Se piti paikkansa, hehkuvassa sinessä vuoren yläpuolella välkähteli
pieni, erittäin räikeä valo. »Pyhä Henki», sanoin minä. »Lipputangon
pää», melusi Kaspar. Hän löi otsaansa niin että läjähti. Tuolla
ylhäällä siis, Baoun huipulla, oli lipputanko, jossa tosin ei ollut
milloinkaan nähty lippua — niinkuin Kaspar otaksui, siitä syystä,
ettei kukaan viitsinyt vaivautua sitä vetämään niin ylös. Kuitenkin
hän vannoi heti »Baoun tähden nimeen», että kukaan — hän toisti sanan,
sinkauttaen samalla johtajattareen katseen kuin kiven, että kukaan
ei estäisi häntä jonakin päivänä kiipeämästä sinne ja levittämästä
kauneuden ja hyvyyden voitonlippua Varin, Varinmaan yli, toisti hän
pisteliäästi.
Olisin mielelläni tahtonut tietää, mikä päivä se oli, mutta hänen
sotaisen viittauksensa hämäryys oli niin ilmeinen, että jälkikysymys
oli selvästi kielletty.
Sitten jatkoimme huvitettuina matkaamme. Oikealla levisi meri, raukeana
kuin ateriansa nauttinut peto, vasemmalla lainehti Baoun alamaisina
matalia kukkuloita — silmänkantamattomiin. »Jos nimität merta pedoksi»,
sanoi Maria, »ovat nuo kukkulat pahasti uhattu lammaslauma. Enkä
tuon eläimen kylläisyyteen luota.» Ruotsalainen, joka ei ollut meitä
oikein ymmärtänyt, heristi nyrkkiään Baoulle: »Minä häntä uhkailla,
markiisitar, mistralin keisaria!» Samalla hän katsoi tutkivasti Mariaa
silmiin, ja kaikki hänen lihaksensa ja otsasuonensa paisuivat. Kun hän
siinä harppaili Marian rinnalla, kyselin todellakin itseltäni, eikö
hän äkkiä päästäisi eläimellistä huutoa ja Maria olkapäillään katoaisi
rinteen kallioitten väliin.
Niin todellakin oli hiukan kammottavaa täällä ylhäällä!
Katkotut puut, raastetut pensaikot, tuulen paljaiksi puhaltamat ja
auringon polttamat kalliot osoittivat kyllin selvästi, että tämä
oli se paikka, minne Baou keräsi ilmavat kumppaninsa ja renkinsä ja
meren karkurit taisteluun öisin, kun Antibesin majakkakin lepatti
kuin vähäpätöinen yölamppu ilmanvedossa ja hennot rouvat huviloissa
tarrautuivat miehiinsä ja Vencen hotellissa paettiin huoneesta
huoneeseen. Tapasimme yhden ainoan majan tai pikemmin katoksen, joka
oli kuin ivaten painunut sivusta sisään.
»Betty! Mikä sinua vaivaa, Betty?» Lady tarttui lapsen käsivarteen.
»Jumalan tähden, mikä sinun on?»
Minä olin ainoa, joka osapuilleen sen arvasin. Katseltuaan jo
kaiken aikaa pelokkaana ympänneen Betty oli majan nähdessään
melkein jäykistynyt. Nostin hänet syliini ja kannoin majan ohi.
Vasta paljoa myöhemmin, nauravassa Monte Carlossa, hän tunnusti
skotlantilaisen hoitajattaren kertoneen, että täällä vuorilla asuivat
katolisten harhaopettajain henget ja vapahdusta vaikeroiden odottivat
skotlantilaista pelastajaa!
Vaellettuamme hetkisen hajalla (Maria ja minä olimme yhä lähempänä
ja yhä äänettömämpinä kävelleet rinnakkain) nousimme taas autoon,
joka suristen kiidätti meitä huurujen ja auringonpaisteen läpi,
loputtomien puutarhojen ohi. Niitä riippui pitkin mäenrinteitä
minne vain katsoikin. Monet, joissa viljeltiin neilikoita, olivat
kuin lastenpuutarhoja rihmoin väliin ripustettuine samanvärisine
kukkineen. Toisissa taas olivat tuhannet neilikat kukin pikku keppiinsä
sidottuina. Ja kaikkialla odottivat appelsiinit satoa kerääviä
naisia. Itse lady Isabel myönsi, että hän mieluimmin heittäisi pois
vaatteensa ja astuisi paljain jaloin ja käsivarsin tuoreiden, tummien
puiden joukkoon. Silloin Betty, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt
äitinsä paljaita jalkoja, silmäsi hämmästyneenä ja hieman epäillen
appelsiinipuita.
Ajoimme Savoijin ja Ranskan vanhan rajan, Var-joen, poikki. Tämä leveä
virta, jonka uomassa pikku purot ja lätäköt piikenttien keskellä
pärskyivät ilmaan siepatakseen sirpaleen taivaan sineä, ei enää ollut
rajana, mutta vasemmalla rannalla piti muuten linnoittamaton Nizza
tullihuoneineen puoliaan vierasta vastaan. Onneksi oli sen savukkeita
polttava miehistö juuri joutunut keskenään vilkkaaseen sanakiistaan,
niin että pääsimme häiritsemättä lävitse.
Vaunu kääntyi terävässä kulmassa, ja me jouduimme eukalyptuskujaan ja
mahtavan, sinisen silmän eteen. Siinä se oli, Enkelilahti, tämä se oli,
sinisimmän meren huuhtoma valkoinen kaupunki! Hipaisevasti syleillen
nojauduin Marian olkapäähän. Hitaasti vieri vaunu. Kaikki kävelijät
olivat juhlapuvuissa. Paljailla rantakallioilla nukkui miehiä, jotka
antoivat auringon paikata risaisia vaatteitaan. Sivuutimme pelkkiä
onnellisia koteja, joissa aurinko seisoi vartijana porttien edustalla,
ja kun lapsi juoksi kadun yli, eivät ainoastaan vaunut hidastuttaneet
kulkuansa, vaan rantatyrskykin piti hetken päätänsä pystyssä
katsoakseen, ettei mitään onnettomuutta sattunut Naiset käänsivät
tutkivasti katseensa merestä saattajiensa kasvoihin ja niistä taas
mereen.
Mutta sitten sukelsi näkyville hirvittävä rakennus, kuulin, että se
oli Nizzan kasino — jopa Ingelskin pilkaten osoitti sitä peukalollaan.
Kuitenkin: »Älkäämme siitä enää puhuko!» viittaili tyrsky ja: »Minä
olen myöskin täällä!» sanoi taivas, mutta aurinko ei sanonut mitään,
vaan häikäisi minua kuin tulitöyhtö, ja sen sisällä näkyi Maria
alastomana, jommoisena olin hänet kerran aikoja sitten nähnyt, ruskeana
ja viileänä, kimalteleva kehä rintojen ympärillä! Ja hänen kätensä
istuivat kuin pienet, solakat eläimet käsineihin vangittuina...
Betyn kehoituksesta Ingels ajoi pitempää tietä Cornichen kautta. Pian
avautui meille ihana tie, yksinäisenä nuoruudessaan, ja kun valkoinen
Nizza oli huutanut meille taivaaseen päin kohoaville pari kolme kertaa,
heiluimme oman onnemme nojaan heitettyinä meren ja taivaan välillä.
Meri loi kangastuksen jyrkälle rinteelle: kuiluja, joissa riippui
puutarhoja taloon ankkuroituina, ja kaikki nämä puutarhat ja talot
näyttivät merialuksilta, rantalaivoilta, ilmavilta kummituksilta.
Taivaasta laskeutui lyijynharmaita vuoria, jotka juuttuivat lujasti
ruosteenruskeaan maahan. Yhdellä niistä liehui trikolori, ja Betty oli
edellisenä vuonna koskettanut kädellään tankoa.
Erään äkkijyrkästi taivaaseen kohoutuvalla rinteellä sijaitsevan
taloryhmän, nimeltä Eze, alapuolella Ingels aukaisi eväskorin,
sillä tuonne ylös kylään saattoivat vain vuohet nousta, arvelimme.
Oli hyvin kuuma, lennätinlangatkin olivat herpaantuneet matkalla
häikäisevään kalliopesään ja riippuivat hyvin alhaalla. Kaikki muut
sivistyksen tuotteet, hotellit, bensiinisäiliöt, autot ja vaunut, jopa
muuliaasit ja huviretkeilijät paksupohjaisissa kengissään pysähtyivät
tälle aurinkoiselle paikalle ja tyytyivät hiukan niskaansa vääntäen
katselemaan tuota pesää. Vain Betty oli käynyt ylhäällä, sehän oli
itsestään selvää.
Maria, oletko täällä, kysyivät alati silmäni syödessämme (millainen
suola ruualle, tämä aurinko, millainen mauste juomalle!) ja väsymättä
vastasivat hänen silmänsä.
Olen, tässä minä olen, sanoivat ne samettimaisella äänellä, katsele
vain minua, minä se olen: Maria... Ja mitä hellemmäksi salainen
keskustelumme kävi, sitä vilkkaammin harrastimme myös toisten
keskustelua. Heidän tuli ottaa osaa voittoisaan kohtaukseemme
ylivoimaisen maailman kanssa!
Toisinaan uskottelin itselleni lujasti: »Minähän vain leikin hänen
kanssansa, leikin Mariani kanssa. Ahaa, nyt olen kissa, suuri,
valkoinen angorakissa, ja hän on pieni, sametinmusta hiiri. Kenties
hän vielä tänään vaipuu syliini ja huokaa: 'Rakasta kuitenkin minua!'
Ja minä vastaan: 'Kiitoksia paljon, teidän ylhäisyytenne, mutta
valitettavasti tulette liian myöhään.'»
Kalliopesä tuolla ylhäällä ei ollut kovempi ja uskaliaampi kuin minä.
* * * * *
Siitä hetkestä lähtien, kun ajoimme Monacon ruhtinaskunnan alueelle,
päästeli Maria vihaisia, melkein kapinallisia huudahduksia. Se oli
talvipuutarha, jäähdytyshuone, kukkateline salongissa, ei vilaustakaan
luonnollisuudesta. Ruohokenttien hän sanoi olevan kemiallisesti
puhdistettuja, puiden silitettyjä. »Lady Berrick, te ette saa minua
siitä uskosta», selitti hän, »että näitä puita joka aamu tomutetaan.
Sitten tulee kähertäjä.»
Mutta kasinossa valtasi hänet äkkiä pelko.
»Istuudu sinä, Claus», pyysi hän. »Pelaa sinä!»
»Mutta, Maria, minähän kuitenkin häviän!»
Hän laski kätensä olkapäälleni.
»Minä tarkkaan peliä», sanoi hän hämmentyneenä.
Istuuduin pöydän ääreen, ja heti osoitti pelipankinhoitaja minulle
suosiollisuuttaan lyhyellä rohkaisevalla sanalla, silmäniskulla,
kohteliaalla korulauseella. Kerran hän palautti hymyillen panoksen,
joka oli asetettava vasta kun tulisi »Rien ne va plus», mutta antoi
toisen samanaikaisen pysyä paikallaan. Ja katsoppas: jos hän olisi
ottanut minun louisdorini, olisi se mennyt hukkaan. Kun voitin,
suoritin minäkin, kuten näin muiden tekevän, pelipankinhoitajien
johtajalle pöydän yli roponi. Miksi, en kiireessä saanut selville,
mutta koska uhrin tarjoamisessa naiset olivat innokkaimmat ja
tunnollisimmat, päättelin sen johtuvan taikauskosta. Joka tapauksessa
oli tämä raha ainoa, joka ei, milloin hävittynä, milloin takaisin
voitettuna, edestakaisin tanssien äkkiä kadonnut kuiluun. Kun olin
tarpeeksi hävinnyt, nousin, mutta jäin, Marian hengitys niskassani,
vielä hetkiseksi paikalleni katselijana.
»Ihanaa!» kuulin hänen kuiskaavan. »Onnettomuus pelissä —»
Käännyin: »On kestänyt jonkun aikaa, ennenkuin se selvisi», vastasin
hänelle. »Ensin oli kaikenlaisia vastavirtauksia, mutta nyt tietävät
sen kaikki pöytätoverini: sinä rakastat minua, Maria!»
»Entä sinä?» kysyi hän vakavasti. »Rakastatko sinä minua? Saadaan
nähdä!»
Hän valmistautui istumaan tuolilleni, jota vielä pitelin käsin. Se
siepattiin minulta.
Ympärillämme alkoi hiljainen liikehtiminen, joka jatkui ihmisiä täynnä
olevan salin läpi, ja sitten oli vielä äänettömämpää kuin aikaisemmin.
Aukeni kuja, ja sitä pitkin asteli pyöreähkö herrasmies tuoliani kohti,
jonka eräs palvelija tahtoi työntää hänelle, mutta hän meni vain
pöydän luo eikä huolinut istua. Hän seisoi, ja jokainen näki, että
hän oli tottunut käskemään. Tunsin hänessä herra Charles Hartmannin
Mülhausenista, Elsassista.
Tungettuna joukkoon, joka ympäröi voittoisaa miestä, kuiskasin:
»Katso, Maria, tuo on veljeni lemmityn isä, kuten näet, Prometeus,
pikku Hartmannin isä ja otaksuttavasti — niin, kuinka nimitetäänkään
niin arvaamatonta sukulaista? Miellyttääkö hän sinua?»
Hän selitti, että sennäköisiä olivat Roomassa juuri aateloidut
hiilentuottajat, jotka esiintyivät hovissa, mutta nyt hän ei saisi
milloinkaan tietää, rakastinko häntä, kun hiilentuottaja oli häneltä
varastanut.
Varastanutko? Ei, sitä hän ei tarvinnut. Katselin häntä, tuota
porvarillista hovimiestä. Se hän todella oli, porvarillinen hovimies
täydessä loistossa. Pyöreä kuin virran piikivet, jotka olivat kulkeneet
pitkän matkan. Parkettilattialla tarvitsi vain töytäistä häntä, ja heti
hän vieri valtaistuimen juurelle saakka — istuipa sillä keisari tai
tasavallan presidentti. Otaksuin kuitenkin, että hän hieman pelkäsi
keisarin edessä, jonka hän jonkun kerran oli tavannut, koska Wilhelm
II:lla oli toinen käsi halvattu, mikä teki hänet oikulliseksi ja
häijyksi, ja myös sen turhamaisuuden takia, jolla tämä yksinvaltias
ympäröi itsensä ja jota kunnon mies ikuisesti sydämensä pohjasta
vieroksui. Tasavallan presidentti sitävastoin osasi ilman moniaita
metkuja antaa arvoa hyvälle ruualle, polveuduttiinhan tavallaan
naapurikylistä, hänen seurassaan oli lujalla pohjalla. Tosin Charles
Hartmann oli erään preussilaisen tähdistön ritari, mutta kerskaili,
ettei milloinkaan ollut tuota ritarimerkkiä kantanut, ei edes
keisarin edessä. Kansa sanoi häntä »Mülhausenin kuninkaaksi», ja hän
hallitsi, jonkinlaisena Ludvig-Filipinä, porvarillisen säädyllisesti
Pfalzin rajalta Lothringiin saakka. Hän »määräsi» poliittiset vaalit,
sallimatta valita itseään. Ylimalkaan kotiseudulla ja liikeasioiden
ulkopuolella hän näytti vain kansanomaisesti huvittelevan asioilla,
arvattavasti koska hän oli tietoinen korkeammasta kunniasta, ja hänen
nimensäkin nähtiinkin useimmissa napeissa maailmassa. Mutta toisella
puolella, Pariisissa, pidettiin häntä verrattomana poliitikkona ja
yllyttäjänä, hurjana miehenä, jonka sydän sykki kauniille naisille
kaikissa kansoissa, mutta kansoista kuitenkin vain Ranskalle. Lyhyesti
sanoen, suuri mies, romantikko, mies sellainen, jota etenkin Ranskassa
pidetään suurena.
Tällä välin katseli naisten ihailija ja arvioiden tekijä
kirkkaanharmailla, pyöreinä silmillään ympäri pöydän. Pelipankin
hoitajat hymyilivät alamaisesti, samalla kun mies, joka viskasi pallon,
lähetti sen jälkeen kevyen kumarruksen, joka oli tarkoitettu Charles
Hartmannille, ja yleisö, kuten teatterissa »tähden» esiintyessä, kokosi
voimansa, jotta ei mitään menisi hukkaan.
Vasta nyt huomasin, että vanhemmat naiset, jotka tekivät taulukkoja
pöydän ääressä, päästäkseen onnen oikkujen perille, olivat ottaneet
esille uuden lehden ainoastaan Charles Hartmannin takia. Tämä kiersi
itselleen, yhä vielä ympärilleen katsellen, hitaasti savukkeen, mutta
ei tietysti sytyttänyt. Olihan hän aikeissa lähteä kasinolta ja vain
matkalla bakkarat-saleista, kohtelias kun oli ja demokraatti, hän oli
pysähtynyt pikku ihmisten pelipöydän ruletin ääreen! No niin, nyt oli
savuke kierretty ja liimattu, hän pisti sen suupieleensä ja pani aina
kaksituhatta frangia kahdelle tusinalle kolmesta. Tottelevaisesti
pujahti pallo yhdelle merkityistä ruuduista. Pankki pani tuhannen
frangin setelin hänen kahden tuhantensa päälle, jotka olivat lojuneet
kuin kaksinkertainen liimalaastari esiinsuhahtavan onnenlinnun tiellä.
Hän heitti pöydän yli pelipankin hoitajille muutamia kultarahoja, jotka
oli ottanut housuntaskustaan, teki sitten yläruumiillaan liikkeen, joka
on ominainen kaikille valtionpäämiehille, kun he eroavat alamaisesti
kunnioittavasta kansasta, ja katosi kuin ilmestys.
Pallonheittäjä, pankin kaksi herraa, pelipankin kuusi hoitajaa
hengähtivät tuon mahtavan mentyä, yleisö oli kuumeissaan, eräs vanhus,
joka vapisevin käsin laski kultarahoja, huokasi ääneensä.
Koskapa onni oli kevytmielinen tyttö, koettivat kaikki voittaa sen
omakseen, mistä hinnasta tahansa ja heittäytyivät aukkoon, jonka
Charles Hartmann oli murtanut. He työnsivät panoksia, viivyttelivät
tuskanhiki otsallaan, lisäsivät puolella, ja suonet heidän ohimoillaan
kiemurtelivat kuin madot. Pöydän neljällä sivulla kohosi kiihoittunut
ihmismuuri, punaisen ja sinisen kirjava, palavasilmäinen. Ilma väreili
kuulumattomista hengähdyksistä, eikä siinä erottanut muuta kuin
levottoman kumeaa vyörymistä paikallaan laukkaavista sydämistä. »Rien
ne va plus.» Sitten tuli romahdus:
»Douze!»
Ainoa, joka oli langennut kahteentoista kuin loukkoon, koska se numero
oli ollut vapaa, riensi kädet täynnä seteleitä lady Isabelin syliin,
— se oli Betty. Hän tahtoi ostaa auton, joka olisi yksistään hänen
omansa, heti, ja änkyttäen kiihtymyksestä hän sulloi setelit sukkiinsa.
Lady Berrick oli tästä vähällä pyörtyä, mutta Betty tarttui molemmin
käsin hänen käsivarteensa ja veti hänet ulos. Me menimme mukana.
Mutta Bettyn temppu oli muistuttanut minulle Marian tekemää
samanlaista! Turhaan koetin kuvailla, kuinka Doris säilyttäisi
seteleitä tai oranssinkukkia sukissaan! Se oli mahdotonta. Ja tästä
johduin ajattelemaan jotakin muuta, mikä useille naisille oli
mahdollista, sallittua, jopa houkuttelevaa, kun sitä nyt tahdoin
mielessäni kuvitella, mutta mikä Dorikselle olisi luvatonta,
vastenmielistä, jopa loukkaavaa. Minkätähden? Ja samalla tunsin, kuinka
voimakkaasti tuo haihtuva näky vierelläni kädellään siveli kättäni!
Kaspar avasi Café de Parisin oven:
»Pyydän, parooni, katsokaa tyttöjä», käski hän. »Ihastuttavia. Puhuvat
kaikkia maailman kieliä lanteillaan. Joukoittain ihania. Nauravat ja
pelkäävät emäntää. Jalat kuin metsäkauriilla. Olkapäät kuin pyöriäinen.
Oivallisia. Ei mitään ihmisiä.»
»Älkää sanoko niin!» Maria kääntyi ja jäi hänen eteensä seisomaan: »Jos
olisin taiteilija, maalaisin vain heitä, en kyllästyisi, maalaisin vain
heitä. Mitä minä välittäisin heidän elämäntavoistaan!»
Ruotsalainen ravisti kiivaasti päätään:
»Juovuttavia kuin Moselviini», sanoi hän. »Kun herää — ei mitään!
Ei mitään maalattavaa. Liian sulia. Ei mitään. Pötyä. Melkein vain
ilmaa ja punaisia nauhoja, hattuun sopivia. Kenties jotakin loordi
Berrickille, minulle ei mitään... Tarkoitan, maalattavaksi.»
Eräässä pöydässä lähellä soittajia oli rouva Hartmann tummana täplänä,
ja askelta syrjempänä osoitti huomaavainen tarjoilija sen piirin
rajan, joka ympäröi rouvan säädyllisyyttä. Hän heilutti nenäliinaa
kädessään kuin vilkkutulta näyttääkseen meille tietä, ja hänen
vieressään suorana, oikean käden peukalo housuntaskussa, niinkuin
Edvard VII oli opettanut maan mahtavat seisomaan, valmistautui hänen
puolisonsa pyörein, kirkkain silmin meitä vastaanottamaan. Hänellä
oli napinreiässä valkoinen, ripsuinen neilikka etäältä katsoen kuin
reväisty kappale pitsiliinaa, jota hänen puolisonsa paikan tapaa
noudattaen veitikkamaisesti liehutti ilmassa.
»Oo, missis Perkins», kuulin lady Isabelin huudahtavan, ja samalla
tyrkkäsi Betty minua: »My friend, we must part», huudahti hän valittaen.
Näin, kuinka Charles Hartmann kohteliaasti kumartui siihen pöytään
päin, jonne lady Berrick hyökkäsi samalla kun hieman harmaantunut
urheilumies lähetti Hartmann-puolisoita kohden anteeksi pyytävän eleen
kuin kirjekyyhkysen.
»Parooni von Breuschheim, Claus, erittäin hauskaa tavata maanmiehensä,
ja tuo tuolla vastapäätä on Wightin herttua», supatti Hartmann kahdessa
eri ääniasteikossa, korkeammassa ja matalammassa, ja rouva, joka veti
minut viereensä tuolille: »Lady Perkins... Herrasväki syö päivällistä.»
Hän unohti tervehtiä minua, samoin kuin senkin, että missis Perkins ei
ollut lady.
Silloin oli Charles Hartmann jo malttanut mielensä. »Me myös», sanoi
hän kuivasti ja koetti iloisesti nauraen värvätä Mariaa ja minua
liittolaisikseen. Hän kutsui tarjoilijaa. Nyt rouva Hartmannkin iloitsi
odottamattomasta jälleennäkemisestä, mikä ei muuten olisi ollut niin
odottamatonta, jos hän olisi tahtonut uskoa pikkusormeansa. »Pikku
Anne-Mariemme oli minulle ilmoittanut», huokui hän korvaani.
Kevytjalkaisesti sipsuttelivat valkoiset tytöt huoneen läpi, pienet
punaiset hatut vaativat taisteluun, ja punatut suut vapisivat nälästä —
upposihan satoja voileipä-annoksia hopeatarjottimille järjestettyinä,
kuin taivaallinen manna pöydille kukkamaljakoiden väliin! Ja tämä
kaikki riippui musiikkipilvessä.
Siellä täällä istui joku vanheneva kaunotar yksinään pöydän ääressä ja
ahmi. Heillä oli paksut helminauhat kaulassa, ja ruokaa käyttelevät
kädet loistivat jalokivistä. Jokaisella oli vieressään sohvalla
sylikoira, jota hän ruokki haarukallaan ja juotti lasistaan ja silloin
tällöin mutisten helliä sanojana antaen sen haistella kallisarvoista
neilikkaa. Epäluuloisin katsein he tarkkasivat hovimestaria, joka
väkinäisesti suitsutti heille kunnioitustaan. Nyt musiikki liiteli
alas: kiharapäinen ensiviulun soittaja astui tervehtien pilvikynnyksen
yli ja vei taivaisen sanoman Wightin herttuan pöytään.
Maria kumartui puoleeni:
»Claus, kenelle antaisit etusijan?» kysyi hän, nuoret kasvot uhkean
raikkaina, musiikkia jäsenissä, raskain huulin...
Viittasin päälläni ovelle. Siellä lauloi muuan tyttö, todellinen
lumen peittämä lintunen, kenenkään huomaamatta, ja hänen edessään oli
korppikotkan näköinen kavala veijari, joka molemmin käsin piteli kiinni
mustan takkinsa liepeistä, nähtävästi ollakseen suorastaan kuristamatta
tuota vastaan pyristelevää pikku raukkaa.
»Tuo tuolla, jota tuo miekkonen solvaa!»
»Poverella!»
Vikkelästi noustuaan Maria meni pöytien lomitse ovelle. Siellä hän
avasi laukkunsa, korppikotka peräytyi selkä edellä kumarrellen, ja
tyttö siirtyi Mariasta enempää välittämättä tuhansia ruokia kohti,
samalla nopeasti viitaten setelillä eräälle korokkeella olevalle
soittajalle. Vielä askel, ja hän istui ruokalista kädessä ja antoi
käskyjä hovimestarille. Avuttomana hämmästyksestä Maria viipyi ovella.
Nousin noutaakseni hänet takaisin, silloin hypähti herttua pöydästään,
herra Hartmann ennätti edelle, mutta hän juoksi minua vastaan ja
suoraan syliini, minun! »Näitkö, Claus?» intoili hän. »Ei edes
kiittänyt. Sellaisia ovat sinun valittusi.»
Kaspar selitti: »Ruoka erikseen, toisen puolen saa iso rumpu, toisen
tuo syrjään sysätty nuori mies.» Wightin herttua seisoi yhä vielä
luoden Mariaan katseen, joka tahtoi pitää kiinni saaliistaan ja vetää
sen puoleensa. »No, no», murisi Hartmann paheksuen. Silloin kuiskasi
lady Berrick muutamia sanoja herttualle, ja tämä istuutui kuin käskystä.
»Mestari Kaspar», sanoi Maria, »mitä te juuri kerroitte?» Mutta viulut
juoksivat käsi kädessä Elyseumin kentillä, ensiviulun soittaja palasi
kotimaahan. Lady Berrick heitti Marialle lentosuukon, missis Perkins
kohotti ruusun ja laski sen kuin miekan. Herttua otti erikoisen
kunnioittavan ilmeen. »Pyydellään anteeksi», totesi Hartmann.
Metsätorvi huusi hivelevällä, vain hieman karkealla äänellä.
Tartuin maljakkoon, joka oli keskellä pöytää, riistin siitä kukat
ja ojensin ne Marialle, niinkuin Hartmann olisi hulluuden puuskassa
temmannut tukun tuhatlappusia kassakaapistaan, lahjoittaakseen ne
jollekulle.
Yhä vielä vaelsi valkeita tyttöjä punaisissa kengissä: punainen suu
koholla, kasvot avoinna kuin kypärin alta paljastettuina, lanteet
liikkeessä soiton tahdissa — säälittävinä orkesterin pauhatessa
ja silmät täynnä julkeata hätää. Tarjoilijat järjestivät kirjavia
hedelmäjäätelövuoria pöydille, likööripullot helisivät toisiaan vasten,
mokka tuoksui.
Herttua oli ottanut missis Perkinsin ruusun ja pannut sen lautasensa
viereen. Rouva Hartmann, joka piti häntä kuin rippi-isäänsä nöyrän
haaveksivana silmällä, pää taivutettuna ikäänkuin kuunnellakseen, mitä
hänen syntisten ajatustensa lomassa erinomaisen orkesterin avulla
kerrottiin kaukaisista maista, kosketti jälleen maaperää, porvariston
voiman perustaa. Hän huokasi:
»Kauheata, kaikki nämä elukat! Minun on sääli herttuata.» Silloin
Charles Hartmann nauroi, ja hänen naurunsa kuului hirven mylvinältä.
Onneksi herttuan pöytä tuijotti hänen takakenoiseen, pullistuneeseen
niskaansa, ja pelokkaasti paikalle kiiruhtanut hovimestari viittasi
liikutettuna hymyillen kellarimestaria luokseen. Kunnioittavina
he seisoivat sen miehen takana, joka täällä uskalsi näin nauraa.
»Samppanjaani!» heitti hän heille vihdoin olkansa yli. Betty nukkui
äitiinsä nojaten...
Ruotsalainenkaan ei enää ollut tässä maailmassa. Hän joi ja uneksi.
Toisinaan hän katseli ystävällisesti ympärilleen nyökkäsi vuoroin
minulle, vuoroin Marialle ja sulki taas silmänsä. Hän istui kuin
muistopatsas.
Kun sitten soitettiin »God save the king», ojensi parisataa
tyhjäntoimittajaa kaulansa nähdäkseen, nousisiko herttua pystyyn
veriheimolaisensa kunniaksi, mutta hän jäi istumaan. Niin suuren
kevytmielisyyden tartuttamina tytöt alkoivat pöytien välissä tanssia.
Nyt juuri oli myös eräs salaperäinen päällikkö, valvomisesta uupuneen
näköinen herra, joka aina kuin salama lennähti esille hämärästä
liejusta, lukinnut huolellisesti oven ja avain kädessä hitaasti ja
tuimasti tarkastellen astunut salin poikki. Sitten hänen kalansilmänsä
olivat ohimennen katsahtaneet kellarimestariin, ja pari minuuttia
myöhemmin alkoi tarjoilijoiden juhlakulkue, heidän kantaessaan
samppanjasankoja, »talon juomauhria».
Salissa kajahti riemuhuuto.
Lopulta saivat myöskin monakolaisen siveyspoliisin päälliköt osansa.
Kun molemmat herrat, joiden tehtävistä Charles Hartmann teki meille
selkoa, olivat tyhjentäneet ensimmäisen lasin, istuutui heidän
viereensä kuin käskettyinä enkeleitä pienet, punaiset hatut päässä,
ja valkoisten hampaiden välkkyessä he irvistelivät vuoroin avatun
käsilaukkunsa peiliin, vuoroin poliisikomisarioiden teräviin silmiin.
Soittokunta soitti nyt enää vain tanssikappaleita, soittajilla ja
tarjoilijoilla valui hiki paidankauluksiin, yhä kiivaammin sivelivät
tytöt tanssiin mennessään tai siitä palatessaan molemmin käsin
kupeitaan ja lanteitaan. Kuin naimaikäiset tyttäret holhoojaansa,
etsivät he paikalleen palaten silmillään peiliä.
Rouva Hartmann, jonka turnyyrillä Amor oli hänen naimisiin
mennessään istunut, päivitteli puoliääneen »muodin paljastavaa
tarkoituksellisuutta». Elukat tarjosivat rintansa, lanteensa, säärensä,
jopa polvensakin miehen katseltaviksi. Mitä enää jäi senjälkeen
näytettäväksi?
»Sepä se, madame», arveli Hartmann, »kaikki muuttuu, kehittyy, myöskin
muoti, vieläpä paholainenkin».
Madame hypähti jonkun verran paikaltaan.
»Que dites — vous là? Paholainen?»
Nyt pidimme kaikki vannana, että herra Hartmann viittaili elukoiden
viettelytaitoon, mutta ei, ja se juuri olikin hänen pilaansa, hän
tahtoi puhua oikeista paholaisista, Strassburgin tuomiokirkon
paholaisista. Eräänä päivänä, siitä oli tosin jo pitkä aika, hän
oli näyttänyt madamelle paholaisia Strassburgin tuomiokirkossa,
ensin vanhoja, karkeatekoisia, vastenmielisiä paholaisia, joista
ei voinut uskoa, että kukaan rupeisi heidän kanssaan tekemisiin,
paholaisia, jotka sopivat kohtuutonta, siivotonta, alkuperäistä
ruokahalua suosivien sällien seuraan. Nähtävästi ei niin kouraantuntuva
paholaisuus tapojen yhä hienostuessa enää ollut oikein kelvannut, sillä
kolmannentoista vuosisadan lopulla sukeutui uusi sukupolvi paholaisia
ja näillä oli todellisia suloja, jommoisia ei ennen milloinkaan
ollut pimeyden sikiöissä nähty. Eikö madame muistanut niitä kahta
naispaholaista, joista toinen nauroi koko kasvoillaan, toinen nukkui
suloisena? Ellei olisi ollut kaviota tai kynsiä, olisi täytynyt
olla pyhimys arvatakseen heidän alkuperänsä ja sulkeakseen talonsa
ristinmerkillä niin suloisilta hornan olennoilta.
Madame muisti ne paholaiset, mutta:
»Te ette kai tahdo saada minua uskomaan», sanoi hän, »että
kuvanveistäjät tai piirustajat tai ne, jotka muuten silloin
työskentelivät paholaisten kuvaamisessa, olisivat innostuneet
muovailemaan helvetinruhtinaan kätyrit mahdollisimman miellyttäviksi?»
»Tietysti tahdon», väitti herra Hartmann.» Vieläpä olen muistuttanut
teille vain sentähden kuherruskuukauttamme ja silloista niin
ajanmukaista käyntiämme paholaisten luona Strassburgissa — jotta
kerrankin uskoisitte!»
Oli hämmästyttävää, minkä runsauden kaksimielisiä ajatuksia hän ymmärsi
koota kasvoilleen. Sileä pyöreä naama loisti kosteana.
»Ja mitä yhteistä on teidän paholaisillanne näiden elukoiden kanssa
täällä?» kysyi madame punastuen.
»Kaikki!»
»Silloin olisi kirkko teidän mielestänne suosinut paholaisia?
»Luonnollisesti. Paholaiset kuuluvat kirkkoon kuin... kuin teidän
elukkanne täällä hyvään seurapiiriin.»
Nyt madame päästi ylpeän naurahduksen, joka oli kyllin kuuluva, jotta
se huomattiin herttuankin pöydässä, ja huudahti:
»No no, Hartmann, jätetäänhän heidät oven ulkopuolelle.»
Mutta myöskin herra Hartmann nauroi kuuluvasti, kun hän vastaukseksi
sanoi:
»Minusta näyttää, että täällä ei ole niinkään harvoja. Kaikkia tietysti
ei voi päästää sisään.»
Ja puolisot, jotka huomasivat menestyksensä jakautuneen
oikeudenmukaisesti, vaihtoivat hellän katseen.
»Enpä olisi luullut», huomautti Maria. »Ei niinkään huonosti.» Hän
katseli hovimestaria eksyttääkseen toiset ajatustensa jäljiltä.
»Haluaisin mielelläni tietää, miksi yhtiökumppania säälitään.»
Yhtiökumppani oli veljeni Ernst, eikä minulla pitäisi olla mitään syytä
sääliä häntä lemmittynsä, nuoren Hartmannin, ja tulevien sukulaisten
lähden, jotka tuossa yhdessä iloitsivat terveestä järjestään.
»Claus», sanoi Maria katse yhä suunnattuna hovimestariin, »voisin
vannoa, että itse Wightin herttua katselee häntä mielihyvin. Ei voi
ilman muuta otaksua, että hänen korkeutensa haluaa vipata häneltä.»
Nämä viimeiset sanat saivat aikaan sen, että Kaspar heräsi ja
käänsi koko huomionsa hovimestariin, joka mitään aavistamatta
pysytteli tarjoilupöydän ääressä salin keskellä ja piti silmällä
tarjoilijoittensa liikehtimistä.
Bettykin oli toisaalla herännyt. Herttuan näpsäyttäessä häntä
kostutetulla sormella ohimolle hän hieroi, vetäytyen äreästi kauemmas,
paksuilla nyrkeillä silmiään. Lady Isabel nyökkäsi meille, ja me
lähdimme. Riehuvien autojen sivuuttamina, toisten ulvoen työntäessä
takaapäin, edessämme ohjaajan kumara vartalo, joka hetkittäin kirkastui
haaveellisessa valossa, heti taas sammuakseen, joka hetki peläten
yhteentörmäystä, joka olisi ollut kuolettava, häikäisten ja häikäistynä
ja susien kanssa ulvoen, niin hyvin kuin sireenimme jaksoi, hurjasti
kiitäen jätimme taaksemme maailman kauneimman merenrantatien. Maria
nojasi raskaasti olkapäähäni.
Kotiin päästyämme Maria meni heti huoneeseensa. Salissa tanssittiin
vielä, ja minä istuuduin jalat ojennettuina takkavalkean ääreen,
väsyneenä ja levottomana kuin metsästyksen jälkeen. Kun sitten
naarashirvi, jonka nimi myös oli Agathe, jos tahdottiin se tarkoin
tietää, yhtenään niin ystävällisesti kaarsi selkäni takaa ja joka
kerta siveli kädellään hiuksiani, nousin ja tanssin hänen kanssaan.
Ja katso, koskaan ennen en ollut niin siivekkäin jaloin tanssinut
ikäänkuin ikuisesti siniseen taivaaseen. Silmät puoleksi ummessa
liikuin kuluneen päivän värihenkäyksessä, siellä, missä ilma oli
leppeä, ja korkeammalla, meren yllä hämmästyttävän valkeana välkkyvässä
valossa, ympäröitynä jäykillä, hehkuvilla kalliokummituksilla,
uivilla puutarhoilla väreilevillä taloilla, ja korkeammalla, vielä
korkeammalla! Sinne lensin, sysäyksittäin tai levitetyin siivin kuin
suuri lintu, ja nimetön kaukaisuus saartoi minut kirpeällä kuohullaan.
Me tanssimme, yhä tanssimme! Emme puhuneet sanaakaan keskenämme.
Kaspar oli jo, kerran kierrettyään salin kaikkien kumartaessa hänelle,
poistunut peräovesta, hyräillen Toveron laulua Carmenista ja miehistön
tukemana, jota johti kalabrialainen aatelismies, herra César-Marie Roux.
Agathe ja minä tanssimme.
Me yksin tanssimme vielä, kunnes sekä herra Roux että
anglosaksilais-korsikalainen, joka oli tyhjentänyt takan luona Kasparin
jättämän koripallon orvietoviiniä, eivät ainoastaan kieltäytyneet
vetämästä gramofonia meidän yksinomaiseksi hauskuudeksemme, vaan
myöskin yhdessä mitä lujimmin väittivät, että oli aika lakata
häiritsemästä vieraiden unta tanssilla ja soitolla.
No niin: Hyvää yötä! Viimeisenä jätin salin.
Hämärissä portaissa suhahti haamu ohitseni. Agathe. Hän viivytteli
porrasaskelmalla, minä sydämeni jyskyttäessä joitakin askelmia
alempana. Sitten hän katosi. Pimeässä jäi hänen kuiskaamansa »Je vous
aime» jäljelle kuin tuoksu.
* * * * *
Nukuin huonosti. Kerran harjoittelin ihan yksin Strassburgin
kasarmin pihalla paraatimarssin askelia. Penkillä vartion lähellä
istui ratsumestari Stulpnagel ja poltti sikaria. Hän viittasi
luokseen Mariaa, joka ylpeäryhtisenä keskusteli vahdin kanssa,
olisiko mahdollista toimittaa minulle tärkeä sanoma. Kun yhä polkien
marssiaskelia kohotin silmäni vääpelini ikkunaan toivoen, että hän
auttaisi minua ja päästäisi Marian sisään takaovesta, huomasin
Doriksen. Hänen päänsä näkyi erään ikkunan alakulmassa ja heilui valon
ja varjon vaiheilla, sillä ikkunanurkkaus oli puoleksi auringossa,
puoleksi varjossa — hän kutoi, ja kun äkkiä, pistävän kivun tuntuessa
rinnassani, huudahdin, kohotti hän päätänsä ja nyökkäsi minulle...
Hypähdin vuoteesta ja kiersin valon palamaan. Huoneessa oli kylmä.
Sytytin tulen takkaan, mikä toimitus vei runsaan ajan, istuuduin kirja
kädessäni ja luin. Mutta en voinut istua rauhallisesti, hytisten
kävelin edestakaisin ja laskeuduin viimein taas vuoteeseen lukeakseni
edelleen.
Vihdoin koitti päivä, harmaa ja kylmä kuin koko öljypuumaa ikkunani
alla, kuten appelsiinipuut, joiden hedelmät kätkeytyivät huurteiseen
lehdistöön, ja kaikkialla oli äänetöntä kuin ihmisen viimeisen
hengenvedon jälkeen, eikä hiljaisuutta elävöittänyt muu kuin majakan
heikko tuikahdus taivaanrannalla.
Sitten juoksin paljain jalkapohjin, joiden alla käytävä ja portaat
narisivat, ja luulenpa melkein laulaneeni. Niin minä juoksin, auringon
lähetti, vielä kumeasti kohisevan meren vallasta päässyt, ja suuri
lintujen jono seurasi minua.
Agathe istui vuoteessaan, kasvot vain ohuen ruusunpunamaalin peitossa —
ah, hänen vaaleassa tukassaan lepäsivät madonnan kasvot kuin lippaassa!
»Olen koko yön odottanut sinua», sanoi hän. »Älä katso minua, olen
varmaankin kamalan näköinen, ja vielä tässä valossa...»
Hän oli, kun juoksuni äkkiä tiettömänä oli pysähtynyt hänen eteensä,
vetänyt minut syliinsä, ja nyt hän avasi vuoteen. »Voi, kuinka kylmä
sinä olet, rakkaani», mutisi hän, veti peitteen päittemme yli, hautasi
minut lämpöön, joka nielaisi minut.
Keksinkö mitään sanoja? En tiedä. Tämä oli aarniometsä, jossa suuret
köynnöskasvit huojuivat puiden välillä ja näkymättömät eläimet
kuljeksivat, ja kasvit, jos niitä kosketti, huumasivat mehunsa
tuoksulla. Tyttö hihitti: »Sinä lapsukainen, ah, sitä minä arvelinkin!»
Kun hän avasi haudan ja käski minun nousta, oli kirkas päivä. Kiiruhdin
portaita ylös ja äkkiä kuin varas Marian oven ohi käytävää pitkin.
Huoneessani asui puhtaana aurinko, vuoteen valkoiset liinavaatteet
hohtivat. Avonainen kirja tervehti minua yöpöydällä.
Heitin yöpuvun yltäni ja tarkastelin itseäni vaatekaapin peilistä
— hämmästyneenä siitä, että vartaloni oli pysynyt samanlaisena
ensi lemmenyöni jälkeen, hämmästyneenä kalpeista, tuskallisesti
kirkastuneista kasvoistani.
Ja minä polvistuin ja puhuin:
»Ei milloinkaan enää. Kiitän sinua, Agathe, suutelen jalkojasi. Ei
koskaan uudestaan!»
Omatuntoni ei liikahtanut. En katunut. Ilo täytti minut, haalea
hengähdys.