Siinä kaikki.
Kun aioin ojentaa Vivianelle paperin, katsahti hän vain siihen, mutta
ei ottanut vastaan.
»Tiesin sen», kuiskasi hän.
Katsellessamme liikkumatta toisiamme, minusta tuntui kuin neljä
silmäämme samoin tuijottaisi kumajavasti syvenevään tyhjyyteen.
Viviane istui pää kumartuneena kuin kuuntelemaan, kädet sylissä.
»Siis EI!» sanoin ja pudistin uhmaten päätäni.
Hievahtamatta Viviane kohotti katseensa, hymy kiersi hänen huuliltaan
suupieliin, ja hän sanoi surumielisesti härnäten:
»Näetkös, Pulcinella, nyt se on lopussa.»
Iskin nyrkilläni pöytään ja vaivuin tuoliin. Lopussa! Ja minäkin, niin
kuului ääni sisimmässäni, minäkin olen sen tiennyt! Sydämessäni olen
sen koko ajan tiennyt! Kerran täytyi tämän vastauksen tulla: Riittää
jo, loppu! Tämäkin vastaus piti kerran saada. Juuri se — ja tietysti
katkerimmalla hetkellä. Tarpeellinen, välttämätön loppusana: »Ei.»
Ulkona jyskyi taukoamatta. Nostin pääni, etsin silmilläni — ketä? Etsin
Mariaa...
Hiljaa, ruusunvärisinä paloivat kynttilät kolmella pöydällä.
»Claus!» kuiskasi Viviane kumartuen ja ojentaen kättänsä minua kohti,
»minkä näköinen te olette!»...
»Saanko pyytää, Viviane», vastasin, tuntien itseni koko lailla
ylpeäksi, voidessani olla niin luja, »saanko pyytää, Viviane, että
sallitte minun saattaa teidät autollenne niittyjen yli. Ja sitten
pyytäisin teitä vielä olemaan yötä hotellissa ja huomenna varhain
yhdessä Jacquotin ja palvelijain kanssa matkustamaan kotiin. Hotellin
omistaja, herra Muser, toimittaa puhelimitse tarpeelliset paperit.
Minä suoritan täällä asiat loppuun ja tulen viimeistään kolmen päivän
kuluttua.»
Hän nousi heti.
»Kätenne siitä, Claus?»
»Kyllä, jos vastineeksi saan suudella teidän kättänne!»
Minusta tuntui kuin romasaappaat jalassa seisoisin tanssisalin
liukkaalla parkettilattialla —
»Ah, Pulcinella!» virkkoi Viviane ja loi silmänsä maahan. »Tiedän, nyt
alatte taas ottaa unilääkettä. — Hyvää yötä.»
Saatoin hänet autolle saakka, odotin, kunnes valonheittäjät olivat
kadonneet tienmutkan taakse, ja kävelin hitaasti metsään.
Oli kostea, pimeä yö.
Pelästyin pahasti, kun äkkiä ylläni ja ympärilläni alkoi ryskyä ja
minua tempoa. Alinomaa iski lumiryöppy kasvoihini.
Poikkesin tieltä ja tunkeuduin metsän pimentoon...
Viimeistään kolmen päivän perästä, ajattelin — niin, kolmen päivän
kuluttua voin hyvinkin olla kotona.
Kesti kauan, ennenkuin minut nujerrettiin. Pimeys alkoi kuristaa
kurkkuani, painaa sisään silmiäni. Lopuksi valtasi minut hurja hätä,
juoksin, kaaduin, juoksin taas. Pitkän päättömän juoksun jälkeen, jonka
kestäessä olin yhtä monta kertaa kaatunut kuin astunut askelia, luulin
näkeväni taloni hämärät ääriviivat. Samalla hetkellä lennätti päähän
sattunut isku minut kauas syrjään...
* * * * *
Barry oli kuullut huutoni, löytänyt minut, kappaleen matkaa raahannut
minua suljetulle portille asti, sitten hypännyt aidan yli ja herättänyt
väen. Olin kauan tajuttomana, mutta se johtui vain ylenpalttisesta
väsymyksestä. Päähäni tullut haava oli vaaraton.
Iltapäivällä matkustivat Jacquot, Kathrin ja Fritz Kehliin, missä
heidän piti Leo-serkun avulla pyrkiä rajan yli. Lukitsin talon ja
lähdin Barryn kanssa »Hotel Vogesenblickiin». Ilta oli jo tulossa.
Puutarhassa näytti surkealta. Kaikki suuret hedelmäpuut olivat
menettäneet muutamia kauneimmista oksistaan, monet nuorista ja myös
korkearunkoiset ruusut olivat tasaisesti katkenneet tukipuunsa siteen
yläpuolelta. Tulpaanit makasivat kuihtuneina maassa.
Jähmettyneen metsän läpi kulki väristys. Ilmassa tuntui leuto henkäys.
Kun vielä seisoin pihalla ja mietin, pitäisikö heti kaadattaa kaksi
suurta lehtikuusta, jotka jäälastissaan uhkaavasti roikkuivat
tallirakennuksen yllä, nousivat nuo molemmat jättiläiset tippuen ja
pärskyen pystyyn silmäini edessä. Oli suoja.
Puista rapisi jääpalasade. Metsä helisi ja kajahteli niin kauas kuin
korva kantoi. Kun ensimmäinen äkkiä alkaneen etelätuulen puuska osui
puihin, olivat jäätyneet oksat jo puoliksi sulaneet, ja loppuosa
niiden kuolettavaa kuormaa sortui jää- ja lumiryöppyvyöryinä maahan.
Vain muutamat erikoisen kovettuneet saivat tuulelta kuoliniskunsa ja
romahtaessaan herättivät muiston kuluneen yön kauhuista...
Talon lähimmässä ympäristössä oli tusinoittain sinne tänne kaatuneita
suuria puita, tukkien lumen ja jään peittämät tiet. Emme päässeet
pitkälle. Ennen puhtaana, melkein puistona pidetty metsä oli käynyt
läpipääsemättömäksi. Lennätinpylväistä ei ainoakaan ollut jäänyt
pystyyn. Painavat langat, joiden ympärillä oli kolmen sormen vahvuinen
putki jäätynyttä lunta, olivat katkaisseet ne tai taivuttaneet maahan.
Valojohtopylväiden laita ei ollut paremmin. Monin paikoin olivat tiellä
lojuvat langat paksuina kerinä, joita kartoimme ikäänkuin ne olisivat
myrkyllisten käärmeiden pesiä, aarniometsän mukana sinne loihdittuja.
Mutta jo kaikui kirveeniskuja kuin katkonaisia kellonlyöntejä, kun
koneistoa uudelleen koetetaan saada käyntiin. Miehiä näkyi ryhmissä
tarttuvan kiinni lankoihin ja tahdissa huutaen niitä kiskovan, samalla
kun toiset kiipesivät pystytettyihin mastoihin ja ylös päästyään
lauloivat alhaalla hääriville. Kirves ja saha tekivät työtä, eri
puolilla tuoksui tuoreelta puulta. Ihana tuoksu! Sitten kunnon sade
pesi metsän täysin puhtaaksi.
»Vogesenblickin» hallissa seisoi herra John Muser, täysi ylimys,
ja otti vastaan rakkaimmat, ensimmäiset vieraat. Olin hämmästynyt
nähdessäni niin paljon nuoria naisia koolla — heillä oli pienet hatut,
lyhyet hameet ja punaiset suut. Kylpylän puistossa soitettiin. Nuori,
oikein sievä tyttö niiasi, katsellen pelästyneenä pääsidettäni. Sehän
oli Jacquotin ystävätär, pikku Anna Grässlin, ja viittä askelta
kauempana tapasin parooni Breisachin, joka tervehti minua ylenpalttisen
myötätuntoisesti. Minusta hän ei ollut lainkaan niin ikävä kuin
kotona oli uskoteltu. Otin vastaan hänen illalliskutsunsa, eikä
minun tarvinnut sitä katua. Hän piti minulle seuraa erinomaisesti,
sain tietää paljon tärkeitä asioita, jotka olin kokonaan unohtanut —
esimerkiksi, että loordi Berrick oli nainut Pia-kälyni ja matkusteli
nyt hänen ja Marcus Hartmannin kanssa (josta oli tullut bolshevikien
asiamies) Intiassa, että saksalaiset setelit eivät olleet sen paperin
arvoisia, jolle ne oli painettu, mutta että baijerilaiset tahtoivat
saada kuninkaansa takaisin juuri senvuoksi, että aateliston täytyi
»häikäilemättä» muuttua uudenaikaiseksi, ellei se tahtonut joutua
perikatoon — ja parooni hankki minulle sopivaa väkeä, joka yövahteina
ja asukkaina muutti metsätaloni ullakkokerrokseen.
Seuraavana aamuna lähdin Barryn kanssa Rheinweilerin laivasillalle.
Katselin ympärilleni, enkö jossakin ikkunassa tai puutarhassa näkisi
Donjaa. Se valkoinen, mikä kiinnitti huomiotani, oli kuitenkin vain
Liesel Rheinweilerin haudan marmoripatsas, joka vilkkui puistoaitauksen
läpi leveänä ja yksinäisenä virtaavalle Reinille. Linnan
geraniuminpunainen katto loisti auringossa, ja sen vartijat, poppelit,
olivat tuoreessa lehdessä.