Edelliset, paitsi Helena.
_Sarita_ (mietteissään). Hänestä, tuosta pienokaisesta, kasvaa
todellinen tuhatvuotisen valtakunnan kansalainen, sillä häntä ei tahraa
sellainen häpeä kuin meitä vanhan maailman jäännöksiä, joitten ehkä
lopultakin on vaikeata kokonaan vapautua vanhoista tavoistamme ja
tottumuksistamme.
_Billy_. Tuskinpa sentään. Meillähän on joka hetki tilaisuus
vertailuun, ja sen tulos on aina uudelle maailmalle edullinen. Sinä,
Sarita, olet ollut alusta alkaen mukana. Sinä siis olet jo täysin
vapautunut vanhasta hapatuksesta. Sinä olit siinäkin maailmassa
vain nainen, aikasi nainen. Paljon vaikeammaksi minä olin uskonut
muodostuvan eron entisestä niille, jotka vielä äsken edustivat valtaa
ja kunniaa, kuten Lumley-Gotham ja Harlemin arkkipiispa. Mutta hekin
ovat tyytyväisiä uuteen järjestelmään, työn ja oikeuden tasavaltaan.
Heidän oli pakko luopua asemastaan, ja he ovat sen käsittäneet...
_Lumley-G._ Mieluinen pakko, sano niin, Billy. Tuhat kertaa ennemmin
olen minä täällä puutarhurina kuin siellä maailmanvaltiaana.
_Arkkipiispa_. Ja minulle on tässä hiippakuntaa kylliksi, semminkin kun
tämä näkyy tarvitsevan niin kovin vähän sielunhoitoa. Mutta ehkä minä
kelpaan teille siviilinotarioksi tahi maistraatin puheenjohtajaksi...
no, yleensä toimihenkilöksi, jonka tehtävänä on solmia avioliitot ja
pitää kansalaisten luetteloa.
_Billy_ (nauraen). Kyllä, kansalainen arkkipiispa. Sen toimen te
kernaasti saatte, sikäli kuin me tarvitsemme sellaisia toimihenkilöitä.
_Sarita_. Niin, eihän se oikeastaan ollut meidän vikamme, että me
olimme sellaisia kuin olimme. Oli olemassa voimia, jotka hallitsivat
meitä, emmekä me sitä ymmärtäneet. Siitä syystä meillä ei ole oikeutta
tuomita toisiamme, eikä yleensä ketään vanhan maailman kasvattia.
Niinpä tunnenkin mieleni murheelliseksi joka kerta, kun tulen
ajatelleeksi niitä kahta miestä, jotka jäivät kaupunkiin. Sen vuoksi
olen sitä mieltä, että meidän olisi koetettava pelastaa heidät...
_Eloise_. Aiotko taas ottaa esille tuon kysymyksen.
_Sarita_. Minä olen sanonut teille, etten aio jättää sitä tekemättä,
ennen kuin se kysymys on ratkaistu. Meidän velvollisuutemme on antaa
sekä Granvillelle että Tuttlelle tilaisuus parannuksen tekoon.
_Eloise_. Meillä ei ole mitään velvollisuuksia heitä kohtaan. Me emme
voi tehdä mitään heidän hyväkseen.
_Sarita_. Me voimme antaa heille anteeksi. Meillä ei ole oikeutta
sanoa, että joku inhimillinen olento on ehdottomasti parantumaton,
kelvoton kaikkeen korkeampaan...
_Reginald_. Niin, niin, teidän on helppo puhua sillä tavalla, sillä te
ette ole milloinkaan saanut Tuttlelta selkäänne.
_Sarita_. Oletteko te sitten saanut?
_Reginald_. Kyllä. Kohta teidän lähdettyänne hän rupesi hävyttömäksi.
Hän alkoi juovuspäissään ahdistella Eloisea, ja kun minä menin väliin,
löi hän minut puolikuoliaaksi. Hän tyrannisoi meitä, teetätti meillä
kaikki työt, ja sen vuoksi meidän täytyi lopulta paeta. Vain onnen
kaupalla me pääsimme ehjinä hänen kynsistään.
_Sarita_. Tuttle on se, miksi me olemme hänet tehneet. Me kasvatimme
hänet orjaksi palvelemaan meidän laiskuuttamme ja turhamaisuuttamme.
Kuinka me siis voimme moittia häntä siitä, että hän koetti päästä meitä
komentamaan saatuaan siihen tilaisuuden? Mutta minä en puhu yksinomaan
Tuttlesta. Siellä on myöskin Granville.
_Rva Lumley-G._ Granville on vielä pahempi kuin Tuttle. Hän on älykäs
mies, jonka pitäisi ymmärtää asiat paremmin. Mutta hän sen sijaan,
että olisi liittynyt meihin taistelussa Tuttlea vastaan, meni tämän
puolelle, ja sitten he yhdessä perustivat uuden kapitalistisen
yhteiskunnan, jossa Tuttle edusti pääomaa ja Granville hallinnollista
valtaa. Me olimme siinä vain paarias-luokkana, ja lopulta meidän täytyi
ryhtyä työtaisteluun heitä vastaan.
_Billy_ (iloisesti). Olitteko tekin siinä taistelussa mukana, täti?
_Rva Lumley-G._ (ylpeästi). Minä... minä olin Maailman
Teollisuustyöläisten Liiton järjestäjä.
_Billy_. Saitteko kaikki järjestetyiksi?
_Rva Lumley-G._ Kyllä... kaikki muut, paitsi häpeä sanoa — oman
mieheni. Hän esiintyi alkaneessa lakossa rikkurina.
_Lumley-G._ Jaa, mutta minä olen pyytänyt anteeksi järjestöltä ja minut
on myöhemmin otettu toveruuteen. (Naurua.)
_Rva Lumley-G._ Niin kyllä, mutta Granvilleä me emme voi hyväksyä
uuden yhteiskuntamme jäseneksi, yhtä vähän kuin Tuttleakaan, sillä he
edustavat tyypillistä kapitalistista järjestystä, jonka palaamista
missään muodossa ei ole hyväksyttävä.
_Billy_ (edelleen huvitettuna). Oletteko tekin samaa mieltä,
arkkipiispa?
_Arkkipiispa_. Olen, ehdottomasti. Minä olen Maailman
Teollisuustyöläisten Liiton jäsen ja ollut mukana työtaistelussa.
Entisestä turmeluksesta on tehtävä kertakaikkinen loppu.
_Sarita_. Mutta kaikkihan me, älymystön ja ylemmän luokan jäsenet,
olimme yhtä turmeltuneita. Muistakaamme omia syntejämme ja antakaamme
Granvillelle anteeksi.
_Arkkipiispa_. Jos hän edes tulisi meidän luoksemme ja pyytäisi
anteeksi, mutta emmehän me tiedä, missä koko mies on tällä hetkellä.
_Sarita_ (mietittyään tovin). Kuulkaahan, hyvät ystävät, minulla on
jotakin tärkeää ja odottamatonta sanottavana teille. Kuten muistatte,
olin minä poissa koko eilisen päivän ja sanoin, että autoni oli mennyt
epäkuntoon. Se ei ollut totta. Asia on niin, että minä kävin New
Yorkissa. (Yleinen hämmästys.)
_Billy_. Entä sitten?...
_Sarita_. Minä olen koko talven miettinyt noiden kahden miesparan
kohtaloa. Eilen halusin ottaa heistä vihdoinkin selvää ja antaa heille
tilaisuuden — ainakin toiselle, jonka uskoin voivan pelastua...
_Rva Lumley-G._ Mitä sitten? Jatka!
_Sarita_. Saavuin kaupunkiin, menin jalkaisin Yhdyshotelliin, astuin
tyynesti sisään ja löysin huoneen, jossa ruokatablettikoneisto, heidän
kapitalistisen yhtymänsä pääpaikka, sijaitsi. Pitkään aikaan en nähnyt
yhtään ihmistä, mutta havaitsin merkkejä siitä, että joku oli ollut
siellä äskettäin. Minä jatkoin etsimistäni varovaisesti ja lopulta
löysin toisen heistä.
_Billy_ (hetken hiljaisuuden jälkeen). Kumman heistä?
_Sarita_. Granvillen.
_Billy_. Kuinka hän voi?
_Sarita_. Hän ja Tuttle olivat joutuneet riitaan koneen
käyttöoikeudesta. Tuttle oli väittänyt, että se oli hänen omaisuuttaan,
ja oli koettanut pakottaa Granvilleä, sitten kun te muut olitte heidät
jättäneet, työskentelemään heidän molempien puolesta. He olivat
tapelleet ja Granville oli haavoittunut. Ei tosin pahasti, mutta
kuitenkin niin, että hänen oli täytynyt piilottautua. Nyt hän oli
monta kuukautta tavoitellut Tuttlea ja Tuttle arvattavasti häntä —
molemmat asestettuina ja valmiina murhaamaan toisensa. (Hetken tauko.)
Te ette voi kuvitella, kuinka säälittävässä asemassa Granville oli.
Koko talven hän oli ollut ilman polttoainetta, sillä hän ei uskaltanut
sytyttää tulta, koska pelkäsi siten ilmaisevänsä olinpaikkansa
Tuttlelle. Salamurhaa peläten ei kumpikaan ollut uskaltanut käyttää
tablettikoneistoa. He olivat eläneet kuin petoeläimet väijyen toisiansa
päivät ja yöt. Granville oli sairas, perinpohjin menehtynyt. Sen vuoksi
taivutin hänet lähtemään mukaani.
_Billy_. Onko hän täällä?
_Sarita_ (nyökkää).
_Rva Lumley-G._ (vaitiolon jälkeen). Millä ehdoilla hän on täällä?
_Sarita_. Toistaiseksi ilman ehtoja. Teidän asianne on ottaa hänet
vastaan, jos tahdotte. Hän haluaa tulla samoilla ehdoilla kuin kaikki
muutkin täällä ovat. Hän luopuu vanhoista arvonimistään ja haluaa olla
vain kansalainen Granville. (Vaitiolo.)
_Eloise_ (sitten kun hän ja kaikki toisetkin ovat harkinneet asiaa).
Suostuuko hän suorittamaan osansa työstä?
_Sarita_. Kyllä.
_Rva Lumley-G._ Mutta mitä takeita voimme saada siitä, ettei hän rupea
jälleen rettelöimään?
_Sarita_ (lyhyen vaitiolon jälkeen). Parhaimman kaikista takeista. Minä
vastaan hänestä.
_Eloise_. Mutta miten sinä voit hänestä vastata?
_Sarita_. Minä toivon, että arvoisa yhteiskunta on antava hänet
minulle. Hän on selittänyt haluavansa mennä naimisiin kanssani.
_Billy_. No, siinä tapauksessa... Hae hänet tänne. (Sarita menee.)