»Antibes! Riippuvat puistot pitkin rantaa,
huvilat valkeat, pinjat tummat,
ja kukkaset kuutamon merkkiä kantaa...»
Selvenikö kypsyneelle naiselle äkkiä, että tällainen haaveileva puhe
ei ollut meidän rakkautemme kieltä! Tai vaivasiko häntä ensimmäisen
aistihurmamme muisto, jolloin hän oli minut omistanut kokonaan ja
syvemmin kuin silloin olin luullut ihmiselle mahdolliseksi. Kasvot
poispäin käännettyinä hän pyysi: »Vaiti! En tahdo enää koskaan sitä
kuulla...» Ja sitten hän huudahti: »Voi, kuinka minua kaduttaa!»
Pelästyin niin, että yhdellä hyppäyksellä seisoin keskellä huonetta.
Mariako itkemässä — mitä selvimmin rakkauteen antautuneena, meidän
rakkauteemme...?
»Jumalan tähden, mitä sinä kadut?»
Kesti hetken, ennenkuin hän yhä äänekkäämmin nyyhkien jatkoi:
»Etten silloin pidättänyt sinua itselleni! Varmasti se olisi
onnistunut, minun olisi pitänyt pidättää sinut, vain itselleni, Claus!»
Enempää en kuullut, sillä olin jo huoneittemme välisessä kylpyhuoneessa
ja olin sulkenut oven takanani. Tunsin itseni petetyksi ja uhatuksi.
Minulta oli riistetty suhteemme tähänastinen hilpeä sopusointu, ja
minua uhkasi dramaattinen näyttämönvaihdos, joka oli kerrassaan vastoin
makuani. Tunsin suuttumusta ja pettymystä siitä, että Riviera-taivaan
sinileimalla varmennettu hiljainen lupaus tehdä toisillemme vain
hyvää oli rikottu. Kukaan petetty rakastaja ei olisi voinut olla
loukkaantuneempi kuin minä viekas narri nyt nimenomaan yritin olla.
Pukeuduin kiireesti, ikäänkuin tällä kertaa pitäisi todellakin karata,
ja matkustin Venetsiaan. Nähdessäni Danielin hotellin, jonka luokse
gondoli pysähtyi, ajattelin: »Luonnollisesti, kuinka voinkaan unohtaa,
mikä hän on syntymästään saakka ollut: suuri kissa, joka voi olla yhtä
viisas kuin musikaalinenkin ja tuntemattomasta syystä on antanut minun
kesyttää itseänsä — tai joka ehkä pikemmin on esiintynyt niin, että,
kuvittelin hänen suostuneen kesytettäväksi!»
Kun varhain aamulla palasin kotiin, odotti Maria minua aamupuvussaan
yhteisellä parvekkeellamme: juuri peseytyneenä, tukka kähertämättä,
kasvoissa tuskin huomattavasti ihomaalia, vain kulmakarvat, ohimot ja
suupielet lievästi väritettyinä, mutta suu kalpeana, ja huulien yli
lipui kieli kuin punainen vesikko, ensin hypellen, sitten, kun hän oli
varma minusta, hitaasti kuin mahallaan mäkeä laskien. Viitantapainen
puku verhosi hänen vartalonsa ja oli kirkkaan opaalin värinen. Ja
niinkuin opaalissa vaihtelivat sen värivivahdukset valon mukaan
(samalla kun vartalo oli kiinteä ja sileä kuin ihmiseksi tullut patsas)
ja uudistuivat sateenkaaren värisestä syvyydestä. Oliko hän silloin
kietoutunut merestä leikattuun silkkipalaseen, joka niin kauniisti
häntä somistaen edelleenkin oli yhtä meren kanssa?
»Mistä saakka?» kysyin hämmästyneenä, sillä nyt näin tuon puvun ensi
kertaa.
»Yllätys», vastasi hän hymyillen.
Hän oli itse valmistanut teen. Kun kaadoin sitä kuppiin, nousi höyry
ilmaan kuin pienen uhritulen savu. Se oli ahdasmielisesti rakastavain
uhritulen savua pienestä, läpinäkyvän ohuesta porsliinikupista.
Mariasta tuoksui kylvyn englantilaista suolaa, ja tämä tuoksu yhtyi
kuohuen meren kirpeämpään tuoksuun, kun tuuli sitä puhalsi. Hän nauroi
ja osoitti aurinkoa, ja kun se mahtavana kuin haaremin herra tuli
esiin, pyörähti Maria hiljaa lyhyin siroin askelin sen edessä tavalla,
jolla ei hiiri ole koskaan kissan edessä tanssinut, mutta mahdollisesti
joskus kissa rakastuneen tiikerin edessä.
Rannalla alkoi liikehtiä partiolaisia, poikia ja tyttöjä, jotka
kylmässä vedessä karkaisivat jäseniään Stratan ja isänmaan hyväksi.
Senjälkeen tulivat nuo seitsemän vanhaa herraa. Maria tunsi heidät
nimeltä. Ne olivat hyviä vanhoja nimiä. »Kapitolin vartijat», niin he
itseänsä nimittävät, ilahduttivat nuorta polvea lyhyillä pukinhypyillä
ja pitkillä puheilla, mutta heidän hypellessään auringon paisteessa,
näytti heidän nahkansa liehuvan luiden ympärillä, ja heidän puheensa
nielaisi meri.
»Katsohan, Maria», sanoin, »tuolla alhaalla he suorittavat
aamuhartauttaan sinun Stratallesi».
»Camillan Stratalle, aioit kai sanoa.»
»En, vaan sinun.»
»Claus hyvä, hän rakastaa minua mielettömästi, se on totta.»
»Näetkö nyt!»
»Mutta minä luulen, että Camilla rakastaa häntä enemmän kuin minä.»
Höyhenkevyt käsi kosketti olkapäätäni.
»Eiköhän meidän nyt pitäisi mennä nukkumaan? Toinen kentaureista on jo
viisi minuuttia tarkastellut meitä kaukoputkellaan.»
»Ei», sanoin minä, »me menemme uimaan».
Maria huudahti: »Mainiota!» ja juoksi sellaisena kuin oli uimapukua
kädessään heilutellen alas portaita.
Rinnakkain, pitkin vedoin, jotka olivat kuin yhteisen laulun säkeitä,
uimme ulapalle.
Mutta aterian jälkeen, kun hän lepäsi, istuin enää vain harvoin hänen
luonaan. Useimmiten tein kävelymatkoja, joilta palasin hajamielisenä
tai raukeana. Joskus tapasin hänet tällöin hallissa odottamassa
puhelinkeskustelua Roomaan.
»Mitä kuuluu kotiin?» kysyin ensi kerralla.
»Kiitos — Marietta on langennut ja loukannut polvensa. Ei pahasti. Vain
naarmu.»
Kun toisen kerran tapasin hänet puhelinkaapin luona, en enää kysynyt
mitään.
Kaikin tavoin koetimme olla huomaamatta muutosta välillämme, mutta
kerran yllätin hänen kasvoillaan omituisen synkän ilmeen. Silloin
hänellä oli entisen ajan kärsivät, vihastuneet pikkutytön kasvot, jotka
olin kokonaan unohtanut. Pelästyin aika lailla, mutta sitten vihastuin
ja käänsin kiivaasti pääni poispäin. Samalla tunsin, että Maria
tutkivasti katseli minua. Minun ei onnistunut kyllin nopeasti hallita
ilmettäni. Kun katseemme kohtasivat toisensa, hymyilimme — säälien.
»Lähdetään heti!» sanoi hän hiljaa.
Hieman kumartuneena hän katsoi suoraan silmiini, kasvoni hoippuivat
hänen silmäinsä valossa, hengitykseni salpautui, kun hän oli niin
kaunis. Pudistin päätäni, kumarruin, suutelin häntä suulle keskellä
hallia. Hän oli hiljaa silmät ummessa, mutta ei vastannut suudelmaani.
Luulin huomaavani, että hän vapisi.
Mutta kun kohotin katseeni, hymyili hän rauhallisesti.
Kuulimme kolinaa ja käännyimme yllätettyinä ympäri. Takanamme istui
rakastava pari pelipöydän ääressä ja taputti käsiään, tosin melkein
äänettömästi, sitten he kätkivät päänsä kortteihin syyllisiksi
tekeytyen ja loivat meihin lymypaikastaan rikostoverien katseita.
»Täytyy myöntää, että minua hävettää», mutisin.
»Minkätähden, Claus? Nuo ovat hyviä ihmisiä...»
Senjälkeen emme enää puhuneet niin ystävällisesti ilveilijöistämme ja
heidän rakkausnäytelmästään, pian he jäivät pois keskusteluaiheistamme,
ja koetimme olla heitä tapaamatta.
Lähtöpäivä tuli. Seisoimme hallissa ja odotimme hotellin autoa, jonka
piti viedä meidät San Niccoloon. Ystävämme oleskelivat myös hallissa,
puolihämärässä paikassa, lausuakseen mykällä tavallaan jäähyväiset.
Niin se epäilemättä oli suunniteltu, mutta siitä tuli vähän muuta.
Auto tuli portaiden eteen, käännyimme ympäri ja loimme vielä katseen
halliin, tämän yhden muille vieraille, toisen, kuten kaikesta
huolimatta asiaan kuului, parillemme. Silloin nainen hyppäsi lyhyin
askelin kuin liverryksessä luoksemme, syleili Mariaa ja suuteli häntä
kummallekin poskelle. Samalla herra teki paikaltaan minulle kumarruksen
— käsi sydämellä.
* * * * *
En ole senjälkeen Mariaa tavannut. Niinä parina tuntina, jotka meillä
vielä oli käytettävinä Venetsian ja Milanon välillä, emme aluksi
rohjenneet itsellemme tunnustaa lopun todellisuutta. Oli tukahduttavan
kuuma. Pidimme kasvojamme ulkona ikkunasta ilmavedossa, ja Marian tumma
kissanpää kirkkaine silmineen riippui häipyvänä vierelläni. Keräilimme
muistoja ja tarjosimme niitä toisillemme, niitä nimeltä mainiten,
kuin pikalahjoja, juoksussa siepattuja ja annettuja: niissä oli
viinitarhoja kiehkuraisine köynnöksineen, valkoinen maantie loputtomalla
vihreällä tasangolla, räikeäpilkullisten plataanien reunustama, pieniä
maataloja, heleän keltaisia, punaisia, valkoisia, joku hoikka torni,
joka yleni puutarhassa — venetsialaisena palatsina ränstyneessä kylässä
— maissipeltoja, joiden punainen multa näkyi viljan läpi ja joilla
viiniköynnökset sopusuhtaisia puita pitkin jatkuivat etäisyyteen,
ensimmäisille vuorille. Ne leikkivät pyramidien muodolla, nuo vuoret,
ja erään onnistuikin olla pyramidi. Sen me valitsimme rajakiveksemme.
Siitä alkaen emme enää tahtoneet näyttääkään kuuluvamme yhteen. Ääneti
istuimme pieluksiin nojaten, alakuloisina kuumuudesta ja väsymyksestä.
Kerran Maria sanoi — liikkumattomana, verkkaan, ikkunasta ulos
katsellen, kuin etsisi ulkoa sanoja: »Vain saadakseni sen sanotuksi,
Claus, ja tahtomatta mitenkään loukata... Kaikki nämä vuodet ovat
olleet epätasaista taistelua. Sinä et ole vastannut minun rakkauteeni.
Ehkä rakastat Dorista niinkuin minä rakastan sinua, mutta minua — älä
ymmärrä minua väärin, Claus, sinä olet tehnyt minut onnelliseksi,
hurmannut minut, ei, ei, sinä olit aina hyvä minulle, sinä olet
uhrannut minun tähteni, ja silloin, Rivieralla, emme enää kumpikaan
olleet vapaita... Olen esittänyt aina alttiin, aina iloisen pikku
rakastetun osaa, koska sinä et muuta tahtonut, ja sitä osaa sinä olet
rakastanut, et minua. Oikeastaan olen sinua koko ajan pettänyt...
Samaan aikaan kun sinä näit minut loistavana ja iloisena osassani,
olen tässä ulkoilmavankilassani huutanut ja riehunut kaipauksesta,
mustasukkaisuudesta, häpeästä, voi, kuinka olen vihannut Dorista,
jolle sinun sydämesi kuitenkin joka hetki kuului, Dorista ja sinuakin,
Claus. Tunnustan sen. Sinä olet aina pitänyt omanasi vain väritettyä
valhetta... Sinä ainakaan et ole valehdellut. Sinä olit todella
kohtelias huikentelija, joka pari kolme kertaa vuodessa jossakin
maailman kolkassa soit minulle kohtauksen.»
Kumarruin ja suutelin hänen kättään.
»Suo anteeksi», pyysin.
Hän sanoi vielä:
»Myös se pitää sinun saada tietää, Claus... Minulla ei koskaan ole
ollut ketään muuta lemmittyä.»
Kummallista, se koski minuun kuin hän olisi vakuuttanut päinvastaista...
Milanossa erosimme. Maria teki ristinmerkin huulilleni ja jätti minut
Madonnan haltuun. Hipaisin kädenselällä hänen silmiään ja kysyin:
»Milloin taas?»
Hän katsoi minuun ystävällisesti, mutta ei vastannut; enkä toistanut
kysymystäni.
* * * * *
Ja sittenkin olen häntä kutsunut, ja sittenkin hän tulee! Elämäni kuluu
yhden toivon valossa ja varjossa: että hän uudelleen ottaisi minut
sydämeensä, niinkuin olen unessa nähnyt... Monesti muuttuu toiveeni
varmuudeksi, usein epäilen — niin vaihtelevat Reinin laaksossa valo ja
varjo, ja yöt läpeensä raivoaa myrsky.
Ja kuitenkin! Ihmeellinen aavistus. Hän tulee, hän tulee varmaan!
Niin, tule vain, tule — Maria, meillä on tehtävämme! Viikkoja, ei,
kuukausia olen puhellut sinulle. Olen näyttänyt sinulle kirjeet, jotka
vaativat minua palaamaan kotiin. Kirjeen äidiltäni, joka pelkää, että
täällä vähitellen myrkytän itseni. Sinä olet saanut nähdä, kuinka isäni
kirjeissään valittelee tuon Ernst Breuschheimin toisinaan kopeata,
toisinaan masentunutta olemusta, joka ei koskaan ole tahtonut olla
veljeni, vaikka hänet otettiin omaksi lapseksi! Olet myös nähnyt
ystäväni Hubert Adamin kirjeen, joka oli täynnä romanttista karkeutta
ja viekkautta: »He ovat varastaneet elämämme, juuri ennen elonkorjuuta,
murhanneet, ruhjoneet raajarikoiksi, turmelleet vanhempamme, veljemme,
ystävämme. Hyvä, ymmärrän kyllä, jos joku kostaa, myös sitä, joka
ei halua elää häpeässä, vaan mieluummin luikkii tiehensä kuin on
näkemässä, kuinka Confrérie des animaux superieurs (niinhän sanoo
kenraali-serkkusi) valmistautuu uuteen joukkosadismin purkaukseen.
Mutta vain tyhmä tomppeli istuu Schwarzwaldin rinteillä pitäen ainoana
elämäntarkoituksenaan hempeämielisesti tuijottaa Elsassiin ja tehdä
itselleen Jumala ties mitä vain senvuoksi, että muutamat ihmiset
kotona eivät ole käyttäytyneet niin jalosti kuin näin jalon sodan
jälkeen olisi sopinut odottaa. Tule vihdoinkin kotiin! Kaikki teillä
rappeutuu veljesi hermoista talliin ja konttoriin saakka. Kenties
uskot sen vasta sitten, kun olet lukenut sen sanomalehdistä. Täällä
ei enää pitkään aikaan ole sinua parjattu (François Kern oli typerä
esittäessään hälinälehdessään lähtösi _Commissions de triagen_ alueelta
'mielenosoitukseksi'), mieliala on muuttunut, ja me, s.o. me, jotka
olemme täällä kotona, me oman maan miehet katsomme täydellä syyllä,
että Breuschheim, Breuschheimin asia, joka merkitsee enemmän kuin
periaatetta, nimittäin vanhaa elsassilaista elämää (joka, ihme kyllä,
vielä kukoistaa), on lopultakin ja juuri nykyisenä aikana tärkeämpi
kuin teidän kirotut perhejuttunne. Polta kaikki lyyrilliset paperit,
taudinselostukset ja kuumekäyrät mukaan luettuina, ota poikasi selkääsi
ja marssi Reinin yli. Terve!» Ja erikoisimmankin näistä sanomista olen
sinulle kertonut, palvelija-diplomaattimme Josefin kirjeen: »Rakas,
kunnioitettu herra parooni! Teidän olisi jo aika hoitaa asioitanne...»
Hullunkurista, vai kuinka? Mutta se on vakavaa. Meillä on tehtävämme.
Meidän tulee ponnistaa pystyyn maailman raunioista, pelastaa itsemme
ja lapsemme. Mitä on ollut, se on haudattu joukkohulluuteen, veriseen
viattomuuteen. En minä etkä sinä ole sitä kokenut, vaan meidän
varjomme. Se oli vain aavistus siitä, mitä jonakin päivänä olisimme,
sinä ja minä, kotiseutu, maailma — — tule!