Kaksi viikkoa on kulunut ilman muuta tietoa Mariasta kuin että
olen lukenut eräästä sanomalehdestä, kuinka rahaministeri Stratan
musikaalisessa illanvietossa Roomassa markiisittaret Maria ja Camilla
Capponi herättivät huomiota »todella italialaisella kauneudellaan ja
täydellisellä suloudellaan». Tuo lehti oli jo itsekin pari viikkoa
vanha. Römerbadin kauppias oli käärinyt tavaransa siihen ja Jacquot toi
sen keittiöstä sanoen: »Siinä on jotakin Maria-tädistä.» (Kuitenkaan
hän ei ollut nähnyt Mariaa neljään vuoteen, tuskinpa kuullut tänä
aikana hänen nimeänsäkään.) Menin heti postiin ja sähkötin. Kyllä tai
ei, tahdon saada vastauksen, en kestä kauempaa.
Etelätuuli puhaltaa. En voi nukkua, en voi valvoa.
Tuska raatelee minua kuin myrkky. Koskaan ei Marian tapana ollut
viivytellä vastausta.
Tuo Strata! Rautainen pölkkypää, juuri sellainen väärä Bonaparte,
jollaiseksi Berrick kaksikymmentä vuotta sitten oli Trattoria all'
Ombra di Goldonissa häntä maininnut! Voisiko hän sittenkin olla se
uhkaava »ruhtinas», joka Marian varalle oli »tähdissä kirjoitettu»?
Kuinka pitkä aika onkaan tuosta uhkauksesta kulunut! Ja äkkiä se nousee
taas eteeni, ihan lähelle! Minun elämässäni ei mikään pääse loppuun. Ei
mikään, mikä on alkanut kanssani elää, tahdo eikä voi kuolla. Monesti
ajattelen: mikä taakka! Sitten taas tuntuu elämäni liian vehmaalta
metsältä, jonka läpi minun on mahdotonta vetää selvää tietä.
Missä olen? Olen unessa, jota en ole öisin löytänyt, jota olen ajanut
takaa kuin hevosta, sittenkun se on minut heittänyt selästään. Kun aamu
koitti, olin saavuttanut sen, käsilläni tarttunut sen harjaan ja lyönyt
naaman puhki. Silloin se kaatui ja hautasi minut allensa. Siellä minä
olen. Siellä makaan — unettoman yön päivänkirkkaan vuoren alla.
Minä vetoan tulpaaneihin. Niin, tulpaanit ovat tulleet. Jo ennen
auringonnousua käyn niitä tervehtimässä, kun ne varovasti kurkottavat
valoa kohti. Keskipäivällä ne eivät jaksa valoa kestää, vaan seisovat
kuin hoiperrellen, verhiöt ylenmäärin auenneina, kolme neljännestä jo
kuihtuneena, varisseena, yllään tuskastuttava katoavaisuuden leima.
Mutta kuinka kainosti ne kuuntelevat tiheään huntuunsa verhoutuneina
kuutamon yöllistä laulua, kukin omalla pikku parvekkeellaan!
Ne kukkivat vapaina sekaisin kaikilla puutarhasaroilla, muureilla
kivikkokasvien joukossa, lavoilla niiden edustalla, ruusupensaiden
välissä, pitkin lehtokäytävän varsia ja edempänäkin hajanaisissa
ryhmissä niityllä, missä ne näyttävät rippuvan ruohossa kuin
pienet punaiset, keltaiset ja valkoiset lyhdyt. Mutta suorastaan
hurmaannuksiin jouduin nähdessäni ne ukkosilman auringonpaisteessa.
Satoi hiljalleen, silloin oli todellakin aurinko salamassa — kirkastus,
joka tuntui pyrkivän syvälle maahan, hurmasi koko puutarhan. Typistetty
valkopyökkiaitaus istuinpenkin luona soi kuin lasiurut, kesäpensaiden
versot paisuivat töyhtöinä, suortuvina, ja ritarikannuksen ensimmäiset
lehtisikermät olivat kuin kypärintöyhtöjä, ja silloin ne liikkuivat,
kypärintöyhdöt, ja näyttivät kasvavan maasta, kuin sieltä alkaisi
nousta ritari.
Käet, ihan lähellä, soittivat kuin hurjina kilpasilla.
Mutta tulpaanit — hyvä Jumala, kuinka hienoja ja hentoja olentoja ne
olivat! Pelkkiä ihastuttavia pyhimyksiä, ei enää tästä maailmasta,
vain pieni verihymy, joka on painanut lempeästi hehkuvan leiman
martyriudelle ja autuudelle.
Tulpaanit? Olivatko nämä tulpaaneja? Ne olivat kadottaneet nimensä,
itsensä, koko maailmakin. »Lähtökukiksi» nimitin niitä, koska ihmisten
kerran pitää antaa jokaiselle esineelle nimi — joka aina on heidän
omansa. Eihän tarvitsekaan olla tästä maailmasta, sanoin itselleni,
varsinkaan jos tämä maailma ei enää voi pitää ihmistä kiinni, ja
nauroin vapautuneena hunajasadetta kohti ja pesin käteni serafisen
valon puhtaudessa, joka välkehti minun ja puutarhani yllä.
Hunajasade taukosi, ja onnellisen illan nielaisi nälkäisenä kuin susi
yö, jonka pilvissä kuu täytenä hoippui. Katselin sitä, kunnes se vaipui
vuoteeseensa Vogesien taakse, sitten tein samoin kuin se, panin maata,
mutta nukuin huonosti. Uneksin kuin kahden tunnelin välillä ja kun
heräsin, oli yö.
Näin unta erään hotellin suuresta ruokasalista. Linnamaista
rakennusta ympäröi sininen meri. Pengermältä johtivat muutamat
auringon valossa kimaltelevat graniittiaskelmat purppuraiselle
hiekkarannalle, ja siellä vilisi lapsia, jotka kirjavissa kylpypuvuissa
juoksentelivat uimahuoneiden ja olkimajojen välissä. Muutamat
pitelivät kiinni äitiensä tai hoitajiensa käsistä ja härnäilivät
merta isollavarpaallaan. Mainingin aallot kierivät kuin kissat
heidän eteensä, ja lapset hyppivät kuin heitä kutitettaisiin. Toiset
astuivat kuohuihin uljaina kuin vanhat merikarhut. Naiset ja lapset
leikkivät meren kanssa niin pitkälle kuin silmä kantoi, väriloistoisina
ruusuisella hietikolla sinisen meren edessä, joka piirteli hiekkaan
valkoisia ja keltaisia kiehkuroita, ja se muistutti toista lasten
leikkiä, jossa vannetta heitetään siten, että se nopean alkuvauhdin
jälkeen palaa heittäjän luokse kuin kutsuttuna. Ruokasalissa taas
oli jokaisella pöydällä kapeassa lasissa tulpaani. Siellä oli
keltaisia, punaisia, purppuranvärisiä tulpaaneja, helmiäisvärisiä
ja valkeita, niin valkeita kuin porsliini. Jokainen oli, kuten
sanottu, lasissa valkeaksi katetulla pöydällä, koko sali oli kuin
yksi ainoa tulpaanisarka. Istuin ja nautin tästä näystä. Äkkiä
kajahti torventoitotus. Ovi aukeni, ja sisään astui pari, joka tuntui
minusta tutulta. Johtaja riensi sitä vastaan ja saattoi sen pöytään
lähelleni. Huomaamatta oli tullut ilta. Kattokruunujen valot loistivat,
sali oli täynnä mustia herroja ja kirjavia naisia, pöytien lomitse
kiitivät tarjoilijat, niin että ajattelin: nuo ovat tanssivia haukia —
harjoitteluhetki!
Jousiorkesteri viritti tanssikappaleen, katsahdin vastapäätä istuvaan
naiseen, ja ikäänkuin musiikki olisi hänet havahduttanut, kohotti
hän samalla katseensa, ja me tunsimme toisemme... Sitten olin hetken
tajuttomuuden tilassa. Kun taas sävelten ja valojen sekamelskasta tulin
tajuihini, olin onnellinen. Sillä liemilautasensa yli kumartuneen
herran pään ohi hän hymyili ja nyökkäsi minulle. Musiikki nyyhki
riemusta, ja sydämeni kukoisti.
Mutta nyt tapahtui merkillistä. Herra laski lusikkansa, kääntyi
ja äännähti iloisesti hämmästyneenä, pyyhki kiireesti suunsa
lautasliinalla ja nousi tervehtimän minua. Silloin solahti kuitenkin
väliimme pilvi, ihana suvi-illan pilvi, valkea, rusoreunainen, ja
heräsin, mutta tiesin: ne olivat Murillo-tulpaaneja taivaassa...
Käännyin toiselle kyljelle ja kaipasin hotellia meren rannalla, rantaa
täynnä lapsia ja äitejä, jotka leikkivät meren kanssa, ja hymyilin
äitien pidättyväisyydelle, jotka kuvittelivat, etteivät itse enää
olleet lapsia.
Kaipasin suuria hotelleja, joissa on elämän kovuutta vastaan patjat
kellariluukkuja myöten ja rouvaa, joka lientä särpivän puolisonsa pään
ohi nyökkäsi minulle, sillä välin kun viulut herättivät meidät elämään,
joka oli jo ollut kuolema.
Senjälkeen minun kävi kaiketi huonosti, sillä kun seuraavan kerran
heräsin, kuulin vielä selvästi ähkäiseväni. Sytytin valon. Huoneessa
oli vihollinen, mutta en löytänyt häntä. Reimsin tuomiokirkon
ilmestyksen enkeli, joka seisoo yölamppuni takana, hymyili minulle
ivallisesti...
Kaikista unistani oli tämä ainoa, jonka selvästi muistin. Muut jäivät
saaristomeriksi, jotka esiintyivät ja hävisivät, enkä tajunnut niistä
muuta kuin pari väriä, ääriviivat. Samoin kuin yöllä tavoitin kirjavia
unensirpaleita, olin päivällä kaikenlaisten mielikuvain vallassa, jotka
odottamatta ilmestyivät yhtä nopeasti häipyäkseen tai sekaantuakseen
uusien tulokkaiden kanssa, niin että olin kytkettynä näkyjeni
runsauteen, painettuna ja puristettuna ja voimatta tietää minne ja
minkä tähden.
Mutta aina minun täytyi ajatella Venetsiaa! Jouduin niin pitkälle,
että päättelin: tulpaanit ovat Venetsian kukkia. Ne tuntuivat minusta
ominaisilta Venetsialle, siihen kiedotuilta, kaikkeen kudotuilta,
laguunien veteen, sen alkuaineisiin, palatsien kiviin upotetuilta,
vesi- ja tulimerkki jokaisella lehdellä.
Pian uskoin, että tulpaanien venetsialaisuus, jonka kuitenkin
vasta äsken olin keksinyt, oli pakottanut minut kaikki nämä päivät
ajattelemaan sitä kaupunkia. Ja sen jälkeen kun kerran olin löytänyt
tämän selityksen, en aluksi paljoakaan ihmetellyt, että niistä
epämääräisistä mielikuvista, jotka piirittivät päivällä nukkuvaa,
erikoisesti yksi minua vaivasi. Venetsiassa matkusti kerran
höyrylaivalla pari, rakastava pari, tietysti. Riva degli Schiavonin
valoketjua paeten alus kiiti Lidon valoa kohti kuin koi. Ei kukaan
muu puhunut kuin vesi ja — hän, Signora. Hän moitti miestä, mutta
moitteilla ei ollut mitään tekemistä hotellihuoneen kanssa, josta oli
puhe, vaan hätävalheesta johtuneina ne yhdellä hyppäyksellä kohosivat
lähtien joukkoon. Silloin ei enää kukaan voinut arvata, mitä oikeastaan
oli tapahtunut. Mies, signore, seisoi hänen vieressään hieman poispäin
kääntyneenä eikä puhunut mitään. Hän oli liian kauan vaiti. Äkkiä,
jonkun kohtalokkaan kysymyksen jälkeen, joka kuului minunkin korviini,
ja johon ei tullut vastausta, mykistyi nainenkin. Näin seistessään
ääneti terävässä kulmassa erillään toisistaan ja kuitenkin yhteen
kasvaneina he olivat minusta kuin Aatami ja Eeva doogipalatsin
nurkkapilarissa, joille ennen alukseen astumistani olin toivottanut
hyvää yötä: Eeva ojentaa kysyvästi kättänsä, kasvoillaan ilme, joka
näyttää jännityksestä uniselta... Samalla havaitsin miehen kasvoilla
hymyn, joka vaivaloisesti säilytti itsehillintänsä.
"Hyvästi!"
Nainen nojasi laidan yli.
Mutta mies oli heti hänen vieressään ja piti hänestä kiinni »Rukoilen
sinua!» sähisi hän. Nainen huokasi: »Oh!» eikä kukaan askeleen päässä
seisova olisi voinut erottaa iloko vai tuska sen oli lausunut...
Sitten he istuivat vierekkäin. Mies oli kietonut käsivartensa hänen
ympärilleen, mutta molemmatkaan käsivarret eivät olisi riittäneet
täyteen syleilyyn. Nainen tarvitsi koko miehen, avasi hänet hitaasti,
alkoi kadota häneen ja oli pian vain puoleksi niin suuri. Mutta mies
kasvoi yhä. Nyt hän seisoi siinä, mahtava puu tähtien alla, ja käärme
keinui sen oksilla.
San Niccolon kahviloissa hälistiin, ikäänkuin ne tahtoisivat osoittaa
fanfaareilla ja eläköön-huudoilla suosiota rohkeille forestiereille,
jotka olivat uskaltaneet tulla tänne saakka, ja kansa riensi paikalle
näkemään ja tunnustelemaan. Aatami ja Eeva astuivat maihinnousukäytävää
pitkin, käsi kädessä katsellen loistavaa Venetsiaa. Välillä oli tumma
laguuni. Vasta silloin tunsin heidät kylpyhotellin vieraiksi.
Hetkistä myöhemmin, tuntiessaan kovaa maata jalkainsa alla, Aatami
sanoi:
»En silmänräpäystäkään uskonut, että tahtoisit surmata itsesi, mutta
pelkäsin kyllä, että laivakaiteen yli kumartuneena äkkiä joutuisit
mielenhäiriöön — tai saisit vain huimauksen.» Sellaisia sointuvasti
värähteleviä siltoja heittelee italian kieli tunteiden syvien vesien
yli.
Hän, signora, tiesi tuskin vieläkään mistä mies puhui. Hän hymyili,
nyökkäsi, käsi toisen käsivarrella, katse tähtiä kohti, suu punaisena.
Ja minun — minun täytyi vielä nytkin kuulla, tarkasti kuin
tahtikellon laskemana: »Mutta pelkäsin kyllä, että laivan kaiteen yli
kumartuneena...!» Niinkuin olisin näissä sanoissa saanut ilmestyksen!
Naurahdan itselleni. Tämä siis on koko unieni tulos.
»Häneltä puuttuu liikesilmää», olisi Ulricus Rheinweilerius sanonut, ja
se olisi ollut lempeä arvostelu...
Ainoat olennot, jotka aina, öisin ja päivin, ovat minulle alttiit, ovat
tulpaanit. Onko siis ihme, että yhä enemmän liityn niihin? Vaellan
niiden keskellä ja heitän vakavat jäähyväiset erotessani niiden luota
kotiin mennäkseni. En silloin voi olla muutamia kertoja taakseni
katsahtamatta. En jätä yksinomaan niiden omaa lumousvoimaa, jotakin
muutakin elää siinä kätkettynä, ja minä kuulen henkäyksen siitä mikä
tahtoo tehdä minut onnelliseksi.
Niin kauan kuin olen ollut maailmassa, niin kauan kuin voin muistaa,
olen tahtonut saavuttaa onnea. Kaikkia ihmisiä ja heidän töitänsä olen
katsonut siltä kannalta kuin ne olisivat tulleet (matkalla, joka lienee
kestänyt tuhansia vuosia) minua onnellistuttamaan!
Kun ovella viimeisen kerran käännyn ympäri, koettaa katseeni lukea
tulpaaneista, mikä oikeastaan on voinut minua puutarhan kynnyksellä
odottaa, suuren tulpaanisaran laidalla. Se oli siellä, se odotti minua,
mutta minä en heti sitä huomannut, ja nyt se on poissa.
Vaikka hyppään aidan yli metsään, tapahtuu se vain muuttaakseni
ilmettäni ja virkein mielin taas etsiäkseni onneani tulpaanien luona.
Metsä versoo kevätmahlassaan. Se paisuu oikealle ja vasemmalle,
tien yli, joka siten on koristettuna juhlakulkuetta varten. Tammien
ja pyökkien lehtivihreässä holvissa välkehtii kummallakin puolella
lehtikuusien vaalea suomupuku.
Tie, leveä, hieman holvikaarteinen, korottaa kuninkaaksi jokaisen, joka
sille astuu. Se vie vakain askelin metsän hyötyisän uhkeuden läpi,
ei koskaan jyrkkänä, mutta aina ylöspäin. Luotuna saattamaan nousun
unohduksiin se ei unohda kohota askel askelelta. Se kohoaa metsän
ylikin, joka aluksi tahtoi haudata sen allensa, jääden nyt itse sen
alapuolelle. Tien avaamana leviää etäisyys ja keskustelu taivaan ja
maan välillä alkaa kuulua.
»Mutta pelkäsin kyllä, että laivankaiteen yli kumartuneena äkkiä...» Ne
sanat tulevat täällä ylhäällä ensiksi vastaani.
Tuo lause ivaa minua. Tahtoisiko se muka »onnellistuttaa» minua? Tuskin
ovat taivas ja maa jälleen päässeet vapautumaan, kun ilmestyy Venetsia,
tulpaanien Venetsia. Tosin perin jokapäiväisenä juttuna höyrylaivassa
kulkevasta rakastavasta parista, lisäksi ilman mitään yhteyttä
tulpaanien kanssa. Kirottu juttu!
Hyvä, tuollainen renkutus, kieliopin näyte, vainoaa minua vuorille
saakka. Sattuuhan sitä, vaikkei puhallakaan etelätuuli eikä unettomuus
sekoita päiviä ja öitä. Ihmisellä on muutakin katseltavaa kuin
siloiteltuja lauseenosia, joita voi erotella ja taas yhdistellä.
Katsokaa, silmäni, katsokaa! Sydämeni sykkii kurkussa, ettekä vielä ole
nähneet!
Katsokaa, silmäni, katsokaa tätä puistomaisemaa täynnä vuorenhuippuja
ja laaksoja ja kuinka arvokkaasti se esiintyy ilman ylpeyttä,
juhla-asuunsa pukeutuneena. Kuinka hieno järjestys vallitseekaan
kukkuloiden rinnakkais- ja kohoamisasteissa! Minussa asuva pikku
puutarhuri havaitsee suuren ja lausuu hänelle kiitoksen. Alamaisesti
seuraan kättä, joka kasvattaa suuria metsiä ja omenapuita, nostattaa
vuoret taivaisiin ja niiden käydessä liian korkeiksi polvistuttaa ne
maahan, sieppaa pakenevat rinteet ja tasoittaa yhdellä sormella painaen
alalleen, ja enentää ja siivittää möhkälemäisenä lojuneen kappaleen. Ja
kuinka hyvin se käsi pitää huolta, että vuorien suuri rynnäkkö oikealla
ajallaan jakautuu ja lopulla raukeaa viehkeyteen, jossa ihmiset asuvat.
Oi kotimaa! Euroopan länsi! Sinä olet tämä puutarha, sellainen sinä
olet, kunhan saat näyttää, millainen olet. Sellaisena sinä näyttäydyt
jokaiselle, jolla on sydän sinua näkemään. Maan joka viiva, joka hermo
väreilee sinussa, sinulla on kaikki sen värit, ja pikku puutarhasi yllä
liitelee henki, kaukaa puhaltaen ja kirkkaana kuin vanhoissa tauluissa
ilmestyksen kyyhkynen Marian pienessä huoneessa.
Ja äkkiä tiesin kaikki.
Iloisesti kahisten kiertyi käärö auki. Luin niinkuin hebrealainen
alhaalta ylöspäin...
Sali, josta olin nähnyt unta, oli kylpyhotellin ruokasali Venetsian
Lidossa. Nainen, joka oli minulle hymyillyt ja nyökännyt, kun viulut
olivat korkeammasta viittauksesta alkaneet meille kertoa meistä
kuolleiksi luulluista sinisen meren rannalla, jonka kanssa naiset ja
lapset leikkivät kirjavissa puvuissa, se nainen oli hän, Maria Capponi,
ja lientä särpivä herra, jonka pään ohi hän avasi sydämensä minulle,
kotiin palanneelle lemmitylle, olin minä... Minun pääni ohi hän hymyili
ja nyökkäsi minulle. Voi, onnekas uni! Olimme siis kuitenkin taas
löytäneet toisemme! Tuo oleskelu Venetsiassa kolme vuotta sitten ei
ollut, kuten molemmat olimme luulleet, viimeinen yhdessäolomme.
Tarvitsee vain olla onnellinen voidakseen selittää kaikki, vaikkapa
unen hieroglyfit!
Niinkuin hän nuhteettoman säädyllisesti oli vienyt minut vuorelle,
johti tie minut nyt laaksoon. »Maria», huusin, »Maria Capponi!» Hänen
nimellään kohotin päähäni kypärin, maasta kasvoi ritari pienessä
ritarinkannuslavassa, jota tulppaanit loistollaan piirittivät. Ihanaa!
Tieltä poikkeaa punaisella hiekalla siroitettu polku, joka johtaa
puutarhani veräjälle. Kun käännyin sille, riippuivat pyökkien oksat
niin alhaalla, että jalkani sekaantuivat niihin. »Ole varovainen»,
sanoivat ne, »ole varovainen! Älä juokse ajattelemattomasti sinne
tänne, sinua odotetaan. Pidä, pidä», ja Venetsian kylpylähotellin
viulut yhtyivät siihen, »pidä varasi!»
Kyyneleet kohosivat silmiini... Minä en kuole vielä, lapsellisten
hyppyjeni ohella huolehtii kaikki minusta, varjelee minua, sinäkään et
vielä ole minulta hukassa — pyydän sinua tulemaan vaimokseni, Maria,
sitten menemme Breuschheimiin, Jacquotin ja Mariettan kanssa, saamme
uusia lapsia ja _elämme siellä ikuisesti_.
Kun avasin puutarhan veräjän, juoksi Barry vastaani, kintereillään
Jacquot, päässä lakki ja yllään vaippa. Luulin, että he aikoivat lähteä
minua etsimään ja huusin riemuiten: »Onko hän tullut?»
»Ei ketään ole tullut», vastasi Jacquot ihmeissään. (Emmehän koskaan
täällä ylhäällä saa vieraita!) Ja hän pyysi lupaa mennä kylpyläpuiston
ensimmäiseen konserttiin — kylpykausi oli juuri alkanut! »Yksinkö?»
kysyin hajamielisenä. Ei, Barryn kanssa. Ehkä hän tapaisi myös Anna
Grässlinin. »Multa Barryhan on kanssani», sanoi hän uudestaan, kun
ääneti katsoin häntä.
»Tietysti», vastasin, »mene vain. Barryhan on kanssasi!»
Kolmannen kerran »alkaa nyt kylpykausi» siitä saakka kun (elpyen?
unesta heräten?) olen yksinäni ollut täällä.