Luon katseen taakseni pihamaalle ja taloon. Hiljaisena lepää kotini
metsänlaidan varjossa, vain keittiössä palaa valo ikkunaluukkujen
takana. Jacquot nukkuu jo — huoletonna siitä, että suuri, villi metsä
kenties pääsisi tunkeutumaan hänen huoneeseensa, hän on tapansa mukaan
avannut yöksi ikkunan.
Metsässä on vielä pimeää, mutta tiedän aukion, mistä näemme kuun.
Mikä ihmisystävä kuu onkaan! Tuskin se on kutistunut nurinkäännetyn
pilkun muotoiseksi ja näyttää taivaan hirmuisen kidan nielaisemalta,
kun se jo taas tulee takaisin. Jonakin iltana se tulee vaatimattomasti
esiin metsän peitosta ja näyttää sakaransa niin matalalla, että melkein
voimme niihin tarttua. Siitä hetkestä lähtien olemme vapautuneet
petotähtien uhkasta, jotka leijailevat ikiyön tuolla puolen. Se ei ole
enää meidän yömme — siellä takana! Se ei hävitä meiltä mitään! Mainen
valtakunta on saanut raja-aidan, me olemme rauhoitetut. Ja aita alkaa
kukkia.
Tuolla hypähtää kelpo koirani pystyyn, saatuaan kutsun Henrik
Linnustajan luo. Idässä, metsän takana on noussut mitä taidokkain
valorakennus. Juhlasaatossa hän kulkee pian palatsinsa heikosti
valaistulta pihalta. Eläköön uusi kuningas! Maa astuu kirkkaan unen
valtakuntaan.
Niin heikkoja, häilyviä ja huumaantuneita kuin olemmekin haluissamme,
kuu antaa kullekin meistä sopivan unen, ja unemme kasvaa sen mukana,
se on oikeata laihoa, joka silloin menestyy, ja kun se on kypsä,
leikkaamme sen hopeasirpillä ja pahuuden hedelmän erotamme ja
kuormitamme sillä unemme ja lähetämme inhimillisen tähden barbaariseen
taivaaseen, jolla taas äkkiä loistaa vihollisia.
Barry kiitää eteenpäin, kuulen sen haukahtavan, sitten se on edessäni
ja laskee jalkoihini siilin. Siitä huomaan, että aukio on lähellä,
sillä siellä telmivät siilit kuutamossa. Minun täytyy kietoa tuo
piikikäs pallo nenäliinaani ja ottaa se maasta, sillä muuten Barry ei
liikahtaisi minnekään.
Koetan tuon tuostakin salavihkaa vapautua pistävästä toveristani. Joka
kerta Barry tuo sen takaisin. Se tietää, että semmoinen elävä kuuluu
aittaan. Heti kun se on sinne viety, ei se siitä enää välitä. Mutta
kukapa metsästäjä heittäisi saaliinsa pois? Kuono on verillä, mutta se
ei hellitä.
Kuu kumottaa aukion keskikohdalla. Vasta nyt tajuan: metsä kohisee
tuntumattomassa tuulessa! Kuitenkaan ei ruohonkorsikaan liiku,
kirkkauteen kurkottavat oksatkin ja niiden varjot ovat liikkumattomat.
Kenties, ajattelen, rukoilevat nyt kaikki eläimet kuuta, kenties elävät
toiset vavisten suurta päiväänsä... Katson valkoista majesteettia
suoraan kasvoihin, pään loisto valuu yli reunain, heittää hohteen,
josta lähtee pitkiä, teräviä säteitä — ja samalla tunnen koiran
kohotetun pään polveani vasten. Ensin näen vielä viiruja, kuin
huurretta, puiden rungoilla ja oksilla, sitten metsä on häipynyt, näen
enää vain kuun, näkymättömien latvojen suhina paisuu, kuulen meren
äänen.
* * * * *
Kotia tullessamme on kuu jo talon takana. Minun täytyy mennä
pengermälle voidakseni nähdä sen. Silloin kuulen Rheinweilerin
kirkonkellon lyövän puoliyötä. Tuuli on kääntynyt lounaaseen. Huomenna
sataa.
Merkillistä, Barry tulee ja menee. Mitä on tapahtunut? Lopulta lähden
sen perässä. Keittiön eteisessä palaa yhä vielä valo, se on todellakin
tavatonta.
Avaan oven kolistellen, ja eteisessä tulee Kathrin vastaani. Hänellä on
tärkeä tehtävä, hän on luvannut olla menemättä nukkumaan, ennenkuin on
sen toimittanut, ja pyytää nöyrimmästi anteeksi: Jacquot on pyytänyt
sanomaan herra paroonille. — Kutsun Kathrinin huoneeseen, ja kun näin
olen tunnustanut hänen tehtävänsä tärkeyden, esittää hän asian niin
tärkeänä kuin hänellä olisi diplomaatin sauva kainalossaan.
Grether Fritz on tänään mennyt Rheinweileriin hautajaisiin, ja Jacquot
on ollut häntä saattamassa... Sen tiedän. Jacquot on palannut kotiin
miettiväisenä, mutta hilpeänä... Illallista syötäessä panin merkille
hänen hiljaisen ylimielisyytensä, ja hyvääyötä sanoessani hän syleili
ja suuteli minua, vaikka tavallisesti vain puristimme toistemme kättä
kuin toverit. Mutta vuoteessa, kun Kathrin jo oli sammuttanut valon ja
lähtenyt pois, Jacquot oli huutanut hänet takaisin ja pyytänyt häntä
ilmoittamaan minulle, että hän tiesi, kuinka äiti oli Breuschheimissä
haudattu, yhtä hyvin kuin jos olisi itse ollut läsnä. Äidillä oli nyt
rauha ja hänellä myös. Ja Kathrinin piti sanoa minulle, että hän nyt
rakasti minua niinkuin minä olisin paitsi isä myöskin äiti!
Koska Kathrinilla on tyttönä ollut lapsi, joka kuoli hänen köyhyytensä
tähden, sopii hänen puhua kuin ainakin asiantuntijana. Mahtavasti hän
katsoo minua paksuilla, pyöreillä silmillään. Todellakin, se oli tärkeä
sanoma! Kiitän häntä, kiitän oikein paljon. Niinkuin säätyläistä saatan
häntä keittiöön saakka, missä puhtaaksi pestyllä pöydällä on avonainen
rukouskirja.
Taas kävelen kuun valaisemassa puutarhassa. Kaikkialla nousevat ja
pursuavat pensaat maasta, mainitsen niitä nimeltänsä: lentävä sydän,
akilleia, lupiinit, varhaiset loimukukat, neilikat, puutarhatyräkit,
hanhenjalat, ritarinkannukset, palava pensas — tiedän, missä kukin
kasvaa. Toisille lupaan kohtauksen uudenkuun aikaan, toisille
seuraavan täysikuun iltana ja kolmansille sitä seuraavan, ja tuolla,
ruusupensaiden välissä, ovat tulpaanit nupulla.
Kun ne kukkivat, silloin pitää Marian olla luonani!
Otan hänelle kirjoittamani kirjeen pöytälaatikosta, kävelen metsän läpi
kylpypaikan ensimmäiselle kirjelaatikolle ja sujautan sen siihen.