla. Rohkeiden Venetsian kauppiasten oli onnistunut viekkaudella
anastaa haltuunsa evankelista Markuksen ruumiilliset jäännökset eräästä
Aleksandrian kirkosta sekä muhamettilaisia tullimiehiä pettämällä
kuljettaa ne kotikaupunkiinsa.
Siitä hetkestä (828), jolloin pyhimyksen luut tuotiin Venetsiaan,
alkoi saarikaupungin suuruus, sillä silloin Venetsiasta tuli
mahtava kauppavalta, pyhiinvaeltajain, kauppiasten ja kristittyjen
kansojen kokoontumispaikka. Siitäpä syystä onkin Venetsia upeilla
taideteoksilla ylistänyt niitä uhkarohkeita varkaita, jotka löysivät
pyhän apostolin luut ja siankinkkujen sekä suolaisen lihan sisälle
kätkettyinä kuljettivat ne laivassa Venetsiaan. Kirkon ulkoseinässä
näemme tämän rohkean ryöstön esitettynä. Siellä on m.m. mosaikkikuva
muhamettilaisista tullimiehistä, jotka kauhistuneina peittävät kasvonsa
ja pakenevat nähtyänsä venetsialaisten varkaiden kuormassa sianlihaa,
joka on hurskaan muhamettilaisen kauhistus. Eräs toinen kuva esittää
pyhäinjäännösten juhlallista vastaanottoa Venetsiassa.
Heti kun pyhä aarre oli tuotu Venetsiaan, alettiin vuoden 830
vaiheilla rakentaa kirkkoa, sillä saarikaupungin asukkaat tahtoivat
valmistaa apostolin maallisille jäännöksille arvokkaan säilytyspaikan.
Tuo alkuperäinen Markuksen kirkko oli rakenteeltaan yksinkertainen
muinaiskristillinen tiilibasilika, suorakaiteen muotoinen rakennus,
jonka kaksi pylväsriviä jakoi kolmeen osaan eli laivaan.
V. 976, jolloin tulipalo oli kirkkoa hävittänyt, saivat Venetsian
rikkaat porvarit mieluisan aiheen rakentaa temppelinsä paljoa
komeammaksi. Silloin kutsuttiin suuret joukot taiteilijoita ja
työmiehiä Konstantinopolista, jossa kirkollinen taide siihen aikaan
käytti runsaasti kultaa ja kalliita kiviä. Nyt kirkko rakennettiin
bysantilaiseen tyyliin, jonka tunnusmerkkeinä on keskusrakennus ynnä
kupoolit. Keskikohdalle rakennettiin poikkilaiva, joka on yhtä pitkä
kuin päälaivakin. Täten kirkon pohjapiirros sai kreikkalaisen ristin
muodon. [Kreikkalainen risti on tasahaarakkeinen +; latinalaisen ristin
jalka on muita haarakkeita pitempi.] Kunkin ristinhaarakkeen kohdalle
rakennettiin katolle iso kupooli, ja kirkon keskelle, siihen missä
ristinhaarakkeet leikkaavat toisiaan, rakennettiin viides, kaikkia
muita suurempi kupooli. Kupooleja kannattamassa on kirkon sisällä
paksut muuratut tukipilarit, joiden sivut kaunistettiin kullasta
loistavilla mosaikeilla.
Katto, seinät sisältä ja osaksi ulkoakin kirjailtiin mosaikeilla,
ja seinien sekä pilarien alaosat päällystettiin erivärisillä
marmorilevyillä.
Noitten vanhojen bysantilaisten mestarien mosaikit tuntee helposti
toisten joukosta: Pyhimykset ovat jäykkäsäärisiä, vakavan juhlallisia,
suuret kultakehät pään ympärillä; pyhä neitsyt on majesteetillisen
arvokas, purppuraviitta yllä ja jalokivinen kruunu päässä. Sellaista
taidetta Venetsian kauppiasruhtinaat rakastivat siihen aikaan,
jolloin kauppalaivat toivat runsaasti rikkautta ja heidän uljas
saarivaltakuntansa pyrki meren kuningattareksi.
Nykyaika itsetyytyväisyydessään tavallisesti leimaa tällaisen taiteen
barbariseksi. Ja totta onkin, ettei se muotojen taiteellisessa
sulavuudessa vedä vertoja myöhempien aikojen tuotteille, mutta
noilla juhlallisen jäykkäpiirteisillä kuvilla on sittenkin mainio
koristeellinen vaikutus ja niillä on ollut paljon suurempi
uskonnollinen merkitys kuin useimmilla nykyaikaisen taiteen tuotteilla.
Nuo kuvat näet valmistettiin siihen aikaan, jolloin ei ollut kirjoja ja
ihmiset eivät osanneet lukea. Kirkon kuvista he saivat miltei ainoat
raamatunhistorialliset tietonsa, ja niistä he saivat myös varotusta,
opetusta ja uskon lohdutusta.
Markuksen kirkon eli San Marcon vanhat mosaikit ovatkin niin
järjestetyt, että seurakunnan jäsen niiden avulla oppi kaiken, mikä oli
hänen autuutensa asialle tarpeellista. Ruskinin vertausta käyttääksemme
San Marco oli ikäänkuin venetsialaisten raamattu tahi rukouskirja.
Siitä saamme käsityksen luomalla silmäyksen noihin mosaikkeihin: Kirkon
etusuojamassa on kuvattuna vanhan testamentin tapahtumia, viimeisenä
järjestyksessä kuva siitä, miten Israelin lapsille satoi mannaa
korvessa. Tämä nähtävästi tahtoi johtaa katsojien mieleen lauseen:
"Teidän isänne söivät mannaa ja kuolivat."
Kirkon sisään astuessa näkee ensimmäiseksi pääoven päällä suuren
mosaikin, joka esittää Kristusta valtaistuimella, ja kahden puolen
Kristusta ovat pyhä neitsyt ja evankelista Markus. Kristuksen kädessä
on avattu kirja ja siinä sanat: "Minä olen ovi, joka minun kauttani
käypi sisälle, tulee autuaaksi." Ja mosaikin punaisessa kehyksessä
on sanat: "Minä olen elämän portti, antakaat niiden, jotka minun
omani ovat, astua sisälle minun kauttani." Kirkon länsiosassa näemme
punaisella marmoritaululla Kristusta tarkoittavan kirjoituksen, joka
kuuluu näin: "Kuka Hän oli, kenen luota Hän tuli ja millä hinnalla Hän
sinut lunasti ja miksi Hän sinut loi ja antoi sinulle kaikki, sitä
sinun tulee visusti ajatella."
Nämät kuvat ja nämät merkilliset kirjoitukset eivät olleet aijotut
ainoastaan vasta kääntyneille, vaan kaikille kristityille, jotka
kirkossa kävivät. Ne harvat, jotka siihen aikaan olivat saavuttaneet
lukutaidon, lukivat halukkaasti joka ainoan kirjoitetun sanan, minkä
saivat nähdä, ja ken ei itse osannut lukea, pyysi lukutaitoista
naapuriaan selittämään noitten salaperäisiltä näyttävien merkkien
sisällyksen, ja niin Markuksen kirkon mosaikit kirjoituksineen
painuivat syvälle venetsialaisten sydämiin.
Mutta raatajalla rahan alaisella, joka arkipäivänsä helteisinä hetkinä
matalakattoisesta majastaan ainoastaan lyhyeksi aikaa ennätti työnsä
kesken kiiruhtaa kirkkoon rukoilemaan, hänellä ei ollut aikaa kaikkia
kirjoituksia tarkastella. Häntä varten oli kaksi tärkeintä totuutta
kirkon keskikupoolissa, siinä paikassa, joka verrattomalla loistollaan
ensimmäiseksi kiinnitti kirkkoon tulijan huomion:
"Kristus on ylösnoussut" ja
"Kristus on tuleva tuomiolle."
Nämä sanat tahdottiin kulumattomin kirjaimin piirtää joka ainoan
venetsialaisen sydämeen. — Joka kerta, kun auringon säteet sattuivat
San Marcon kupooleihin ja Venetsia nousi vuoteeltaan päivän työhön,
julisti tuo valkoinen kupooli katoovaisuuden lapsille ijäisyyden
ilosanomaa:
"Kristus on ylösnoussut."
Ja joka kerta, kun turhuuden markkinoilla temmeltävä kansa synnin ja
nautinnon pyörteessä riehui Markuksen torilla, julisti tuo juhlallinen
kupooli korkeudestaan langenneille lapsille varottavaa totuutta:
"Kristus on tuleva tuomiolle."
Näin San Marcon kullatut mosaikit opettivat Venetsialle kaiken sen,
mikä oli ihmiselle tärkeintä, ja minkä tuli olla hänen elämänsä
ensimmäisenä ja viimeisenä opetuksena.
Mutta bysantilaiset mosaikit eivät enää yksin hallitse San Marcoa.
Myöhemmätkin sukupolvet tahtoivat kantaa uhrilahjansa pyhään
temppeliin. Siihen antoi aihetta tulipalo 15. vuosisadalla.
Mutta siihen aikaan ihmiset olivat innostuneet uuteen, goottilaiseen
rakennustapaan, joka pyrki kohottamaan kaaret, holvit ja tornit
jyrkästi korkeutta kohden, jotta ne ikäänkuin kuvaisivat ihmishengen
pyrkimystä ylöspäin, kohden valon ja autuuden maailmaa.
Tämän korkeuteen pyrkimyksen tietysti täytyi esiintyä länsimaiden
ihanimmassa kirkossa. Jo ennestäänkin Venetsian arkkitehdit
rakastivat siroja pylväitä ja kapeita kaaria. Nämä muodot he olivat
perineet bysantilaisilta mestareilta, jotka vuorostaan olivat olleet
arabialaisten vaikutuksen alaisina. Nyt tämä kauneuden suunta sai
uutta vauhtia. San Marcon etufasaadiin rakennettiin suuri joukko
suippokärkisiä torneja, jotka yhdessä valkoisten kupoolien kanssa
tekevät meidän silmissämme tämän kirkon niin haaveellisen ihanaksi.
Samalla kirkon pyörökaarisiin oviin ja ikkunoihin tehtiin ruusustoja ja
muita goottilaisia koristuksia.
Samaan aikaan kuin San Marco sai goottilaiset koristuksensa, oli
Italian taidemaailmassa alkanut suuri herätys: Renessansin mestarit
vapauttivat taiteen keskiajan kahleista, ottivat antiikin mestarit
esikuvikseen ja alkoivat ammentaa luonnon ehtymättömästä lähteestä.
Tämä herätys esiintyy valtavana Venetsiassa. Siellähän elää ja
työskentelee renessansin suurmiehiä sellaisia kuin _Verrocchio,
Sansovino, Longhena, isä Jacopo Bellini_ kahden poikansa kanssa,
_Tintoretto, Giorgione, Palma Vecchio_, sittemmin Paolo Veronese, ja
ennen kaikkia _Tizian_, tuo "taiteilija Jumalan armosta", jolle luonto
ja ihmis-elämä tuhlaamalla antoivat onnen aarteita — Tizian, jonka
suosiosta maailman ruhtinaat kilpailivat ja joka vielä tänäkin päivänä
on maalarien saavuttamattomana mestarina.
Tizianin maalauksia emme kuitenkaan näe San Marcossa. Niitä on
muutamissa muissa kirkoissa sekä Venetsian Taideakatemiassa
Canale Granden varrella. San Marcoa ovat kaunistaneet useat muut
renessansimiehet. _Massegne_ veljekset esim. ovat jo v. 1393 veistäneet
kokonaista 14 kuvapatsasta sille kauniille marmoriaidakkeelle, jonka
takana on pääalttari. Kuvapatsaat esittävät apostoleja sekä Markusta ja
neitsyt Mariaa.
Kirkossa työskennelleistä taiteilijoista mainittakoon myös Jacopo
Sansovino ja Tizianin oppilas, levoton ja tuottelias Jacopo
Tintoretto, joka on kaunistanut kuorin yli kaareutuvaa "voittokaarta"
mosaikkikuvilla. Nämä mosaikit ovat aivan toisellaisia kuin
bysantilaisten mestarien. Niissä ei ole kullan loistetta, mutta
liikkeet ovat vapaat ja kuvat kokonaisuudessaan luonnollisempia kuin
vanhat mosaikit.
Merkillisimpiä renessansiajan teoksia Markuksen kirkossa on "Neitsyt
Marian sukupuu". Abraham on runkona ja Marian esi-isät ja -äidit
istuvat valtavan puun oksilla. Se ei ole tuollainen kömpelö sukupuu,
jommoisia me joskus näemme Suomen vanhoissa kirkoissa. Tavallista
aihetta on San Marcossa käsitelty niin, että siitä on syntynyt
mieltäkiinnittävä taideteos.
_Alttareita_ on Markuksen kirkossa useitakin, mutta loistavin on
pääalttari, joka on ainoastaan keskipäivällä avoinna niille, jotka ovat
lunastaneet erityisen pääsylipun. Tämän alttarin alla hautakirkossa
säilytetään Venetsian kalleinta aarretta: Pyhän Markuksen luita.
Tämän pyhän paikan kaunistukseksi Venetsia on koonnut merkillisimmät
arvoesineensä. Alttaria varjostaa jalomuotoinen baldakiini, joka on
veistetty _Verde Anticoksi_ nimitetystä tumman viheriäisestä kivestä.
Tätä kiveä, jota meidän aikanamme ei enää ole saatavissa, löydettiin
muinoin Peloponneson eteläosasta, ja siitä vanhat kreikkalaiset
leikkasivat ornamentteja.
Alttaripöydän kaunistuksena on kuuluisa _Pala d'oro_, kullasta ja
hopeasta taottu levy, johon on koristukseksi juotettu — jalokiviä! Pala
d'oro on kristikunnan kuuluisimpia kalleuksia ja on 1105 tienoilla
valmistettu alttariverhoksi Konstantinopolissa, mutta on sieltä
ryöstetty ja tuotu Venetsiaan, jossa sitä on vielä myöhempinä aikoina
kuvilla koristettu.
Pääalttarin takana kirkon puolipyöreässä apsiidissa on vielä eräs
toinen alttari, ja siellä näemme neljä kierrettyä alabasteripilaria,
jotka kuuluvat olevan Salomonin temppelistä anastetut.
Tämän alttarin läheisyydessä nähdään sakariston pronssiovet, joita
Jacopo Sansovinon sanotaan valmistaneen 30 vuotta. Niiden ihanat
korkokuvat esittävät Kristuksen hautaanlaskemista ja ylösnousemusta.
Hautaanlaskemista esittävässä kuvassa on Kristusta surevien ystävien
joukossa Sansovinon omia aikalaisia, m.m. Tizian, jonka tutut kasvot
helposti tuntee toisten joukosta.
Mutta onpa San Marcossa vielä muitakin aarteita. Lukuunottamatta
alttariastioita, kultaisia ja hopeisia kirjankansia, kynttiläjalkoja
ja alttarilevyjä, jotka matkustajalle näytetään kirkon aarrekammiossa,
on tässä vanhassa pyhäkössä m.m. pullo, jossa on pisara Kristuksen
verta. Meille näytetään myös pieni palanen oikeata Kristuksen ristiä
ja Johannes Kastajan pääkallo sekä se kivi, jolla Johannes Kastaja
mestattiin. Tämä kivi on muurattu alttarin viereiseen seinään, Johannes
Kastajan muistolle pyhitettyyn kauniiseen kastekappeliin.
— Mutta ovatko nämä pyhäinjäännökset oikeita? kysyy epäilevä
protestantti, joka kaikkialla katolisen kirkon pyhissä paikoissa luulee
huomaavansa hurskasta petosta.
Tähän epäilevään kysymykseen oikeauskoinen katolilainen vastaa pyhällä
kiivastuksella:
— Totisesti ne ovat oikeita, sillä nämät kalliit aarteet ovat itse
todistaneet todenperäisyytensä: eräässä suuressa tulipalossa, jossa
kaikki vähäarvoisemmat pyhäinjäännökset tulessa kuluivat— nämä yksin
säilyivät vahingoittumattomina, ja sen jälkeen paavi juhlallisesti
vahvisti niiden todenperäisyyden, ja ne ovat itse lukemattomilla
ihmeillä todistaneet korkean alkuperänsä: sairaita ne ovat
parantaneet, hukkuvia pelastaneet, ruton ovat häätäneet kaupungista ja
kaikenmoisissa ahdistuksissa uskovaisia auttaneet.
Tämmöiset todistukset syvästi vaikuttavat oikeauskoiseen katolilaiseen,
mutta me käännämme pois kasvomme, ettemme tulisi teeskennelleeksi
hartautta emmekä myöskään epäilevällä hymyllä loukkaisi toisten
uskonnollisia tunteita.
Me etsimme tästä vanhasta pyhäköstä maallisia muistomerkkejä, joiden
todenperäisyyttä me paremmin uskomme. Kirkon esisuojan lattiassa me
löydämmekin erään punaisen laakakiven, jolle Fredrik Barbarossa 1177
lankesi polvilleen paavin eteen, jolloin paavi, tarun mukaan, hevosen
selässä istuen laski jalkansa mahtavan keisarin olkapäälle.
— Ei sinulle, vaan Pyhälle Pietarille, sanotaan keisarin polvistuessaan
lausuneen.
— Minulle sekä Pyhälle Pietarille, oli paavin vakaa vastaus.
Tämä oli paavi Aleksanteri III, sama kirkkoruhtinas, joka innokkaasti
kehotti ruotsalaisia lähettämään kristinuskon saarnaajia pakanalliseen
Suomeen.
Tosiaankin mieltä järisyttävä muistomerkki siltä ajalta, jolloin
Pohjois-Italian porvarit laativat lakeja maailman mahtavimmalle
valtiolle ja jolloin Rooman paavi oli ankara isä, jota koko
kristikunnan täytyi totella!
Lopuksi kiipeämme ylös portaita katon rajassa olevalle parvelle. Sieltä
katselemme kattomosaikkeja läheltä ja luomme silmäyksen alas kirkkoon,
jossa liikkuu sakeat joukot kaikellaista kansaa. Parvelta astumme ulos
eräästä ovesta ja huomaamme seisovamme kirkon katolla. Lähellä meitä
ovat nuo historiassa kuulut kullatut pronssihevoset, joita olimme jo
torilta katselleet.
Mikä kaunis nelivaljakko, ja mikä loistava lehti Venetsian historiaa
niihin on piirrettynä!
Niiden alkuperästä on eri mielipiteitä. Toiset arvelevat niiden
olevan kreikkalaista työtä Chios saarelta, josta Theodosius keisari
olisi vienyt ne Konstantinopoliin kilparadan kaunistukseksi. Toiset
taas luulevat tietävänsä, että ne ovat aikanaan olleet Neron, sitten
Trajanon voittokaaren kaunistuksena Roomassa ja Konstantino Suuri olisi
vienyt ne Konstantinopoliin. Siellä ne olivat vielä v. 1202, jolloin
venetsialaiset kuljettivat laivoillaan länsimaiden ristiretkeläiset
Konstantinopoliin keisaria vastaan taistelemaan ja saivat apunsa
palkaksi kolmannen osan kukistuneen keisarikunnan maista. Venetsian
lähes 100-vuotias sankarillinen sokea dogi _Enrico Dandolo_ toi "Neron
kultaiset hevoset" voiton merkiksi Venetsiaan ja ne asetettiin San
Marcon katolle. Sieltä Napoleon Bonaparte ne viidensadan vuoden päästä
1797 ryösti ja vei Parisiin, merkiksi siitä, että Venetsian vanha
tasavalta oli viskattu kumoon ja tehty Ranskasta riippuvaiseksi. Mutta
17 vuoden kuluttua Napoleon oli kukistunut ja Europan hallitsijat
jakoivat hänen valtakuntansa. Itävallan keisarin osaksi tuli Venetsia,
ja hän vei voittosaaliinaan pronssihevoset takasin Venetsiaan.
San Marcon katolla siis taaskin seisovat "Neron kultahevoset",
asennoltaan yhtä uljaina kuin ennenkin, valmiina voittoisaan
ryntäykseen — mutta niiden kultaus on kulunut...
Ryöstetty on myöskin Markuksen siivekkään jalopeuran jalokivisilmät
tuolta pylvään päästä rannalta. Kirkon katolta jos kiikarilla katsoo,
niin selvään huomaa, että jalolla eläimellä nyt on silmät lasista.
Mutta loistava on näköala San Marcon katolta. Täältä näkyy _Markuksen
tori eli Piazza_ verrattomassa kauneudessaan. Se on aivan kuin kirkon
esikartano ja muistuttaa foorumia muinaisroomalaisen temppelin
edustalla. Koko tori on 176 metrin pituinen ja leveimmältä kohdalta
82, kapeimmalta 56 metriä leveä. Kolmelta puolelta sitä ympäröi
kolmikerroksiset marmoripalatsit. Näyttää kuin nuo rakennukset
olisivat kaikki samaa palatsia. Torin etelä- ja pohjoispuolella ovat
n.s. _Prokuratsiat_, jotka tasavallan aikana olivat prokuraattorien
eli hallinnon johtomiesten asuntoina. Eteläinen, Procuratsio nuova
(nyk. Pat. Reale) on meidän päivinämme kuninkaan asuntona, silloin
kun hän oleskelee Venetsiassa. Kirkkoa vastapäätä on n.s. _Atrio eli
Nuova Fabrica_, jonka Napoleon Bonaparte rakennutti prokuratsioitten
tyyliin. Kaikkien rakennusten alakerrat lepäävät komeilla pilareilla,
joiden takana ovat avarat kaarikäytävät ympäri koko torin. Torin
pohjoispuolella aivan kirkon kulmassa on vielä tuo jalotyylinen korkea
torni, jossa on maailmankello "maureineen" — sama kellotorni, jossa me
asuimme.
[Maailman kelloa vastapäätä Kirjastotalon nurkassa oli ennen Markuksen
kellotorni eli Kampaniili. Sitä me emme nähneet, sillä se oli v. 1902
sortunut maahan, mutta sitä on jälleen ruvettu rakentamaan entiselle
paikalleen. Matkustajat, jotka kesällä 1908 kävivät Venetsiassa,
kertovat sen kohonneen jo Kirjastotalon räystään tasalle.]
Venetsian historia tietää, että kellotornin rakensi v. 1496—99 _Moro
Goducci_. Maailmankellon merkillinen taulu on huoneen korkuinen, ja sen
yläpuolella on avonainen parveke, jossa kullattu pyhä neitsyt istuu
Jesus-lapsi sylissään. Parvekkeelle johtaa kaksi ovea. Loppiaisen ja
paastonajan sekä helatorstain ja helluntain välisenä aikana toinen
ovi avataan aina tunnin vaihtuessa. Kun "maurit" alkavat vasaroillaan
takoa kellon laitaa, silloin ovesta astuu ulos kolme mustaa "itämaan
kuningasta". Jumalan äidin ohi kulkiessaan he ottavat kruunut päästään,
kumartavat syvään ja poistuvat toisesta ovesta. Tämä omituinen
koneisto, joka jo vuosisatoja on ollut venetsialaisten ihastuksen
esineenä, kuuluu etenkin helluntai-aikana houkuttelevan Markuksen
torille suuret joukot maalaiskansaa.
Suurelta torilta haarautuu rantaan kapeampi pieni tori, _Piazzetta_,
ja sen varrella, viistoon kirkosta, on tuo Sansovinon rakennuttama
verrattoman ihana _Kirjastotalo_, jonka sanotaan olevan maailman
kauneimpia rakennuksia. Piazzettan itäpuolella taas on se rakennus,
jonka nimi aina mainitaan Markuksen kirkon yhteydessä: Dogien palatsi.