Päivä oli sarastanut kylmänä ja harmaana, äärimäisen kylmänä ja
harmaana. Eräs mies poikkesi Yukonia pitkin kulkevalta valtatieltä
kiiveten korkealle rantatöyräälle, mistä pieni, vähän käytetty
polku kiemurteli itäänpäin sankan kuusimetsän halki. Rantaäyräs
oli jyrkkä ja mies pysähtyi sen noustuaan hengähtämään selittäen
itselleen syyksi kellon katsomisen. Kello oli 9. Auringosta ei
näkynyt jälkeäkään, vaikka taivaalla ei ollut pilvenhattaraa. Päivä
oli kirkas, mutta kaikki oli niin omituisen kalpeata, hiljaisen
synkkää, minkä johdosta päivä näytti hämärältä. Mutta siitä ei mies
välittänyt. Hän oli tottunut siihen, että aurinko oli piilossa. Kauan
aikaa oli kulunut siitä, kun hän viimeksi näki auringon, ja hän
tiesi, että vielä kuluisi muutamia päiviä ennenkuin lämpöähehkuva
päivänkehrä vähääkään pistäisi etelästä esiin näköpiirin yläpuolelle
heti taas painuakseen pois näkyvistä.
Mies silmäsi taakseen pitkin kulkemaansa tietä. Yukon lepäsi siinä
mailin levyisenä kolme jalkaa paksun jäävaipan peitossa. Ja jäällä
oli yhtä paksulta lunta. Kaikki oli huikaisevan valkoista ja
tasaista, vain niissä kohdin, missä jäät olivat syksyllä ajautuneet
röykkiöiksi, oli lunta tuiskunnut loiviksi, laajoiksi aalloiksi. Sekä
pohjoiseen että etelään jatkui joen tasainen nousu keskeytymättömän
valkoisena, lukuunottamatta kapeata, tummahkoa juovaa, joka kiersi
kuusien peittämän saaren ympäri etelään, pohjoisessa kadoten toisen
kuusimetsäisen saaren taakse. Tämä tumma juova oli tie -- valtatie
-- joka vei etelään viidensadan mailin päähän Chilcootin solalle,
Dyeahin ja suolaiselle vedelle. Ja pohjoiseen se vei 70 mailin päähän
Dawsoniin ja sieltä edelleen pohjoiseen tuhatkunnan mailia Nulatoon
ja lopuksi St. Michaeliin Beringinmeren rannalle, tuhannen mailia ja
lisäksi vielä puolisen tuhatta.
Mutta kaikki tämä -- salaperäinen, kaukaisuuteen jatkuva,
kaitainen tienuoma, auringoton taivas, räiskyvä pakkanen ja koko
luonnon kummallinen kaameus -- kaikki tämä ei tehnyt mieheen
minkäänlaista vaikutusta. Eikä se johtunut pitkäaikaisesta
tottumuksesta. Hän oli tulokas näillä mailla, _chechaquo_, ja tämä
oli ensimäinen hänen täällä viettämänsä talvi. Heikkona kohtana
hänellä oli mielikuvituksen puute. Nopeasti ja kätevästi hän
hoiteli jokapäiväisen elämän tehtävät, mutta siinä olikin kaikki,
huomioiden tekeminen ja niiden selvittäminen oli hänelle vierasta.
Kun lämpömittari osoitti 50° nollan alapuolella, niin merkitsi
se yli 80 asteen pakkasta, siinä kaikki. Ei hän siitä johtunut
ajattelemaan omaa heikkouttaan lämminverisenä oliona ja yleensä
ihmisen heikkoutta, ihmisen, joka saattaa elää lämmön ja pakkasen
vaihdellessa vain hyvin ahtaissa rajoissa. Eikä se saattanut häntä
pohtimaan kuoleman ja haudantakaisen elämän salaperäisiä ongelmia
eikä ihmisen asemaa maailmankaikkeudessa. Kun lämpömittari osoitti
50° nollan alapuolella, merkitsi se hänelle purevaa pakkasta, jota
vastaan oli suojauduttava käsineillä, korvalapuilla, lämpöisillä
mokkasiineilla ja paksuilla sukilla. Viisikymmentä astetta nollan
alapuolella oli hänelle juuri tarkalleen viisikymmentä astetta nollan
alapuolella. Että siihen olisi saattanut sisältyä jotain muutakin, se
ajatus ei milloinkaan johtunut hänen mieleensä.
Lähtiessään jatkamaan matkaa hän sylkäsi kokeeksi. Kuului terävän
pamahduksen kaltainen naksahdus, joka häntä ihmetytti. Hän sylkäsi
uudestaan. Ja taaskin kuului sama naksahdus ilmasta, ennenkuin
sylki ehti maahan. Hän tiesi, että 50 asteessa nollan alapuolella
sylki kilahtaa lumelle joutuessaan, mutta nyt sylki naksahti jo
ilmassa. Epäilemättä oli kylmempi kuin 50° nollan alapuolella,
mutta kuinka paljoa kylmempi, sitä hän ei tietänyt. Mutta mitäpä
lämpöasteista. Hänen matkansa määränä oli vanha kullanhuuhdontapaikka
Henderson Creekin vasemman haaran varrella, jossa toiset pojat jo
olivat. He olivat kulkeneet suoraan vedenjakajan poikki Inchim
Creekin seuduilta, kun taas hän oli tullut kiertotietä nähdäkseen,
minkälaisia mahdollisuuksia olisi keväällä saada tukkeja Yukonin
saarilta. Hän saapuisi leiripaikalle klo 6. Johan silloin tosin
olisi pimeä, mutta pojathan olisivat siellä vastassa roihuavan
tulen ääressä ja lämmin illallinen olisi odottamassa. Välipala taas
oli hänellä mukanaan, mietti hän, koskettaen kädellään eväsmytyn
pullistamaa kohtaa takistaan. Eväät olivat paidan sisällä, paljasta
ihoa vasten, nenäliinaan käärittyinä. Vain siten voivat ne säilyä
jäätymättä. Hän hymyili tyytyväisenä itsekseen ajatellessaan
korppujansa, joista kukin oli leikattu halki ja kastettu rasvaiseen
kastikkeeseen ja puoliskot pantu uudelleen vastakkain silavakimpale
välissä.
Tie painautui suurien kuusten sekaan. Oli satanut jalan verran
lunta, senjälkeen kuin tietä oli viimeksi reellä ajettu, ja hän oli
iloissaan siitä, ettei hänellä ollut rekeä muassaan ja sai kulkea
ilman taakkaa, itse asiassa ei hänellä ollut kannettavana mitään
muuta kuin nenäliinaan kääritty välipala. Mutta pakkanen häntä
kuitenkin hämmästytti. Varmastikin oli hyvin kylmä, hän päätteli,
hieroessaan käsineellään nenäänsä ja poskipäitään. Hän oli parrakas
mies, mutta parta ei suojannut ulkonevia poskipäitä eikä eteenpäin
pyrkivää nenää, joka innokkaasti tunkeutui pakkasilmaan.
Miehen perässä asteli koira, pohjolan suuria ajokoiria, oikeita
susikoiria, harmaaturkkisia, jotka eivät näöltään sen enempää kuin
luonnoltaankaan vähääkään eroa villeistä veljistään, susista. Koiraa
hirveä pakkanen lamautti. Se tiesi, että nyt ei ollut kulkemisen
aika. Sen vaisto puhui sille selvempää totuutta kuin järkeily
miehelle, ja itse asiassa, nyt olikin paljoa kylmempi kuin 50°
nollan alapuolella, oli kylmempi kuin 60°, kylmempi kuin 70° nollan
alapuolella. Lämpömittari osoitti -75°. Ja kun jäätymäpiste on
32° nollan yläpuolella, niin merkitsi se, että pakkasta oli 107
astetta [Fahrenheitia]. Ei koira tietänyt lämpömittareista mitään.
Mahdollisesti ei sen aivoissa ollut minkäänlaista selvää käsitystä
siitä, mitä hyvin kova pakkanen merkitsee, kuten miehen aivoissa
oli. Mutta eläimellä oli vaistonsa. Sillä oli hämärä, mutta uhkaava
aavistus, joka pakoitti sen hiipimään aivan miehen kantapäillä.
Ja senvuoksi se innokkaan kysyvästi tarkkasi jokaista miehen
odottamatonta liikettä ikäänkuin toivoen miehen leiriytyvän tahi
etsivän jostain suojaa ja sytyttävän tulen. Koira tunsi tulen ja
nyt se tarvitsi tulta tahi sitten saada kaivautua lumeen ja sinne
kiertyneenä estää ruumiinsa lämmön haihtumasta ilmaan.
Koiran turkki oli valkoisen huurteen peitossa. Erikoisen paksulta
oli hengityksen kosteus laskeutunut kuonon ja silmien ympärille.
Samoin olivat miehen parta ja viikset huurteutuneet, mutta niissä oli
huurre muuttunut jääksi, joka yhä lisääntyi jokaisesta henkäyksestä.
Mies puri tupakkaa, ja kun hänen huulensa olivat jäykkinä niitä
peittävän jääkuoren johdosta, niin ei hän sylkäistyään voinut pyyhkiä
leukaansa puhtaaksi. Merenvahan värinen ja karvainen kristalliparta
kasvoikin senvuoksi kasvamistaan hänen leukaansa. Jos hän olisi
kaatunut, niin se olisi lasin tavoin särkynyt sirpaleiksi. Mutta ei
hän tällaisesta syrjäseikasta välittänyt. Saman rangaistuksen saivat
kaikki mällinpurijat tässä maassa kestää ja olihan hän jo ennenkin
kahdesti ollut liikkeellä kovilla pakkasilla. Tosin ei silloin ollut
kummallakaan kerralla ollut näin kylmä kuin nyt, sen hän tiesi, mutta
Sixty Milessa oli spriilämpömittari kuitenkin osoittanut 50° ja 55°
nollan alapuolella.
Mies kulki muutamia maileja tasaista metsätietä, sivuutti laajan
aukeaman ja laskeutui sitten pienen joen jäälle. Joki oli Henderson
Creek ja hän tiesi olevansa kymmenen mailin päässä haarautumasta.
Kello oli 10. Mies oli kulkenut neljä mailia tunnissa ja arveli
saapuvansa haarautumalle puoli 12 ja se olisi hänen mielestään paras
välipalan nauttimispaikka.
Koira kulki edelleen aivan miehen kantapäillä allapäin ja häntä
riipuksissa miehen lähtiessä marssimaan joen jäätä pitkin. Selvästi
voi jäällä eroittaa vanhan rekitien, mutta jalan paksuinen lumivaippa
peitti viimeiset jäljet. Kuukauteen ei kukaan ollut kulkenut tätä
yksinäistä jokea pitkin. Mies jatkoi ripeästi matkaansa. Yleensä ei
hän välittänyt paljoa vaivata päätänsä ajatuksilla ja erikoisesti
ei hänellä juuri nyt ollut mitään ajattelemista paitsi se, että hän
söisi välipalan haarautumalla ja saapuisi klo 6 leirille toisten
poikien luokse. Puhetoveria ei hänellä ollut, ja vaikka olisi
ollutkin, niin olisi keskustelu ollut mahdotonta suun ympärille
kasaantuneen jääröykkiön vuoksi. Niinpä hän yksivakaisesta
edelleenkin pureskeli mälliään ja kasvatteli merenvahaista partaansa.
Hetkeksi tuli hänen mieleensä uudelleen ajatus, että oli hyvin kova
pakkanen, kylmempi kuin hän milloinkaan oli kokenut. Kulkiessaan hän
hieroi poskipäitään ja nenäänsä käsineensä selkämyksellä. Se kävi
aivan automaattisesti, vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellä.
Mutta hieroipa hän miten paljon hyvänsä, heti hänen lakattuaan
menivät poskipäät ja seuraavassa hetkessä nenänpää tunnottomiksi.
Varmasti posket paleltuisivat, hän tiesi sen ja häntä kadutti,
ettei hän ollut hankkinut nenänsuojusta, jollaista pakkasilmoilla
käytettiin. Sellainen suojus peitti samalla posket suojaten nekin.
Mutta eipä siitä mitään sittenkään! Mitäpä poskien paleltuminen
merkitsi! Olisihan se hieman tuskallista, siinä kaikki, sen suurempaa
vaaraa ei siitä olisi.
Ajatuksia ei miehen päässä liikoja ollut, mutta valppaasti hän
tarkkasi ympäristöä pannen merkille jokaisen vaihteen joen juoksussa,
mutkat, poukamat, puuruuhkat ja aina hän tarkoin katsoi, mihin hän
astui jalkansa. Kerran hän sivuutettuaan erään taipeen säpsähti äkkiä
kuin vauhko hevonen, kääntyi ympäri ja perääntyi muutamia askeleita.
Joen hän tiesi varmasti olevan jäässä pohjaa myöten -- missään joessa
ei voinut olla vettä napamaiden talvella -- mutta hän tiesi myöskin,
että rantasilla oli lähteitä, joista vettä juoksi lumen alla pitkin
joen jäätä. Hän tiesi, etteivät nämä lähteet jäätyneet milloinkaan,
kovimmillakaan pakkasilla ja vaarallisia ne olivat. Ne olivat
sudenkuoppia kulkijalle. Niistä juossut vesi piileili lumen alla
lammikkoina, jotka saattoivat olla kolmen tuuman tahi kolmen jalan
syvyisiä, joskus ne peitti puolen tuuman vahvuinen jääkuori, joka
vuorostaan oli lumen peitossa. Joskus oli tällaisen jääkuoren päällä
uudelleen vettä, sitten taas jääkuori ja niin edelleen useampia
kerroksia, joten kulkija yhden kuoren pettäessä saattoi pudota
useampia kerroksia ja kastua aina vyötäisiään myöten.
Tämä oli syynä hänen säikähdykseensä. Hän oli tuntenut tien painuvan
jalkojensa alla ja kuullut lumenpeittämän jään ruskavan. Ja jos jalat
sellaisessa pakkasessa kastuisivat, niin merkitsisi se vaivaa ja
vaaraa. Se aiheuttaisi viivytyksen, sillä hänen olisi pakko pysähtyä,
tehdä tuli sekä riisua sen suojassa mokkasiinit ja sukat jaloistaan
ja kuivata ne. Hän tarkasteli jokea ja sen rantoja päätellen lopuksi,
että vesi tuli oikealta käsin. Hetken arveltuaan ja nenäänsä
hieroskellen hän poikkesi vasemmalle, astuen varovaisesti ja tutkien
jalansijaa joka askeleella. Sivuutettuaan vaarallisen paikan hän
vaihtoi uuden mällin ja jatkoi sitten vauhtiaan.
Seuraavan kahden tunnin aikana hän sivuutti useampia samanlaisia
kohtia. Tavallisesti tällaisia lammikoita peittävä lumi oli hieman
painunutta ja kiteisennäköistä, mistä saattoi arvata vaaran väijyvän.
Kerran hän oli putoamaisillaan ja kerran hän taas pelätessään vaaraa
pakoitti koiran menemään edeltä. Koira vastusteli ja hänen täytyi
aluksi ajaa se eteenpäin tyrkkimällä. Sitten koetti hän nopeasti
juosta yli vaarallisen kohdan. Äkkiä tie murtui, koira hyppäsi
sivulle ja pääsi takaisin lujalle kohdalle. Sen etukäpälät olivat
kastuneet ja melkein heti oli niihin tarttunut vesi jäässä. Nopeasti
koetti koira nuolla jään pois käpälistään käyden sitten lumelle
pitkäkseen ryhtyen pureksimaan pois varpaiden väliin muodostunutta
jäätä. Vaisto sen siihen pakoitti. Jos jää olisi saanut jäädä
paikoilleen, olisivat jalat heltyneet. Eihän koira sitä tietänyt.
Se totteli vain olemassaolon syvyyksistä puhuvaa salaperäistä,
käskevää ääntä. Mutta mies tiesi, hänellä oli kokemusta siitä, ja
vedettyään pois käsineen oikeasta kädestään hän ryhtyi auttamaan
koiraa jääpalojen irroittamisessa. Käsi ei ollut paljaana minuuttia
kauempaa ja häntä hämmästytti, miten pian se kohmettui. Oli toden
totta hyvin kylmä. Kiiruusti hän veti käsineen takaisin ja hakkasi
kättään rajusti rintaansa vasten.
Klo 12:n aikana päivä oli kirkkaimmillaan. Aurinko oli kuitenkin
liian kaukana etelässä talvisella matkallaan valaistakseen
taivaanrantaa. Paljon maata oli välissä estäen sen paistamasta
Hendersonjoelle, jossa miehemme käveli keskipäivällä pilvettömällä
ilmalla jättämättä kuitenkaan varjoa. Täsmälleen klo puoli 1 hän
saapui haaraantumalle. Hän oli mielissään siitä, että oli kulkenut
niin nopeasti. Jos hän jatkaisi samalla vauhdilla, niin varmasti
hän olisi poikien luona kello 5. Hän aukaisi takkinsa ja paitansa
napit vetäen eväät esille. Siihen ei kulunut aikaa enempää kuin
neljänneksen minuuttia, mutta sinäkin lyhyenä hetkenä ennätti kylmä
turruttaa paljaat sormet. Hän ei vetänyt käsinettä takaisin käteen,
vaan iski sensijaan sormiaan muutamia kertoja navakasti reiteensä
istuutuen sitten lumen peittämälle puunrungolle syömään. Lyönnistä
aiheutunut lämmin, pistävä tunne lakkasi sormista hämmästyttävän
pian. Hän ei ehtinyt kertaakaan haukata eväistään. Uudelleen hän löi
sormensa lämpimiksi ja veti käsineen takaisin paljastaen toisen käden
syöntiä varten. Mutta jäinen parta esti hänet haukkaamasta. Tuli
oli häneltä jäänyt tekemättä ja parta sulattamatta. Tilanne tuntui
hänestä naurettavan hullulta, mutta samalla hän huomasi paljaiden
sormien alkavan kohmettua. Myöskin huomasi hän, että pistävä
pakoitus, joka oli tuntunut varpaissa heti hänen istuuduttuaan, alkoi
haihtua. Olivatkohan varpaat lämpimät vai tunnottomaksi kohmettuneet.
Hän liikutteli niitä mokkasiineissa ja jäätyneiltä ne hänestä
tuntuivat.
Nopeasti hän vetäisi käsineen käteensä ja hypähti seisomaan. Häntä
rupesi pelottamaan. Hyppimällä sai hän pistävän tunteen palaamaan
varpaisiin. Olipa todella pakkanen, hän ajatteli: Sulphur Creekin
mies oli puhunut totta kertoessaan, minkälaisia pakkasia näillä
seuduin joskus on. Ja hän oli nauranut miehen puheille silloin! Ei
pitäisi milloinkaan olla niin varma. Ei ollut epäilystäkään, nyt
oli kylmä. Hän hyppi edelleen polkien kovasti jalkojaan ja lyöden
käsiään vastakkain, kunnes lämpö oli varmasti palannut. Sitten hän
otti esille tulitikut ja ryhtyi laittelemaan tulta. Vedenrajasta,
minne edellisen kevään tulva oli kasannut kuivuneita oksia, hän
löysi polttopuita. Huolellisesti sytytellen ja lisäten aluksi pieniä
oksia hän pian sai roihuavan rovion, jonka hohteessa hän sulatti
jään poskistaan ja söi eväänsä. Sillä kertaa oli pakkanen voitettu.
Tyytyväisen näköisenä koira ojentaikse pitkäkseen tulen ääreen juuri
tarpeeksi etäälle säilyäkseen kärventymästä.
Lopetettuaan ruokailun mies täytti piippunsa ja poltteli ruokasavut
kaikessa rauhassa. Sen jälkeen hän veti käsineet käteensä kiinnitti
hatun korvalaput lujasti korvien peitteeksi ja lähti taivaltamaan
ylöspäin joen vasenta haaraa pitkin. Vastahakoisesti koira lähti
mukaan silmäillen takaisinpäin. Tämä mies ei ymmärtänyt, mitä
pakkanen on. Kenties ei yksikään hänen esivanhemmistaan ollut
tuntenut pakkasta, todellista pakkasta, jolloin kylmää on 107°
jäätymäpisteen alapuolella. Mutta koira tiesi sen, kaikki sen
esivanhemmat sen tiesivät ja se oli perinyt tämän tiedon. Ja se
tiesi, ettei matkan jatkaminen sellaisessa hirvittävässä pakkasessa
ollut hyväksi. Silloin oli aika maata yhdessä sykkyrässä lumeen
kaivautuneena ja odottaa, että pilviverho vetäytyisi avaruuden eteen,
mistä tämä pakkanen tuli. Toisaalta ei koiran ja miehen välillä
ollut minkäänlaista harrasta kiintymystä. Edellinen oli jälkimäisen
työorja ja ainoat hyväilyt, mitä se oli saanut, olivat piiskansiima
ja äkäisen uhkaavat kurkkuäänet ennen sivallusta. Eikä koira
koettanutkaan ilmaista tietoaan miehelle. Miehen menestys ei sitä
liikuttanut, vain itsensä tähden se kaipasi takasin tulen ääreen.
Mutta mies vihelsi ja puheli sivallusäänellään pakoittaen koiran
kulkemaan perässään.
Mies laittoi tupakkamällin suuhunsa alkaen kasvattaa uutta
merenvahapartaa. Pian hengityksen kosteus uudelleen puuteroi
valkeiksi viikset, kulmakarvat ja silmäluomet. Henderson-joen
vasemmalla haaralla ei näyttänyt olevan niin paljon lähteitä. Puoleen
tuntiin ei niistä näkynyt merkkiäkään. Ja sitten se tapahtui.
Sellaisella paikalla, missä ei ollut ainoatakaan merkkiä, missä
pehmeä, tasainen lumi näytti takaavan lujan pohjan, tämä pohja
petti. Vettä ei ollut syvältä. Mies kastui säärien puoliväliin asti,
ennenkuin pääsi uudelleen lujalle pohjalle.
Miestä kiukutti ja ääneen hän kiroili kovaa onneaan. Hän oli toivonut
ehtivänsä poikien luokse leirille klo kuudeksi, mutta nyt tämä
onnettomuus viivyttäisi häntä tunnin, sillä hänen olisi tehtävä
tuli ja kuivattava jalkineensa. Se oli välttämätöntä tällaisessa
pakkasessa, sen hän kyllä tiesi, ja siksi hän poikkesi tieltä
kiiveten rannalle. Siellä oli pienien kuusenrunkojen ympärille
kerääntynyt kuivaa polttopuuta, etupäässä pieniä risuja, mutta
myöskin suurempia oksia ja kuivaa, edellisenä vuonna kasvanutta
heinää. Lumelle hän asetti muutamia suuria puukappaleita rovion
pohjaksi estämään tulen jo alussa sammumasta sulavaan lumeen.
Tuli tarttui kuivaan tuohenkappaleeseen, joka hänellä oli ollut
taskussaan, ahneesti, paremmin kuin paperiin. Palavan tuohen hän
asetti laittamallensa perustukselle ja sytytteli liekkiä kuivilla
ruohotupsuilla ja hyvin ohuilla risuilla.
Hitaasti ja huolellisesti hän menetteli hyvin tuntien uhkaavan
vaaran. Liekin vähitellen voimistuessa hän lisäsi siihen yhä
paksumpia oksia. Hän ryömi lumessa kooten risuja ja oksia
pensaikosta, sillä hän tiesi, että sytyttämisen täytyi onnistua.
Kun lämpömittari osoittaa 75° nollan alapuolella, niin ensimäinen
tulentekoyritys ei saa mennä myttyyn, jos kulkijalla on jalat
märkinä. Jos jalat ovat kuivat eikä tuli ensikerralla syty, niin voi
kulkija juosta puolen mailia ja saada veren jälleen kiertämään. Mutta
märät ja jäätyneet jalat eivät juoksusta lämpene, jos pakkasta on
75°. Juostakoonpa kuinka kovasti hyvänsä, sitä pahemmin jalat vain
jäätyvät.
Kaiken tämän mies tiesi. Sulphur Creekin juttujenkertoja oli hänelle
siitä puhunut, kun he viimeksi tapasivat, ja nyt hän käytti saamiaan
neuvoja hyväkseen. Jo olivat jalat aivan tunnottomat. Sytytellessään
oli hänen ollut pakko riisua käsineet ja heti olivat sormet
kohmettuneet ja turtuneet. Nopea kävely, neljä mailia tunnissa,
oli pitänyt sydämen vilkkaassa toiminnassa ajaen verta pinnalle
ja raajoihin. Mutta kohta pysähtymisen jälkeen oli sydämenlyönti
tullut hitaammaksi. Avaruuden pakkanen oli laskeutunut maapallon
suojattomalle kohdalle, ja sattuen olemaan tällä suojattomalla
kohdalla hän sai tuntea pakkasen koko voiman. Hänen verensä kammosi
sitä. Veri oli elävä, kuten koirakin, ja koiran tavoin sekin tahtoi
piiloutua suojaan hirvittävältä pakkaselta. Niin kauan kuin hän astui
neljä mailia tunnissa, pakoitti hän veren kiertämään pinnallekin,
mutta nyt se pakeni painuen ruumiin sisäosiin. Ensimäiseksi saivat
raajat tuntea sen poistumisen. Kastuneet jalat jäätyivät yhä
nopeammin ja sormien turtuminen kiihtyi, vaikka ne eivät vielä
jäätyneetkään. Nenä ja posket jäätyivät parhaillaan ja kylmänväreet
puistattivat koko ruumista.
Mutta hän oli pelastettu. Varpaat, nenä ja posket eivät pääsisi
pahasti paleltumaan, sillä tuli alkoi roihuta voimakkaasti. Hän
lisäili siihen, sormenpaksuisia risuja. Pian voisi hän panna tuleen
käsivarren mittaisia oksia ja sitten hän voisi riisua jalkineensa ja
niiden kuivaessa lämmitellä jalkojansa tulen ääressä luonnollisesti
hierottuaan niitä ensin lumella. Tulen sytyttäminen oli onnistunut,
hän oli turvassa. Hän muisti Sulphur Creekin kertojan neuvon ja
hymyili. Tämä oli hyvin vakavana selittänyt, ettei kenenkään pitäisi
Klondikessa kulkea yksin, jos lämpömittari näyttäisi alle 50°. No,
hänpä oli yksin, onnettomuus oli sattunut, mutta pelastunut hän oli.
Näiden seutujen vanhat asukkaat ovat hieman akkamaisia, ainakin
jotkut heistä, hän arveli. Pää oli vain säilytettävä kylmänä ja
kaikki kyllä käy hyvin. Kuka miehevä mies hyvänsä voi kyllä kulkea
yksin. Mutta hämmästyttävää oli, miten nopeasti posket ja nenä
jäätyivät. Eikä hän olisi voinut uskoa, että sormet kangistuisivat
niin lyhyessä ajassa. Ja kuitenkin ne olivat kangistuneet, sillä
tuskin sai hän puristetuksi niitä tarpeeksi tarttuakseen oksaan
eivätkä ne tuntuneet olevan samaa ruumistakaan kuin muu mies. Oksaan
tarttuessaan oli hänen katsottava, oliko oksa todella kädessä.
Aivojen ja sormenpäiden väliset hermolangat eivät toimineet ollenkaan.
Mutta kaikki se oli vähäistä. Räiskyvä tuli roihusi iloisesti
luvaten uutta eloa. Hän ryhtyi aukaisemaan mokkasiiniensa nauhoja.
Mutta jalkineet olivat jäässä. Paksut saksalaiset sukat olivat
säärien puoliväliin saakka kovat kuin rautalevyt. Ja mokkasiinien
nauhat olivat kuin kierrettyä ja solmuihin juotettua teräslankaa.
Hetken hän hypisteli niitä kangistuneine sormineen, mutta huomasi
sitten sen turhaksi ja veti esille veitsensä. Mutta ennenkuin hän
ehti leikata nauhoja poikki, tapahtui onnettomuus. Hän itse tahi
oikeammin hänen erehdyksensä oli siihen syynä. Hänen ei olisi
pitänyt laittaa nuotiota kuusen juurelle, vaan vapaan taivaan alle.
Mutta tällä tavoin oli risujen kokoaminen ollut helpompaa, hän
oli voinut suoraan pistää ne tuleen. Hänen nuotionsa yläpuolella
olevan kuusen oksille oli kertynyt paljoa lunta. Ei ollut tuullut
viikkokausiin ja oksat notkuivat lumen painosta. Oksia kiskoessaan
oli hän tärisyttänyt puuta, hyvin vähän tosin, niin vähän, ettei hän
itse sitä huomannut, mutta se riitti aiheuttamaan onnettomuuden.
Eräältä puun latvapuolella olevalta oksalta luiskahti lumi pois.
Se vuorostaan pudotti lumen alemmilta oksilta. Tätä: jatkui, se
laajeni ja lumivyöryn tapaisena putosi lumi kuusenoksilta pahaa
aavistamattoman miehen niskaan, peittäen nuotion täydelleen. Äskeisen
tulisijan kohdalla oli nyt vain valkoista, oksilta varissutta lunta.
Mies säikähti hirveästi, ikäänkuin olisi hän juuri kuullut
kuolemantuomionsa. Hetken hän istui kuin kivettyneenä tuijottaen
siihen kohtaan, missä tuli oli äsken roihunnut. Sitten hän muuttui
hyvin rauhalliseksi. Kentiespä oli Sulphur Creekin kertojavanhus
ollut oikeassa. Jos hänellä olisi matkatoveri, niin ei hänellä
olisi vaaraa. Toveri voisi tehdä uuden tulen. No niin, nyt oli
hänen itsensä laitettava nuotio toisen kerran ja nyt sen täytyisi
ehdottomasti onnistua. Ja vaikka se onnistuisikin, niin hyvin
todennäköisesti hän menettäisi muutamia varpaita. Jalkojen täytyi nyt
jo olla pahasti jäässä ja vielä kuluisi jonkun aikaa, ennenkuin tuli
uudelleen palaisi.
Sellaiset ajatukset risteilivät hänen päässään, mutta ei hän silti
istunut joutilaana paikoillaan, vaan puuhaili kuumeisesti koko
ajan. Hän rakensi uudelle nuotiolle perustuksen, tällä kertaa
vapaan taivaan alle, missä ei petollinen puu voisi tulta sammuttaa.
Sitten hän kokosi kuivunutta ruohoa ja ohkaisia risuja tulvaveden
rajasta. Ei hän saanut sormiaan taivutetuksi niitä ottamaan, mutta
kaksin käsin hän sai niitä kootuksi. Tällöin tuli tietysti joukkoon
paljon lahonneita oksia ja vihreätä sammalta, mutta sille hän ei
voinut mitään. Hän työskenteli järjestelmällisesti keräten myöskin
kantamuksen vankempia oksia, jotka hän panisi palamaan, sittenkuin
tuli olisi voimistunut. Ja hänen puuhaillessaan koira istui hiljaa
paikallaan hartaan odottavaisena tarkkaillen miehen liikkeitä, sillä
olihan hän koiran ajatuksissa tulen hankkija ja nuotion valmistuminen
kävi kovin hitaasti.
Kun kaikki oli valmista, niin hän hapuili taskustaan toista
tuohikappaletta. Hän tiesi, että tuohta vielä oli taskussa, ja vaikka
hän ei voinutkaan tuntea sitä turtuneine sormineen, niin kuuli hän
sen kohisevan sitä haparoidessaan. Mutta vaikka hän olisi miten
yrittänyt, niin ei hän voinut tarttua siihen. Ja koko ajan hän oli
tietoinen siitä, että jalkojen jäätyminen edistyi joka hetki. Tämä
ajatus oli saattaa hänet kauhun valtaan, mutta hän ponnisteli vastaan
ja pysyi rauhallisena. Hän veti käsineet hampaiden avulla käsiinsä
ja heilutteli käsiään edestakaisin lyöden niitä samalla kaikin
voimin kupeisiinsa. Aluksi hän teki sitä istualtaan, sitten hän
nousi seisomaan saadakseen liikkeisiin parempaa vauhtia ja koko ajan
koira istui lumella, susimaisen tuuhea häntä kiertyneenä etujalkojen
suojaksi, suipot sudenkorvat hörössä ja silmät tarkkaavaisesti
kiintyneinä mieheen. Ja käsiään heiluttelevan miehen valtasi voimakas
kateudenpuuska hänen katsoessaan koiraa, jota luonnonantama lämmin
turkki suojasi.
Jonkun ajan kuluttua mies huomasi ensimäiset kaukaiset merkit
tunnon palaamisesta sormiin. Heikko nipistys kasvoi kasvamistaan
muuttuen pistäväksi, tuskalliseksi kivuksi, jota mies kuitenkin
tervehti riemuissaan. Hän tempasi käsineen oikeasta kädestään ja otti
tuohipalasen esille. Paljaat sormet alkoivat heti uudelleen turtua.
Rikkitikkunsa hän kuitenkin sai vielä taskusta. Mutta hirvittävä
pakkanen oli jo jäykistyttänyt sormet. Hänen koettaessaan ottaa
esille yhtä tikkua putosi koko nippu lumeen. Yrittäessään ottaa
tikkuja ylös lumesta hän ei onnistunut. Sormet olivat kuin kuolleet,
niissä ei ollut tuntoa eivätkä ne taipuneet. Mutta yhä hän koetti
karkoittaen ajatuksen jäätyneistä jaloista, nenästä ja poskista pois
mielestään sekä keskittäen koko sielunvoimansa tulitikkuihin. Hän
käytti silmiään puuttuvan tunnon asemesta, ja kun hän näki, että
sormet olivat tikkunipun kahdenpuolen, hän puristi sormet yhteen --
hän tahtoi puristaa, mutta sormet eivät totelleet, sillä hermosäikeet
olivat lamaantuneet. Hän veti käsineen oikeaan käteensä ja hakkasi
sitä lujasti polveensa. Sitten hän nosti nipun syliinsä molemmin
käsin, käsineet kädessä, saaden paljon lunta mukana. Mutta sille hän
ei voinut mitään.
Ponnisteltuaan jonkun aikaa hänen onnistui saada nippu nostetuksi
kämmenien välissä huulilleen. Jääparta särkyi ritisten, kun hän
voimakkaasti pinnistäen leukalihaksiaan sai suunsa auki. Hän veti
alaleukaa taaksepäin, nosti ylähuulta mahdollisimman kauaksi
ja koetti ylähampailla raapien saada yhden tikun erilleen. Hän
onnistuikin pudottamaan yhden syliinsä, mutta siitä hän ei
päässyt eteenpäin, hän ei kyennyt tarttumaan tikkuun. Viimein hän
keksi keinon. Hän tarttui tulitikkuun hampaineen ja raapi sitä
jalkaansa vasten. Parikymmentä kertaa yritettyään hän lopuksi sai
tikun syttymään. Tikku yhä hampaissaan hän koetti sytyttää sillä
tuohipalan. Mutta palavan rikin haju tunkeutui sieraimiin ja
keuhkoihin, saaden aikaan suonenvedontapaisen yskähdyksen. Palava
tikku lennähti lumelle ja sammui.
Sulphur Creekin mies oli ollut oikeassa, hän ajatteli hillityn
epätoivon tunkeutuessa hänen sieluunsa, jos lämpömittari osoittaa
pakkasta alle 50 asteen, niin kulkijalla pitäisi aina olla toveri
muassa. Taaskin hän hakkasi käsiään, mutta tuntoa hän ei saanut
niihin palaamaan. Äkkiä hän tempasi hampailla käsineet molemmista
käsistä ja otti tikkunipun kämmenien väliin. Käsivarsien lihakset
eivät olleet jäässä ja hän voi pitää tulitikkuja tiukasti kiinni.
Raapimalla nippua reiteensä, sai hän sen syttymään, 70 rikkitikkua
yhdellä kertaa! Pää syrjään käännettynä tukahduttavan rikinkatkun
välttämiseksi hän työnsi palavan nipun tuohen luokse. Siinä nippua
pidellessään hän tunsi jotain kädessään. Liha paloi. Hän tunsi
palaneen lihan käryä. Myöskin tunsi hän sen syvällä ruumiissaan ja
tämä tunne muuttui yhä yltyväksi tuskaksi. Mutta senkin hän kesti ja
piteli palavia tikkuja kömpelösti tuohipalan vierellä. Tuohi vain
ei tahtonut oikein syttyä, sillä hänen omat palavat kätensä olivat
tiellä, tikkujen liekki kohdistui suurimmaksi osaksi niihin.
Kun tuska lopulta muuttui ylivoimaiseksi, niin hän irroitti kätensä.
Palavat tikut putosivat sihisten lumeen, mutta tuohi paloi ja hän
ryhtyi asettelemaan kuivaa ruohoa sekä ohkaisia risuja liekkiin.
Mutta hän ei kyennyt niitä poimimaan valikoiden, sillä kaikkeen oli
hänen tartuttava molemmin käsin. Lahonneita puupalasia ja vihreätä
sammalta tuli mukana ja hän koetti parhaansa mukaan erotella ne pois
hampaineen. Hän vaali tulta niin huolellisesti kuin voi. Se merkitsi
elämää ja se ei saanut sammua. Veren paetessa ruumiin sisäosiin hän
alkoi vapista ja liikkeet muuttuivat entistäkin kömpelömmiksi. Suuri,
vihreä sammaltukko putosi suoraan alkavaan tuleen. Hän koetti nostaa
sen pois, mutta vapiseva käsi painui liian alas hajoittaen palavat
ruohot ja oksat. Uudelleen hän koetti koota ne, mutta niin tiukasti
kuin hän yrittelikin, oli vapiseminen häntä voimakkaampi ja tuli
hajosi auttamattomasti. Kustakin oksasta tupsahti savu ja tuli oli
sammunut. Nuotion laittaminen ei ollut onnistunut. Kun hän tylsänä
katseli ympärilleen, osuivat hänen silmänsä koiraan, joka istui
lumella häntä vastapäätä toisella puolen tulensijaa rauhattomasti
liikahdellen, hieman nostaen milloin toista, milloin toista
etukäpäläänsä, äänettömänä ja tarkkaavana katsellen isäntäänsä.
Koiran näkeminen herätti miehessä rajun ajatuksen. Hän muisti
kertomuksen miehestä, joka oli pelastunut tappamalla härän ja
ryömimällä sen sisäonteloon. Hänpä tappaa koiran ja työntää kätensä
sen lämpimiin sisuksiin, kunnes tunto niihin palaisi. Ja sitten
hän voisi laittaa uuden nuotion. Hän kutsui koiraa luokseen. Mutta
äänessä oli outo, pelokas sointu, joka saattoi koiran arkailemaan. Ei
milloinkaan ennen ollut koira kuullut miehen puhuvan siten. Kaikki
ei ollut, niinkuin piti, ja koiran luonnossa piilevä epäluuloisuus
varoitti sitä, se aavisti vaaraa. Vaaran laatua se ei tuntenut, mutta
mies tuntui siitä joka tapauksessa epäiltävältä. Miehen kutsuessa
se luimisti korviaan taaksepäin ja sen rauhattomasti nykivät
liikkeet muuttuivat kiihkeämmiksi. Mutta se ei tullut miehen luokse.
Nelinkontin tämä alkoi ryömiä koiraan päin. Tämä kummallinen asento
yhä lisäsi koiran epäluuloja ja miehen lähetessä se väistyi samaa
mukaa kauemmaksi.
Mies asettui istumaan lumelle ja koetti rauhoittua. Sitten hän veti
käsineet hampaiden avulla käsiinsä ja nousi pystyyn. Katsomalla
jalkoihinsa hänen piti vakuuttautua siitä, että hän todella seisoi,
sillä jalkojen paleltuneet tuntohermot eivät siitä mitään kertoneet.
Jo hänen pysty asentonsa oli omiaan haihduttamaan koiran epäluuloja,
ja kun hän sitten kutsui koiraa käskevästi piiskaäänellään, niin
koira totteli kuten tavallisesti ja tuli hänen luokseen. Sen päästyä
miehen ulottuville, tämä menetti malttinsa. Nopeasti hän koetti
tarttua koiraan kiinni ja hämmästyi kovasti, kun kourat eivät
kyenneet puristamaan, sormet olivat tunnottomat ja taipumattomat.
Hetkeksi oli hän unohtanut, että ne olivat jäässä ja että jäätyminen
yhä edistyi. Mutta kaikki kävi nopeasti, ja ennenkuin koira ehti
hypähtää, oli mies kiertänyt käsivartensa sen keskiruumiin ympäri.
Lumessa istuen hän piti kiinni murisevaa, vinkuvaa ja tempovaa koiraa.
Mutta siinä olikin kaikki. Muuta hän ei kyennyt tekemään. Hän
tajusi, että koiraa oli hänen mahdoton tappaa. Avuttomine käsineen
ei hän saanut esille veistään eikä kyennyt kuristamaan eläintä.
Hän päästi sen irti ja rajusti se hypähti pois häntä koipien
välissä ja yhä muristen. Neljänkymmenen jalan päähän se pysähtyi
tarkkaavasti seuraten miehen puuhia korvat vinossa taaksepäin. Mies
silmäili alaspäin varmistuakseen käsiensä paikasta ja huomasi, että
ne riippuivat käsivarsien päässä. Hänestä oli surkean huvittavaa
ajatella, että oli käytettävä silmiä saadakseen tietää, missä omat
kädet olivat. Uudelleen hän alkoi heilutella käsivarsiaan takoen
käsiä kupeisiinsa. Hän jatkoi sitä rajusti viisi minuuttia ja sai
verensä kiertämään siksi nopeasti, että väriseminen lakkasi. Mutta
tuntoa ei käsiin tullut. Ne muistuttivat käsivarsien päässä olevia
painavia lisäkkeitä.
Hämärä, ahdistava kuolemanpelko valtasi hänet yhä lisääntyen, kun
hän tajusi, ettei nyt ollut enää kysymys pelkästään sormien ja
varpaiden paleltumisesta tahi käsien ja jalkojen menettämisestä,
vaan nyt olivat kysymyksessä elämä ja kuolema, samalla kun hänen
mahdollisuutensa olivat hyvin vähäiset. Tämä ajatus saattoi hänet
kauhun valtaan, hän kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan jokea
ylöspäin pitkin vanhaa, himmeätä tienuraa. Koira seurasi perässä
miehen kintereillä. Tämä juoksi sokeasti, tarkoituksettomasti,
sellaisen pelon vallassa, jollaista hän ei ollut elämässään tuntenut.
Ponnistellessaan eteenpäin tarpoen lumessa häneen vähitellen palasi
takaisin tajunta, hän näki uudelleen joen rannat, vanhat puuruuhkat,
lehdettömät haavat ja taivaan. Juoksu oli tehnyt hänelle hyvää.
Vapiseminen oli kokonaan lakannut. Kentiespä jalat juostessa
sulaisivat ja joka tapauksessa hän pääsisi leirille poikien luokse,
jos hän vain jatkaisi juoksemista tarpeeksi kauan. Epäilemättä hän
menettäisi muutamia sormia ja varpaita ja osan kasvojaan, mutta
kun hän saapuisi perille, niin pojat pitäisivät hänestä huolta ja
pelastaisivat hänestä loput. Mutta samalla oli hän kuitenkin varma,
ettei hän milloinkaan saapuisi toisten poikien leiripaikalle. Sinne
oli liian pitkä matka, paleltuminen oli päässyt liian pitkälle ja
pian makaisi hän jäykkänä ja kylmänä. Hän koetti kuitenkin tunkea
tämän ajatuksen luotaan ja tukahduttaa sen. Joskus se kuitenkin aina
pujahti voimakkaasti esille, mutta hän koetti kiinnittää ajatuksensa
muihin asioihin.
Hänestä oli kummallista, että hän laisinkaan saattoi juosta, vaikka
jalat olivat niin jäätyneet, ettei hän ensinkään tuntenut niiden
koskettaessa maata. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän leijaillut
maan pinnan yläpuolella kokonaan irti siitä. Joskus maailmassa
hän oli nähnyt siivekkään Merkuriuksen kuvan ja hänen mieleensä
tuli ajatus, mahtoikohan Merkuriuksesta ilmassa liitäessään tuntua
samanlaiselta kuin hänestä nyt.
Hänen suunnitelmassaan juosta aina leirille saakka oli yksi heikko
kohta: häneltä puuttui siihen tarvittavat voimat ja kestävyys.
Vähänväliä hän kompasteli ja lopuksi lankesi, nousi pystyyn ja kaatui
uudelleen. Yrittäessään nousta uudelleen hän ei enää päässytkään. Hän
päätti levähtää istuen ja sitten hän jatkaisi matkaa vain kävellen.
Istuessaan ja hengityksen tasaantuessa hän huomasi, että hänen oli
aivan lämmin ja hyvä olla. Häntä ei värisyttänyt ja tuntui siltä,
kuin olisi hänen rintaansa ja ruumiiseensa valahtanut jotain hehkuvan
lämmintä. Ja kuitenkaan ei hänen nenässään ja poskissaan ollut
vähääkään tuntoa hänen niitä koskettaessaan. Juoksemalla hän ei voisi
saada niitä sulamaan, ei niitä eikä liioin käsiä ja jalkojakaan.
Sitten hänelle välähti mieleen, että hänen ruumiinsa jäätyneiden
osien täytyi laajeta. Hän koetti tukahduttaa tämän ajatuksen,
unohtaa sen, ajatella jotain muuta. Hän tiesi, minkä kauhuntunteen
se aiheuttaisi, ja kauhua hän pelkäsi etukäteen. Mutta ajatus kohosi
esiin yhä selvempänä ja voimakkaampana, kunnes hän näki mielessään
koko ruumiinsa jäätyneenä. Se oli liikaa ja toisen kerran hän karkasi
juoksuun. Kerran hän hiljensi juoksun kävelyksi, mutta ajatus
jäätymisen edistymisestä pakoitti hänet uudelleen juoksuun.
Ja koko ajan juoksi koira miehen kantapäillä. Kun hän toisen kerran
kaatui, niin se asettui istumaan häntä vastapäätä kiertäen hännän
etukäpälien ympärille ja tarkastaen miestä ihmettelevän, innokkaan
ja kehoittavan näköisenä. Koiran lämmin ja turvallinen olo ärsytti
häntä ja hän ärjyi ja kiroili koiralle, kunnes se nöyrän pyytävänä
painoi päänsä alas korvat supussa. Tällöin alkoi miestä uudelleen
värisyttää. Pakkasta vastaan käyty taistelu oli kääntymässä
tappioksi. Kylmyys hiipi joka puolelta hänen ruumiiseensa. Taaskin
hän yritti juosta, mutta jo sadan jalan päässä hän horjahti kaatuen
pitkin pituuttaan. Se oli viimeinen kauhunpuuska. Hengähdettyään
ja saatuaan takaisin malttinsa hän alkoi vakavasti ajatella, että
kuolema on otettava vastaan arvokkaasti. Eivät hänen ajatuksensa
kuitenkaan kulkeneet juuri tätä latua. Pääsisältönä niissä oli, että
hän oli esiintynyt narrimaisesti juostessaan tarkoituksettomasti kuin
päätön kana. Joka tapauksessa hän paleltuisi ja yhtä hyvin hän voisi
kuolla, niinkuin miehen sopii. Kun hän näin oli jälleen saavuttanut
mielenrauhan, alkoivat hänessä ilmaantua ensimmäiset nukuttamisen
merkit. Hyvä ajatus, hän mietti, vaipua unessa kuolemaan. Ei
paleltuminen sittenkään ole niin kamalaa, kuin yleensä luullaan. On
paljon kauheampiakin kuolemistapoja.
Hän kuvitteli mielessään, miten pojat löytäisivät hänen ruumiinsa
seuraavana päivänä. Äkkiä hän näki itsensä heidän joukossaan
kulkemassa tietä pitkin etsimässä omaa ruumistaan. Ja yhä toisten
mukana hän kääntyi tienmutkasta ja löysi ruumiinsa lumesta
makaamasta. Siinä seisoessaan hän tarkasteli itseään kuin vierasta.
Oli totisesti pakkanen, hän ajatteli. Kun hän pääsee takaisin
Yhdysvaltoihin, niin hän kertoo sikäläisille, mitä oikea pakkanen
on. Sitten kuva muuttui. Hän näki Sulphur Creekin kertojavanhuksen.
Kuva oli hyvin selvä, vanhus lämpöisessä ja mukavassa olossaan imien
piippuaan.
"Olitte oikeassa, vanhus, kyllä Te olitte oikeassa", mumisi mies
Sulphur Creekin kertojalle.
Sitten mies nukkui. Uni tuntui hänestä hyvin hyvältä, paremmalta kuin
milloinkaan ennen. Koira istui odotellen. Lyhyt päivä alkoi muuttua
pitkäksi, hitaasti synkkeneväksi hämäräksi. Tulenteosta ei ollut
merkkiäkään ja lisäksi ei koira muistanut nähneensä tällaista miestä,
joka istui lumessa laittamatta nuotiota. Hämärän pimetessä sai tulen
kaipaus eläimen valtaansa ja levottomasti nostellen etukäpäliään se
vingahti hiljaa heti senjälkeen painaen korvansa luimuun odottaen
miehen ärjäisevän. Mutta mies vain ei hiiskahtanutkaan. Lopulta
koira alkoi vinkua äänekkäästi. Sitten se ryömi aivan lähelle miestä
ja tunsi kuoleman läsnäolon. Koiran karvat nousivat pystyyn ja se
perääntyi. Vähän aikaa se viivähti vielä ulvoen tähdille, jotka
kirkkaasti tuikkivat pakkastaivaalla. Sitten se kääntyi lähtien
kulkemaan leiriä kohti, missä se tiesi löytävänsä toisia ruuanantajia
ja nuotionlaittajia.