"Tuomio-istuin on määrännyt, että teidän on poistuttava
leiripaikalta ... vakiintuneella tavalla, herra, vakiintuneella
tavalla."
Tuomari Marcus O'Brien oli hajamielinen ja Mucluc Charley antoi
hänelle kyynärpäillään pienen nykäyksen kylkeen. Marcus O'Brien
selvitti kurkkunsa ja jatkoi:
"Ottaen huomioon rikoksen suuruuden ja lieventävät asianhaarat on
tuomio-istuin nähnyt kohtuulliseksi päättää, että Teille annetaan
kolmen päivän muona. Se riittää, arvelen."
Arizona Jack heitti avuttoman silmäyksen Yukonille. Suklaanruskea
joki oli tulvillaan, leveys oli mailin seuduilla ja syvyyttä ei
kukaan tuntenut. Rantaäyräs, jolla mies seisoi, oli tavallisesti
toistakymmentä jalkaa vedenpinnan yläpuolella, mutta nyt
kuohahtelivat joen aallot aivan äyrään reunalla tuon tuostakin
temmaten irti kappaleen maata, joka hävisi lukemattomiin ruskeisiin
pyörteisiin. Vielä muutamia tuumia ja tulva peittäisi Red Cow'n.
"Se ei ole tarpeeksi", sanoi Arizona Jack katkerasti. "Kolmen päivän
muona ei riitä."
"Mutta eihän Manchester", vastasi Marcus O'Brien vakavasti, "saanut
muonaa ensinkään."
"Ja hänestä löytyivätkin tähteet joen alajuoksun varrelta
intiaani-koirien kalvamina", huomautti Arizona Jack. "Ja kun hän
tappoi miehen, ei häntä oltu ärsytetty. Joe Deeves ei milloinkaan
kiusoitellut ketään, ja vain sentähden, että hänen vatsansa ei ollut
kunnossa, teki Manchester hänestä lopun. Ette ole käsitellyt asiaani
tasapuolisesti, O'Brien, sanon sen suoraan. Antakaa minulle viikon
muona ja minä yritän selviytyä. Kolmen päivän muonalla on ponnistelu
turhaa."
"Minkätähden Te tapoitte Fergusonin?" kysyi O'Brien. "Minä en voi
sietää tällaista aiheetonta surmaamista. Siitä on tehtävä loppu. Red
Cow'ssa ei ole liiaksi väkeä. Tämä on hyvä paikka eikä täällä ennen
tapahtunut murhia. Nyt ne ovat kulkutautina. Minua surettaa, Jack,
mutta Teidän tuomionne täytyy olla varoittavana esimerkkinä. Ei
Ferguson esiintynyt niin ärsyttävästi, että se selittäisi tappamisen."
"Eikö ärsyttävästi!" kivahti Arizona Jack. "Punanpa Teille, O'Brien,
sillä Te ette tunne asioita. Teillä ei ole taiteilijan tunne-elämää.
Minkätähden muka tapoin Fergusonin? No, minkätähden Ferguson lauloi:
'Jos voisin lentää kuin lintu voi?' Kas, senpä minä tahtoisin tietää.
Vastatkaapa se. Miksi lauleli hän: 'lintu, lintu?' Yhdessäkin
lintusessa oli tarpeeksi. Yhden linnun jaksoin sietää. Mutta eläpäs,
hän lauloi linnun kahdesti. Enkähän sittenkään ilman muuta käynyt
hänen kimppuunsa. Menin hänen luokseen mitä kohteliaimmin ja pyysin
häntä hyväntahtoisesti antamaan toiselle linnulle matkapassin.
Keskustelin hänen kanssaan vakavasti. Siitä oli silminnäkijöitä
todistajiksi."
"Eikä Ferguson ollut mikään kunnon laulaja," heitti väliin joku
kuulijajoukosta.
O'Brien näytti joutuvan kahdelle päälle.
"Eikö ihmisellä saa olla taiteellisia tunteita?" kysyi Arizona
Jack. "Varoitin Fergusonia. Se, että kuuntelin hänen lintusiaan,
oli oman luonteeni loukkaamista. Kyllä niitä on siksi herkkiä ja
hienotunteisia musiikkimiehiä, jotka tappaisivat paljoa vähemmästäkin
loukkauksesta kuin minä. Olen valmis maksamaan sakon siitä, että
minulla on taideaistia. Nielasen lääkkeen ja nuolen lusikan. Mutta
kolmen päivän muona on liian vähän, siinä kaikki. Silloin saadaan
minut merkitä kuolleiden kirjoihin. Ryhtykää samalla valmistamaan
hautajaisiani!"
O'Brien horjui edelleen. Hän heitti kysyvän katseen Mucluc
Charley'iin.
"Minusta tuntuisi, että määräys kolmen päivän muonasta on vähän liian
ankara," huomautti viimemainittu. "Mutta Teidänhän se on ratkaistava.
Kun valitsimme Teidät tämän tuomioistuimen tuomariksi, suostuimme
noudattamaan Teidän päätöksiänne. Ja sen olemme tehneet, totisesti,
ja sen teemme edelleenkin."
"Kenties olen ollut hieman liian ankara, Jack", sanoi O'Brien
puolustellen. "Minua on tämä surmaaminen vaivannut siksi paljon.
Suostun siihen, että Te saatte viikon muonan." Taaskin hän yski
selventäen kurkkuaan ja jatkoi katsahtaen reippaasti tuomittuun:
"Ja nyt lienee meidän parasta käydä toimeen ja päättää koko juttu.
Vene on valmiina. Leclaire, menkää noutamaan muona! Järjestämme
suorituksen myöhemmin."
Arizona Jack katsahti häneen kiittäen ja mutisten jotain "polucuksen
pikkulinnuista" astui avonaiseen veneeseen, joka nytkähdellen
hankautui rantaäyrästä vasten. Höyläämättömistä laudoista kyhätty
vene oli verrattain suuri. Laudat oli käsin sahattu seisovista
rungoista Lake Lindermanilla muutamia satoja maileja ylempänä joen
varrella Chilcootin juurella. Veneessä oli airopari ja Arizona Jackin
vuodehuovat. Leclair toi jauhosäkkiin sullotun muonan heittäen sen
veneeseen samalla kuiskaten:
"Panin runsaat mitat, Jack. Sinä teit sen ärsytettynä."
"Työntäkää vene irti!" huudahti Arizona Jack.
Joku miehistä irroitti kiinnitysnuoran ja heitti sen veneeseen.
Virta tarttui veneeseen ja pyörähdellen se loittoni rannasta.
Murhamies ei koskenut airoihin, vaan istui rauhallisesti perätuhdolla
kiertäen paperossin ja pian vetäen maukkaita sauhuja. Rannallaolijat
katselivat venettä, kunnes se katosi puolisen mailia alempana olevan
mutkan taakse. Oikeutta oli jaettu.
Red Cow'n asukkaat säätivät lait ja panivat tuomiot täytäntöön
ilman sellaisia viivyttelyjä, jotka ovat hempeämielisen sivistyksen
merkkejä. Yukonilla ei ollut minkäänlaisia lakeja, paitsi mitä he
itselleen laativat. Heidän oli pakko se tehdä. Tämä kaikki tapahtui
niinä varhaisina aikoina, jolloin Red Cow oli kukoistavammillaan,
v. 1887, jolloin Klondike ja sen väkeä houkuttelevat kultalöydöt
vielä olivat tuntemattoman tulevaisuuden peitossa. Eivät Red Cow'n
asukkaat edes tietäneet, olivatko he Alaskassa vaiko luoteisella
territoriolla, viiruisen tähtilipun vaiko brittiläisen lipun
alueella. Ei milloinkaan ollut maanmittari sattunut heidän kohdalleen
mittaamaan paikan pituus- ja leveysastetta. Red Cow oli jossain
Yukonin varrella ja se heille riitti. Lippuihin nähden he olivat
kaikkien määräysten ulkopuolella. Ja lait taas, niin, tänne ei
minkään hallituksen eikä oikeuslaitoksen valta ulottunut.
Itse he hoitivat lainsäädäntönsä ja varsin yksinkertainen se olikin.
Yukon oli tuomioiden toimeenpanija. Parisen tuhatta mailia Red
Cow'n alapuolella laski Yukon Beringin mereen sata mailia laajan
suistomaan halki. Jokaikinen noista kahdestatuhannesta mailista oli
alkuperäisen villiä luontoa. Olihan tosin siinä kohdassa, missä
Porcupine napapiirin pohjoispuolella laskee Yukoniin, Hudson-yhtiön
kauppa-asema. Mutta sinne oli monta sataa mailia. Myöskin kertoi
huhu, että vielä monta sataa mailia kauempana oli lähetysasemia.
Mutta se kuitenkin oli pelkkää huhua, ei kukaan Red Cow'n asukkaista
ollut milloinkaan ollut siellä. Kaikki he olivat tulleet tähän
yksinäiseen seutuun Chilcootin yli ja pitkin Yukonin yläjuoksua.
Red Cow'n asukkaat eivät välittäneet vähäisistä rikkomuksista.
Humalassa räyhäämistä ja sopimattomia, raakoja puheita pidettiin
luonnollisina eittämättöminä oikeuksina. Red Cow'n asukkaat olivat
individualisteja ja pyhiksi he tunnustivat vain kaksi seikkaa,
omaisuuden ja hengen. Ainoatakaan naista ei heidän mukanaan ollut
sotkemassa heidän yksinkertaisia siveyskäsitteitään. Siellä oli
vain kolme hirsistä rakennettua majaa. Suurin osa Red Cow'n
neljästäkymmenestä miehestä asui teltoissa tahi oksista kyhätyissä
suojuksissa. Ja vankilaa ei ollut, missä pahantekijöitä olisi voitu
säilyttää, sillä asukkailla oli tarpeeksi puuhaa kullan kaivamisessa
ja etsimisessä jäädäkseen muutamaksi päiväksi vankilaa rakentamaan.
Ja lisäksi esti kaikkivaltias muonakysymys sellaisen menetelmän
täydelleen. Kun joku senvuoksi loukkasi omaisuuden tahi hengen
koskemattomuutta, pistettiin hänet avoimeen veneeseen ja jätettiin
Yukonin kuljetettavaksi. Rikoksen suuruuden mukaan määrättiin
hänelle annettava muonamäärä. Tavallinen varas sai kokonaista kahden
viikon annoksen. Tavallista pahemmalle varkaalle annettiin vain
puolet siitä. Murhamiehelle ei annettu muonaa laisinkaan. Jos ken
havaittiin syypääksi miestappoon, sai hän muonaa kolmen päivän ja
aina viikonkin varalle. Marcus O'Brien oli valittu tuomariksi ja
hänen oli ratkaistava pahantekijälle annettavan muonamäärän paljous.
Lainrikkoja sai koettaa onneaan. Hän joutui Yukonille ja kenties
pääsi hän Beringinmerelle, kenties ei. Jos hän sai muonaa muutamiksi
päiviksi, niin oli hänellä mahdollisuus ponnistelemalla onnistua.
Jos muonaa ei annettu ollenkaan, niin merkitsi se itse asiassa
kuolemanrangaistusta, vaikka olihan sittenkin heikko mahdollisuus,
jos vuodenaika oli suotuisa.
Arizona Jackin häivyttyä näkyvistä miehet poistuivat rantatöyräältä
palaten työskentelemään valtauksillaan, kaikki muut paitsi
Kihara-Jim, joka valoi olutpanoksen toisensa jälkeen ympäri
pohjolan ja sen ohella keinotteli kultalöydöillä. Kaksi huomattavaa
tapausta sattui sinä päivänä. Aamupäivällä potkaisi onni Marcus
O'Brieniä. Hän huuhtoi dollarin, puolitoista dollaria ja kaksi
dollaria kolmesta pannusta peräkkäin. Hän oli löytänyt suonen.
Kihara-Jim tarkasteli kuoppaa, huuhtoi itse joitakuita pannuja
ja tarjosi O'Brienille kymmenentuhatta dollaria oikeuksista,
viisituhatta dollaria kultahiekkana ja toisen puolen asemesta puolet
olutpanoksensa voitosta. O'Brien hylkäsi tarjouksen. Hän oli tullut
kaivamaan rahaa maasta, selitti hän kiivaasti, eikä hankkimaan sitä
kanssaihmistensä kustannuksella. Ja muuten hän arvioi löytönsä
melkoista arvokkaammaksi.
Toinen huomattava tapaus oli se, että iltapäivällä Siskiyon Pearly
laski veneensä rannalle. Hän oli juuri tullut ulkomaailmasta
ja hänellä oli neljän kuukauden vanha sanomalehti. Lisäksi oli
hänellä puolitusinaa wiskytynnyriä, jotka kaikki oli osoitettu
Kihara-Jimilie. Red Cow'n miehet jättivät työt seisomaan. Maistettiin
wiskyä -- dollari ryypystä, kulta punnittuna Jimin vaakaan -- ja
keskusteltiin uutisista. Ja kaikki olisi käynyt hyvin, jollei
Kihara-Jim olisi keksinyt lurjusmaista suunnitelmaa, nimittäin
juottaa ensiksi Marcus O'Brien humalaan ja sitten ostaa hänen
kultalöytönsä.
Suunnitelman edellinen osa sujui mainiosti. Se aloitettiin aikaisin
illalla ja klo 9 aikaan oli O'Brien päässyt laulutasolle. Hän kiersi
toisen käsivartensa Kihara-Jimin kaulaan hyräillen myöskin surkeasti
manalle menneen Fergusonin laulua pikkulinnuista. Mitäpä vaaraa
olisi hänen tarvinnutkaan senvuoksi nyt pelätä, kun leirin ainoa
mies, jolla oli herkkä taiteellinen taju, parhaillaan kiisi Yukonia
alaspäin viiden mailin nopeudella tunnissa.
Mutta suunnitelman toinen osa ei tahtonut mitenkään luonnistua.
Miten paljon wiskyä O'Brienin kurkkuun kaadettiinkaan, niin
mahdotonta oli kuitenkin saada häntä tajuamaan, että hänen ehdoton
ystävyysvelvollisuutensa oli myydä valtaus. Tosin hän horjui ja
silloin tällöin näytti olevan aivan taipumaisillaan. Mutta sumuisessa
päässään hän yhtä kaikki naureskeli itsekseen. Peli oli aloitettu
Kihara-Jimin ja hänen välillään ja se miellytti häntä. Wisky oli
hyvää. Se laskettiin erikoisesta tynnyristä, jonka sisältö oli
ainakin kymmenen kertaa parempaa kuin viiden muun tynnyrin.
Siskiyon Pearly jakeli ryyppyjä etuhuoneessa Red Cow'n muulle
seurakunnalle, sillä aikaa kuin O'Brien ja Kihara-Jim viettivät
kaupantekojuominkejaan keittiössä. Mutta O'Brien ei ollutkaan vähään
tyytyväinen. Hän pistäytyi etuhuoneeseen palaten sieltä mukanaan
Mucluc Charley ja Percy Leclaire.
"Liiketovereita, minun liiketovereitani", selitteli hän tehden leveän
kädenliikkeen heihin päin ja hymyillen vilpittömästi Jimille. "Luotan
aina heidän arvosteluunsa, aina. He ovat miehiä. Annapa heillekin
tulinen ryyppy, Jim, ja puhelkaamme sitten asiasta."
Se oli uusi alkusoitto. Mutta nopeasti Kihara-Jim arvioi uudelleen
valtauksen muistoaan, että kun hän oli huuhtonut viimeisen pannun,
oli tuloksena ollut seitsemän dollaria. Ja Jim päätteli, että
kannatti uhrata ylimääräinen wiskyannos, vaikkakin siitä toisessa
huoneessa maksettiin dollari ja ryyppy.
"Minä en ole taipuisa suostumaan", soperteli O'Brien tovereilleen
selitellen näille kysymyksessä olevaa asiaa. "Niin, minäkö? Myisinkö
kymmenestätuhannesta dollarista! Ei, totta vie! en! Aion kaivaa
kullan itse ja sitten lähden Jumalan maahan, Etelä-Californiaan.
Siellä on oikea paikka, missä vietän raskaan elämäni loppupäivät. Ja
sitten lähden ... kuten jo sanoin, sitten lähden ... mihin sanoinkaan
lähteväni?"
"Strutsifarmille", ehdotti Mucluc Charley.
"Varmasti, niin, juuri sinne lähdenkin." Äkkiä O'Brien oikasihe ja
katseli kummastellen Mucluc Charleya. "Mistä sinä sen tiesit? En ole
siitä kertonut. Totta vie, en ole. Sinä olet ajatustenlukua, Charley.
Annapa vielä ryyppy!"
Kihara-Jim täytti lasit ja sai ilon nähdä neljän dollarin arvosta
wiskyä katoavan. Yhden dollarin arvosta täytyi hänen rangaista
itseään, sillä O'Brien vaati, että hänen täytyi ryypätä yhtä usein
kuin vieraatkin.
"Parempi ottaa raha heti paikalla," arveli Leclaire. "Kaivaminen
vie sinulta kaksi vuotta ja koko sen ajan saisit olla haudottamassa
strutsinpoikasia ja nykimässä sulkia täysikasvuisilta."
O'Brien mietti ehdotusta ja nyökäytti hyväksyvästi. Kihara-Jim
katsahti kiitollisesti Leclaireen ja täytti lasit uudelleen.
"Odotapa vähän!" lepersi Mucluc Charley, jonka kieli alkoi liikkua
nopeammin, vaikka hieman kangerrellen. "Rippi-isänäsi -- ei, vaan
-- veljenäsi -- hitto vieköön!" Hän pysähtyi koettaen selvittää
ajatuksiaan uutta alkua varten. "Ystävänäsi -- liiketoverinasi,
piti minun sanoa, ehdottaisin, paremmin -- ottaisin vapauden,
miten olikaan, mainita -- arvelen, huomauttaa, että pitäisi olla
enemmän strutseja... Hemmetti!" Hän tyhjensi lasin ja koetti jatkaa
varovammin. "Tarkoitukseni on sanoa ... mitä se olikaan?" Hän iski
muutamia kertoja lujasti nyrkillä päätään ajatusten selvittämiseksi.
"Nyt sen muistin!" hän kiljasi riemuissaan. "Oletetaanpa, että
löytösi tuottaisi enemmän kuin kymmenentuhatta dollaria!"
O'Brien oli ilmeisesti valmis päättämään kaupan, mutta nyt hän pyörsi
ympäri.
"Siinäpä se! Loistava ajatus! Se ei johtunut ensinkään mieleeni."
Lämpimästi hän tarttui Mucluc Charleyn käteen. "Hyvä ystävä! Oikea
liiketoveri!" Sitten hän kääntyi kiukkuisesti Kihara-Jimiin. "Kenties
löytämässäni suonessa onkin satatuhatta dollaria. Ethän tahdo ryöstää
vanhalta ystävältäsi, Jim, ethän? Varmasti et tahdo. Tunnen sinut
paremmin kuin sinä itse, paremmin kuin itse tunnetkaan. Maistetaanpa
vielä! Olemme ystävyksiä, me kaikki, sanon, ystävyksiä keskenämme."
Ja siten jatkui puhe, wiskyä maistettiin ja Kihara-Jimin toiveet
vuoroin nousivat, vuoroin laskivat. Milloin esitti Leclaire syitä
heti solmittavan kaupan puolesta melkein saaden vastahakoisen
O'Brienin taivutetuksi heti taas menettääkseen voittonsa Mucluc
Charleyn esittäessä loistavammat syyt kauppaa vastaan. Milloin taas
Mucluc Charley puolestaan vakuuttavasti puolsi myyntiä ja Percy
Leclaire sitä itsepintaisesti vastusti. Seuraavana hetkenä O'Brien
itse innokkaasti halusi kaupan solmiamista, kun taas molemmat
ystävät kyynelsilmin vannottivat häntä luopumaan siitä aikeesta.
Mitä enemmän he nauttivat wiskyä, sitä rehevämmäksi muuttui heidän
mielikuvituksensa. Samalla kun selväpäinen olisi keksinyt yhden syyn
myynnin puolesta ja toisen sitä vastaan, keksivät heidän humaltuneet
aivonsa niitä tusinoittain. Ja siksi vilpittömästi ja vakuuttavasti
he esittivät syynsä toisilleen, että he vähäväliä muuttuivat
väitellessään päinvastaiselle puolelle.
Mutta lopuksikin Mucluc Charley ja Leclaire yhdessä puolsivat
lujasti kauppaa ja nopeasti kumosivat kaikki O'Brienin esittämät
vastaväitteet. O'Brien tuli toivottomaksi. Esitettyään viimeisen
perustelunsa hän istui sanattomana heittäen vetoavia silmäyksiä
ystäviinsä, jotka olivat jättäneet hänet yksin. Hän nykäsi pöydän
alla Mucluc Charleya sääreen, mutta tämä armoton sankari vain heti
toi esiin uuden ja vastustamattoman perusteen myynnin puolesta.
Kihara-Jim otti kirjoitusvehkeet ja valmisti kauppakirjan. O'Brien
istui kastettu kynä kädessään.
"Otetaan vielä yksi ryyppy", hän lausui. "Vielä yksi, ennenkuin
kirjoitan nimeni ja luovutan satatuhatta dollaria."
Riemuissaan täytti Kihara-Jim lasit. O'Brien tyhjensi ryyppynsä ja
kumartui sitten nimeään kirjoittamaan kynän häilyessä sinne tänne.
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt saada paperille muuta kuin suuren
mustetahran, hän hypähti ylös hämärän ajatusryöpyn tulviessa hänen
mieleensä. Hän seisoi toisten juomaveikkojen edessä horjahdellen
sinne tänne ja hänen silmistään kuvastuivat myllertävät ajatukset.
Sitten hän teki päätöksen ja hyväntahtoinen hymy levisi hänen
kasvoilleen. Hän kääntyi oluenmyyjään, tarttui tämän käteen ja alkoi
juhlallisesti puhua:
"Jim, sinä olet ystäväni. Tässä käteni. Iske kämmentä, vanha veikko!
En tahdo sitä tehdä. En tahdo myydä. En tahdo rosvota ystävääni.
Ei ikinä saa kukaan sanoa, että Marcus O'Brien rosvosi juopuneen
ystävänsä. Sinä olet päissäsi, Jim, ja minä en sinua rosvoa. Ennen
se ei tullut mieleeni, en tiedä, mikä minulla oikein on, mutta se ei
pälkähtänytkään mieleeni. Ajattelepa, hitto vie! ajattelepa, Jim,
vanha veikko, ajattelepa, jollei koko siinä kirotussa suonessa ole
kymmentäkääntuhatta dollaria. Silloin olisi kauppa rosvoamista. Ei,
hyvät herrat, se ei käy. Marcus O'Brien hankkii rahaa maasta eikä
ystäviensä kustannuksella."
Percy Leclaire ja Mucluc Charley tukahduttivat olutkauppiaan
vastaväitteet äänekkäästi osoittaen ihastustaan näin ylevien
tunteiden johdosta. He horjuivat kahdenpuolen O'Brienia, kädet
veljellisesti tämän kaulassa, ja laskettelivat suustaan sellaisen
sanaryöpyn, että heidän oli mahdoton kuulla Jimin ehdotusta liittää
kauppakirjaan huomautus, jonka mukaan hän, siinä tapauksessa, ettei
valtaus tuottaisi kymmentätuhatta, saisi takaisin ostohintansa ja
myyntihintansa erotuksen. Kuta kauemmin puhe jatkui, sitä enemmän
sisältyi siihen maltaan imelää tunnetta ja yleväkaikuista ajatuksen
kutoa. Kaikki alhaiset vaikutteet olivat pannaanjulistettuja. He
muodostivat ihmisystäväkolmikon, jonka ainoana pyrkimyksenä oli
pelastaa Kihara-Jim joutumasta itsensä ja oman ihmisystävyytensä
uhriksi. Vakavasti he väittivät häntä ihmisystäväksi. Millään
ehdolla he eivät suostuneet myöntämään, että koko maailmasta olisi
saattanut löytää ainoatakaan halpaa ajatusta. Nelistäen, hoiperrellen
ja ryömien heidän ajatuksensa liikkuivat korkeilla siveyden
ylängöillä ja harjanteilla tahi sukeltautuivat metafyysilliseen
sentimentaalisuuden mereen.
Kihara-Jim hikoili ja höyrysi lisäten uutta wiskyä. Hänelle
esitettiin joukottain perusteluja, joilla ei yhdelläkään ollut
kaukaisintakaan yhteyttä hänen haluamansa kaupan kanssa.
Kuta pitemmälle aika kului, sitä kauemmaksi eksyi keskustelu
kultalöydöstä, ja kello kahden aikaan aamulla Kihara-Jim tunnusti
kärsineensä tappion. Yhden kerrallaan talutti hän avuttomat vieraansa
etuhuoneen läpi ulos. O'Brien tuli viimeisenä ja sitten kaikki kolme
ystävystä tepastelivat kaulakkain viettävää tietä ankarasti hoippuen
toinen toistaan tukien.
"Hyvä liikemies tuo Jim", hoeskeli O'Brien. "Totisesti, hän on samaa
maata kuin te -- hieno mies ja notkuilematon, aulis kestiystävä ...
kestiystävä ... kestiystävyys. Hän luottaa teihin. Ei vähääkään
halpaa eikä ilkeää sekaantunut asiain selvittelyyn. Kuten aioin sanoa
--"
Mutta juuri silloin olutkauppias läimäytti oven kiinni. Kolmikko
remahti iloiseen nauruun, jota kesti kotvan aikaa. Lopulta aloitti
Mucluc Charley puhua.
"Hullunkurista -- naurattipa kovasti -- sitä en tahtonut sanoa.
Minulla on ajatus ... mikä se taas olikaan? Niin! Hullua, miten
helposti ajatukset karkaavat -- ja sitten johtaa pakenevaa ajatusta
-- urheilua. Oletko, veli, ollut jänisjahdissa, Percy? Minulla oli
koira -- hyvä jäniskoira. Mikä sen nimi olikaan? En tiedä sen nimeä
-- ei nimeä ollutkaan -- olen unohtanut nimen -- nimi karkaa --
jahtaa nimeä -- ei, ajatus -- karkaava ajatus, mutta nyt muistan --
niin, sehän minun piti sanoa -- oi, hemmetti!"
Senjälkeen seurasi pitkä hiljaisuus. O'Brien liukui toisten käsistä
tielle istumaan alkaen torkkua. Mucluc Charley ajoi ajatustaan takaa
ympäri typertyneen aivokoppansa kaikkia lokeroita. Leclaire odotteli
hartaasti yhä viipyviä sanoja. Äkkiä tämä löi häntä kämmenellä
selkään.
"Nyt muistan!" huusi Mucluc Charley täyttä kurkkua.
Lyönnin tärähdyksestä Leclairen sieluntilassa tapahtui keskeytys ja
ajatukset hypähtivät uusille urille.
"Kuinka paljon pannua kohti?" hän kysäsi.
"Vähät pennistä!" kiukustui Mucluc Charley. "Ajatus -- muistin sen --
muistin lopuksikin."
Leclairen kasvot saivat innokkaan, ihailevan ilmeen ja taaskin hän
oli pelkkänä kuulona.
"... hemmetti!" aloitti Mucluc Charley.
Mutta samassa aukesi keittiön ovi raolleen ja Kihara-Jim huusi:
"Menkää kotiinne!"
"Hauska sattuma", jatkoi Mucluc Charley. "Sama ajatus -- juuri sama
ajatus kuin minunkin. Mennään kotiin."
He nostivat O'Brienin väliinsä ja lähtivät. Mucluc Charley alkoi
ääneen hakea toista ajatusta. Leclaire seurasi innokkaasti mukana.
Mutta O'Brien ei ollut mukana. Hän ei kuullut, ei nähnyt eikä
tietänyt kerrassaan mitään. Hän oli pelkkä hoippuva automaatti, jota
hänen molemmat liiketoverinsa kannattelivat uskollisesti hoippuen
hänen mukanaan.
He painautuivat polkua myöten Yukonin rantaan päin. Koti ei ollut
siellä suunnalla, mutta pakoon päässyt ajatus kuljetti heidät sinne.
Mucluc Charley jatkoi höpinäänsä koettaen muistella ajatustaan
ylösrakennukseksi Leclairelle. He osuivat sille kohdalle, missä
Siskiyon Pearlyn vene oli rannassa. Kiinnitysköysi kulki polun
poikki männynkantoon. Ystävykset kompastuivat nuoraan kellahtaen
maahan, O'Brien alimmaiseksi. Heikko tietoisuudenpuuska välähti
hänen aivoissaan. Hän tunsi, että hänen päällään oli ruumisröykkiö,
ja hetken hän huitoi hurjasti ympärilleen. Mutta pian hän nukkui
uudelleen ja kuorsaus kohosi ilmoihin. Mucluc Charley ryhtyi
uudelleen puhua lepertämään:
"Uusi ajatus, kirkkaan uusi ajatus. Tulipa, hitto vie, sittenkin. Nyt
ei ole heikkoa. Aivan äkkiä se pälkähti päähäni. Ja nyt se ei karkaa.
Brien on päissään -- sikahumalassa. Samapa se, annetaan hänelle
läksy. Tuossa on Pearlyn vene. Brien veneeseen ja vene irti! Antaa
sen mennä pitkin Yukonia. Aamulla Brien herää. Virta on liian vuolas
-- ei hän jaksa soutaa vasten virtaa takaisin -- saa saapastella.
Ja kun hän palaa, olemme me, sinä ja minä, vastassa koko joukon
etunenässä. Annamme hänelle opetuksen, yhteenhän se käy, annamme
opetuksen."
Siskiyon Pearlyn veneessä ei ollut mitään muuta kuin airopari. Sen
reuna hankautui rantatöyryä vastaan juuri O'Brienin vierellä. Miehet
vieräyttivät hänet veneeseen. Mucluc Charley heitti köyden irti ja
Leclaire tyrkkäsi veneen virran vietäväksi. Sitten he ponnistusten
uuvuttamina vaipuivat rantatöyräälle uneen.
Seuraavana aamuna sai koko Red Cow tietää, mikä kepponen oli tehty
Marcus O'BrienilIe. Jotkut löivät korkeita vetoja siitä, miten
kepposentekijöille kävisi uhrin palattua. Iltapäivällä asetettiin
yksi mies vahtiin ilmoittamaan, kun O'Brien tulisi näkösälle. Kaikki
halusivat nähdä hänen saapumisensa. Mutta hän ei palannut, vaikka
odotusta kesti puoliyöhön. Eikä hän saapunut seuraavana eikä sitä
seuraavana. Red Cow ei nähnyt Marcus O'Brieniä enää milloinkaan. Ja
arvailuihin jäivät kaikki tiedot hänestä, sillä varmaa selvyyttä ei
hänen kohtalostaan milloinkaan saatu.
* * * * *
Marcus O'Brien yksin sen tiesi, mutta hän ei palannut siitä
kertomaan. Hän heräsi seuraavana aamuna kovissa tuskissa. Vatsa oli
kuin kalkittu tavattomasta wiskymäärästä ja hänestä tuntui kuin olisi
sinne siirretty tulikuuma uuni. Päätä särki joka paikasta, sekä
sisästä että ulkoa. Ja pahinta kaikesta oli kasvoissa oleva tuska.
Kuusi tuntia olivat lukemattomat moskiitot olleet hänen kasvoillaan
aterioimassa ja niiden turmiokas myrkky oli saattanut ne hirveästi
pöhöttymään. Vain tavattomasti ponnistamalla tahtoaan sai hän
silmäluomet hieman raolleen nähdäkseen edes vähän. Kun hän sattui
liikuttamaan kättään, tuntui niissäkin ankara kipu. Hän katsahti
niihin, mutta ei tuntenut niitä omikseen, nekin olivat turvonneet
muodottomiksi moskiittojen myrkystä. Hän ei voinut saada selville,
kuka hän oli. Hänessä ei ollut ainoatakaan ulkonaista tuttua merkkiä,
joka olisi herättänyt hänessä jonkunlaisen ajatusyhtymän ja liittänyt
hänen tietoisuutensa entisyyteen. Ulkoisesti oli hänet erotettu
entisyydestä, sillä mikään ei herättänyt hänessä entisyyden muistoa.
Ja lisäksi oli hän siksi sairas ja surkeassa kunnossa, ettei hänellä
ollut tarmoa eikä halua ryhtyä sitä pohtimaan.
Vasta kun hän huomasi pikkusormessa mutkan, joka johtui vuosia
sitten sattuneesta murtumasta, hän tiesi olevansa Marcus O'Brien.
Ja samalla koko entisyys välähti hänen mieleensä. Ja huomatessaan
peukalon kynnen alla verijäljen, jonka hän oli saanut edellisellä
viikolla, oli hän kaksin kerroin varma omasta itsestään. Silloin hän
tiesi, että nuo kamalat kädet kuuluivat Marcus O'Brienille, mikä oli
pilkulleen samaa, kuin että Marcus O'Brien kuului noihin käsiin.
Ensiksi heräsi hänessä ajatus, että hän oli sairas, että hänessä oli
ollut jokikuume. Silmien aukaiseminen oli niin tuskallista, että hän
piti ne jatkuvasti suljettuina. Virrassa ajelehtiva oksa antoi veneen
kupeeseen terävän napsahduksen. Hän arveli jonkun koputtavan majan
ovelle ja sanoi: "Sisälle". Odotettuaan hetkisen turhaan hän ärähti:
"Ole ulkona sitten, hitto soikoon." Mutta yhtä kaikki hän toivoi,
että koputtaja tulisi sisään ja kertoisi hänelle, miten ja kuinka
kauan hän oli sairastanut.
Mutta vähitellen alkoi edellinen yö selvitä hänen aivoissaan. Ei
hän ollutkaan sairastunut. Hän oli yksinkertaisesti ollut päissään
ja nyt oli hänen aika nousta sekä lähteä työhön. Työstä johtui
kultalöytö mieleen ja samalla hän muisti, että hän ei ollut suostunut
luovuttamaan sitä kymmenestätuhannesta dollarista. Äkkiä hän nousi
ylös ja pinnisti silmänsä auki. Silloin hän näki olevansa veneessä,
joka ajelehti ruskeana tulvivalla Yukonilla. Kuusien peittämät rannat
ja saaret olivat outoja. Vähäksi aikaa hän hölmistyi. Mitä kaikki
tämä saattoi merkitä. Viimeöisen juomingin hän jaksoi muistaa, mutta
sen ja hänen nykyisen asemansa välillä ei ollut vähintäkään yhteyttä.
Sulkien silmänsä hän nojasi pakoittavan päänsä käsiinsä. Mitä oli
tapahtunut? Hitaasti kohosi kamala ajatus hänen aivoihinsa. Hän
taisteli vastaan, koetti torjua sen luotaan, mutta itsepintaisena se
pyrki esille: hän oli tappanut jonkun. Vain se kykeni selittämään,
miksi hän ajelehti Yukonilla avonaisessa veneessä. Red Cow'n lakia,
jota hän oli niin kauan soveltanut toisiin, oli nyt sovelletettu
häneen. Hän oli tappanut miehen ja hänet oli pantu virran vietäväksi.
Mutta kenet? Hän pinnisti sairaita aivojaan saadakseen vastauksen,
mutta muuta hän ei saanut sieltä esille, kuin hämärän muiston, että
hänen päälleen oli kaatunut ruumiita ja hän oli iskenyt niitä. Ketä
ne mahtoivat olla? Kenties hän oli tappanut useampia. Hän tunnusteli
vyötään. Puukko oli poissa tupesta. Sillä hän oli varmasti tekonsa
tehnyt. Mutta varmasti oli täytynyt olla joku syy tappamiseen. Hän
avasi silmänsä ja tarkasteli venettä kauhun vallassa. Muonaa ei
ollut, ei hituistakaan. Voivotellen hän istahti tuhdolle. Hän oli
tappanut aiheettomasti. Häneen oli laki sovelletettu ankarimmassa
muodossaan.
Puolentunnin verran hän istui liikahtamatta puristellen särkevää
päätään ja koettaen ajatella. Sitten hän otti vatsaa vilvottavan
vesisiemauksen laidan yli. Se teki hyvää. Nousten seisomaan ja
kuulijanaan ainoastaan villi, keväinen luonto, hän pyhästi kirosi
juomisen. Senjälkeen hän sitoi veneen vedessä ajelehtivaan suureen
mäntyyn, joka kulki syvemmällä kuin vene ja senvuoksi myöskin
nopeammin. Pestyään kasvonsa ja kätensä hän istahti uudelleen
perälaudalle ajattelemaan. Kesäkuu oli lopullaan. Beringinmerelle oli
kaksituhatta mailia. Vene kulki keskimäärin viisi mailia tunnissa.
Niin korkealla pohjoisessa ei siihen vuodenaikaan ollut pimeätä
milloinkaan ja siksi hän saattaisi kulkea vuorokauden läpeensä.
Se merkitsisi satakaksikymmentä mailia päivässä. Jos onnettomien
sattumien varalle jätetään kaksikymmentä, niin jää sata mailia
päivässä. Kahdessakymmenessä päivässä hän saapuisi Beringinmerelle.
Ja sitä varten ei hänen tarvitsisi ponnistella vähääkään, joki tekisi
kaiken työn. Hän saisi makailla veneenpohjalla ja säästellä voimiaan.
Kahteen päivään hän ei syönyt mitään. Kun hän sitten joutui
sellaiselle kohdalle, missä rannat olivat matalat, niin hän
meni maihin kooten siellä villien hanhien ja sorsien munia.
Tulitikkuja hänellä ei ollut ja munat oli syötävä raakoina.
Hyvältä ne eivät maistaneet, mutta pitiväthän ne hänet pystyssä.
Kuljettuaan napapiirin poikki hän saapui Hudson-yhtiön asemalle.
Ruokavarasaattue ei ollut vielä saapunut Mackenzieltä ja asemalta
oli muona tyyten lopussa. Hänelle tarjottiin sorsanmunia, mutta hän
selitti, että hänellä oli niitä bushelin verran veneessään. Myöskin
tarjottiin hänelle wiskyryyppyä, mutta sen hän torjui kiivaasti.
Tulitikkuja hän kuitenkin sai ja sitten hän keitti munat. Joen
suupuolella vastatuulet hidastuttivat hänen kulkuaan, joten hän sai
kaksikymmentäneljä päivää tulla toimeen pelkät munat ravintonaan.
Onnettomuudeksi oli hän nukkuessaan sivuuttanut sekä St. Paulin että
Pyhän Ristin lähetysasemat. Ja vilpittömästi hän saattoi sanoa, kuten
hän myöhemmin teki, että Yukonin varrella olevista lähetysasemista
puhuminen oli humpuukia. Siellä ei niitä ollut, sen hän ainakin tiesi.
Beringinmerelle päästyään vaihtui hänen ruokajärjestyksensä, munien
sijalle tuli hylkeenliha, ja mahdoton oli hänen milloinkaan saada
selville, kumpi oli hänestä parempi. Vuoden lopulla pelasti eräs
Yhdysvaltain tullikutteri hänet ja seuraavana talvena hän hyvällä
menestyksellä esiintyi San Fransiscossa raittiusluennoitsijana.
Siltä alalta hän löysi kutsumuksensa. "Välttäkää pulloa", on
hänen iskusanansa ja taisteluhuutonsa. Kautta rantain hän koettaa
kuulijoissaan herättää vaikutelman, että hänen omassa elämässään on
pullo aiheuttanut suuren onnettomuuden. Myöskin on hän maininnut
omaisuuden menetyksestä, joka oli aiheutunut tuosta pahanhengen
helvetillisestä viettelysjuomasta, mutta tämän tapahtuman takaa
kuulijoille häämöittää joku kaamea, arvaamaton onnettomuus, josta
pullo on vastuussa. Hän on hyvin menestynyt alallaan, harmaantunut ja
saanut osakseen kunnioitusta käydessään kiivasta sotaa väkeviä juomia
vastaan. Mutta Yukonin rannoilla Marcus O'Brienin kummallinen kohtalo
kulkee yhä kertomuksena. Se on sellainen selvittämätön tapaus, joka
ihmeellisyydessä vetää vertoja sir John Franklinin katoamiselle.