Sunnuntaina oli sumua. Aamuhämärässä satoi lunta. Sitä seuranneena
päivänä oli suoja.
Illalla tuli lievä pakkanen. Iltapäivällä olin kävellyt kappaleen
matkaa metsätietä ja ihaillut puiden lumiturkkia. Ne olivat keränneet
enemmän lunta kuin muulloin kuluneen talven aikana, suorastaan
täyttyneet lumesta. Näin, että suojailmasta huolimatta ei pisaraakaan
pudonnut puista. Mutta lumi oli valon kyllästämä, kaikkialla oli
täydellinen hiljaisuus, ja kun hämärässä astelin kotiin päin, oli
metsä valkean hornan näköinen. Kylmän yltyessä alkoi kuulua hiljaista
rätinää. Ajattelin vielä: »Metsä kehrää lasia...» Jokainen oksa, joka
lehti oli kokonaan kristallien peittämä, vahvemmilla oksilla lumi oli
jäätynyt paakuiksi — hirvittävä paino, joka — yhä kasvoi.
Yöllä kuului taloni katolta jysähdys, samalla lepatti sähkövalo,
sammui ja syttyi uudestaan, ikäänkuin joku olisi pari kertaa nopeasti
kiertänyt katkaisijaa. Otaksuin, että ulkona oli jälleen tullut
suoja, että katolta oli vyörynyt lunta ja katonharjan valomasto siitä
pelästyneenä herännyt unestaan.
Ja äkkiä paukahti talon takaa laukaus. Ja heti sitten vielä toinen.
Kiiruhdin huoneesta, seisoin hetken jäykkänä ovella, syöksyin kuin
oudon voiman vetämänä pihan yli puutarhan portille. Minä tahdoin ja
minun täytyi mennä metsään. Se oli kuin avunhuuto, jota minun täytyi
totella, kuin uhkaus, johon minun täytyi mukautua. Tuntui kuin käsieni
ulottuvilla tapahtuisi murha.
Kun kurkotin kättäni portin ripaan, ryskyi ylläni, voimakas sysäys
heitti minut ruusupensaaseen, ja lunta tuprusi perässä. Märkänä ja
kylmänä nousin pystyyn. Vieressäni lojui miehenpaksuinen oksa, joka oli
katkennut satavuotisesta tammesta.
»Claus!» kuulin huudettavan. Ainakin olin kuulevinani, että joku huusi
nimeäni.
Lisäksi rytisi metsä, ja puutarhan nuoret hedelmäpuut katkeilivat,
ikäänkuin käsky kuolla nyt pimeän halki saavuttaisi nekin.
Taas ovella kuunnellessani näin korkearunkoisten ruusujen keskeltä
katkeilevan. Se oli viimeinen hiljainen kaiku ihan lähellä metsässä
sattuneesta ryskeestä. Se oli kuin laululinnun kuolema kädessäni.
Tämä kaikki tapahtui varjomaisesti, pimeydessä, johon talon lyhty
himmeästi loi valoa. Kuulin paljoa enemmän kuin näin, mutta näkö ja
kuulo sekaantuivat, koska tunsin puutarhan joka paikan pimeässäkin.
Hiljainen kumahdus osoitti minulle nuoren hedelmäpuun, jonka näkymätön
käsi oli kaatanut, valoviirussa näin ruusukepin kokonaan kristalliksi
muuttuneen kruunun — mutta heti senjälkeen sitä ei enää ollut olemassa.
Portin takana seisoi hirsimetsä jäykkänä ja mustana kuin muuri. Ja
mitä muurin takana tapahtui, se kerta kerralta nosti pelkoa jotakin
tuntematonta, luonnottoman suurta, epäinhimillistä kohtaan, paisuttaen
sen suorastaan hirvittäväksi kauhuksi.
Sillä hetkellä kirkastui yö. Ja sitten kajahti auton torvi. Kun epäröin
uudelleen mennä rajuilmaan, aukeni portti, ja tielle astui nainen
pitkässä turkisviitassa, pää hunnun peitossa.
»Kuka täällä asuu?» huusi hän.
Viviane!
Syöksyin ulos, hän juoksi minua vastaan, ja keskellä tietä kohtasimme
toisemme. Seisoimme ja puristimme toistemme käsiä.
»Äitinne on lähettänyt minut tänne», sanoi hän raskaasti hengittäen.
»Minun täytyy heti viedä teidät kotiin.»
»Minä tulen, Viviane. Varmasti. Pian.»
»Heti Claus!» sanoi hän ja nosti katseensa. »Äitinne oli tänään
iltapäivällä luonani. Hän kuolee levottomuudesta.»
»Odotan vielä vain sanaa Roomasta.»
Hän ei vastannut, mutta minusta tuntui kuin hän olisi pelästyneenä
astunut liian lyhyen askeleen, kun rinnakkain kävelimme taloon.
»Mitä tiedätte Stratasta?» kysyin äkkiä. »Olen lukenut jotakin
sanomalehdistä.»
»Hän on mennyt kihloihin Camilla Capponin kanssa.»
»Entä Maria?»
»Mariasta», vastasi hän epäröiden, »Mariasta en oikeastaan tiedä
mitään».
»Olen sähköttänyt hänelle. Olen pyytänyt häntä tulemaan.»
»Vai niin!» sanoi hän.
Suljin ovet — naurettavaa varovaisuutta, kuin vuorenvieremää vastaan.
Silloin ryskyi taas, niin että talo tärisi, ja kaikki valot sammuivat.
Tuskin olin ehtinyt pimeän läpi viedä Vivianen huoneeseeni ja istuttaa
hänet uunipenkille, kun Jacquot ryntäsi sisään.
»Isä!» huusi hän.
Silloin tuli taas valoa, näin hänen istuvan Vivianen ja itseni välissä
matolla, pelosta hytisten valkeassa yöpuvussaan.
»Mitä tämä oikeastaan on?» huusi hän nyreänä ja vilkuili milloin
minuun, milloin uunipenkkiin. Aluksi värähteli vielä hymy hänen
kasvoillaan, sitten hänen piirteensä jäykistyivät läpitunkevan
vakaviksi. Muutos tapahtui tavattoman äkillisesti, ikäänkuin joku outo
voima olisi hänet vallannut. Hän tuijotti silmät suurina eikä puhunut
mitään. Suu oli avoinna. Ja sitten, yhä mykkänä, vedettyään muutaman
kerran syvään henkeään hän tarrautui varjossa lepäävään Vivianeen. Ja
tämä mykkyys oli niin rajua, että ponnahdin pystyyn ja kurotin käteni
tyhjyyteeni en tiennyt, tahdoinko karkoittaa harhakuvan vai pidättää
lasta.
Vivianekaan ei sanonut mitään, vaan painoi pojan rintaansa vasten ja
hyväili hänen hiuksiaan lyhyin suudelmin. Mutta pian Jacquot istui taas
lattialla hänen ja minun välilläni, joka olin hätääntyneenä odotellut,
ja itki hiljaa.
»Mitä tämä on?» kysyi hän taas, mutta tällä kertaa toisenlaisella
äänellä. Hän melkein ulvoi sen, suunniltaan epätoivosta, kuin
mielettömänä tuskasta — tuntui kuin olisimme kaikki nähneet unta!
Viviane peitti kasvonsa käsillään.
»Jacquot!» sanoin, mutta hän pudisti päätänsä. Niin jäimme muutamiksi
minuuteiksi voimattomuuteemme.
»Jacquot!» sanoin uudestaan, ja silloin hän kohotti vaivaloisesti
katseensa. Hänellä oli sairaan harhaileva ilme. Katsoin häntä silmiin,
katsoin sydämeen saakka. Mitä muuta olisin voinut tehdä? Katsoin
häntä...
Tiesinhän liiankin hyvin, mitä hänen sielussaan oli tapahtunut!
Viviane oli samannäköinen kuin Doris, vain tumma, ja Jacquot oli
usein yöllä välähtävässä valossa nähnyt äitinsä, joka myöhään
kotiin palattuaan oli vielä, turkki ja harso yllään, mennyt hänen
vuoteensa viereen. Nyt Jacquot oli saanut päähänsä, että äiti kenties
kuitenkin vielä eli, ja lopettaakseen kauhean pilan tarttunut
häneen, pidättääkseen hänet, mutta heti seuraavana hetkenä huomannut
erehdyksensä. Se oli ollut romahdus kuin alas tornista...
»Ehkä maailma romahtaa?» huusi hän nyt kerskaillen. »Minä en piittaisi.»
Hitaasti ja perusteellisesti hän kuivasi kyyneleensä.
Kun juuri selitin hänelle rajuilman tuhoja, sammui valo kolmannen
kerran, ja Grether Fritz, joka heti senjälkeen toi kynttilöitä, kertoi,
että muuan metsänreunan jättiläislehtikuusista oli juurineen kaatunut
ja katkaissut valojohdot. Viviane saattoi Jacquotin huoneeseensa, ja
Fritz istuutui hänen vuoteensa viereen.
»Claus», sanoi Viviane palattuaan kynttilä kädessä, »Claus, pyydän
teitä, lähdetään. Tämä talo on hautausmaan laidassa, te ette saa
jäädä tänne, lapsi vielä vähemmän.» Hän asettui ihan eteeni. »Auto
odottaa alemmalla tiellä, missä metsä alkaa. Emme uskaltaneet ajaa
lähemmäs. Jacquot ja toiset tulevat myöhemmin, jahka saavat passit.
Te, Claus ette tarvitse passia, minulla on Leo Breuschheimin kirje, ja
saksalaiset päästävät teidät tietysti maastaan pois. Ottakaa viittanne
ja hattunne, sanokaa sana palvelijallenne, ja sitten matkalle!»
»Eikö kello soinut?» keskeytin hänet kiivaasti. »Varmasti se soi»,
myönsi hän. Seisoin kauan ja kuuntelin ryskyvää yötä. Kynttiläin valo
paloi rauhallisesti.
Vihdoin koputettiin ovelle. Fritz, ojensi minulle sähkösanoman.
Odotin, kunnes hän oli lähtenyt huoneesta, ja sanoin sitten kovalla
äänellä, jonka piti kuulostaa luottavalta:
»Huomaatteko, Viviane, kuinka toimintakykyinen tämä Römerbad on? Kello
yksitoista yöllä, maailma romahtaa, kuten Jacquot sanoo, postista on
luokseni pitkä matka, ja sittenkin —»
Avasin hitaasti sähkösanoman.
»Roma» oli luettavana paperin ensi taipeessa.
»Tuoja on varmaankin tullut niittyjen yli», lausuin kohottaen katseeni
ja tuijotin Vivianen silmiin.
»No.» Se oli toisessa taipeessa.