Enää en paljoa muistele Stephen Mackayeta, vaikka minulla aikoinani
oli tapana käyttää hänen nimeään vannomisen vahvistukseksi.
Tunnustan, että niihin aikoihin rakastin häntä enemmän kuin omaa
veljeäni. Mutta jos nyt vielä joskus kohtaan Stephen Mackayen, niin
en ole vastuunalainen teoistani. Minä en jaksa sulattaa sitä, että
sellaisen miehen, jonka kanssa olin veljellisesti jakanut ruuan ja
vuodehuovat ja jonka kanssa yhdessä olimme ponnistelleet Chilcootin
solassa, pitikin menetellä niin, kuin hän teki. Pidin aina Stevea
rehtinä miehenä ja kelpo toverina, jonka luonteessa ei ollut
kostonhimon eikä ilkeämielisyyden hiventäkään. Mutta ikinäni en enää
luota ihmistuntemukseeni. Nähkääs, minä hoitelin sitä miestä, kun hän
makasi tyfoidikuumeessa, yhdessä näimme nälkää Stewartin latvoilla
ja hän pelasti henkeni Little Salmonilla. Ja nyt kaikkien yhdessä
elettyjen vuosien jälkeen en voi sanoa hänestä muuta, kuin että hän
on kehnoin mies, minkä ikinä olen tuntenut.
Lähdimme Klondikea kohti syksyllä 1897, jolloin kultakuume oli
kiihkeänä, mutta lähdimme siksi myöhään, ettemme ehtineet Chilcootin
yli ennen vesien jäätymistä. Puolitiessä saimme ottaa varustuksemme
selkäämme ja kun alkoi sadella lunta, koetimme hankkia koiria
vetämään tavaramme loppumatkan. Siten satuimme saamaan Merkin. Koirat
olivat silloin kalliita ja me saimme maksaa siitä satakymmenen
dollaria. Ja se _näytti_ kyllä hintansa arvoiselta. Sanoin näytti,
sillä se oli komeimpia koiria, mitä milloinkaan olen nähnyt. Sen
paino oli kuusikymmentä naulaa ja kaikesta päättäen se oli hyvä
rekikoira. Mutta rodusta oli mahdoton päästä selville. Se ei ollut
intiaanikoira, ei Mameluten eikä liioin Hudsonin koira. Se muistutti
niitä kaikkia eikä ainoatakaan täydelleen. Ja kaiken lisäksi oli
siinä myöskin hieman valkoisen miehen koiraa, sillä toisessa kyljessä
oli kellan-ruskean-punaisen-likaisen-valkealla pohjalla -- sen
värinen oli koiran turkki -- vesiastian pohjan suuruinen sysimusta
merkki. Juuri senvuoksi me nimitimme koiraa Merkiksi.
Ulkonäössä ei sillä ollut pienintäkään vikaa. Kun se oli hyvässä
kunnossa, näkyivät kuhmuiset lihakset joka paikasta. Enkä milloinkaan
ole nähnyt Alaskassa niin voimakkaan näköistä koiraa, en myöskään
niin älykkäältä näyttävää. Kun sitä silmäili, niin varmasti uskoi,
että se kykeni vetämään enemmän kuin kolme samanpainoista koiraa.
Kenties olisi se voinutkin, mutta minä vaan en sitä nähnyt. Ei äly
sitä siihen suuntaan ohjannut. Varastamisessa ja ruuan hankkimisessa
se oli mestari. Sillä oli sellainen vaisto, että se suorastaan
haistoi etukäteen, milloin olisi ollut käytävä käsiksi työhön, ja
silloin se yritti hiipiä syrjään. Ja päästyään irti, osasi se yhtä
taitavasti pysyäkin irti. Mutta kun se joutui työhön, niin olisi
sydämenne vuotanut verta nähdessänne, miten äly siitä täydelleen
hävisi ja jäljelle jäi vain kömpelö, hoippuva, tyhmä ja veltto rakki.
Joskus olen ajatellut, ettei se ollutkaan tyhmyyttä. Kentiespä
oli koira liian viisas tehdäkseen työtä, kuten jotkut tuntemani
miehet. Kentiespä se älykkyydessään veti meitä kaikkia nenästä.
Mahdollisesti se harkitsi kaiken ja arveli, että ottaen selkäsaunan
silloin tällöin ja tekemättä työtä oli paljoa mukavampaa kuin
tehdä aina työtä ja säästyä selkäsaunalta. Kyllä sillä koiralla
oli tarpeeksi älyä sellaisiin mietiskelyihin. Sanonpa teille,
että olen istunut ja katsonut sen silmiin, kunnes kylmät väreet
kulkivat pitkin selkäpiitäni ajatellessani sen silmistä kuvastuvaa
älykkäisyyttä. En osaa keksiä sopivia sanoja selittääkseni sitä.
Siihen eivät tyhjät sanat riitä. Näin sen, siinä kaikki. Joskus
tuntui minusta, että näin ihmisen sieluun, kun katsoin koiraa
silmiin. Ja se, mitä siellä näin, herätti omassa mielessäni
kaikenlaisia ajatuksia sielunvaelluksesta ja muusta sellaisesta. Ja
sanon teille, vaistomaisesti tunsin, että sen eläimen silmissä oli
jotain suurta. Sanoman ne sisälsivät, mutta minä en ollut tarpeeksi
suuri kyetäkseni sitä tajuamaan. Ja mitä se lienee ollutkaan
(tiedän, että puhun naurettavasti) -- mitä se lieneekään ollut, se
oli minua voimakkaampi. En voi antaa teille aavistustakaan siitä,
mitä eläimen silmissä näin. Ei se ollut valoa eikä se ollut väriä.
Jotain liikkuvaa se oli. Se liikkui poispäin, vaikka itse silmät
pysyivätkin aivan hievahtamatta. Ja luonnollisestikaan en minä
nähnyt sen liikkuvan. Tunsin vain vaistomaisesti, että se liikkui.
Se oli ilme -- juuri sitä se oli -- ja minä sain siitä vaikutelman.
Ei, samanlainen kuin pelkkä ilme se ei ollut. Siinä oli enemmän.
En tiedä, mitä se oli, mutta se herätti minussa sukulaisuuden
tunteen yhtä kaikki. Eipä siltä, ei se tunne ollut senttimentalinen.
Paremminkin se sukulaisuus merkitsi tasavertaisuutta. Enkä usko, että
se oli tietoista. Varmastikin oli se koiran puolelta tiedotonta. Kun
se kerran oli olemassa, niin se oli, ja minkä sille voi, että se
kuvastui näkösälle. Ei se kuvastunut, se _liikkui_. Tiedän puhuvani
roskaa, mutta jos te olisitte katselleet koiraa silmiin, kuten
minä tein, niin ymmärtäisitte. Steveen se oli tehnyt samanlaisen
vaikutuksen. Katsokaas, yritin kerran tappaa Merkin, eihän siitä
ollut mihinkään, mutta siinä yrityksessä kärsin tappion. Talutin sen
pensaikkoon. Hitaasti ja vastahakoisesti se tuli mukanani. Se tiesi,
mitä oli tekeillä. Sopivalle kohdalle pysähdyin, poljin jalallani
talutusnuoraa ja vedin esille ison Colt-revolverini. Ja koira istahti
rauhallisesti katsellen minua. Sanon teille, ei se rukoillut, se vain
katsoi. Ja sen silmissä näin liikkuvan, juuri niin, _liikkuvan_, niin
paljon käsittämätöntä. Todellisuudessa en nähnyt liikettä. Mielessäni
sen näin, sillä kuten jo äsken sanoin, minä luullakseni vain tunsin
sen. Ja sanonpa teille nyt sen suoraan: se oli minulle ylivoimaista.
Se olisi ollut samaa kuin tappaa mies, tietoinen, rohkea mies,
joka rauhallisesti katsoo asettanne ikäänkuin sanoakseen: "Ketä
pelottaa?" Ja lisäksi näytti silmien sisältämä sanoma olevan niin
lähellä, että minä nopean laukauksen asemesta pysähdyin nähdäkseni,
voisinko sen nyt tajuta. Tuossa se oli, aivan edessäni, vilahdellen
koiran silmissä. Ja sitten oli kaikki liian myöhäistä. Minua rupesi
pelottamaan. Koko ruumiini vapisi ja vatsassani tuntui nykäyksiä,
jotka; saattoivat minut merikipeäksi. Istuin vain ja katselin
koiraan, joka puolestaan katsoi minuun, kunnes luulin tulevani
hulluksi. Tahdotteko tietää, mitä tein? Heitin revolverin maahan ja
juoksin takaisin leiriin Jumalan pelko sydämessäni. Steve ivaili
minua. Mutta, nähkääs, viikkoa myöhemmin Steve vei Merkin metsään
samassa aikomuksessa. Steve palasi yksin, mutta vähän ajan kuluttua
Merkki tipsutteli takaisin, sekin.
Joka tapauksessa ei Merkki tahtonut tehdä työtä. Olimme maksaneet
siitä satakymmenen dollaria viimeisistä pennosistamme ja se ei
tahtonut tehdä työtä. Se ei tahtonut edes vetää vetohihnaa tiukalle.
Kun ensi kerran panimme sen valjaisiin, puheli Steve sille ja se
ikäänkuin vapisi, siinä kaikki. Ei yritystäkään vetämiseen. Koira
vain seisoi siinä tutisten kuin hyytelö. Steve kosketti sitä
piiskalla. Se vingahti, mutta ei hievahtanut. Toinen sivallus, hieman
lujempi. Se rupesi ulvomaan, tavallista, pitkäveteistä sudenulvontaa.
Silloin Steve raivostui ja antoi sille sivalluksen toisensa jälkeen,
ainakin puolisentusinaa, ja juoksujalkaa minä kiiruhdin teltalta.
Sanoin Stevelle, että hän kohteli eläintä raa'asti, ja silloin oli
meillä sananvaihto, ensimäinen, mitä meillä oli ollut. Hän heitti
piiskan lumeen ja poistui raivoissaan. Otin piiskan ja menin koiran
luokse. Merkki vapisi ja hytisi painautuen maahan, ennenkuin ehdin
piiskaa heilauttaakaan. Kun se sai ensimäisen sivallukseni, alkoi se
ulvoa ikäänkuin makkarakoneessa. Steve palasi ilkkuen minulle ja minä
pyysin anteeksi äskeiset sanani.
Mahdotonta oli saada Merkkiä tekemään mitään. Ja kaiken muun hyvän
lisäksi se oli pahin ahmatti koiraksi, mitä olen milloinkaan nähnyt.
Päälle päätteeksi se oli mitä taitavin varas. Sitä vastaan oli
mahdoton turvautua. Monen aamiaisen saimme syödä ilman silavaa, sillä
Merkki oli ennättänyt ennen meitä. Ja juuri sen koiran tähden me
olimme vähällä kuolla nälkään Stewartin latvoilla. Se älysi keinon
murtautua lihasäiliöömme, ja mitä se ei itse jaksanut syödä, sen
söivät valjakkomme muut koirat. Mutta puolueeton se oli. Se varasti
kaikilta. Väsymättä se oli aina liikkeessä tarkkaan nuuskien kaikki
paikat. Eikä viittä mailia lähempänä ollut ainoatakaan leiripaikkaa,
jota se ei olisi tarkastanut. Pahinta oli, että sen vierailulaskut
tuotiin aina meidän maksettaviksemme, mikä olikin varsin oikein,
sillä se oli maan tapa. Mutta raskasta se meille oli etenkin
ensimäisenä Chilcootin luona viettämänämme talvena saadessamme maksaa
kokonaisia kinkkuja ja silavakylkiä, joita emme olleet syöneet emmekä
edes nähneet. Tapella se osasi myöskin, se koira. Kaikkea muuta se
osasi tehdä paitsi työtä. Milloinkaan se ei vetänyt naulaakaan, mutta
se oli koko valjakon pomo. Ja kyllä se osasi pitää toiset koirat
kurissa. Se käyttäytyi kuin öykkäri tyrmistyttäen toiset koirat ja
aina oli niistä jollakin tuoreet muistot Merkin hampaista. Mutta
ei se ollut pelkkä öykkäri. Se ei pelännyt ainoatakaan neljällä
jalalla kulkevaa oliota. Ja olen nähnyt sen yksin menevän vieraaseen
valjakkoon pelkästään tappelemaan ilman pienintäkään syytä. Kerroinko
jo, että se osasi syödä. Kerran tapasin sen syömästä piiskaa. Se on
ihan totta. Siimasta se oli aloittanut ja minun saapuessani oli se
päässyt kädensijaan asti, joka parhaillaan oli menossa.
Mutta komean näköinen se oli. Ensimäisen viikon lopulla me myimme sen
seitsemästäkymmenestäviidestä dollarista ratsastavalle poliisille.
Heillä oli kokeneita koiranajajia ja tiesimme, että kun Merkki
olisi kulkenut kuudensadan mailin matkan Dawsoniin, niin olisi se
hyvä ajokoira. Sanoin, että _tiesimme_, sillä silloin olimme vasta
äskettäin tutustuneet Merkkiin. Vähää myöhemmin emme olleet niin
ajattelemattomia, että olisimme tienneet mitään mistään, mikä sitä
koski. Viikkoa myöhemmin heräsimme varhain aamulla kimakimpaan
koiratappeluun, mitä ikinä olimme kuulleet. Merkki oli palannut
takaisin ja oli parhaillaan opettamassa kuria valjakollemme. Sinä
aamuna oli aamiaisemme alakuloinen, sen sanon. Mutta kahta tuntia
myöhemmin mielialamme kirkastui, kun myimme Merkin viralliselle
kuriirille, joka oli matkalla Dawsoniin kuljettaen hallituksen
viestejä. Sillä kertaa Merkki viipyi vain kolme päivää, ja kuten
tavallisesti, juhli tuloaan panemalla toimeen kunnon metelin.
Kun olimme saaneet omat varustuksemme solan yli, vietimme talven ja
kevään kuljettaen toisten tavaroita ja ansaitsimme hyvin. Myöskin
Merkki tuotti meille rahaa. Kun olimme myyneet sen yhden kerran,
myimme sen myös kaksikymmentä kertaa. Aina se palasi eikä kukaan
vaatinut meiltä rahojaan takaisin. Emme me tahtoneet Merkistä
rahaa. Olisimme maksaneet sievoisen summan, jos kuka hyvänsä olisi
sen meiltä ottanut. Meidän oli päästävä siitä eroon ja lahjoittaa
emme sitä voineet, sillä se olisi herättänyt epäilyksiä. Mutta
siksi komea sillä oli ulkomuoto, että sen myyminen ei milloinkaan
tuottanut vaikeuksia. "Tottumaton", sanoimme me vain ja siitä
maksettiin tavanmukainen hinta. Myimme sen niinkin halvasta kuin
kahdestakymmenestäviidestä dollarista ja kerran saimme siitä
sataviisikymmentä. Sillä kertaa toi ostaja omassa persoonassaan
Merkin takaisin. Hän ei suostunut ottamaan takaisin rahoja, mutta
tapa, millä hän meitä soimasi, oli peloittavan kunnioitustaherättävä.
Hän sanoi pitävänsä hintaa halpana siitä, että hän sai sanoa meille,
mitä hän meistä ajatteli. Ja me tunsimme mielessämme, että hänellä
oli oikeus puolellaan emmekä vähääkään sanoneet hänelle vastaan.
Mutta en vielä tähän päivään asti ole saanut takaisin samanlaista
omanarvontuntoa, kuin mitä tunsin, ennenkuin mies minut häpäisi.
Jäiden lähdettyä nostimme tavaramme Lake Bennettin malliseen
veneeseen ja lähdimme kohti Dawsonia. Meillä oli hyvä koiravaljakko
ja luonnollisesti sijoitimme sen tavaroittemme päälle. Merkki oli
mukana, siitä oli mahdoton päästä eroon. Ja toistakymmentä kertaa se
ensimäisenä päivänä työnsi jonkun koiran tappelussa veneestä veteen.
Siellä oli ahtaat paikat ja se ei näyttänyt pitävän tungoksesta.
"Avarat tilat tuo koira tarvitsee", sanoi Steve seuraavana päivänä.
"Jätetään se maihin."
Niin teimme ja laskimme veneen Caricon Crossingin luona likelle
rantaa ja kehoitimme sitä hyppäämään. Kaksi muuta koiraa, hyvää
koiraa, hyppäsi sen mukaan ja meiltä meni kaksi kokonaista päivää
niitä etsiessämme. Milloinkaan emme enää niitä kumpaakaan nähneet,
mutta siksi suuri oli Merkin menosta johtunut helpotuksentunne,
että pidimme hintaa halpana, samoinkuin se mies, joka menetti
sataviisikymmentä dollaria. Ensimäistä kertaa moniin kuukausiin Steve
ja minä nauroimme vihellellen ja naureskellen. Olimme iloisia kuin
pääskyset. Synkät päivät oli sivuutettu. Painajainen oli väistynyt.
Merkki oli mennyt.
Kolme viikkoa senjälkeen seisoimme Steve ja minä joen rannalla
Dawsonissa. Pieni Lake Bennettiltä saapuva laiva lähestyi juuri
rantaa. Äkkiä näin Steven hypähtävän ja kuulin hänen sanovan
jotain varsin rumaa, joka ei ollut hänen tapaistaan. Rupesin
tarkastelemaan laivaa ja siinäpä se! Laivan keulassa istui Merkki
karvat pystyssä. Heti livahdimme me tiehemme kuin kaksi piestyä
kylänrakkia tahi oikeudenkättä lymyilevää pahantekijää. Niin arveli
poliisiluutnanttikin, joka näki meidän luikkivan tiehemme. Hän
epäili, että laivassa saapui meitä etsiviä lainvalvojia. Laivan
tuloa hän ei jäänyt odottamaan, vaan seurasi perässämme ja pidätti
meidät kapakan nurkassa. Meillä oli varsin hupaista selitellessämme,
sillä me emme suostuneet lähtemään takaisin laivalle, missä olisimme
tavanneet Merkin. Lopuksi hän jätti meidät toisen poliisimiehen
vartioitaviksi ja meni itse laivalle. Hänestä selviydyttyämme
menimme majallemme. Sinne saapuessamme istui Merkki ovella meitä
odottelemassa. Mistä ihmeestä se tiesi meidän asuvan siellä? Sinä
kesänä oli Dawsonissa väkeä neljäkymmentätuhatta henkeä ja miten
totta tosiaan se osasi löytää juuri meidän majamme? Mistä se saattoi
ensiksikin tietää, että me olimme Dawsonissa? Sen jätän teidän
pohdittavaksenne. Mutta älkää unohtako, mitä olen kertonut sen älystä
ja siitä ihmeellisestä kuolemattomuuden vaikutelmasta, joka minussa
syntyi katsoessani sen silmiin.
Nyt oli mahdotonta koettaakaan päästä siitä enää eroon. Dawsonissa
oli liian paljon sellaisia miehiä, jotka olivat ostaneet sen
Chilcootilla, ja puhe siitä levisi nopeasti. Useita kertoja
panimme sen Yukonia alaspäin lähtevään laivaan. Mutta seuraavalla
laiturilla se hyppäsi maihin ja juoksi rantaa myöten takaisin.
Emme saaneet sitä myydyksi, emme voineet sitä tappaa (kumpikin
olimme koettaneet) eikä kukaan muukaan kyennyt sitä tappamaan. Se
koira oli noiduttu. Kerrankin näin sen pääkadulla käyvän tappeluun
vastassaan viisikymmentä koiraa. Ja kun koirat erotettiin, oli se
vahingoittumattomana jaloillaan, kun taas sen vastassa olleista
koirista kaksi makasi kuolleena.
Näin sen majuri Dinwiddien keittiöstä varastavan niin raskaan
hirvenlihakimpaleen, että koira töintuskin pääsi karkuun nopeammin
kuin sitä kirves kädessä ajava rva Dimwiddien intiaanikeittäjätär.
Kun koira intiaaninaisen luovuttua takaa-ajosta pääsi mäelle,
tyhjensi majuri Dinwiddie sitä kohti kertaakaan osaamatta. Sitten
saapui poliisi paikalle ja pidätti majurin ampuma-aseen käyttämisestä
kaupungin sisällä. Majuri Dinwiddie maksoi sakkonsa, kun taas Steve
ja minä maksoimme hirvenlihasta dollarin naulalta luineen päivineen.
Sen oli hänkin siitä maksanut. Liha oli sinä vuonna kallista.
Kerron vain sen, mitä näin omin silmin. Ja kerron teille vieläkin
yhden tapauksen. Näin Merkin putoavan avantoon. Jää oli kolme ja
puoli jalkaa paksua ja virta vei koiran mukanaan kuin oljenkorren.
Kolmesataa askelta alempana oli sairaalan suuri vesiavanto.
Merkki ryömi esille avannosta, nuoli pois veden, pureskeli irti
varpaiden väliin muodostuneen jään, juoksi joen rannalle ja antoi
kultakomissionäärin isolle newfoundlantilaiselle selkään.
Vuoden 1898 lopulla sauvoimme Yukonia ylöspäin viimeisillä avovesillä
pyrkien Stewart-joelle. Otimme mukaamme kaikki koirat paitsi Merkin.
Olimme mielestämme elättäneet sitä jo tarpeeksi kauan. Me olimme
saaneet uhrata sen tähden enemmän aikaa, vaivaa, rahaa ja ruokaa,
kuin mitä olimme saaneet käydessämme sillä kauppaa Chilcootilla
-- erittäinkin ruokaa. Niinpä sidoimmekin sen kiinni majaamme ja
lähdimme. Ensimäisenä yönä leiriydyimme Indian-joen suulle ja
ilvehdimme keskenämme, että olimmepa lopulta päässeet Merkistä. Steve
puheli leikkisin sanasutkauksin ja minä nauroin leveästi huovilla
istuessani, kun pyörremyrsky saapui leirillemme. Hiukset nousivat
meiltä pystyyn katsellessamme, miten Merkki iski kiinni koiriimme ja
näytti niille, mitä kuuluu ja kuka käski. Miten se oli voinut päästä
irti? Sen saatte te selittää. Minulla ei siitä ole aavistustakaan.
Ja miten se oli päässyt Klondike-joen yli? Siinä toinen kysymys. Ja
mistä oli se saattanut tietää meidän lähteneen Yukonia ylöspäin?
Nähkääs, mehän kuljimme vesitse eikä se ollut voinut haistaa
jälkiämme. Steve ja minä aloimme tulla taikauskoisiksi. Koira alkoi
käydä hermoillemme ja näin meidän kesken sanoen me sitä hieman
pelkäsimme.
Vedet jäätyivät meidän ollessamme Henderson Creekin suulla. Siellä
me myimme Merkin kahdesta jauhosäkistä White Riveriä ylöspäin
lähtevälle kuparinetsintäretkikunnalle. Koko se retkikunta on
tuhoutunut. Ei jälkeäkään ole milloinkaan löydetty, ei miehistä,
ei koirista eikä re'istä. Kaikki katosi jäljettömiin ja seutu sai
yhden selvittämättömän tapahtuman lisää. Steve ja minä ponnistelimme
ylöspäin Stewartia ja kuusi viikkoa myöhemmin ryömi Merkki leiriimme.
Siitä ei ollut jäljellä muuta kuin luuranko ja hädintuskin se kykeni
kulkemaan, mutta yhtä kaikki se tuli. Ja sen minä tahtoisin tietää,
kuka sille kertoi, että me lähdimme Stewartia pitkin? Olisimmehan
saattaneet lähteä tuhanteen muuhun paikkaan. Mistä se tiesi? Sanokaa
te se minulle, niin minä sanon sitten teille.
Siitä oli mahdoton päästä eroon. Maygossa se aloitti tappelun
erään intiaanin koiran kanssa. Tämän omistaja koetti iskeä Merkkiä
kirveellä, mutta löi harhaan ja tappoi oman koiransa. Puhukaa sitten
taikuudesta ja kuulien kääntämisestä sivulle. Minä puolestani pidän
paljon vaikeampana kääntää kirves syrjään, kun kirveen varresta
pitelee vahvarakenteinen intiaani. Ja sen näin minä omin silmin. Ei
se intiaani aikonut tappaa omaa koiraansa. Siinä teille uusi pulma
selvitettävänä.
Kerroin teille, miten Merkki murtautui lihavarastoomme. Siitä oli
vähällä koitua meille kuolema. Siellä ei ollut riistaa saatavissa
ja liha oli ainoa ruokamme. Hirvet olivat edenneet satojen mailien
päähän ja intiaanit niiden mukana. Siinä sitä oltiin. Kevät teki
tuloaan ja odottelimme jäiden lähtöä. Hoikiksi kävimme, ennenkuin
päätimme ryhtyä koiriin käsiksi ja Merkin päätimme syödä ensiksi.
Arvatkaapa, mitä se koira teki? Se luikki tiehensä. Mistä se saattoi
tietää, että olimme päättäneet syödä sen. Pidimme öisin vahtia, mutta
se ei palannut ja meidän täytyi syödä toiset koiramme. Söimme koko
valjakon.
Ja jatko sitten. Te tiedätte, minkälaista jäidenlähtö on suuressa
joessa. Biljooneja tonneja jäitä vyöryy jokea alas ryskyen ja
kohisten kuin tuhannet myllyt. Ja kun Stewartista silloin jäät
lähtivät, näimme Merkin keskellä pahinta räiskettä. Se oli yrittänyt
joen poikki ja jäät olivat temmanneet sen mukaansa. Kiljuen ja
huutaen juoksentelimme rannalla, viskellen hattujamme ilmaan ja
silloin tällöin syleillen toisiamme. Olimme hulluina ilosta,
sillä nyt oli Merkin tuho varma. Sillä ei ollut miljoonasosan
mahdollisuutta pelastua. Ei, sellaista mahdollisuutta ei ollut
ensinkään. Jäidenlähdön jälkeen lähdimme veneellämme soutamaan
Stewartia ja Yukonia myöten Dawsoniin. Viikoksi pysähdyimme
ruokkimaan nälkiytyneitä ruumiitamme Henderson Creekin suussa
oleville majoille. Ja kun sitten saavuimme rantaan Dawsonissa, niin
Merkki istui rannalla odottamassa korvat suipossa, häntä heiluen,
huulet ystävällisesti irvessä, toivottaen meidät sydämellisesti
tervetulleiksi. Miten oli se selviytynyt jäistä? Miten se tiesi, että
me saapuisimme Dawsoniin ja juuri sillä hetkellä tuli rannalle meitä
odottamaan?
Mitä enemmän ajattelen Merkkiä, sitä varmemmaksi tulee minussa
vakaumus, että tässä maailmassa on sellaista, mitä tiede ei kykene
selittämään. Tieteelliseltä pohjalta on Merkkiä mahdoton ymmärtää.
Siinä on luonnonihmettä, mystillisyyttä tahi jotain sentapaista
ja hieman teosofiaa seassa. Klondike on hyvä maa. Saattaisin olla
siellä vieläkin ja kenties miljoonien omistaja, jollei Merkkiä
olisi ollut. Se rasitti hermojani. Kaksi vuotta kestin, mutta
sitten voimani loppuivat. Kesällä 1899 lähdin. En sanonut Stevelle
mitään. Yksinkertaisesti luikin tieheni. Mutta asiat järjestin
kaikki kuntoon. Jätin Stevelle kirjeen sekä paketin selittäen,
mitä hänen piti sen sisällöllä tehdä. Merkki oli kuluttanut minut
pelkäksi luuksi ja nahaksi. Hermostoni oli niin piloilla, että
monasti hypähdin ja katselin ympärilleni, vaikkei ketään ollut
äänenkantamilla. Mutta hämmästyttävän nopeasti pääsin entiselleni.
San Franciskoon saapuessani olin saanut kaksikymmentä naulaa entistä
painoani takaisin, ja Oaklandiin vievälle lautalle tullessani olin
täysin ennallani, niin että oma vaimonikin turhaan tarkasteli, olinko
muka muuttunut.
Steve kirjoitti minulle kerran ja hän tuntui olevan harmissaan.
Häneen oli jonkunverran koskenut, kun jätin hänet Merkin pariin.
Myöskin kertoi hän käyttäneensä jättämäni paketin sisällön
määräysteni mukaan. Nyt ei hänellä muka ollut mitään tekemistä.
Vuosi kului. Olin entisessä toimessani ja minua onnisti kaikin
puolin hyvin. Sitten saapui Steve. Hän ei käynyt minua katsomassa.
Näin hänen nimensä laivan matkustajaluettelossa ja ihmettelin, kun
hän ei tullut. Mutta kauan ei minun tarvinnut ihmetellä. Kun eräänä
aamuna heräsin, näin ovenpieleen köytetyn Merkin pitävän maitokuskia
loitolla. Juuri sinä aamuna oli Steve, kuten perästäpäin kuulin,
lähtenyt pohjoiseen Seattlea kohti. Sen jälkeen en enää lihonut.
Vaimoni ostatti minulla Merkille kaulanauhan ja ketjut. Ennenkuin
tunti oli kulunut, se osoitti kiitollisuuttaan tappamalla vaimoni
persialaisen kissan. Merkistä on mahdoton päästä eroon. Se on luonani
kuolemaani asti, sillä se ei varmastikaan kuole. Ruokahaluni ei enää
ole niin hyvä kuin ennen sen saapumista ja vaimoni sanoo, että näytän
kiusaantuneelta. Eilen illalla pääsi Merkki Mr. Harveyn, lähimmän
naapurini, kanatarhaan ja tappoi häneltä yhdeksäntoista mielitipoa.
Minun on ne maksettava. Tien vastaisella puolella olevat naapurini
riitelivät vaimoni kanssa ja sitten muuttivat pois. Merkki oli
syypää. Ja sentähden olen suuttunut Stephen Mackayeen. Minulla ei
ollut aavistustakaan, että hän oli niin halpamainen.