Lieneekö maan pallon pinnalla toista kaupunkia, jonka nimi niin
lumoavasti vaikuttaa kuin Venetsian?
Sen nimen kuullessamme mielikuvitus loihtii sielumme silmäin eteen
meren mainingeista kohoavan marmorikaupungin, jonka sadoissa kanavissa
gondoolit keinuu, haaveileva laulu värähtelee, ja palatsit loistavat
bengaalin tulen punaisessa valossa ja kirkkaan kuutamon hopeaisessa
hohteessa.
Venetsia on kaikkien taiteilijain kultamaa ja kaikkien niiden matkan
määrä, jotka kauneutta rakastavat ja joiden sydäntä suuret muistot
värisyttävät.
Mutta kuinka usein tapahtuukaan, että ihastunut matkustaja, joka
ensi kertaa laskee laivansa mielikuvituksensa Venetsian valkamaan
ja tunteensa hurmauksessa on valmis "Adrianmeren kuningattaren"
purppuraviittaa suutelemaan — näkeekin edessään kuluneeseen kaapuun
kääriytyneen vanhan vaimon!
Mutta juuri kun malttamaton muukalainen alkaa pettyneenä pilkata
Venetsian vanhuutta ja karsaasti katselee hänen kuluneita vaatteitaan,
silloin — tähtien taivaalle syttyessä — Venetsia heittää hartioiltaan
halvan vaippansa, ja muukalainen näkee edessään ihanan, ijäti nuoren,
kullassa ja hohtohelmissä säteilevän ruhtinattaren, jonka rinnalla
kaikki mainen kauneus kalpenee...
Tällainen odottamaton näky kohtasi meitäkin, kun me olimme ensimmäistä
iltaa Venetsiassa.
Me, niinkuin kaikki kuolevaiset, olimme riemulla ajatelleet sitä
hetkeä, jolloin ensi kerran saisimme nähdä merestä nousevan
marmorikaupungin, mutta juuri silloin, kuin tuo suuri hetki oli
käsissä, hävitti elämän arkipäiväisyys meiltä odotetun ihastuksen.
Kun juna syöksyi sen suuremmoisen rautatiesillan ylitse, joka yhdistää
Venetsian Italian mannermaahan, ja pysähtyi tämän kuuluisan kaupungin
asemalle, niin me emme nähneet mitään marmoria, emme purppuraa, emmekä
taiteen ihanuutta; me näimme vain likomärän, lokaisen junasillan, jolla
kirjava ihmisjoukko hääräsi kaatosateessa.
Ja kun katselimme noita rääsyisiä miehiä, jotka tunkeilevasti
tarjosivat palvelustaan muukalaisille, silloin vastenmielisyyden tunne
puistatti ruumista: tuntui kuin kaikki olisivat aikoneet vaan ansaita
rahaa, ja muukalaiset olivat aivan kuin kiiltävä kalaparvi, jota
Venetsian joutoväki koetti saada verkkoihinsa.
Seurasi sitten tuo Italiassa tavallinen tinkiminen kantajien ja
gondolieerien kanssa sekä erään rääsyisen miehen intohimoiset torat
sen johdosta, etteivät vastatulleet huomanneet antaa hänelle tuota
tavanmukaista "soldia" (5 penniä) gondoolin kiinnipitämisestä.
Ja sitten meidät sullottiin tavaroinemme suippokeulaiseen gondoolin
kuomuun, jonka ahtaista ikkunoista emme illan hämärässä nähneet muuta
kuin kanavan likaisen veden ja vedestä kohoavien vanhojen rakennusten
pohjakerrokset, joiden alin osa oli viheriän liman peitossa.
Gondolieeri, joka huomaa että vastatulleet uteliaina koettavat katsella
ympärilleen, alkaa opastaen mainita kanavan varrella olevien talojen
nimiä: Corner della Regina... Palazzo Pesaro... Palazzo la Cà Doro.
Me, joiden huomio yhä vaan oli kiintynyt noihin viheriän liman
peittämiin portaihin ja pohjakerroksiin, katsoimme hämmästyneinä
toisiamme.
— Nuoko ne nyt ovat niitä Venetsian marmoripalatseja!
Kotimaassa olivat Venetsiassa matkustaneet ystävät kyllä valmistaneet
meitä siihen, että todellisuuden Venetsia on toisellainen kuin
mielikuvituksen Venetsia, mutta näin kolkoksi emme kuitenkaan olisi
todellisuutta luulleet.
Muuan gondooli tulee vastaan ja takanamme kuuluu pitkäveteinen kamala
huuto: "a—òel, a—òel". Toisesta gondoolista vastattiin samalla tavalla,
ja joka kanavan kulmassa kuului noita outoja, salaperäisiä huutoja,
jotka tekivät melkein pelottavan vaikutuksen illan hämärässä.
Ne olivat gondolieerien eli gondoolinsoutajien varotushuutoja
yhteentörmäysten välttämiseksi. Tämmöisten huutojen jälkeen
tavallisesti kuului gondoolin sivulta veden hiljaista solinaa, ja
gondoolit äänettömästi sivuuttivat toisensa, liukuen eteenpäin kuin
käärmeet kanavan mustilla aalloilla. Nuo pitkät solakat miehet, jotka
gondoolien perässä huojuvin liikkein yhdellä airolla keveää alusta
kuljettivat, olivat meistä kuin lauttamiehiä kuoleman virralla.
Vihdoin siirsimme kuomun uutimet syrjään, joten näköala tuli vähän
väljemmäksi. Gondooli liukui tutun näköisen suuren sillan alatse.
Oliko se "Huokausten silta"?
Ei, se oli _Rialto-silta_, joka johtaa Canale granden poikki. Sen
läheisyydessä gondooli kääntyi pimeään vesikujaan, joka oli niin
kapea, että kaksi gondoolia tuskin saattoi sivuuttaa toisiaan, ja
vedestä kohoavien hirvittävän korkeitten rakennusten välitse näki vaan
kapean kaistaleen taivasta. Sade lotisi sameaan veteen, ja ilma tuntui
likaisen suolaiselta.
Meitä puistatti.
Äkkiä gondooli pysähtyi ja tavaramme paiskattiin likomärille
kiviportaille. Samassa hyökkäsi jostain pimeästä komerosta kaksi mustaa
miestä, jotka sieppasivat meidän matkalaukkumme ja hävisivät pimeään
kujaan.
Silmänräpäyksessä johtui mieleemme monet kammottavat kertomukset
epärehellisistä kantajista, jotka viettelevät muukalaisia Venetsian
salaperäisiin sokkelokäytäviin, joissa etenkin aseettomat naishenkilöt
ovat perikadon omat. Sillä hetkellä Venetsia oli meistä vaarallinen
labyrintti, hyllyvä, liejuinen saari, jossa maa vajoaa jalkain alla ja
jossa ei ihmisiin voi luottaa.
Kun sitten parin minuutin jännityksen jälkeen huomasimme, että pelkomme
oli perätön ja että hirvittävän korkeat ja kapeat portaat, joihin
miesten perässä juoksimme, johtivat "Saksalaiseen kotiin", jossa huone
oli meille valmistettu ja jossa iloinen ulkomaalainen seura istui
ruokapöydässä, katosi tuo äskeinen epävarmuus kokonaan ja illallisen
jälkeen me hiivimme uteliaina ikkunamme edustalla olevalle pienelle
parvekkeelle.
Sinne astuttuamme me jäimme sanattomina seisomaan — sanattomina
hämmästyksestä ja ihastuksesta.
Koko Venetsia oli muuttunut, ihankuin olisimme tulleet säteilevään
satumaailmaan. Edessämme, jalkaimme alla, oli häikäisevä valomeri,
ja valon keskeltä, ihan ikkunamme vierestä, kohosi suuria valkoisia
kupooleja. _San Marcon_ eli pyhän Markuksen kirkon kupoolit ne olivat!
Ja tuolla rannalla oli nuo kaksi korkeata, kuvista tuttua pylvästä,
toisen päässä Venetsian suojeluspyhimyksen evankelista Markuksen
siivekäs jalopeura, pylvästen lähellä Dogien palatsin tutut seinät...
ja täällä jalkaimme alla Markuksen tori... niinkuin suunnattoman suuri
juhlasali... Ja tori täynnä ihmisiä, iloisia, vilkkaita, huolettoman
näköisiä. He vihelsivät, lauloivat ja puhuessaan vilkkaasti liikuttivat
käsiään, samaten kuin eilen illalla veronalaiset. Ja tuolla Dogien
palatsin ja Markuksen jalopeuran takana tori haarautuu rantaan, ja
siellä välkkyi Adrianmeri tyynenä, kirkkaana häikäisevässä valossa, ja
meressä saari kirkkoineen!
Mistä tuli valo? Taivaan valoa se ei ollut, sillä kuu pyrki
vaivaloisesti esille ja tähdet sieltä täältä pilvien rakosista
pilkistelivät. Ei, Markuksen torilta valo kohosi korkeutta kohden.
Siellä oli tuhansia sähkölamppuja, niin loistavia, etten sellaisia
ollut missään nähnyt. — Äkkiä alkoi alhaalta kuulua säveliä — ihanaa
orkesterimusiikkia. Siellä oli konsertti. Markuksen torilla on melkein
joka ilta konsertti, ja jokainen, ken hyvänsä, saapi vapaasti, ilman
maksua kuulla suurten säveltäjäin nerontuotteita mestarillisesti
esitettävän.
Mikä verraton musiikkisali! Marmoripalatsit seininä ja kattona taivaan
korkeus! Missään ei kaiku vastaa sillä tavalla kuin Markuksen torilla.
Ja missään konsertissa ei ole sellaista istumasijaa, kuin meillä oli
tuolla ylhäällä kirkon kupoolien tasalla.
Me kuuntelimme kauan henkeämme pidättäen ja hartaina. Ajatus oli aivan
kuin pysähtynyt ja tunne vain ailakoi kauneuden suloisessa kylvyssä.
Äkkiä kello löi! Me aloimme laskea lyöntejä. Niitä oli 23. Samassa
muistimme, että Italian kelloissa on tuntijärjestys toinen kuin meillä.
Siellä kello lyö keskipäivällä 12 kertaa, kello 1 13 kertaa j.n.e.
kahteenkymmeneen neljään asti. Nyt oli kello siis 11 illalla, koska
kuului 23 lyöntiä.
Kellon lyöntejä me olimme kuunnelleet aivan säikähtyneinä, sillä meistä
kuului kuin kello olisi lyönyt meidän päämme päällä, kolkuttanut
kamarimme seinää. Me katselimme, kurkistelimme, mutta kelloa emme
missään nähneet. Me emme silloin vielä tietäneet, että asuimme
kellotornissa, ja että ihan meidän seinämme takana oli tuo kuuluisa
maailmankello, joka näyttää kuinka aika kuluu kaikissa maissa koko
maapallon pinnalla. Aina kun tunti on täysi, kohottaa kaksi mustaa
pronssimiestä ("maurit") suuret vasaransa ilmaan lyöden kirkonkellon
suuruiseen kellonlaitaan yhtä monta kertaa kuin päivän hetkiä on
ilmoitettava.
Noita lyöntejä me kaiken yötä ihmetellen kuuntelimme, sillä joka kerta
kun "Maurit" vasaroillaan iskivät kelloa, vapisi koko huone ja me
olimme kuin lumouksen vallassa. Mutta me emme hermostuneina viettäneet
yön hetkiä. Joka kerta kun kellonlyönteihin heräsimme, oli mielemme
kuin onnellisten lasten, jotka jouluaaton edellisenä iltana toivovat,
että viimeinen yö pian kuluisi ja huomenna saisi nähdä mitä joulupukki
on pannut kuusen juurelle. Rauhallisen, onnellisen unen keskeltä
alituiseen nousi kysymys: mitähän ihanuuden aarteita "Adrianmeren
kuningatar" aikoneekaan näyttää meille päivänvalossa?