Kun aamiaisen jälkeen koputin Marian ovelle, astui hän eteiseen
valmiina lähtemään kaupungille. »Hyvää huomenta, Claus», sanoi hän
ja pysähtyi eteeni. Hitaasti hän veti käsineitä käteensä, lyhyitä
hansikkaita valkeasta, karkeasta nahasta. Katselin kuinka ensin toinen,
sitten toinen käsi pujahti niihin: ne olivat kuin pieniä, suloisia,
hieman vallattomia eläimiä, joiden kanssa olisin väsymättä voinut
leikkiä.
Hän ei napittanut käsineitä.
Sitten hän kohotti päätänsä, ja huomasin, kuinka leveä oikeastaan tuo
hennosti kaartuva leuka oli.
»Oletko nukkunut hyvin?» kysyin hämilläni.
»Kertaakaan en sulkenut silmiäni. Entä sinä?»
»En minäkään», vastasin — ja kauhistuin.
Hänen suuret silmänsä, jotka olivat levottomina leimunneet
puolipimeässä eteisessä, suuntautuivat kova ilmeisinä, suorastaan
säikähtyneinä minuun.
Ei, ei, tahdoin huutaa, sitä en tarkoittanut! En tahtonut olla julkea.
Sitäpaitsi, lisäsin heti, eihän hän tiedä mitään.
Silloin verhosi kostea kiilto silmäterät. Hänen silmänsä olivat enää
vain yhtä ainoata välkettä, virvatulta, joka salaperäisenä kierteli
pimeässä, ja korkealle kohotetut kulmakarvat vaipuivat pienin hypyin
alaspäin.
»Pulcinella!» kuiskasi hän hymyillen ja painoi päänsä alas...
Provencelaisella pihalla lepäsivät herrat ja naiset, lapset ja kissat
auringonpaisteessa. Ainoakaan lehti ei liikahtanut aurinkokiiltonsa
alla, majolikaruukkujen ja matalan muurin moniväriset kukat hehkuivat
kuin tulessa puhallettu lasi. Tartuin Marian käsivarteen ja astuin
nopeasti portista ulos. Taiteellisesti taotun majatalokilven varjo
piirtyi täsmällisenä punaiseen hiekkaan. Edessämme kantoivat torin
plataanit mitä riemukkaimmin valon taakkaa.
Otimme varjokylvyn, menimme kiinnimuuratun kanuunan ohi,
kaupunginportin holvin alla nauroin ääneen, vain kuullakseni sen
kumisevan, ja sitten kävelimme vanhoilla valleilla. Meitä valaisi
taivas ja meri ja niiden välinen kuulakas ilma, joka oli tehty
molemmista ja vielä jostakin kolmannesta... Mitähän tämä kolmas oli?
Se valui sormieni ja hiusteni läpi ja suorastaan astuin sillä. Elin
nimettömässä kaukaisuudessa.
»Maria», sanoin, »minusta tuntuu kuin vaeltaisin ihmeellisissä
röntgensäteissä. Ja katsoppa vain appelsiineja ja mandariineja
puutarhoissa jalkaimme juurella (me kosketamme niitä todellakin
jaloillamme), käärmeenliukkaita, hienopiirteisiä viikunapuita, tuuheita
mulperipuita, huomaatko? Niidenkin läpi menee valo, ei ainoastaan
varjon vaan puun ja hedelmän puhki. Tiedätkö myös, että appelsiinipuu
on ainoa, joka kantaa yhtaikaa sekä kukkia, että hedelmiä? Kenties se
on yhteydessä ihmeellisten röntgensäteitteni kanssa? Joka tapauksessa
se menestyy yksinomaan niiden alueella... Muuten, kun nyt asiaa mietin,
en ensinkään haluaisi, että se menestyisi Reinin ja Breuschin varrella.
Jokaisella omansa! Mitä sinä arvelet?»
»Arvelen, että olit minulle taas uskoton», vastasi Maria leikillisesti.
»Sinussa kaikki heiluu edestakaisin kuin kellon heiluri. Nyt
esimerkiksi menivät ajatuksesi Rivieralta Reinille, Mariasta Dorikseen.»
»Olet ahne», vastasin samalla sävyllä. »Tahtoisit omistaa kaikki yksin.
Lahjoitanhan sinulle jo öljypuut ynnä ihmeelliset röntgensäteet!»
»Ja niiden alueelle pitäisi minun jäädä karkoitettuna?» huudahti hän.
»Olinhan minäkin Reinin rannalla! Olinpa Breuschinkin rannalla... ennen
kaikkia muita.»
Jatkoin pilailua, samalla kun tahdoin antaa Vivianelle, niinkuin
pitikin, etusijan, mutta Maria ei myöntänyt »lapsi Vivianelle» oikeutta
astua tässä naisellisessa kilpailussa jumalten suosikin Pariksen
eteen. Mutta Paris, korosti hän, erehtyisi perusteellisesti, jos hän
miehisessä turhamaisuudessaan luulisi, että kilpailussa olisi puhe
hänestä, jumalten suosikista. Todellisuudessa hän oli vain satunnainen
aihe joillekin naisille ratkaista ihan persoonallinen, keskinäinen
asiansa.
»Sanoppa minulle sentään, aurinkoinen kultani», huudahdin, »sinä
valkea myrskylintu mustine siipinesi, sano minulle, ylhäisyys, kuinka
kuvittelet, että voisin olla sinulle uskollinen!»
Nopeasti hän vastasi.
»Siten, ettet kokonaan turmele elämääni.»
Ensin hämmästyin, sitten ponnistin ajatuksiani — ja sitten... Minut
valtasi ihmeellinen suuttumus. Se alkoi siitä, että tahdoin tarttua
hänen ranteisiinsa ja väkisin riisua häneltä käsineet upottaakseni
hampaani hänen kämmeniinsä, jotka olivat pehmeästi uurteiset ja samalla
lujat. Suuttumus täynnä kaipausta, itsesoimauksia ja syytöksiä, sen
suuttumuksen täysikasvuinen veli, joka oli vallannut minut ensi kerran
tavatessani Marian makuuvaunun käytävässä, »suuttumus Mariaan»!
Suuttumus, joka nyt sisälsi kaiken sen, mikä siitä lähtien oli ollut
ilonamme ja tuskanamme ja oikeastaan kesti koko elämämme ajan,
tähän päivään asti. Niin, tähän päivään asti — vaikka tämä oli sen
viimeinen purkaus ja seuraavina vuosina täydellisesti unohdimme, mikä
alkuperäisen voimakas taisteluaihe oli syleilyihimme haudattuna...
En voinut sanoa sanaakaan raivoltani, vain ajatuksissani riehuin ja
pakotin jalkani astumaan hänen jalkainsa tahdissa ja pääni vapaasti
pyörimään kaulanikamassaan, katsellen ympärilleni, mutta näkemättä
mitään.
Sinä ilveilijä, ajattelin, joka aina olet minua vain kiihoittanut,
tyydyttääksesi itseäsi avuttomalla surullani samoin kuin
ihastuksellanikin, sydämetön kaikentaitaja, miksi et ole minua koskaan
auttanut ainoallakaan yksinkertaisella, hyvällä sanalla? Sinä tahdot
vain aina leikkiä, leikkiä, leikkiä! Minä rakastan appelsiinikukkia
hedelmineen en semmoisia vaivaisia varpuja, joita jotkut liehittelevät
tytöt pistävät sukkiinsa, ymmärrätkö? Niin, minä näen lävitsesi, tunnen
sinut tästä päivästä lähtien tunnen sinut tarkalleen! Nyt tiedän, mitä
ihmiset sanovat rakkaudeksi — ihana asia se on totta, mutta katsoppa,
minä tarvitsen enemmän. Sydämen minä tarvitsen, sydämen, koko sydämen!
Sitä voisi nimittää toisinkin, mutta tällä hetkellä en keksi parempaa
vastinetta. Siis sydämen. Entä sinä? Sinulla on vain mielikuvitusta,
ja se ravitsee minua toiveilla ja riemuitsee pettymyksistäni, kuin
ihmissyöjä voitetun ruumiista. Kuinka uskallat verrata itseäsi
Dorikseen, kukkaan, joka odottamatta putosi puoliavattuun käteeni,
sinä sirkustaiteilija! Missä on sinun tarkoittamaasi uskollisuutta
muualla kuin heiluvalla tangolla? Tiedänkö edes, mistä tulet,
kun astut eteeni kuin rakastettu? Mihin menet, kun katoat nauraa
kuhertaen pettyneille kasvoilleni? Enkö ole rakastanut sinua enemmän
kuin Vivianea, jopa enemmän kuin Donjaa? Niin, ehkä, jos olisin
taistellut saavuttaakseni sinut! Olin liian tyhmä tai uskoin, ettei
saisi taistella naisesta, jota todella rakasti, sellaisen rakkauden,
arvelin, pitäisi olla olemassa kuin kirkas päivä, kuin nämä puut, nämä
hedelmät, tämä meri, joiden vuoksi en myöskään oli taistellut. Olitko
milloinkaan omani? Tuo appelsiini, joka loistaa tummassa lehdistössään
mainiosti kätkössä, on minun, samoin ruusu, joka pää pystyssä seisoo
auringossa, horjumatta. Mutta sinä! Ja kuitenkin olin ympärilläsi
hiljaa kuin tämä ilma appelsiinipuun ympärillä, olin yläpuolellasi
hehkuvana kuin tämä aurinko — vai enkö ollut? Enkö lopultakaan ollut?
Ei, ei. Pikemmin juuri minä ahdistelin sinua, tahdoin painaa sinut
valtani alle, todellinen raakalainen, jo silloin makuuvaunussa,
muistan sen hyvin. Olisin voinut tarttua palmikkoihisi, koska ne
välkehtivät niin mustina, ja viedä sinut mukanani orjattarekseni —
salaisen Hohenstaufin orjattareksi, haha! Sen palkaksi olisin sitten
nimittänyt sinua valtiattareksi, sotaisesti tanssivan hevosen selässä,
laakerin iloisessa kuiskeessa, näkymättömien lippujen suhinassa,
riemukulkueessani, minä narri. Ja eräänä päivänä olimme hävinneet
pelin. Oli liian myöhäistä.
»Anna olla Claus», kuiskasi silloin taas rakkaaksi käynyt ääni.
Se tunkeutui kuin pontevasti työnnetty käsi paljaaseen rintaani,
sinne, missä sydän sykkii, ja tarttui lujasti kiinni. Se oli korkea,
puhdas ääni, jommoisena en koskaan luullut sitä kuulleeni, syvälle
kumartuneesta päästä lähtenyt ääni, joka tuntui tulevan maasta, mutta
oli kirkas... ja selittämättömän voimakas. Se kumosi kaiken ristiriidan
luomakunnassa, se sammutti epäilyksen. Pysähdyin ja kiedoin käteni
hänen vyötäröilleen.
»Anna olla, Claus», ja se tuli vain kuin lisäyksenä, oikeastaan
avuttomana selityksenä, kun hän, päätänsä taaksepäin heittäen, hetken
kuluttua jatkoi:
»Eihän meistä kuitenkaan olisi tullut hyvää avioparia!» Ja äkkiä,
toisella, hätäisellä äänensävyllä: »Mutta, sano, miksi...»
Kun hän pysähtyi, käsitin väärin kysymyksen ja vastasin: »Tiedätkö,
Maria, unessa löydetty, unessa kadotettu.»
Tajusin, kuinka hänessä jotakin hitaasti kehittyi, mutta hän ei
liikahtanut, pysyi yhä lähelläni, silmät vain leimahtivat, kunnes ne
jäykistyivät rajuun päätökseen:
»Ei», sanoi hän rauhallisesti. »Ei löydetty eikä siis myöskään
kadotettu.»
»Mitä sitten?» kysyin. »Maria, mitä sitten?»
Hän vetäytyi pois luotani ja ottaen käteni käsiinsä astui hieman
taaksepäin. Hymyillen hän vastasi:
»Tahtoisin kysyä jotakin muuta.»
»Mitä? Mitä? Puhu toki!» vaadin häneltä, ja samalla nousi veri päähäni,
sillä muistin, kuinka Agathen käsivarret olivat kiihkoisasti kiertyneet
ympärilleni, kun olin tullut hänen vuoteensa viereen. Silloin punastui
myöskin Maria, ja lähdimme yhtaikaa nopein askelin eteenpäin.
Olimme sillä hetkellä kaupungin Vencen puolisella laidalla. Valoisa
maantie välkkyi ylhäällä aamuvihreistä puutarhoista. Näkymättömän
tuomiokirkon kellot kumisivat taivaassa.
»Mahdotonta», huudahti hän nauraen. »Minä en koskaan voisi siihen
suostua», ja vaikka häntä kaikin tavoin ahdistin, en kuitenkaan päässyt
perille tästä käsittämättömän kiihoittavasta salaisuudesta.
Leikittelimme tiedon puun juurella, sen vain käsitin yläpuolellamme
kiilui käärme.
Äkkiä oli alkanut uusi musiikki, eikä se liikuttanut vain meitä
molempia, vaan iski puuhun ja kiveen — ja teki ne puhuviksi. Miljoonin
valkoisin siivin syöksyi valo Vencen sinisenharmaalta ylängöltä
ylitsemme — lausuin sen toivomuksen, että tuolla ylhäällä, missä
ei enää ollut yhtään varjoa, jotta voisi siihen kätkeä jotakin tai
itseänsä, Marian täytyisi paljastaa salaisuutensa, »niinkuin kämmen
avataan», sanoin ja näytin hänelle sen tempun. Samassa tartuin hänen
käteensä, juoksimme vallin rinnettä alas, ja se teki hyvää: ikäänkuin
juoksisimme kaikilla aisteillamme, vain silmät ummessa, oman itsemme
puhki, siltä se tuntui.
»Ylistetty olkoon hyvä äitimme, aurinko!» lauloin Bobin huoneen
kohdalla. »Maa voi hyvin ja riippuu hänen povellaan.»
Katsoimme monta kertaa taaksemme, eikö l'amico nimenomaan meidän
iloksemme näyttäytyisi jossakin ikkunassa, illan tumman kaunis jumala
tässä alkavassa puolipäivässä... Etsimme silmillämme tavallisia
liittolaisiamme, etsimme todistajaa tanssille, jonka valtaan raskain,
kuin lamautunein jäsenin, mutta yhä voimakkaammin siivitettyinä
antauduimme.
Valitettavasti jäi kaivattu näky ilmestymättä, ja sisäinenkin kuva
häipyi ensi askeliin maantiellä, joka meidät anasti, vieden meitä
hellittämättä yhä korkeammalle, taivasta kohti, missä näkymätön
kelloparvi lainehti. Emme tavanneet ketään.
Ensi kertaa tavoittelin naimisissa olevaa naista, kavalana ja
ylimielisyydestä mielettömänä.
»Salaisuutesi!» rukoilin ja uhkasin: »Nyt luettaisiin sinulle vielä
ansioksi, jos sen sanoisit. Ylhäällä sen paljastaa aurinko.»
Hän käänsi ylöspäin suuren, kauniin suunsa, suuteli sitä selvästi —
selvästi se värisi auringon kohtisuorasta kosketuksesta, ja hän nauroi:
»Olkoon niinkin!»
Maantie kiersi ja kaarsi kallioiden ja paljaiden rinteiden ympäri,
korkeammalle, yhä korkeammalle, matalien muurien reunustamat sillat
pakottivat sen kuilujen yli, auttaen sitä väistämään vaaraa. Hengitimme
aurinkoa, puhuimme aurinkoa, hukuimme siihen ja palasimme sen luo.
Äkkiä tie lepäsi pehmeänä pienessä pinjametsikössä. Sen varjossa
suutelimme toisiamme — hätäisesti, yhä uudelleen, koskettamatta
toisiamme, sanattomina. Sitten tie valloitti väkirynnäköllä
mukulakivikentän. Huusin kuin petolintu, Maria vastasi samoin. Erään
appelsiinipuutarhan korkean suojamuurin juurella tie pysähtyi ja
katseli kauan taakseen merelle.
Kelloparvi oli haihtunut sineen. Ympärillämme oli kumeata kohinaa, ei
muuta ääntä.
»Maria! 'Mutta, sano, miksi'... Miksi sinä oikeastaan...?»
Rohkearyhtisenä hän seisoi edessäni, sivulta hiukan korotetun tien
reunalla, kaukaisen meren partaalla, otti hatun päästään ja pudisti
tukkaansa. »Pulcinella!» huusi hän. Hän pyöritti hattuaan.
»Ikäänkuin heiluttelisit päänahkaani», sanoin nöyrästi.
»Ehkä teenkin niin», huudahti hän ja heittäytyi riemukkaasti kohotetuin
käsivarsin syliini.