Kasarmissa tutkittiin hengenrikoksesta syytettyä miestä. Hän oli
vanha, alkuasukas, kotoisin Whitefish Riveriltä, joka yhtyy Yukoniin
Le Barge-järven alapuolella. Koko Dawson oli kuohuksissa tapauksen
johdosta, samoin Yukonin varrella asuvat tuhannen mailin alueella
jokea ylös ja alas. Maat ja meret ryöstävillä anglosakseilla on ollut
tapana lukea lakia vallottamilleen kansoille. Usein tämä laki on
ankara, mutta Imberin jutussa se aivan ilmeisesti oli riittämätön ja
lempeä. Matemaattisesti asiaa ajatellen ei hänelle olisi voitukaan
määrätä oikeudenmukaista tuomiota, jo ennakolta oltiin selvillä, mikä
rangaistus tulisi olemaan! siitä ei ollut epäilystäkään; mutta vaikka
se oli kuolema, Imberillä oli vain yksi elämä, kun hänen olisi tullut
sovittaa kymmeniä.
Hänen kätensä olivat tosiaankin tahratut niin monen verellä, ettei
hänen tekemiään murhia voitu tarkalleen laskeakaan. Levähtäessään
taivallusmatkoillaan tahi tulipesän ääressä loikoillessaan tekivät
miehet piippua poltellen summittaislaskelmia siitä, montako oli
saanut surmansa hänen kättensä kautta. Nämä onnettomat murhatut
olivat olleet valkoisia miehiä, valkoisia kaikki järjestään.
Heidät oli surmattu yksitellen, parittain ja joukoittain. Niin
tarkoituksettomilta ja mielivaltaisilta olivat nämä murhat tuntuneet,
että ne olivat olleet kauan arvotuksena ratsupoliisikunnalle
jo kapteenien aikana ja myöhemminkin, kun maa täytti siihen
kohdistetut toiveet ja kuvernööri tuli Kanadasta perimään maksun sen
hyvinvoinnista.
Mutta vieläkin salaperäisempi oli Imberin tulo Dawsoniin tunnustamaan
tekonsa. Se tapahtui loppukeväästä, kun Yukon raivoissaan kiehui ja
möyrysi jääpeitteensä alla. Vanha intiaani kiipesi vaivaloisesti
jokitieltä ylös jyrkkää rinnettä ja seisoi tuijottaen pääkadulle.
Miehet, jotka olivat nähneet hänen tulonsa, olivat panneet
merkille, että hän oli heikko ja raihnas ja että hän horjuen
käveli lähellä olevalle hirsikoolle ja istuutui. Hän istui siinä
koko päivän tuijottaen suoraan eteensä valkoisiin miehiin, jotka
keskeytymättömänä virtana vyöryivät ohitse. Monen pää kääntyi
uteliaana sivulle kohdatakseen hänen katseensa, ja monta kysymystä
tehtiin vanhan, omituisen siwashin suhteen. Lukemattomat miehet
muistelivat jälkeenpäin, miten hänen ainutlaatuinen ulkomuotonsa oli
hämmästyttänyt heitä, ja he aina sittemmin kerskasivat siitä, että he
niin nopeasti saattoivat huomata sen, mikä oli epätavallista.
Mutta Dickensenistä, Pikku-Dickensenistä, sattui tulemaan tapauksen
sankari. Pikku-Dickensen oli tullut maahan mukanaan suuret haaveet
ja taskullinen rahaa, mutta rahojen keralla häipyivät haaveetkin, ja
ansaitakseen Valtoihin paluun hinnan hän oli ryhtynyt kirjanpitäjäksi
Holbrook & Masonin välitysliikkeeseen. Vastapäätä Holbrook & Masonin
konttoria oli hirsiruuhka, jolla Imber istui. Dickensen katsahti ulos
ikkunasta aamiaiselle mennessään; kun hän tuli takaisin, katsahti hän
taasen ulos, ja vanha siwash oli yhä paikoillaan.
Dickensen vilkaisi vähänväliä ulos ja myöhemmin hänkin ylpeili
nopeasta huomiokyvystään. Hän oli romantillisuuteen taipuva pikku
mies ja hän vertasi liikkumatonta vanhaa pakanaa siwash-heimon
suojelushenkeen, joka tyynenä tuijotti maahan hyökkäävien
saksilaisten joukkoihin. Tunnit kuluivat, mutta Imber ei muuttanut
asentoaan, ei liikuttanut lihastakaan. Dickensenin mieleen juolahti
eräs mies, joka oli istunut reessä vilkasliikkeisellä valtakadulla.
Ohikulkijat olivat otaksuneet miehen lepäävän, mutta myöhemmin, kun
joku oli koskettanut häntä, he huomasivat hänen olevan jäykän ja
kylmän. Hän oli paleltunut kuoliaaksi keskellä eloisaa katua. Jotta
hänet olisi voitu suoristaa kirstuun, oli heidän täytynyt sulatella
häntä tulen ääressä. Dickenseniä puistatti muistellessaan.
Myöhemmin Dickensen meni ulos käytävälle polttelemaan sikaaria
ja vilvottelemaan; hetkisen kuluttua Emily Travis osui paikalle.
Emily Travis oli harvinaisen siro ja hienopiirteinen ja, olipa hän
Lontoossa tahi Klondike'issa, hän pukeutui, niinkuin miljoonia
omistavan kaivosinsinöörin tyttären soveltuikin. Pikku-Dickensen
asetti sikarinsa sopivalle ikkunalaudalle, josta hän saattoi sen
jälleen mukavasti löytää, ja nosti hattuaan.
He rupattelivat kymmenisen minuuttia, kun Emily Travis katsoessaan
yli Dickensenin olan äkkiä huudahti pelästyneenä. Dickensen kääntyi
nähdäkseen ja pelästyi myöskin. Imber oli tullut yli kadun ja seisoi
heidän takanaan raihnaisen ja nälkiintyneen varjon tapaisena, katse
naulattuna tyttöön.
"Mitä tahdotte?" Pikku-Dickensen kysyi väristen rohkeudesta.
Imber naurahti ja astui Emily Travisin luo. Hän tarkasteli tyttöä
terävästi ja huolellisesti - joka-ainoata neliötuumaa hänessä.
Erikoisesti näytti häntä huvittavan tämän silkinhienot, ruskeat
hiukset ja poskien pehmeä, monivivahteinen väri, joka oli kuin
perhosen siiven untuvainen loisto. Imber käyskeli hänen ympärillään
silmissään sama arvostelun ilme kuin miehellä, joka tutkii hevosen
ruumiinmuotoa tahi veneen rakennustapaa. Siinä hänen kävellessään
osui tytön vaaleanpunerva korvannipukka hänen silmäinsä ja länteen
laskevan auringon väliin, ja hän pysähtyi katsomaan tarkemmin sen
ruusunhohteista läpikuultavuutta. Sitten tuli jälleen kasvojen vuoro.
Imber katsoi kauan tarkasti hänen sinisiin silmiinsä. Hän naurahti
ja tarttui tytön hauislihakseen. Toisella kädellään hän kohotti
kyynärvartta ja siten koukisti käsivarren. Pettymys ja ihmettely
kuvastuivat hänen kasvoistaan, ja hän hellitti käden päästäen
halveksuvan äänen. Sitten hän mutisi jotakin kurkkuäänellä, käänsi
selkänsä tyttöön päin ja ryhtyi puhumaan Dickensenille.
Dickensen ei ymmärtänyt hänen puhettaan, ja Emily Travis nauroi.
Imber kääntyi milloin toisen, milloin toisen puoleen, otsa rypyssä,
mutta molemmat ravistivat päätänsä. Hän oli jo aikeissa lähteä, kun
Emily Travis huusi:
"Oh, Jimmy! Tule!"
Jimmy tuli kadun toiselta puolelta. Hän oli suuri, roteva intiaani,
joka oli puettu yleiseksi käyneeseen valkoisen miehen tapaan,
päässään El Dorado-kuninkaan _sombrero_. Hän puhui Imberin kanssa
päästäen katkonaisia, tunkevia kurkkuääniä. Jimmy oli kotoisin
Sitkasta ja vain auttavasti taisi sisämaanmurteita.
"Hän Whitefish-mies", sanoi Jimmy Emily Travisille. "En osaa puhua
paljon. Tahtoo nähdä valkoinen päämies."
"Kuvernööriä", ehätti Dickensen.
Jimmy puhui edelleen Whitefish-miehen kanssa ja synkistyi ja joutui
hämmästyksiin.
"Luulen, hän tahtoo kapteeni Alexander," selitti Jimmy. "Hän sanoo
tappanut valkoinen mies, valkoinen nainen, valkoinen poika, paljon
tappanut valkoisia. Hän tahtoo kuolla."
"Luullakseni heikkomielinen," arveli Dickensen.
"Mikä se on?" kysyi Jimmy.
Dickensen osotti kuvannollisesti päätään ja teki sormellaan
kierreliikkeen.
"Voi olla, voi olla," myönteli Jimmy kääntyen lmberiin, joka yhä
vaati nähdä valkoisten päämiestä.
Paikalle sattui tulemaan ratsupoliisi, (joka Klondike'issa ei
kylläkään liikkunut ratsain) ja kuuli Imberin toistavan pyyntönsä.
Poliisi oli komea nuorukainen, leveäharteinen, leveärintainen,
jalat sopusuhtaiset ja hajallaan. Vaikka Imber oli kookas, oli
tämä puolta päätä häntä pitempi. Silmät olivat kylmät, harmaat ja
vakavat, ja hänen käytöksessään saattoi havaita rodun ja mainehikkaan
menneisyyden aiheuttamaa luottamusta voimaan. Hänen komeata
miehekkyyttään vain lisäsi aito poikamaisuus -- poikahan hän vielä
olikin --, ja hänen sileä poskensa punastui yhtä herkästi kuin
konsanaan nuoren neidon.
Imberin huomio kiintyi heti häneen. Hänen silmänsä salamoivat,
kun hän huomasi miekaniskusta aiheutuneen arven hänen poskellaan.
Hyväillen kuihtuneella kädellään nuorukaisen jalan paisuvia
lihaksia löi hän nystysillään tämän leveätä rintaa ja puristeli
ja paineli paksua lihaspeitettä, joka oli kuin panssari hänen
hartioillaan. Joukkoa olivat lisänneet uteliaat ohikulkijat -- rehdit
kullankaivajat, vuori- ja rajaseutujen miehet, pitkäjalkaisten ja
leveäharteisten rotujen pojat. Imber katseli vuoroonsa kutakin ja
puheli sitten ääneensä Whitefish-kielellä.
"Mitä hän sanoi?" Dickensen uteli.
"Hän sanoo, he kaikki ovat samoja miehiä kuin tuo poliisi," tulkitsi
Jimmy.
Pikku Dickensen oli pienikasvuinen ja neiti Travisin vuoksi häntä
harmitti, että oli tullut kysyneeksi.
Poliisikin tuntui olevan hämillään hänen puolestaan ja ryhtyi
selvittämään asiaa. "Luulen, että hänen puheessaan on joku määrä
tottakin. Vien hänet kapteenin luo tutkittavaksi. Käske hänen tulla
mukanani, Jimmy."
Jimmy taasen päästi muutamia katkonaisia kurkkuäänteitä, ja Imber
murahti ja näytti tyytyväiseltä.
"Mutta kysy häneltä, Jimmy, mitä hän sanoi ja tarkotti tarttuessaan
käsivarteeni."
Emily Travis teki tämän kysymyksen. Jimmy käänsi sen ja sai
vastauksen.
"Hän sanoo, te ette pelkää," Jimmy selitti.
Emily Travis hymyili tyytyväisenä.
"Hän sanoo, te ette _skookum_, ei vahva, kovin pehmeä kuin pieni
lapsi. Hän voisi käsillä musertaa teidät palasiksi. Hänestä
omituista, kovin merkillistä, kun te voitte olla niin suurten, niin
vahvojen miesten äiti kuin tuo poliisi."
Emily Travis ei kääntänyt katsettaan eikä hämmentynyt, vaikka hänen
poskilleen kohosi tulipunainen väri. Pikku Dickensen punastui ja
joutui vallan hämilleen. Poikamaisen poliisinkin posket loistivat
punaisina.
"Tulkaa," virkkoi hän lyhyesti ja raivasi hartioillaan tien joukon
lävitse.
Siten Imber joutui kasarmiin, jossa hän teki vapaaehtoisesti
täydellisen tunnustuksen ja jonka alueelta hän ei enää milloinkaan
astunut ulos.
Imber näytti sangen rasittuneelta. Toivottomuuden ja iän aiheuttama
väsymys kuvastui hänen kasvoistaan. Hänen hartiansa riippuivat
masentuneina, ja hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Hänen tukkansa
oli alkuaan ollut valkoinen, mutta aurinko ja säät olivat polttaneet
ja kuluttaneet sen niin, että se valui alas velttona, elottomana ja
värittömänä. Häntä ei vähintäkään liikuttanut se, mitä ympärillä
tapahtui. Oikeussali oli ääriään myöten täynnä kullankaivajia ja
taivaltajia. Heidän matala äänensorinansa oli uhkaava, se sointui
Imberistä kuin merenkuohu taittuessaan kumisten rannan onkaloihin.
Hän istui lähellä ikkunaa, ja hänen ilmeettömät silmänsä kohdistuivat
silloin tällöin kolkkoon näkyyn, joka tarjoutui ulkona. Taivas
oli pilvien peitossa sateen valuessa harmaana usvana. Yukon oli
tulvillaan. Jää oli mennyt menojaan, ja joki nousi kaupungin kaduille
saakka. Edestakaisin pääkatua liikkui kanootteja ja sauvottavia
veneitä kuljettaen ihmisiä, joiden aika ei riittänyt lepoon. Usein
hän näki näiden veneiden kääntyvän pääkadulta tulvan peittämälle,
neliönmuotoiselle alueelle, joka oli kasarmin paraatikenttänä.
Toisinaan ne katosivat aivan hänen alapuolelleen, ja hän kuuli
niiden kolhiutuvan seinähirsiä vasten, niiden käyttäjäin kiivetessä
sisään ikkunasta. Sitten kuului miten vesi roiskui miesten jaloissa
heidän kahlatessaan alemmissa huoneissa ja portaissa. Sen jälkeen he
ilmestyivät ovelle hattu kädessä, vedenpitävät saappaat valuvina, ja
liittyivät odottajain joukkoon.
Samalla kun he keskittivät katseensa Imberiin nauttien säälimättä
jo edeltäkäsin rangaistuksesta, jonka hän oli kärsivä, hän
puolestaan katseli heitä vaipuen aatoksiin. Hän mietti tapojaan ja
heidän lakiaan, joka ei milloinkaan levännyt, vaan kulki eteenpäin
lakkaamatta, hyvinä aikoina ja huonoina, tulvan noustessa ja nälän
vallitessa, sekasorron, kauhun ja kuoleman uhatessa, ja joka tulisi
edelleenkin, niin hänestä tuntui, jatkamaan kulkuaan järkkymättömänä
aikojen loppuun saakka.
Eräs mies koputti kiivaasti pöytään, keskustelu aleni heti, tuli
hiljaista. Imber silmäili miestä. Hänellä näytti olevan arvovaltaa,
mutta kuitenkin Imber ymmärsi, että jalo-otsainen mies, joka
istui taaempana pöydän ääressä, oli heidän kaikkien päällikkönsä,
senkin miehen, joka oli koputtanut. Muuan kolmas, saman pöydän
ääressä istuva nousi seisaalleen ja alkoi lukea monista ohuista
paperiarkeista. Joka arkin alussa hän selvitteli kurkkuaan ja lopussa
kostutti sormiaan. Imber ei ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta muut
ymmärsivät, ja hän huomasi, että se saattoi heidät vihaisiksi.
Toisinaan se saattoi heidät kokonaan raivoon ja kerran eräs kirosi
lyhyin, purevin ja terävin sanoin, kunnes yksi pöydän ääressä
istujista uudelleen koputti hänet vaikenemaan.
Loppumattoman kauan kesti miehen lukeminen. Hänen yksitoikkoinen,
laulava äänensä nukutti Imberiä, ja hän oli syvässä unessa,
kun mies pääsi loppuun. Jonkun ääni puhui hänelle hänen omalla
Whitefish-kielellään, ja hän heräsi ja katsoi hämmästymättä
sisarenpoikansa kasvoja. Hän oli nuori mies, joka vuosia sitten oli
siirtynyt elämään valkoisten kanssa.
"Et taida tuntea minua," sanoi hän tervehdykseksi.
"Enkä," vastasi Imber. "Sinä olet Howkan, joka lähdit pois. Äitisi on
kuollut."
"Hän olikin vanha vaimo," vastasi Howkan. Mutta Imber ei kuullut, ja
Howkan herätti hänet tarttumalla hänen olkapäähänsä.
"Minä sanon sinulle, mitä mies on puhunut. Se on selonteko
häiriöistä, jotka sinä olet aiheuttanut ja jotka olet tunnustanut
hulluudessasi kapteeni Alexanderille. Sinä ymmärrät ja sanot, onko se
tosipuhetta vai eikö. Määräys on sellainen."
Howkan oli joutunut lähetystyöntekijäin keskuuteen ja oli näiltä
oppinut luku- ja kirjotustaidon. Käsissään oli hänellä useita ohuita
arkkeja, joista mies oli lukenut. Kun Imber oli tehnyt tunnustuksensa
Jimmyn välityksellä kapteeni Alexanderille, oli eräs kirjuri pannut
sen paperille. Howkan alkoi lukea. Imber kuunteli hetkisen; sitten
ihmetys sai hänet valtoihinsa, ja hän keskeytti äkkiä:
"Tuohan on minun omaa puhettani. Vaikka korvasi eivät ole sitä
kuulleet, kuitenkin se tulee sinun huuliltasi."
Howkan myhäili tuntien arvonsa. Hänen tukkansa oli keskeltä kammattu
jakaukselle. "Näetkös, se tulee paperista, oi Imber. Eivät korvani
ole sitä milloinkaan kuulleet. Se tulee paperista, silmien kautta
päähän, huulieni kautta sinulle. Niin se tulee."
"Niinkö se tulee? Onko se tuolla paperilla?" Imber kuiskasi
pelästyneen näköisenä rypistellessään paperia sormissaan ja
tuijottaessaan sille piirrettyä kirjoitusta. "Se on suuri taika,
Howkan, sinä olet noita mies."
"Se ei ole mitään, se ei ole mitään," vastasi nuori mies
välinpitämättömänä ja ylpeänä. Hän luki umpimähkään asiapaperista:
_"Sinä vuonna ennen jäiden lähtöä tuli vanha mies ja poika, joka
ontui toista jalkaansa. Heidätkin minä surmasin, ja vanha mies huusi
kovasti --_"
"Se on totta," Imber keskeytti henkeään pidättäen. "Hän huusi kovasti
eikä tahtonut kuolla pitkään aikaan. Mutta kuinka sinä sen tiedät,
Howkan? Kertoiko ehkä valkoisten päämies? Ei kukaan nähnyt minua, ja
ainoastaan hänelle olen sen sanonut."
Howkan pudisti päätään kärsimättömänä. "Enkö ole jo sanonut sinulle,
että se on paperilla, sinä hullu?"
Imber tuijotti tarkasti paperilla oleviin mustepiirtoihin. "Niinkuin
metsämies katsoo lumeen ja sanoo: 'Tästä on aivan eilispäivänä
kulkenut kaniini; tämän pajupensaan ääreen se pysähtyi kuuntelemaan;
se kuuli jotakin ja pelkäsi; tästä se on jälleen kulkenut eteenpäin;
tästä se meni suurella nopeudella tehden pitkiä loikkauksia; tästä
vielä nopeammin ja hypäten vieläkin pitempään tuli ilves; tästä,
jossa kynnet ovat painuneet syvälle lumeen, ilves teki sangen pitkän
loikkauksen; tässä se tuli maahan allaan kiemurteleva kaniini; tästä
kulki ilves yksinään matkaansa; kaniinia ei enää ole' -- niinkuin
metsämies katsoo lumen merkkeihin ja sanoo niin ja niin, niin sinäkin
katsot paperille ja sanot, että niin ja niin on vanha Imber tehnyt?"
"Juuri niin," vastasi Howkan. "Mutta nyt kuuntele ja hillitse
akkamaista kieltäsi, kunnes sinua pyydetään puhumaan."
Sen jälkeen Howkan luki pitkän aikaa hänelle hänen tunnustustaan, ja
Imber oli mietteissään ja vaiti. Lopuksi hän virkkoi:
"Se on minun puhettani ja totta, mutta olen käynyt vanhaksi, Howkan,
ja mieleeni muistuu unohtuneita asioita, jotka tuon päällikön olisi
hyvä tietää. Ensiksi, Sce Mountains-vuorten ylitse tuli mies,
jolla oli taidokkaasti tehtyjä ansoja. Hän etsi Whitefish-joen
majavia. Hänet surmasin. Ja kauan sitten tuli kolme miestä
etsimään Whitefishin kultaa. Myös heidät surmasin ja jätin ahmojen
raadeltaviksi. Ja Five Fingersin luona tapasin miehen, jolla oli
lautta ja paljon muonaa."
Hetkinä, joiksi Imber vaikeni palauttaakseen asioita muistiinsa,
Howkan käänsi, ja kirjuri merkitsi sen paperille. Oikeussali
kuunteli tyrmistyneenä jokaista uutta kaunistelematonta
murhenäytelmäkohtausta, kunnes Imber kertoi eräästä punatukkaisesta
miehestä, joka katsoi ristiin ja jonka hän oli surmannut huomattavan
pitkän välimatkan päästä.
"Helvetti", huudahti eräs etumaisten joukossa seisova mies. Hän
lausui sen sydämensä pohjasta ja surun valtaamana. Hänkin oli
punatukkainen. "Helvetti", toisti hän. "Hän oli veljeni Bill".
Säännöllisten väliaikojen päästä niin kauan kuin istunto kesti kuului
tuo juhlallinen: "Helvetti". Toverit eivät estäneet häntä, eikä
pöydän ääressä istuva mies koputtanut järjestykseen.
Imberin pää nuokkui jälleen, ja silmät saivat tylsän ilmeen,
ikäänkuin ne olisi peitetty maailmalta. Hän uneksi nuoruuden
määrätöntä turhuutta tavalla, jonka vain ikä suo.
Hetken kuluttua Howkan jälleen herätti hänet sanoen:
"Nouse, oi Imber! On määrätty, että sinun tulee kertoa miksi saatoit
aikaan nämä häiriöt ja murhasit nämä ihmiset ja lopuksi vaelsit tänne
etsimään Lakia."
Imber nousi seisaalleen vaivaloisesti ja keinui edestakaisin. Hän
alkoi puhua matalalla, hiukan kumealla äänellä, mutta Howkanin ääni
keskeytti hänet.
"Tämä vanha mies on kirottu hullu", hän sanoi englanninkielellä
jalo-otsaiselle miehelle. "Hänen puheensa on sekavaa ja lapsellista."
"Me kuitenkin tahdomme kuulla hänen lapsellista puhettaan", sanoi
jalo-otsainen mies. "Ja me tahdomme kuulla sen sana sanalta
sellaisena, kuin hän sen puhuu. Ymmärrättekö?"
Howkan ymmärsi, ja Imberin silmät salamoivat, sillä hän oli huomannut
kohtauksen sisarenpoikansa ja arvovaltaisen miehen välillä. Sitten
alkoi kertomus, pronssinvärisen isänmaanystävän sankarirunoelma,
joka ansaitsisi tulla pronssiin valetuksi muistoksi jälkipolville.
Joukko kävi omituisen hiljaiseksi, ja jalo-otsainen tuomari nojasi
päätään käteensä ja punnitsi omaa sieluaan ja rotunsa sielua. Kuului
ainoastaan Imberin matala puhe, jota vuorotti tulkin kimeä ääni, ja
silloin tällöin kajahti punatukan ihmettelevä ja miettivä "helvetti".
"Olen Imber ja kuulun Whitefish-kansaan." Niin kuului Howkanin
tulkinta. Howkan joutui entisen raakalaisuutensa valtaan ja kadotti
lähetyskasvatuksensa ja pintapuolisen sivistyksensä kuullessaan
Imberin kertomuksen metsäläissoinnun. "Isäni oli Otsbaok, vahva mies.
Maa oli lämmin auringonpaisteesta ja ilosta ollessani poika. Kansa
ei halunnut mitään vierasta, ei kuunnellut outoja ääniä; heidän
isäinsä tavat olivat heidänkin tapojaan. Naiset miellyttivät nuoria
miehiä, ja nuoret miehet silmäilivät heihin tyytyväisinä. Lapset
riippuivat naisten rinnoilla, ja naiset olivat leveälanteisia heimon
lisäyksestä. Silloin miehet olivat miehiä. Rauhan ja kylläisyyden,
sodan ja nälän vallitessa he olivat miehiä.
"Silloin oli vesissä enemmän kaloja kuin nykyään ja enemmän riistaa
metsissä. Koiramme olivat susia, niitä peitti paksu turkki, ja
ne olivat kestäviä pakkasta ja rajusäätä vastaan. Ja niinkuin
koiramme olimme mekin kestäviä pakkasta ja säätä vastaan. Kun
Pelly-heimo tuli maahamme, me surmasimme heitä ja he meitä. Sillä
me Whitefish-heimoon kuuluvat olimme miehiä, ja meidän isämme ja
isoisämme olivat taistelleet Pelly-heimoa vastaan ja määränneet maan
rajan.
"Niinkuin sanoin, olimme kestäviä kuten koirammekin. Mutta eräänä
päivänä tuli ensimmäinen valkoinen mies. Hän ryömi kättensä ja
polviensa varassa lumessa näin. Hän oli kovin laiha: luut olivat
terävinä pingottuneen nahan alla. Emme olleet tietäneet, että
sellaisia miehiä oli olemassa, ja ihmettelimme, mistä heimosta ja
maasta hän saattoi olla. Hän oli heikko, kovin heikko kuin pieni
lapsi. Siksi me soimme hänelle paikan tulen ääressä ja lämpimät
turkit hänen nukkuakseen, ja ruokimme häntä, niinkuin pientä lasta
ruokitaan.
"Hänellä oli mukanaan koira, yhtä suuri kuin kolme meidän koiraamme ja
sangen heikko. Tämän koiran karva oli lyhyttä eikä se lämmittänyt;
ja häntä oli jäätynyt niin, että sen pää putosi pois. Tätä omituista
koiraa me ruokimme ja annoimme sen nukkua tulen ääressä ja ajoimme
pois omat koiramme, jotka olisivat tappaneet sen. Hirvenlihasta
ja kuivasta lohesta saivat mies ja koira voimansa takaisin; voima
teki heistä suuria ja pelottomia. Mies puhui äänekkäästi ja nauroi
vanhoille miehille ja katseli röyhkeästi tyttöihin. Koira tappeli
meidän koiriamme vastaan ja huolimatta lyhyestä karvastaan ja
pehmeydestään se tappoi niitä kolme yhtenä ainoana päivänä.
"Kun pyysimme tietoja hänen kansastaan, sanoi hän: 'Minulla on paljon
veljiä', ja nauroi pahaaennustavasti. Kun hän oli täysin voimissaan,
lähti hän pois, ja hänen kanssaan lähti Noda, päällikön tytär. Sen
jälkeen sai eräs koiristamme pentuja. Emme milloinkaan olleet nähneet
sellaista koirarotua -- suuripäistä, leveäleukaista, lyhytkarvaista,
avutonta. Muistan hyvin isäni, Otsbaokin, vahvan miehen. Hänen
kasvonsa synkistyivät nähdessään sellaisen avuttomuuden, ja hän
otti kiven, näin, näin, eikä enää ollut avuttomuutta. Kahden kesän
kuluttua Noda tuli takaisin kainalossaan poikalapsi.
"Se oli alkuna. Tuli toinen valkoinen mies lyhytkarvaisine koirineen,
jotka hän jätti meille lähtiessään. Mutta hänen mukanaan meni
kuusi vahvinta koiraamme, joista hän oli antanut korvaukseksi
Koo-So-Teelle, äitini veljelle, ihmeellisen pistoolin, joka laukesi
kuusi kertaa perätysten sangen nopeasti. Pistoolin vuoksi Koo-So-Tee
paisui mahtavaksi ja nauroi meidän jousiamme ja nuoliamme. 'Naisten
kapineita', sanoi hän niistä ja meni paljasnaamaista harmaata karhua
vastaan pistooli kädessään. Tiedätte, ettei ole hyvä ahdistella
harmaatakarhua pistoolilla, mutta miten me olisimme ymmärtäneet
sen? Miten olisi Koo-So-Tee sen ymmärtänyt? Niin hän meni karhua
vastaan, sangen urheana, ja laukaisi pistoolin nopeasti kuusi kertaa;
mutta karhu murahti ja murskasi hänen rintansa kuin munankuoren,
ja Koo-So-Teen aivot valuivat maahan niinkuin hunaja mehiläisten
pesästä. Hän oli ollut mainio metsämies, eikä nyt ollut ketään
tuomassa ravintoa hänen _squaw'lleen_ ja lapsilleen. Mielemme täyttyi
katkeruudella, ja me sanoimme: 'Se, mikä on hyvää valkoisille
miehille, ei sovellu meille.' Ja se on totta. Valkoisia miehiä on
paljon, ja he ovat lihavia, mutta heidän tapojaan seuraten me käymme
harvalukuisiksi ja laihoiksi.
"Tuli kolmas valkoinen mies mukanaan suuret määrät kaikenlaisia
ihmeellisiä ruokia ja kapineita. Kaksikymmentä vahvinta koiraamme hän
meiltä osti. Jaellen lahjoja ja suuria lupauksia sai hän mukaansa
kymmenen nuorta metsästäjäämme retkelle, jonka päämäärää kukaan ei
tietänyt. Huhutaan, että he olisivat kuolleet Sce Mountains-vuorten
lumeen tahi Hiljaisuuden kukkuloille, jotka ovat maan rajan
ulkopuolella ja joilla ei kukaan ole käynyt. Miten asianlaita
lieneekin, koiria ja nuoria miehiä ei enää nähty milloinkaan.
"Vuodet toivat mukanaan lisää valkoisia miehiä, ja aina he maksuilla
ja lahjoilla saivat nuoria miehiä mukaansa. Toisinaan nuoret miehet
palasivat kertoen kummia juttuja vaaroista ja vaivoista maassa, joka
oli Pelly-heimon alueen takana, ja toisinaan he eivät palanneet.
Mutta me sanoimme: 'Jos valkoiset miehet eivät pelkää kadottaa
elämäänsä, johtuu se siitä, että heitä on paljon, monta elämää;
mutta me Whitefish-kansa olemme vähälukuinen, eivätkä nuoret miehet
saa enää lähteä pois! Mutta nuoret miehet kuitenkin menivät; nuoret
naisetkin menivät; ja me olimme sangen vihaisia.'
"'On totta kylläkin, että söimme jauhoja ja suolattua sianlihaa
ja joimme teetä, joka oli sangen virkistävää; mutta kun emme
saaneet teetä, tuntui se ikävältä, ja tulimme harvapuheisiksi ja
pikavihaisiksi. Niin aloimme kaivata tavaroita, joita valkoiset
miehet kauppasivat. Kauppa, kauppa, aina vain kauppa! Eräänäkin
talvena möimme lihavaramme kelloihin, jotka eivät käyneet ja joiden
vieterit olivat katkenneet, ja viiloihin, jotka oli kulutettu
sileiksi, ja pistooleihin, joissa ei ollut patruunia ja jotka olivat
arvottomia. Ja sitten tuli nälkä, ja me olimme ilman lihaa, ja
puolisen sataa ihmistä kuoli kevääseen mennessä.'
"'Nyt olemme tulleet heikoiksi,' sanoimme, 'ja Pelly-heimo voi hyökätä
kimppuumme, ja rajamme muutetaan.' Mutta Pelly-heimon oli käynyt
kuten meidänkin, ja he olivat liian heikkoja hyökätäkseen kimppuumme.
"Isäni Otsbaok, vahva mies, oli jo vanha ja sangen viisas. Hän puhui
päällikölle: 'Katso, koiramme ovat arvottomia. Ne eivät enää ole
paksuturkkisia ja vahvoja, vaan kuolevat pakkaseen ja valjaisiin.
Menkäämme kylään tappamaan ne, ainoastaan susimaiset jättäkäämme
eloon ja sitokaamme ne yöksi ulos, jotta ne voisivat parittua metsän
villien susien kanssa. Siten saamme jälleen lämminkarvaisia ja
vahvoja koiria.'
"Hänen sanojaan kuunneltiin, ja me, Whitefish-heimo, tulimme
tunnetuiksi koiristamme, jotka olivat maan paraat. Mutta itsemme
vuoksi ei meitä tunnettu. Parhaat nuoret miehemme ja naisemme olivat
menneet menojaan taivaltamaan ja sauvomaan kaukaisiin seutuihin.
Nuoret naiset tulivat takaisin vanhoina ja murtuneina, kuten Nodakin
oli tullut, tahikka eivät tulleet lainkaan. Nuoret miehet tulivat
takaisin istuakseen tuliemme ääressä jonkun aikaa. He olivat
täynnä pahoja puheita ja huonoja tapoja, he joivat pahoja juomia
ja pelasivat yöt päivät; heidän mielensä oli rauhaton, kunnes he
saivat valkoisten miesten kutsun ja lähtivät jälleen tuntemattomiin
seutuihin. He eivät tunteneet kunnioitusta eikä arvonantoa, he
pilkkasivat vanhoja tapoja ja nauroivat päällikköä ja shamaaneja
suoraan kasvoihin.
"Kuten sanoin, meistä, Whitefish-heimosta, oli tullut heikko rotu.
Me möimme lämpimät taljamme ja turkkimme tupakkaan, paloviinaan
ja ohuihin pumpulikankaisiin, joissa me saimme väristä kylmän
vallitessa. Meihin tuli yskä, miehet ja naiset yskivät ja hikoilivat
yöt pitkät, ja metsästäjät sylkivät verta lumelle. Silloin tällöin
joku sai äkkiä verensyöksyn ja kuoli. Naiset synnyttivät vähän
lapsia, ja syntyneet olivat heikkoja ja sairaaloisia. Valkoisilta
miehiltä saimme uusia tauteja, joita emme olleet milloinkaan
tunteneet ja joita emme voineet käsittää. Olen kuullut näitä tauteja
nimitettävän rokoksi, ja meitä kuoli niihin, niinkuin lohet kuolevat
syksyllä joen hiljaisiin pyörteisiin, kun ne laskettuaan mätinsä ovat
elämässä tarpeettomia.
"Kaikesta huolimatta, ja sehän onkin ihmeellisintä, valkoisia miehiä
yhä saapuu; he ovat kuin kuoleman henkäys, kaikki heidän tapansa
johtavat kuolemaan, heidän sieramensa puhaltavat sitä; kuitenkaan
he eivät kuole. Heiltä on paloviina peräisin, heiltä tupakka ja
lyhytkarvaiset koirat; heiltä monet taudit, iso- ja tuhkarokko,
yskä ja verensyöksy; heidän on valkoinen iho ja pehmeys, joka ei
siedä kylmyyttä eikä rajusäätä; heidän ovat pistoolit, jotka ampuvat
nopeasti kuusi kertaa perätysten ja ovat arvottomia. Huolimatta
pahuudestaan he ovat hyvinvoipia ja menestyvät ja hallitsevat
ankaralla kädellä koko maailmaa ja sortavat sen kansoja. Heidän
naisensa myöskin ovat pehmeitä kuin lapset, murtuvia, eivätkä
kuitenkaan murru, vaan ovat miesten äitejä. Tästä pehmeydestä,
sairaudesta ja heikkoudesta tulee voima, valta ja arvoasema. He ovat
joko jumalia tahi paholaisia, miten lienee. En tiedä. Mitä tietäisin
minä, Imber Whitefish-heimosta? Tiedän vain, että he käyvät yli
ymmärryksen, nämä valkoiset miehet, jotka vaeltavat ja taistelevat
kautta koko maailman.
"Kuten sanoin, riista yhä väheni metsistä. On totta, että valkoisen
miehen pyssy on mitä mainioin ja surmaa pitkän matkan päästä; mutta
mitä hyötyä siitä oli, kun ei ollut riistaa surmattavana. Kun olin
poika Whitefish-heimossa, oli joka mäellä hirvi, ja joka vuosi saapui
määrätön karibulauma. Mutta nyt täytyy metsämiehen kuljeskella
kymmenen päivää, ja eikä sittenkään yksikään hirvi ilahduta hänen
silmäänsä, entiset karibulaumat eivät saavu ollenkaan. Vähän arvoa on
kaukosurma pyssyllä, sanon minä, kun ei ole mitään surmattavana.
"Minä, Imber, harkitsin näitä seikkoja ja tarkastelin, miten
sillävälin Whitefish-heimo, Pelly-heimo ja kaikki maan heimot
katosivat niinkuin metsän riista. Harkitsin kauan. Keskustelin
shamaanien ja muiden vanhojen, viisaiden miesten kanssa. Menin
yksinäisyyteen, etteivät kylän äänet olisi häirinneet minua, enkä
syönyt lainkaan, ettei vatsani olisi vaikuttanut ajatuksiini
ja tehnyt niitä hitaiksi, istuin kauan metsässä enkä nukkunut
ollenkaan, vaan silmäni olivat valppaat, korvani kärsivälliset ja
tarkat odottaessani sanaa, jonka saisin. Ja kuljeskelin yksinäni yön
pimeydessä joen äyräälle, jossa tuuli suhisi ja vesi valitti ja josta
etsin viisautta vanhojen shamaanien ja kuolleiden hengiltä, jotka
asuivat puissa.
"Ja lopuksi tulivat luokseni, ikäänkuin näyssä nuo lyhytkarvaiset,
vastenmieliset koirat, ja ratkaisu näytti selvältä. Isäni, Otsbaokin,
vahvan miehen, viisaus oli saanut susikoiramme pysymään puhtaina,
joten ne olivat jääneet lämminkarvaisiksi ja vahvoiksi valjaissa.
Niin palasin kylään ja pidin puheen miehille. 'Nämä valkoiset miehet
muodostavat heimon', sanoin. 'Sangen suuren heimon; epäilemättä on
ravinto loppunut heidän maastaan, ja he ovat tulleet meidän luoksemme
hankkiakseen itselleen uuden maan. Mutta he heikontavat meitä, ja
me kuolemme. He ovat sangen nälkäistä väkeä. Ja olemme menettäneet
lihamme, ja olisi hyvä menetellä heidän suhteensa samoin, kuin teimme
heidän koirillensa, jos haluamme elää!'
"Ja minä puhuin edelleen kehottaen taisteluun. Whitefish-miehet
kuuntelivat; yksi sanoi sitä, toinen tätä; toiset puhuivat toisista
vähäpätöisistä asioista, eikä kukaan puhunut urheasti sankariteoista
ja sodasta. Mutta kun nuoret miehet olivat heikkoja kuin vesi ja
arkoja, tarkastelin vanhoja miehiä ja näin, miten tuli syttyi heidän
silmiinsä. Myöhemmin kun kylä nukkui, eikä kukaan tietänyt, keräsin
vanhat miehet metsään ja puhuin edelleen. Olimme yksimielisiä ja
muistelimme entisiä nuoruuden päiviä ja vapaata maata ja runsasta
aikaa ja iloa ja päivänpaistetta; sanoimme toisiamme veljiksi ja
vannoimme kalliin, salaisen valan. Me vannoimme puhdistavamme maan
siitä pahasta heimosta, joka oli sen vallannut. On selvää, että
olimme hulluja, mutta kuinka me, Whitefish-heimon vanhat miehet,
olisimme saattaneet sitä ymmärtää?
"Toisia innostaakseni minä tein ensimäisen teon. Vartioin Yukonia,
kunnes näin ensimmäisen kanootin laskevan myötävirtaa. Siinä istui
kaksi valkoista miestä, ja kun seisoin rannalla suorana ja viittasin
heille kädelläni, he muuttivat suuntansa minua kohden. Ja kun
kokassa istuva mies kohottautui saadakseen tietää, minkävuoksi olin
kutsunut häntä, nuoleni suhahti ilmassa ja kohtasi hänen kurkkunsa
-- hän sai tietää. Toinen mies, joka oli melonut perässä, tarttui jo
pyssyynsä, kun ensimmäinen kolmesta keihäästä surmasi hänet. 'Nämä
ovat ensimmäiset', sanoin, kun vanhat miehet olivat kerääntyneet
luokseni. 'Myöhemmin kokoamme vahvoiksi jääneet nuoret miehet, ja työ
käy helposti.'
"Sitten heitimme nuo kaksi kuollutta valkoista miestä jokeen.
Kanootista, joka oli sangen hyvä kanootti, me teimme tulen; tuleen
myös heitimme kanootissa olleet tavarat. Mutta ensin katsoimme
tavaroita, ja ne olivat nahkapusseja, jotka avasimme veitsillämme.
Näissä pusseissa oli paljon papereita, sellaisia, joista sinä
luit, oi Howkan; niissä oli merkkejä, joita ihmettelimme emmekä
ymmärtäneet. Nyt olen tullut viisaaksi ja tiedän, että se on
valkoisten miesten puhetta, niinkuin olet minulle kertonut.
"Oikeussalissa kuului kuisketta ja suhinaa. Kun Howkan oli lopettanut
kanoottijutun tulkinnan eräs miehistä lausui: 'Se oli kadonnut 91:n
posti; miehet olivat Peter James ja Delaney. Viimeksi puhutteli heitä
Matthews Le Barge-järvellä.' Kirjuri merkitsi kaiken paperille ja
Pohjolan historiaan lisättiin taasen yksi pykälä.
"Ei ole enää paljon sanomista", jatkoi Imber hitaasti. "Tuolla
paperilla ovat tekomme. Olimme vanhoja miehiä emmekä ymmärtäneet.
Minä, Imber, en vieläkään ymmärrä. Surmasimme salaa ja jatkoimme
surmaamista, sillä vuosien mukaan meistä oli tullut taitavia ja
olimme oppineet toimimaan nopeasti, vaikka emme hätäilleet. Kun
valkoiset miehet tulivat luoksemme katse synkkänä ja kovin sanoin
vieden mukanaan kuusi nuorta miestä, jotka he kahleisiin sitomalla
olivat tehneet avuttomiksi, me ymmärsimme, että oli surmattava
yhä laajemmalla alueella. Ja yksitellen me vanhat miehet läksimme
kulkemaan myötä- ja vastavirtaa tuntemattomiin maihin. Se oli
urhoollisuutta. Olimme vanhoja ja pelottomia, mutta kaukaisten
seutujen aiheuttama kauhu on kamalaa vanhoille miehille.
"Siten surmasimme, hätäilemättä ja taitavasti. Chilcootin ja Yukonin
suistomaalla me surmasimme, solissa ja merenrannalla, missä
vain oli valkoisia miehiä leiriytyneenä tahi taivalluksella. He
kuolivat kylläkin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Aina tuli
heitä yli vuorten, yhä he lisääntyivät, kin me vanhat aina kävimme
harvalukuisammiksi. Muistan Cariban Crossingin luona olleen valkoisen
miehen leirin. Hän oli sangen pieni mies, ja kolme meikäläistä
hyökkäsi hänen kimppuunsa, kun hän oli uneen vaipuneena. Seuraavana
päivänä näin heidät, kaikki neljä. Valkoinen mies vielä hengitti sen
verran, että hän saattoi kirota minut ennen kuolemaansa.
"Ja niin jatkui: milloin kuoli yksi vanha mies, milloin toinen.
Toisinaan saimme heidän kuolemastaan sanan kauan jälkeenpäin,
toisinaan emme ollenkaan. Toisten heimojen vanhat miehet olivat
heikkoja ja arkoja eivätkä liittyneet meihin. Kuten sanoin, yksi
kerrallaan, kunnes ainoastaan minä olen jäänyt jälelle. Olen Imber
Whitefish-kansasta. Isäni oli Otsbaok, vahva mies. Whitefish-kansaa
ei enää ole olemassa. Olen viimeinen vanha mies. Nuoret miehet
ja nuoret naiset ovat menneet menojaan; muutamat ovat liittyneet
Pelly-heimoon, toiset Salmon-heimoon, mutta useimmat valkoisiin
miehiin. Olen sangen vanha ja sangen väsynyt. Koska on turhaa
taistella Lakia vastaan, kuten olet sanonut, Howkan, olen tullut
etsimään Lakia."
"Oi Imber, sinä olet tosiaankin hullu", sanoi Howkan.
Mutta Imber oli vaipunut syviin aatoksiin. Jalo-otsainen tuomarikin
oli vaipunut aatoksiin: koko hänen rotunsa ilmestyi hänen eteensä
valtavana taikanäytelmänä -- hänen teräksinen, panssaroitu
rotunsa, kaikkien ihmisheimojen lainlaatija ja määrääjä. Hän näki
sen nousevan punahohteisena synkkien metsien ja kolkkojen merien
takaa; hän näki sen loistavan veripunaisena puolipäivänsä täydessä
riemuitsevassa kukkeudessa; ja hän näki, miten pitkin varjoisaa
rinnettä veripunainen hiekka vaihtui yöksi. Ja kaikkea vallitsevana
hän näki Lain, säälimättömänä ja mahtavana, aina järkkymättömänä ja
aina määräävänä, suurempana kuin ihmistomu, joka joko täytti sen tahi
joutui sen murskattavaksi, suurempana häntä itseäänkin, jonka sydän
puhui anteeksiantamusta.