Mistä johtuikaan, ajattelin tulpaanien keskellä puutarhassa, että me
»näkymättömästi erottamattomat», niinkuin itseämme nimitimme, näin
monta vuotta oltuamme liitossa erkaannuimme toisistamme?
Päivää ennen sitä iltaa, jolloin rakastavan parin kanssa matkustin
Lidoon, olin ollut Venetsiassa ilman Mariaa. Minusta oli haikeata
jättää siten Maria, joka nukkui lepotuolissa sillä välin kun kiireesti
kirjoitin pari kirjettä, ikäänkuin karata hänen luotaan. Mutta millään
ehdolla en uskaltanut häntä herättää.
Kuinka sentään henkäisinkään, kun olin sulkenut oven hänen heräämättään!
Juoksin jo käytävää pitkin ja portaita alas, kimmeltäviltä
ulkoportailta tervehdin nauraen merta, joka kutsui minua — mihin?
En tahtonut matkustaa. Minulta ei puuttunut mitään.
Ihana maailma, omistin sen tuskattomasti ja rauhallisesti. Kaunis oli
Maria, uljas, hyvä. Ja kuitenkin lensin kuin siivillä onneani pakoon!
Heitin pahat ajatukseni meren tuulille, jotka minua kuljettivat
puistotien yli laguunille... Ruusuinen merikaupunki!
Vaikka tunsin Venetsian lapsuudesta lähtien ja melkein joka vuosi olin
siellä viettänyt viikkoja, jopa kuu tuntui minusta nyt kuin en koskaan
olisi koskettaa kaunotarta, jolla oli tulpaaninvärinen puolinaamio,
vaan aina lipunut vain sen peilikuvan yli. Katsoin taakseni enkä voinut
kylliksi ihmetellä, että olin Venetsiassa, elin Venetsiassa.
Ristiin rastiin kaupungin läpi etsin vanhoja tuttuja paikkoja,
loistavia ja huomaamattomia — en ollut vielä ehtinyt kolkuttaa, kun
minulle jo avattiin. Hiljainen, melkein huomaamaton oli tervehdys, ja
niin jatkui retki paikasta toiseen. Loistavat menettivät arvoasemansa
ja historiansa, mutta mitättömät, maineettomat, historiattomat olivat
hiljaisuudessaan saavuttaneet etumatkan, joka nyt oli ilmeinen.
Samalla ajattelin koko ajan pientä, viheriää, vehmasta kotimaatani,
Dorista, äitiäni hänen istuessaan avoimen ikkunan ääressä katselemassa
pitkin kylätietä, enkö odottamatta saapuisi kotiin, ajattelin kivistä
Breuschheimiä ja hänen puolisoaan, jotka olivat viisi vuosisataa
polvistuneet heleän linnan portilla ja samaten näyttivät minua
odottavan...
Astuin vähäpätöiseen kirkkoon, jota en aikaisemmin ollut huomannut.
Kirkonvartija näytteli aarteitaan hymyillen niin lempeästi kuin
rakastunut ukko. Hänellä oli tapana sivellä jotakin esinettä
hyppysillään tai ohjata opastettavan katsetta johonkin kuvan kohtaan,
mikä oli jalointa kaunopuheisuutta. Sanoin hänelle, ettei hänen
kaltaiselleen miehelle, jolla ulkona valossa varmaankin oli kelpo
lapsia ja kukoistavia lastenlapsia, mikään muu virka paremmin sopinut
kuin täällä sisällä, ikäänkuin oman ikänsä hämärässä varjossa, vaalia
sellaisia aarteita. Saattaessaan minua kirkon ovelle, hän kiitti
kohteliaasti, kyseli elämäni vaiheita ja otti selitykseni vastaan
nyökäten kuin panisi ne varovasti kirjan lehtien väliin säilymään.
Kun hän jäähyväisiksi puristi kättäni, punastui hän otsaansa myöten,
niin vaikea hänen oli käsittää löytäneensä siitä rahakolikon. Lapsia
käveli perässäni, samoja, jotka eilen olin ylpeästi haaveksivan
näköisenä ajanut pakoon. Colleonin muistopatsaan luona liittyi joukkoon
kissa, ja itse Colleoni teki kädellään liikkeen kuin aikoisi astua
hevosen selästä. »Pysy alallasi!» huusin. Kaikki nauroivat, lapset,
minä ja Colleoni. Koskaan en ollut nähnyt häntä niin elävänä, tuota
hirtehistä, neljänsadan lapsen isää. Hän ei ollut siinä sitä varten,
että matkailijat häntä töllistelisivät ja taiteentutkijat ottaisivat
hänestä mittaa, vaan senvuoksi, että hän hevosettoman kaupungin poika,
oli suorittanut pitkän matkansa ratsain ja niin tuloksellisesti, että
ihastuneet venetsialaiset eivät enää sallineet hänen astua maahan
hevosen selästä. Siinä hän oli istunut puoliviidettäsataa vuotta!
Markustorin viereisillä kapeilla kaduilla, joita tavallisesti vältin
kuin täysiverinen herttuatar kalatoria, keksin kalleuksia lasista,
oljista ja kudotusta villasta, joita ostin Marialle. Siellä tein
todellisia ystävyysliittoja, ensimmäisiä Venetsiassa, ja eräs
rihkamanmyyjätär, jolla oli naama kuin satavuotinen kaktus, kertoi
minulle Markustorista kummitusjuttuja, joista uskoin joka sanan. Sillä
ne eivät olleet yhtään epätodenmukaisempia kuin hän itsekään.
Eikä kotiinpaluulla myöskään ollut kiirettä. Ei. Istuuduin
Piazzettan ilmakylpyyn Campanilen ja dooginpalatsin kaksinkertaiseen
ruusukimmellykseen, katse Markuskanavaan päin, missä joka
neljännestunti tuli näkyviin pikku höyrylaiva matkalla Lidoon ja toinen
sieltä takaisin. Tämä tulo ja meno Marian ja minun välilläni loi
tasapainoa ja tuntui kuin armonajan pitennykseltä. Hän oli lähelläni
— lähempänä kuin jos hän olisi istunut rautapöydän ääressä minua
vastapäätä, uskottelin kavalasti itselleni. Kaunis, hyvä, uljas Maria!
Illan hämärtyessä lähdin liikkeelle. Ennakolta iloiten intohimon
idyllin uudelleen tapaamisesta astuin laivaan.
Rakastavan parin huomasin, kun kuvattu kohtaus alkoi. Olimme juuri
kulkeneet ankkurissa olevan sotalaivan ohi. Signaali: »Sammuttakaa
valot!» kaikui perässämme. Paria, joka alkoi kamppailla pimeydessä
vieressäni kuin peitteen alla, en tuntenut. En voinut erottaa
piirrettäkään heidän kasvoistaan, enkä tuntenut heidän ääntään. He
olivat minulle läpeensä outoja, ja kohtauksen tavallisuuden olisi
pitänyt vielä vahvistaa outouden tunnetta, jopa suorastaan muuttaa se
vastenmielisyydeksi.
Sensijaan tempasi ensimmäinen heidän kiistassaan ilmennyt liike
minut mukaansa ja heti kun olin sanankin ymmärtänyt, tunsin istuvani
oman kohtaloni varjossa. Koetin siirtyä laivan peräpuolelle ja istua
takapenkillä, mutta en päässyt pakoon. Minun täytyi kuulla kaikki,
sekin, mikä ei ulottunut korviini saakka, ja nähdä sellaista, mistä
silmäni erottivat vain mahdollisimman vähän. Molemmista esiintyjistä
lienee näytelmä ollut perin jokapäiväinen, ja tietyistä merkeistä
olisin voinut niin päätellä jokseenkin varmasti. Mitä se minua auttoi?
Minun taisteluani siinä suoritettiin, meidän kaikkien rakastavain sotaa
niin räikeästi lyhennettynä, että se vaikutti kerrassaan naurettavalta.
Mutta juuri siitä johtui kiihkeän, alastoman inhimillisyyden vivahdus.
Kenties me toiset kävimme sitä sotaa keskenämme vähän joustavammin ja
siistimmin, mikäli mahdollista pistosanoilla, mutta niin kauan kuin
rakastettiin, taisteltiin kuolemankin portaille saakka. Ei ollut mitään
välttämismahdollisuutta. Ja minä kärsin lihassani, verisesti, en itseni
vuoksi, niin ainakin luulin, en naisen tähden — vaan kärsin rakkauden
puolesta. Ja tuskassani, sisäisessä synkässä temmellyksessäni kaipasin
Dorista. Kaipasin Dorista, sitä se oli, ei enempää eikä vähempää.
Voi, se oli polttava, raju nälkä, se kalvoi sisälmyksiäni ja teki
minut sokeaksi! Se oli tuskaista kätten vääntelyä. Se oli suonenvetoa
jaloissa, jotka olisivat tahtoneet juosta. Se oli janoa, joka painoi
suun ja silmät kuopalle. Huuleni vapisivat, tuntui kuin olisin
vaipumassa tainnoksiin. Kaipasin Doriksen läsnäoloa enkä mitään muuta.
Puuska oli yhtä ankara kuin lyhyt. Marian syleilyssä, joka minua odotti
hämärässä hotellin edustalla, olin unohtanut sen muistonkin.
Rakastava pari ja me saimme illallisemme toisten jo syötyä; me neljä
olimme ainoat ruokailuhuoneessa, ja pöytämme olivat lähekkäin. Minun
sopi vain kuiskaillen kertoa Marialle — hyvin mahdollista, että hän,
päästyäni kuvailemaan kohtausta laivalla, loi tutkivan tai hämmästyneen
syrjäsilmäyksen viereiseen pöytään. »Katso», sanoi hän, enkä voinut
erottaa oliko se ivaa vai kateutta — »katso, Claus, nuo rakastavat!»
Samassa selvisi rakastavalle parille, etten ainoastaan ollut
nähnyt heidän kohtaustaan, vaan että myös juuri olin kertonut sen
naiselleni. Ilmeet, joilla he saattoivat meidät sen ymmärtämään,
olivat epäystävälliset, ilman pienintäkään hyväntahtoisuutta ne
katseet, joilla herra syystä kyllä rankaisi minua ja nainen ilman
syytä Mariaa. Mutta pian he huomasivat, jolloin heidän hämminkinsä
kasvoi kuin kuu, että Maria ja minä ajattelimme heidän kiistaansa
vain mieluisin tuntein, ja välillemme syntyi, meidän lähestymättä
toisiamme henkilökohtaisesti, ystävällinen suhde, joka päivä päivältä
kävi yhä läheisemmäksi. Välistä he tulivat kuin siipikengillä juosten,
välistä liukuivat synkkinä esiin, he kiusasivat ja lohduttivat ja
onnellistuttivat toisiaan — he rakastivat autuaasti ja toivottomasti.
Me emme edes tervehtineet toisiamme.
Sellainen pidättyväisyys kehitti melkein huomaamatta myötätuntomme
ilmaisumuotoa, jotka olivat erikoisia sekä tavattomuutensa että
näkymättömyytensä vuoksi. Nopeasti käännyttiin käytävän mutkissa,
syöksyttiin syrjään ja esiinnyttiin niin elävänä anteeksipyynnön kuvana
kuin suinkin mahdollista. Mutta lukusalissa, ravintolassa, pengermällä,
lyhyesti sanoen, kaikkialla, missä oleskelimme samassa huoneessa,
saattoi helposti havaita, että voimme hetkeksi hävittää toisemme
näkyvistä, mutta emme ajatuksista. Tällainen myötätunto oli kuin
jokin erikoinen valo huoneessa. Mutta me (Maria ja minä sanoimme sen
uhmailevasti nauraen, me hullut) tunsimme olevamme turvassa kaikilta
pettymyksillä. Nuo toiset esittivät edessämme murhenäytelmää. Toiset!
Me istuimme permannolla.
Mutta emme olleet läheskään niin rauhallisia kuin kumpikin olisi
tahtonut toisen luulevan. Ensimmäiseksi osoitin minä levottomuuden
merkkejä. Lähetin sähkösanomia ja sain vastauksia.
»Mitä kuuluu Dorikselle?» kysyi Maria ystävällisesti.
»Kiitos, hyvää. Minua tunnutaan kaivattavan kotona.» Näin, kuinka hänen
ruskea hipiänsä kalpeni.